Pohjattomasta optimismista pohjattomaan pessimismiin?

Sitran Suomi 2015 -kurssit tätä päivää ennustamassa

Sitra toteutti vuosian 2000-2003 seitsemän Suomi 2015 -kurssia, joihin osallistui yhteensä 162 suomalaista päättäjää yhteiskuntaelämän eri aloilta. Kursseilla luotiin visiota Suomesta vuonna 2015. Vuosi 2015 oli valittu edustamaan tulevaisuutta joka ei ole aivan huomista mutta on kuitenkin riittävästi näköpiirissä.

Sitra kokosi osallistujat nyt vuonna 2015 pohtimaan mitä kursseilla nähtiin ja mitä ei nähty oikein tulevaisuudesta eli tästä päivästä. Näiden pohdiskelujen ja kurssien aikoinaan tuottamien raporttien yleisimmät johtopäätökset on julkaistu Sitran raporttina Pohjattomasta optimismista pohjattomaan pessimismiin? Suomi 2015-ohjelman jälkikirjoitus.

Jälkikirjoituksen julkistamiseen liittyi pienimuotoinen keskustelutilaisuus 20.10.2015, johon saapui noin 30 kurssilaista. Suurin osa oli kaltaisiani varhaisia senioreita, eli viime vuosina eläkkeelle siirtyneitä vaikuttajia. Mutta oli mukana muutamia tämän päivän päättäjiäkin. Varsinainen ”nuoriso” puuttui porukasta.

Mitä emme nähneet?

Keskustelutilaisuudessa kuuntelimme näyttelijän esittämänä katkelmia raportista ja aina välissä kävimme keskustelua esillä olevasta teemasta. Kun ensimmäinen luenta lähti liikkeelle ja kuulimme, missä olimme erehtyneet, tuli reaktio lähteä pois: mitä hittoa me seniorit täällä teemme kuulemassa, miten emme nähneet tulevaisuutta 15 vuotta sitten. Uskon että monilla muillakin oli samantapaisia reaktioita. Monissa puheenvuoroissa tilaisuuden aikana palattiin tähän ”mitä emme nähneet” problematiikkaan.

Todettiin, että jokaisena vuosikymmenenä tapahtuu asioita, joita oikeastaan kukaan ei osaa ennustaa. Kuka näki etukäteen 80-luvulla Nuevostoliiton romahtamisen,  90-luvun alun laman tai Nokian nousun, kuka näki 2000-luvun alun ict-kuplan puhkeamisen, kuka näki wtc tornien romahtamisen, entä kuka näki USA:n kiinteistökuplasta syntyvän rahoitusjärjestelmän kriisin tai ISIS:in syntymisen ja nousun. Jopa maailman parhaat talouden asiantuntijatkaan eivät nähneet erässä kokouksessaan pari viikkoa ennen finanssikriisin puhkeamista, että sellainen tapahtuu!

Positiivinen seurueemme selätti kuitenkin tuota pikaa ”mitä emme nähneet” älyllisen krapulan ja alkoi terävästi analysoida viimeisten vuosien isoja muutoksia. Esiin nostettiin mm.

• Kaupungistuminen (ja poliittiset hankaluudet hyväksyä se)
• Muuttoliike kotimaassa (kaikki eivät halua muuttaa keskuksiin, tämä optio on sallittava)
• Pakolaisuus ja maahanmuutto ja niihin varautuminen (mitä palveluja tarvitaan kotouttamisessa)
• Elinkeinorakenteen muutos ja työn tulevaisuus
• Metsäteollisuuden uusi nousu (siitä ei tullutkaan auringon laskun alaa)
• Venäjän muutokset ja asettuminen länttä vastaan
• Euron ja EU:n kriisi
• Digitalisaatio ja teollinen internet (joten suomalainen tietoyhteiskunta ei ole kuollut)

Ilmastonmuutos sokeana pisteeenä

Tämän päivän kannalta silmiinpistävää on ympäristökysymyksen saama aika vähäinen huomio. 2000-luvun alussa ilmastonmuutos ei näyttänyt dramaattiselta. Jotain puhuttiin kyllä ilmaston lämpenemisestä, mutta sen syitä ja implikaatioita ei vakavasti pohdittu. Nyt kun Kansainvälinen ilmastopaneeli on vakuuttavasti todistanut ihmisen toimien vaikutuksen ilmastonmuutokseen ja ennakoinut 2 %:n rajan olevan rikkoutumassa, jos radikaaleja muutoksia ei tehdä energiankulutuksessa, ilmastonmuutos on noussut aivan keskeiseen asemaan tukevaisuuteemme kannalta. Se että emme nähneet tätä on harmillista ennen kaikkea sen takia, että olemme menettäneet aikaa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Keskusteluissa esitettiin jopa sellaisia näkemyksiä, että vaikka tekisimme mitä, 2 %:n lämpötilan nousu tulee tapahtumaan. Jos ja kun näin on, sopeutuminen on heti aloitettava. Keskustelussa viitattiin myös ilmastopakolaisuuden uhkakuvaan: jos sääilmiöt muuttuvat dramaattisesti ja viljely käy mahdottomaksi isoilla alueilla Afrikkaa ja Lähi-Itää tulemme näkemään pakolaisvirtoja, joiden rinnalla tämän hetken sotapakolaisuus on lasten leikkiä.

Kansalaiset muutoksen tekijöinä

Itse nostin esiin yhden näkökulman 2000-luvun ajatteluumme. Silloin ja Suomi 2015 -kursseilla erityisesti painotettiin ongelmien ratkaisemista julkisen hallinnon toimesta. Päätoimijoita olivat kunnat ja valtio tai yritykset tahollaan. Hyvin vähän puhuimme kansalaisyhteiskunnasta ja aktiivisesta kansalaisuudesta. Tänä päivänä kansalaiset ovat astuneet keskiöön. Kansalaisten pyrkivät itse ja yhdessä ratkaiseman omaa elämäänsä liittyviä asioista. Netti ja sosiaalinen media ovat lisänneet valtavasti kansalaisten yhteistoimintaa ja toimintamahdollisuuksia. Nuorten yrittäjyys on Suomessa nousussa. Kansalaiset eivät edes kysy lupaa toiminnalleen. Monia ei politiikka enää kiinnosta ja toiveena on, että hallinto pysyisi mahdollisimman kaukana. Tästä tulee mieleen viimeinen Sitrassa toimittamana raportti Muutoksen Suomi (2008), jonka mottona on paljonpuhuvasti: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Juuri näin asiat ovat mennet. Rapotin avainkäsite oli kansalaisten voimaannuttaminen - empoverment, joka tarkoittaa mm. ”vallan” siirtämistä ihmisille mutta myös ihmisten voimavarojen vapauttamista luovaan toimintaan.

Konsensus ja strategiat

Pari metakysymystä nousi esiin keskusteluissa kuten myös raportissa. Toinen on konsensuksen asema. Sitra korosti 2000-luvulla huomattavan paljon konsensuksen merkitystä ja halusi koota päätöksentekijöitä rakentamaan yhteistä ”tulevaisuuskuvaa”. Mukaan kutsuttiin yhteiskunnan ”eliittiä” eli johtajia ja keskeisiä asiantuntijoita, jotka olivat merkittävässä asemassa instituutioissa. Tästä seurasi, että mielipiteet pyrkivät konvergoitumaan kohti jaettua tulevaisuuskuvaa, vaikka osallistujat olivatkin ehkä monista asioista erimielisiä. Joukkoon ei mahtunut toisinajattelijoita, jotka olisivat ärhäkästi pistäneet hanttiin ja kysyneet hankalia kysymyksiä. Vaikkapa: onko työnteko tarpeen, kannattaako kaikkia kouluttaa niin hyvin, kannattaako koko maa pitää asuttuna, eikä metsävarannolla ole enää todellakaan väliä, onko meillä loppujen lopuksi yhtenäiskulttuuria ollenkaan, tarvitaanko printtimediaa enää ollenkaan. Iso haaste olisi ollut asettuminen Nato-jäsenyyden kannalle. En väitä, etteikö Sitrassa olisi oltu tietoisia konsensuksen ongelmista, mutta asiaa oli vaikea ratkaista. Tätä heijastaa se, että seitsemäs kurssi oli ns. nuorisokurssi, jota veti Peter Ekholm. 

Toinen metaongelma on strategioiden asema yhteiskunnan kehittämisessä. Edelleen korostetaan strategisen ajattelun merkitystä ja hyvää johtajuutta strategioiden toteuttamisessa. Mutta strategioihin liittyy helposti toiminnallinen jäykkyys ja jääräpäinen tuijottaminen etäällä olevaan visioon. Ennakoimattomassa ja monimutkaisessa maailmassa tarvitaan strategioitakin enemmän joustavaa reagointia näköpiirissä oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tämä on itse asiassa strategian tosi merkitys: strategia kertoo, miten tulee reagoida erilaisiin tilanteisiin. Strategia ei ole junakuljettajan ohje ajaa määränpäähän kaasun ja jarrujen ollessa ainoita ohjausvälineitä. Tulevaisuuteen mennään pikemminkin lukuisilla henkilöautoilla, joissa on kääntyvät etupyörät. Kun meillä peräänkuulutetaan nyt vahvaa johtajuutta, niin ajatellaanko silloin johtajaa junankuljettajana. Tulevaisuus tehdään kuitenkin lukuisten autonomisten toimijoiden itsenäisten päätösten kautta, jopa ilman johtajia.

Muutosvastarinta estää uudistukset

Vaikka noudatammekin Chatham House –sääntöä, niin uskallan silti nostaa esiin kurssien rehtorin, ministeri Jaakko Ilonimen päätöspuheesta yhden kohdan. Hän sanoi, että ehkä merkittävin seikka jota emme nähneet kursseilla, on muutosvastarinnan vahvuus. Seuraavat lauseet ovat omia analyysejäni Jaakon huomion innoittamina.

Muutosvastarinta on varmaan yksi merkittävimpiä selittäjiä sille, että Suomi ei ole kyennyt nousemaan nyt jo seitsemän vuotta kestäneestä taantumastaan. Eri tahoilta on tuotu esiin rakenteellisten muutosten välttämättömyys. Rakenteelliset muutokset ovat sellaisia, että niissä aina joku häviää. Hävijät pitävät kovaa ääntä ja lobbailevat agressiivisesti. Sosiaalinen media lisää kritiikin kantavuutta. Uuden hallituksen alkutaival on monikertaisesti todistanut rakenteellisten muutosten vaikeuden. Mihinkään ei saisi koskea ja jokaisella muutoksella väitetään olevan dramaattiset vaikutukset jonkun ihmisryhmän asemaan tai sotivan arvojamme ja tavoitteitamme vastaan. Tällä en halua sinänsä puolustaa hallituksen tekemiä ratkaisuja. Mutta selvää on, että muutosvastarinta voi tehdä oikeansuuntaisetkin uudistukset mahdottomiksi tai vesittää ne.

Kuka tekisi tämän päivän tilannearvion?

Vaikka tulevaisuuden ennakointi on vaikeaa ja erehdyksiä tulee, silti ennakointi on tärkeää. On hyvä, että ihmiset kokoontuvat yhteen miettimään kehityksen suuntaa. Toiminnan perustaksi tarvitaan aina joku ”tiekartta”, jossa hahmotellaan tietä eteenpäin erilaisten muutostrendien keskellä. Visiokin on oltava, jotta olisi jokin suunta.  Parhaimmillaan visio ilmaisee yhteiskunnalliset arvomme. Arvot ovat kohtalaisen riippumattomia tosiasioista, vaikkakin arvotkin muuttuvat kokemusten myötä. Toisaalta ruusuiset visiot ovat jopa vaarallisia, koska ne eivät voi toteutua ja aiheuttavat turhautumia ja kyynisyyttä. Minun mielestäni Suomi 2015 raporttien visiot olivat maltillisia ja heijastivat pohjoismaista arvomaailmaa, jossa ovat keskeisessä asemassa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, työn kunnioitus, koulutuksen arvostus ja yrittäjyys.

Aina tarvitaan ”tilannearvio” riippumatta siitä kuinka oikea se on. Niin nytkin. Raportti menee asian ytimeen:

Tarvitsisimme nyt edes jollain lailla jaetun tilannearvion, realistisen näkemyksen siitä, mihin maailma kehittyy ja miten meidän pitäisi siihen reagoida. Sillä eihän tulevaisuutta voi arvata, mutta sille voi luoda edellytyksiä.

Kuka tekisi tällaisen tilannearvion nyt? Sitra, ajatushautomo, tutkimusryhmä?