Antisipaatio - tulevaisuuden tutkimuksen uusi paradigma?

Olen parhaillaan Trentossa Italiassa ensimmäisessä kansainvälisessä Anticipation konferenssissa. Konferenssi (5-7.11.2015) on vetänyt puoleensa aika merkittävän määrän tukijoita eri tieteen- ja  tutkimuksen aloilta. Papereita on hyväksytty noin 250.

Kaikkien mielessä näyttää olevan kysymys siitä mitä anticipation eli ennakointi tarkoittaa ja miten se suhtautuu ”perinteiseen” tulevaisuuden tutkimukseen (FS future studies).  FS:n juuret ovat sodan jälkeisessä ajassa ja erityisen merkittävä oli Rooman klubi ja sen raportti kasvun rajoista. Unesco Chair Roberto Poli Trentosta piti ensimmäisen avainluennon ja hahmotteli ennakointitutkimusta ja sen eroja perinteisestä tulevaisuuden tutkimuksesta.

Mitä antisipaatio on?

Hän aloitti komeasti ilmoittamalla, että emme ole 60 vuoteen ymmärtäneet mitä FS on tekemässä ja olemme myös tulkinneet FS:ää väärin. Hän asemoi kolmea erilaista tulevaisuusorientaatiota, jotka ovat forecast, foresight ja anticipation.

Forecast on hyvin pitkälle tilastollisten menetelmien perusteella tapahtuvaa trendien jatkuvuuden arviointia (aikasarjojen jatkamista).

Foresight on mahdollisen tulevaisuuksien (esim. skenaarioiden) analyyttistä tutkimista (exploration).

Forecast ei ole Foresightia.

Antisipaatio on  prosessi, joka käyttää tulevaisuutta nykyisyydessä. Siinä on kaksi osaa: 1) eteenpäin katsova prosessi ja 2) tämän prosessin tulosten hyödyntäminen tämän päivän toiminnassa. Yksinkertaisten siinä yhdistetään tulevaisuuskuva toimintaan. Roberto Poli kirjoittaa:

An anticipatory behavior is a behavior that ’uses’ the future in its actual decision process.

Avainkäsitteeksi näyttää nousevan mallin käsite; malli ymmärrettynä hyvin yleisenä käsitteenä tuntemuksista, uskomuksista ja ideoista aina teorioihin ja matemaattisiin malleihin. Ennakoiva käyttäytyminen on malli-perustaista.

Mallit voivat olla systeemille ulkoisia tai sisäisiä. Sisäiset mallit ovat kiinnostavimpia, koska niissä malli on osa toimivaa systeemiä oli se sitten eläin, ihminen, organisaatio tai yhteiskunta.

Antisipaatio-teorian (joka on vasta muotoutumassa) mukaan ennakoiva käyttäytyminen on ihmiselle keskeisempää kuin reaktiivinen käyttäytyminen. Antisipaatio-teoria näkee antisipaation tulevaisuuden tutkimuksen uutena vaiheena tai paradigmana. Tämä asetelma johtaa korostamaan antisipaation eroja perinteiseen tulevaisuuden tutkimukseen. Esimerkiksi trendianalyysiin suhteudutaan aika kriittisesti. Trendit muuttuvat, jotkut häviävät ja uusia tulee tilalle. Kehityksessä on aina yllätyksiä ja uutuuksia ja siksi trendianalyysi on vaikeuksissa ja jopa harhaanjohtavaa.

Näkökulmatutkijan kuten minun on helppo yhtyä antisipaatioteorian korostamaan näkökulmien muutoksiin: tarvitaan uusia tapoja nähdä asioita. Tietäminen ja näkeminen noudattavat eri logiikkaa.  Tietäminen on aina sidoksissa perustelemiseen kun taas näkeminen on pikemminkin kyky löytää uusia näkökulmia.

Antisipaatio-teoriassa systeemin käsite on keskeisessä asemassa. Teoria kritisoi perinteistä systeemi-ajattelua, jossa systeemit ovat mekaanisia ja yksinkertaisia (”newtonilaisia”). Tosin von Bertalanffyni lukeneena en aivan yhdy tähän tulkintaan. Joka tapauksessa antisipaatio liittyy monimutkaisiin, kompleksisiin systeemeihin, joita parhaiten edustavat elävät oliot.

Mekaaniset systeemit ovat elementtijoukkoja, joissa kokonaisuus selittyy elementtien toiminnasta. Monimutkaiset systeemit ovat taas emergenttejä kokonaisuuksia, jotka antavat komponenteille niiden funktion. Tässä korostetaan siis holismina ja kokonaishamoa (Gestalt).

Antisipoivat systeemit kykenevät ohjamaana ja tuottamaan itsensä. Niissä on sisäisiä takaisinkytkentöjä, feedbackiä. Mutta enemmänkin: niillä on kyky reprodusoida osiaan ja funktioitaan. Näistä asioista on kirjoittanut  erityisesti Robert Rosen, jonka pääteos on Anticipatory Systems (1985). Tästä teemasta oli oma työpajansa, josta sanon kohta enemmän.

Suunnittelua vastaan

Perinteisen tieteen ydinongelmia on käsitellä kompleksisia systeemeitä ikään kuin ne olisivat yksinkertaisia ja mekaanisia. Ja tämä tuottaa suuria ongelmia, kuten toinen avainalustaja Riedel Miller Unescosta korosti.

Sekä Poli että Miller käyttivät voimakasta ilmaisua suunnittelusta: suunnittelu ’kolonialisoi’ tulevaisuuden. Suunnittelun ongelma on Millerin mukaan ajautuminen  polkuriippuvuuksiin ja jatkuvuuden oletuksiin. Suunnittelu on reaktiivista ja reformistista. Jos sen sijaan haemme uutta ja haluamme olla luovia ja kekseliäitä, meidän tulee heittäytyä epäjatkuvuuksiin ja improvisaatioon. Keskeiseksi kyvyksi nousee mielikuvitus.

Miller määrittelee antisipaation tulevaisuuden käyttämisenä nykyisyyden paljastamiseen ja uuden, emergenssin ja systeemien rajojen näkemiseen. Aivan kuten Roberto Polikin Miller painottaa uusien tulkintojen tekemistä, merkityksellisyyden huomaamista ja luomista.

Lisäys perjantaina 6.11. Miller painotti ihmisten kyvykkyyksien vahvistamista. Antamalla ihmisille tilaa toimia, syntyy uutta ja yllättävää. Ohjaus rajoittaa ihmisten toimintavapauksia. Palasin tähän asiaan tänään perjantaina ja ehdotin Millerille, että hänhän on anarkisti ja hän vastasi makeasti nauramalla. Vakavampi kysymys oli miten tuollainen indiviidien toiminta johtaa muutoksiin jos mitään koordinaatiota ei ole. Samaa kysyi kanssamme keskustellut Sitran tutkija Timo Hämäläinen. Miller uskoi että keskenään yhteistyössä olevat ihmiset kykenevät luomaan yhteisen vision ja toimimaan sen eteen. Itse mainitsin filosofi David Lewisin kuuluisan teorian konventioista. Lewisin mukaan ihmiset toimivat monissa tilanteissa ikään kuin toiminnasta olisi sopimus. Tämä "autonominen koordinaatio" (minun sanani) syntyy keskinäisestä luottamuksesta ja jokaisen oletuksesta että muut tietävät minun toimivan tietyllä tavalla. Kuulostaa monimutkaiselta mutta juuri tällainen keskinäinen yhteisymmärrys selittää monia yhteiskunnallisia prosesseja alkaen kielen puhumisesta. Muutosten kaava on siten: yksilölliset toiminakyvyt, yhteistyö ja tilaa toiminnalle.  

Antisipaatio-teorian kolme kulmakiveä ovat Millerin mukaan

1. Kyky tuottaa kertomuksia (narrative capacity)
2. Yhteisöäly (collective intelligence)
3. Kyky asettaa asioita uusiin puitteisiin ja konteksteihin (capacity to reframe)

Luentonsa lopussa Miller vielä iskosti mieliin, että antisipaatio on antisuunnittelua ja improvisaatiota.

Jos ette vielä tajua mistä antisipaatiossa on kysymys, niin olette samassa tilassa kuin minäkin. Kysyin junamatkalla Veronasta Trentoon Ted Fullerilta, joka on Lincolnin yliopiston professori, mitä antisipaatio on hänen mielestään. Hän korosti että se tekee tilaa ymmärtää myös tunteiden osuutta ihmisen toiminnassa. Minunkin mielestäni perinteiden tulevaisuuden tutkimus on painottanut liikaa järkiperäisyyttä. Tämä on yksi tapa taas todeta, että rationaalinen suunnittelu on vaarallisella tavalla yksipuolista.

Ted on ollut mukana isossa hankkeessa, jossa on toteutettu useissa kehitysmaissa antisipaatioprosesseja jossa paikalliset ihmiset ovat koittaneet päästä vaikeiden tilanteiden yli. Näissä konteksteissa antisipaatio on monimutkainen kokonaisuus joka koostuu tiedosta, tietoisuudesta, kokemuksista ja kyvystä toimia.

Robert Rosen ja metabolismit

Robert Rosen on yksi antisipaatio-liikkeen guru. Hän kirjoitti useita merkittäviä kirjoja, joissa yritti matemaattisesti mallintaa elävien olioiden kompleksisuutta ja kykyä uudistaa itseään. Tästä fyysikko John Kineman järjesti työpajan otsikolla ”Life itself”, joka on myös Robert Rosenin kirjan nimi (1991).

Työpajan perusteella Rosenin ajattelun ytimenä näyttää olevan kahdenlaisten systeemien riippuvuus. Näitä systeemejä Rosen kutsuu luonnon systeemeiksi (Natural Systems) ja formaalisiksi systeemeiksi. Luonnon systeemeissä kausaaliset suhteet toimivat kun taas formaalisissa systeemeissä päättely liittyvät suhteet vallitsevat. Mutta tärkeintä Rosenin relationaalisessa mallissa on siirtymät luonnon systeemistä formaalisiin systeemeihin (encoding) ja takaisin (decoding). Malli ei ole mekaaninen kuva, vaan pikemminkin osallistuva systeemi.

Tässä työpajassa ei päästy kovin paljon pidemmälle. Rosen tuli tunnetuksi matemaattisen biologian perustajana. Hän ei tyytynyt lineaarisiin ”newtonilaisiin” malleihin, vaan nojautui matemaattiseen kategoriateoriaan, jonka avulla voidaan yllättävän luontevalla tavalla esittää eläville systeemeille ominaista metabolismia. Elävä olento kykenee uusimaan solujaan menettämättä identiteettiään. Rosenin mallia kutsutaan (M,R)-malliksi, missä M on metabolismi ja R on reproduktio. Tätä pitäisi opiskella enemmänkin (mutta katso Wikipediasta Robert Rosen hakusana)

Vielä kaksi päivää jäljellä, vaikea ennakoida tulenko tämän viisaammaksi.

Sanni Grahn-Laasosen avoin kirje korkeakouluille

Opetus- jakulttuuriminsiteri Sanni Grahn-Laasosen kirje korkeakouluille 21.10.2015 on kiinnostava avaus, jollaisia Suomessa ei ole totuttu näkemään. Ensireaktiot kirjeeseen ovat olleet odotetusti kielteisiä.

Erityisesti viittaus kansainväliseen resurssivertailuun on torjuttu. Ministeri toteaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. En tiedä mihin tietoihin ministeri tässä kohdin nojautuu, mutta ainakin vuonna 2013 Jyväskylän yliopistossa (KTL) tehdyssä teknillisten yliopistojen vertailututkimuksessa ilmeni, että suomalaiset tekniikan alan yliopistot ovat huonommin resurssoituja kuin vastaavat kansainväliset huippuyliopistot (KTL 2013). Oma käsitukseni on, että tutkimusta tehdään suhteellisen ahkerasti, mutta tutkimustulosten hyödyntäminen yhteiskunnassa on aivan liian vähäistä mahdollisuuksiin nähden. 

Tieteen tila 2014

Tästä huolimatta monet kirjeessä todetut seikat pitävät paikkansa. Suomen akatemian julkaisemassa Tieteen tila 2014 -raportissa todetaan, että Suomi on jäänyt tällä vuosituhannella jälkeen monista verrokkimaista viittausindikaattorien perusteella mitattuna. Suomea edellä olleet maat kuten Sveitsi, Alankomaat, Tanska ja Ruotsi ovat kasvattaneet etumatkaansa. Suomen ohi ovat menneet Belgia, Australia, Uusi-Seelanti, Saksa, Irlanti, Itävalta ja Norja. Keskimäärin Suomen taso on kuitenkin maailman keskitasoa parempi.

Ministeri Grahn-Laasonen viittaa myös yliopistolaitoksen hajanaisuuteen.  Tieteen tila 2015 –raportin mukaan yli kolmannes yliopistojen tieteenaloista on pieniä muutaman professorin laitoksia. Kansainvälisen top 10-indeksin avulla laskettuna yliopistojen vaikuttavimmat alat ovat edustettuina korkeintaan 5 yliopistossa Suomessa. Kuudessa tai useammassa yliopistossa edustettuna olevista tieteenaloista (27 alaa) yksikään ei ole tasoltaan selkeästi maailman keskitason yläpuolella top 10-indeksillä mitaten.

On aivan selvää, että keskittymistä ja priorisointia tarvitaan, jotta saisimme isompia laitoksia ja kansainvälistä tasoa olevia tutkimusryhmiä. Jotta saisimme Suomeen kansainvälisen tason tutkijoita, yliopistojen tutkimusryhmien pitää olla houkuttelevia ja usein tämä tarkoittaa riittävän isoja ja monipuolisia laitoksia. Kilpaillun rahoituksen osuutta ollaan lisäämässä. Kilpailu on kovaa ja siinä pärjäävät parhaiten kansainvälisen tason tutkimusryhmät, joilla on runsaasti kansainvälisiä yhteisjulkaisuja.

On myös vakavasti pohdittava, onko yliopistoja (14) ja ammattikoreakouluja (24) maan väestöön nähden liikaa. Karsimalla verkostoa esimerkiksi puoleen, saisimme aikaan paljon vahvemmin resurssoituja yliopistoja joiden kaikilla tieteenaloilla olisi riittävä kriittinen massa. Tutkimusinfrastruktuurien käyttöä voidaan myös tehostaa suuremmissa laitoksissa. Harvempien yliopistojen pitäisi keskittyä vahvuuksiinsa. Monipuolinen opetustarjonta turvattaisiin niin että kaikki kansallisesti merkittävät tieteenalat olisivat edustettuina aina yhdessä tai muutamassa yliopistossa.

Tutkimuksen hyödyntäminen ja kaupallistaminen

Ministerin kirjeessä korostetaan myös vahvempia elinkeinoelämä yhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Mainittakoon, että yliopistojen lisenssitulot ovat noin puoli miljoonaa euroa vuodessa, mikä on aika vähän verrattuna kaupallistamisen vuotuiseen tukeen 26 miljoonaa euroa.

Yliopistojen vaikuttavuutta voidaan merkittävästi lisätä yritysyhteistyöllä. TEMin ja yliopistojen rahoituksella toteutettavassa Yliopistojen tutkimuksen vaikuttavuus Suomen kasvun ja tuottavuuden lähteenä –  Kohti kokeilevaa kehittämistä hankkeessa etsitään parhaillaan uusia keinoja lisätä yliopistojen vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa. Olen tämän ns. iTUTKA hankeen tieteellinen johtaja.

Hankkeen lähtökohtajana on, että yliopistoilla on tutkimuksen ja opetuksen ohella velvollisuus edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta toimien vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen on kannustettu ja panostettu yliopistoissa. Kolmas tehtävä – vaikuttavuus ja vuorovaikutus – on periaatteessa tunnustettu tärkeäksi, mutta siihen ei ole osoitettu riittävästi resursseja.

iTUTKA-hankkeen tarkoituksena on tunnistaa keskeisimmät tutkimustulosten kaupallistamiseen ja tutkimuksen vaikuttavuuteen (hyödyntämiseen) liittyvät haasteet ja etsiä niihin uusia toiminta- ja ratkaisumalleja.  Hankkeella tuetaan hallituksen yhtä kärkihanketta: Vahvistetaan korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi. Hallituksen omaksuman kokeilukulttuurin mukaisesti lupaavimmille ratkaisuille esitetään alustavat kokeilusuunnitelmat, joiden toteuttamisesta vastaavat asianomaiset tahot.

Olemme tunnistaneet pahimmat pullonkaulat ja kehittämiskohteet. Keskeinen ongelma näyttää olevan yliopistojen rahoitusmalli, joka palkitsee tutkinnoista ja akateemisista julkaisuista. Tämä onkin johtanut panostamaan julkaisemiseen ja uskon että tämä suuntaus näkyy piankin viittausindekseissä. Mutta kääntöpuolena on kolmannen tehtävän saama vähäinen huomio. Siksi on merkittävää, että ministeri lupaa uudistaa rahoitusmallia siten että laatu, tehokkuus ja vaikuttavuus saavat siinä suuremman painoarvon.

Yliopistoissa on vahvaa muutosvastarintaa, joka nähtiin mm. yliopistolakia uudistettaessa muutama vuosi sitten. Sama muutosvastarinta näkyy reaktioissa ministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimeen kirjeeseen. Uskon että hallitus on vilpittömästi huolissaan yliopistojemme tilasta ja haluaa suunnata niukkenevia resursseja yliopistolaitoksen uudistamiseen. Mutta mitään suuria uudistuksia ei voida toteuttaa mahtikäskyllä, siksi kirjeessä vedotaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen vaikuttajiin ja painotetaan yhdessä tekemistä ja rohkeutta.

Kriitikot ovat tulleet kaapista ulos – nyt on uudistajien vuoro ottaa aloite.

  

Pohjattomasta optimismista pohjattomaan pessimismiin?

Sitran Suomi 2015 -kurssit tätä päivää ennustamassa

Sitra toteutti vuosian 2000-2003 seitsemän Suomi 2015 -kurssia, joihin osallistui yhteensä 162 suomalaista päättäjää yhteiskuntaelämän eri aloilta. Kursseilla luotiin visiota Suomesta vuonna 2015. Vuosi 2015 oli valittu edustamaan tulevaisuutta joka ei ole aivan huomista mutta on kuitenkin riittävästi näköpiirissä.

Sitra kokosi osallistujat nyt vuonna 2015 pohtimaan mitä kursseilla nähtiin ja mitä ei nähty oikein tulevaisuudesta eli tästä päivästä. Näiden pohdiskelujen ja kurssien aikoinaan tuottamien raporttien yleisimmät johtopäätökset on julkaistu Sitran raporttina Pohjattomasta optimismista pohjattomaan pessimismiin? Suomi 2015-ohjelman jälkikirjoitus.

Jälkikirjoituksen julkistamiseen liittyi pienimuotoinen keskustelutilaisuus 20.10.2015, johon saapui noin 30 kurssilaista. Suurin osa oli kaltaisiani varhaisia senioreita, eli viime vuosina eläkkeelle siirtyneitä vaikuttajia. Mutta oli mukana muutamia tämän päivän päättäjiäkin. Varsinainen ”nuoriso” puuttui porukasta.

Mitä emme nähneet?

Keskustelutilaisuudessa kuuntelimme näyttelijän esittämänä katkelmia raportista ja aina välissä kävimme keskustelua esillä olevasta teemasta. Kun ensimmäinen luenta lähti liikkeelle ja kuulimme, missä olimme erehtyneet, tuli reaktio lähteä pois: mitä hittoa me seniorit täällä teemme kuulemassa, miten emme nähneet tulevaisuutta 15 vuotta sitten. Uskon että monilla muillakin oli samantapaisia reaktioita. Monissa puheenvuoroissa tilaisuuden aikana palattiin tähän ”mitä emme nähneet” problematiikkaan.

Todettiin, että jokaisena vuosikymmenenä tapahtuu asioita, joita oikeastaan kukaan ei osaa ennustaa. Kuka näki etukäteen 80-luvulla Nuevostoliiton romahtamisen,  90-luvun alun laman tai Nokian nousun, kuka näki 2000-luvun alun ict-kuplan puhkeamisen, kuka näki wtc tornien romahtamisen, entä kuka näki USA:n kiinteistökuplasta syntyvän rahoitusjärjestelmän kriisin tai ISIS:in syntymisen ja nousun. Jopa maailman parhaat talouden asiantuntijatkaan eivät nähneet erässä kokouksessaan pari viikkoa ennen finanssikriisin puhkeamista, että sellainen tapahtuu!

Positiivinen seurueemme selätti kuitenkin tuota pikaa ”mitä emme nähneet” älyllisen krapulan ja alkoi terävästi analysoida viimeisten vuosien isoja muutoksia. Esiin nostettiin mm.

• Kaupungistuminen (ja poliittiset hankaluudet hyväksyä se)
• Muuttoliike kotimaassa (kaikki eivät halua muuttaa keskuksiin, tämä optio on sallittava)
• Pakolaisuus ja maahanmuutto ja niihin varautuminen (mitä palveluja tarvitaan kotouttamisessa)
• Elinkeinorakenteen muutos ja työn tulevaisuus
• Metsäteollisuuden uusi nousu (siitä ei tullutkaan auringon laskun alaa)
• Venäjän muutokset ja asettuminen länttä vastaan
• Euron ja EU:n kriisi
• Digitalisaatio ja teollinen internet (joten suomalainen tietoyhteiskunta ei ole kuollut)

Ilmastonmuutos sokeana pisteeenä

Tämän päivän kannalta silmiinpistävää on ympäristökysymyksen saama aika vähäinen huomio. 2000-luvun alussa ilmastonmuutos ei näyttänyt dramaattiselta. Jotain puhuttiin kyllä ilmaston lämpenemisestä, mutta sen syitä ja implikaatioita ei vakavasti pohdittu. Nyt kun Kansainvälinen ilmastopaneeli on vakuuttavasti todistanut ihmisen toimien vaikutuksen ilmastonmuutokseen ja ennakoinut 2 %:n rajan olevan rikkoutumassa, jos radikaaleja muutoksia ei tehdä energiankulutuksessa, ilmastonmuutos on noussut aivan keskeiseen asemaan tukevaisuuteemme kannalta. Se että emme nähneet tätä on harmillista ennen kaikkea sen takia, että olemme menettäneet aikaa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Keskusteluissa esitettiin jopa sellaisia näkemyksiä, että vaikka tekisimme mitä, 2 %:n lämpötilan nousu tulee tapahtumaan. Jos ja kun näin on, sopeutuminen on heti aloitettava. Keskustelussa viitattiin myös ilmastopakolaisuuden uhkakuvaan: jos sääilmiöt muuttuvat dramaattisesti ja viljely käy mahdottomaksi isoilla alueilla Afrikkaa ja Lähi-Itää tulemme näkemään pakolaisvirtoja, joiden rinnalla tämän hetken sotapakolaisuus on lasten leikkiä.

Kansalaiset muutoksen tekijöinä

Itse nostin esiin yhden näkökulman 2000-luvun ajatteluumme. Silloin ja Suomi 2015 -kursseilla erityisesti painotettiin ongelmien ratkaisemista julkisen hallinnon toimesta. Päätoimijoita olivat kunnat ja valtio tai yritykset tahollaan. Hyvin vähän puhuimme kansalaisyhteiskunnasta ja aktiivisesta kansalaisuudesta. Tänä päivänä kansalaiset ovat astuneet keskiöön. Kansalaisten pyrkivät itse ja yhdessä ratkaiseman omaa elämäänsä liittyviä asioista. Netti ja sosiaalinen media ovat lisänneet valtavasti kansalaisten yhteistoimintaa ja toimintamahdollisuuksia. Nuorten yrittäjyys on Suomessa nousussa. Kansalaiset eivät edes kysy lupaa toiminnalleen. Monia ei politiikka enää kiinnosta ja toiveena on, että hallinto pysyisi mahdollisimman kaukana. Tästä tulee mieleen viimeinen Sitrassa toimittamana raportti Muutoksen Suomi (2008), jonka mottona on paljonpuhuvasti: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Juuri näin asiat ovat mennet. Rapotin avainkäsite oli kansalaisten voimaannuttaminen - empoverment, joka tarkoittaa mm. ”vallan” siirtämistä ihmisille mutta myös ihmisten voimavarojen vapauttamista luovaan toimintaan.

Konsensus ja strategiat

Pari metakysymystä nousi esiin keskusteluissa kuten myös raportissa. Toinen on konsensuksen asema. Sitra korosti 2000-luvulla huomattavan paljon konsensuksen merkitystä ja halusi koota päätöksentekijöitä rakentamaan yhteistä ”tulevaisuuskuvaa”. Mukaan kutsuttiin yhteiskunnan ”eliittiä” eli johtajia ja keskeisiä asiantuntijoita, jotka olivat merkittävässä asemassa instituutioissa. Tästä seurasi, että mielipiteet pyrkivät konvergoitumaan kohti jaettua tulevaisuuskuvaa, vaikka osallistujat olivatkin ehkä monista asioista erimielisiä. Joukkoon ei mahtunut toisinajattelijoita, jotka olisivat ärhäkästi pistäneet hanttiin ja kysyneet hankalia kysymyksiä. Vaikkapa: onko työnteko tarpeen, kannattaako kaikkia kouluttaa niin hyvin, kannattaako koko maa pitää asuttuna, eikä metsävarannolla ole enää todellakaan väliä, onko meillä loppujen lopuksi yhtenäiskulttuuria ollenkaan, tarvitaanko printtimediaa enää ollenkaan. Iso haaste olisi ollut asettuminen Nato-jäsenyyden kannalle. En väitä, etteikö Sitrassa olisi oltu tietoisia konsensuksen ongelmista, mutta asiaa oli vaikea ratkaista. Tätä heijastaa se, että seitsemäs kurssi oli ns. nuorisokurssi, jota veti Peter Ekholm. 

Toinen metaongelma on strategioiden asema yhteiskunnan kehittämisessä. Edelleen korostetaan strategisen ajattelun merkitystä ja hyvää johtajuutta strategioiden toteuttamisessa. Mutta strategioihin liittyy helposti toiminnallinen jäykkyys ja jääräpäinen tuijottaminen etäällä olevaan visioon. Ennakoimattomassa ja monimutkaisessa maailmassa tarvitaan strategioitakin enemmän joustavaa reagointia näköpiirissä oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tämä on itse asiassa strategian tosi merkitys: strategia kertoo, miten tulee reagoida erilaisiin tilanteisiin. Strategia ei ole junakuljettajan ohje ajaa määränpäähän kaasun ja jarrujen ollessa ainoita ohjausvälineitä. Tulevaisuuteen mennään pikemminkin lukuisilla henkilöautoilla, joissa on kääntyvät etupyörät. Kun meillä peräänkuulutetaan nyt vahvaa johtajuutta, niin ajatellaanko silloin johtajaa junankuljettajana. Tulevaisuus tehdään kuitenkin lukuisten autonomisten toimijoiden itsenäisten päätösten kautta, jopa ilman johtajia.

Muutosvastarinta estää uudistukset

Vaikka noudatammekin Chatham House –sääntöä, niin uskallan silti nostaa esiin kurssien rehtorin, ministeri Jaakko Ilonimen päätöspuheesta yhden kohdan. Hän sanoi, että ehkä merkittävin seikka jota emme nähneet kursseilla, on muutosvastarinnan vahvuus. Seuraavat lauseet ovat omia analyysejäni Jaakon huomion innoittamina.

Muutosvastarinta on varmaan yksi merkittävimpiä selittäjiä sille, että Suomi ei ole kyennyt nousemaan nyt jo seitsemän vuotta kestäneestä taantumastaan. Eri tahoilta on tuotu esiin rakenteellisten muutosten välttämättömyys. Rakenteelliset muutokset ovat sellaisia, että niissä aina joku häviää. Hävijät pitävät kovaa ääntä ja lobbailevat agressiivisesti. Sosiaalinen media lisää kritiikin kantavuutta. Uuden hallituksen alkutaival on monikertaisesti todistanut rakenteellisten muutosten vaikeuden. Mihinkään ei saisi koskea ja jokaisella muutoksella väitetään olevan dramaattiset vaikutukset jonkun ihmisryhmän asemaan tai sotivan arvojamme ja tavoitteitamme vastaan. Tällä en halua sinänsä puolustaa hallituksen tekemiä ratkaisuja. Mutta selvää on, että muutosvastarinta voi tehdä oikeansuuntaisetkin uudistukset mahdottomiksi tai vesittää ne.

Kuka tekisi tämän päivän tilannearvion?

Vaikka tulevaisuuden ennakointi on vaikeaa ja erehdyksiä tulee, silti ennakointi on tärkeää. On hyvä, että ihmiset kokoontuvat yhteen miettimään kehityksen suuntaa. Toiminnan perustaksi tarvitaan aina joku ”tiekartta”, jossa hahmotellaan tietä eteenpäin erilaisten muutostrendien keskellä. Visiokin on oltava, jotta olisi jokin suunta.  Parhaimmillaan visio ilmaisee yhteiskunnalliset arvomme. Arvot ovat kohtalaisen riippumattomia tosiasioista, vaikkakin arvotkin muuttuvat kokemusten myötä. Toisaalta ruusuiset visiot ovat jopa vaarallisia, koska ne eivät voi toteutua ja aiheuttavat turhautumia ja kyynisyyttä. Minun mielestäni Suomi 2015 raporttien visiot olivat maltillisia ja heijastivat pohjoismaista arvomaailmaa, jossa ovat keskeisessä asemassa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, työn kunnioitus, koulutuksen arvostus ja yrittäjyys.

Aina tarvitaan ”tilannearvio” riippumatta siitä kuinka oikea se on. Niin nytkin. Raportti menee asian ytimeen:

Tarvitsisimme nyt edes jollain lailla jaetun tilannearvion, realistisen näkemyksen siitä, mihin maailma kehittyy ja miten meidän pitäisi siihen reagoida. Sillä eihän tulevaisuutta voi arvata, mutta sille voi luoda edellytyksiä.

Kuka tekisi tällaisen tilannearvion nyt? Sitra, ajatushautomo, tutkimusryhmä?

Vastakkainasettelu estää Suomen ongelmien ratkaisemisen

Torstaina 10.9. Demos Helsinki juhli kymmenvuotista taivaltaan. Demoksen perustivat Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen tavoitteenaan toteuttaa kiinnostavia yhteiskuntaan liittyviä tutkimus ja kehittämisprojekteja. Syntyi ajatuspaja  - think tank – joka on tällä hetkellä Suomen merkittävin ajatuspaja. Parhaimmillaan Demos työllistää jopa 20 henkeä, mikä on huikea luku ilman valtion tukea toimivalle organisaatiolle. Olen Demoksen associate jäsen ja niinpä minultakin pyydettiin puheenvuoro juhlaan. Näin se meni.

Ristiriidat repivät maailmaa

Elämme ristiriitojen maailmassa. Erilaiset intressit ja arvot iskevät vastakkain ja johtavat konflikteihin. Ristiriidat johtavat pahimmillaan sotiin ja levottomuuksiin, mutta pienemmätkin ristiriidat saattavat muodostua kehityksen esteiksi. Suomea koettelevat tänään maahanmuuttoon liittyvät erimielisyydet ja jyrkästi erilaiset näkemykset kilpailukyvyn palauttamisesta. Myös ilmastonmuutoksen liittyvät haasteet jakavat mielipiteitä. Hallituksen äskeiset päätökset työvoimakustannusten alentamiseksi ovat saaneet ammattiyhdistysliikkeen uhkaamaan jopa yleislakolla.

Yhteiskunnallisen kehityksen turvaamiseksi on löydettävä toimivia keinoja ratkaista ristiriitoja. Suoraviivainen menetelmä on käyttää (väki)valtaa vastustajan vaientamiseksi tai heikentämiseksi. Ongelmat eivät kuitenkaan tällä keinolla häviä.

Dialogilla luodan yhteisymmärräystä

Filosofina en voi uskoa mihinkään muuhun keinoon ratkaista raatelevia ritiriitoja kuin avoimeen keskusteluun ja vuoropuheluun. Dialogi ei ole monologista huutamista vaan rauhallista erilaisten äänien kuuntelemista. Meidän on opittava ymmärtämään toistemme näkökulmia vaikka uskoisimme olevamme oikeassa. Sillä,  jolla on laajempi perspektiivi,  on suurempi vastuu yhteisymmärryksen rakentamisessa. Tyhmintä olisi kieltäytyä avoimesta keskustelusta vedoten omaan viisauteen. On vaarallista rakentaa hermeettisiä kuplia ympärilleen.

Miksi puhun näin vakavista asioista Demoksen 10-vuotisjuhlassa. Yhden perusteen antaa Demoksen ensimmäinen julkaisu Yksilön ääni. Siitähän tässä on kysymys – dialogi syntyy kun antaa ihmisille äänen. Maamme tilanne on nyt erittäin vakava. Julkista keskustelua ja politiikkaa sävyttävät jyrkät ristiriidat jotka estävät ratkaisemasta ongelmiamme. Olemme kuopassa, josta ei päästä ylös ilman rakentavaa keskustelua.  Tarvitaan yhteiskunnallista dialogia ja Demoksella on siihen ehkä paremmat edellytykset kuin millään muulla organisaatiolla. Demoksen voimana ovat poliittinen riippumattomuus ja vahvat yhteydet eri suuntiin aina ruohonjuuriliikkeistä valtioneuvostoon asti. Nyt meidän on yhdessä kehitettävä dialogisia kyvykkyyksiä ja edistettävä kansallista dialogia, jossa kaikki ovat mukana.