torstai 31. maaliskuuta 2022

Fundamentaalinen epävarmuus ja uusi maailmanjärjestys

  

Fundamentaalinen epävarmuus luonnehtii aikaamme. Venäjän hyökkäys Ukrainaan  on merkittävästi lisäännyt tätä epävarmuutta. 24.2. jää historiaan yhtä voimakkaasti kuin 9/11. 

Fundamentaalisella epävarmuudella tarkoitan sitä, että hyvin monet elleivät kaikki keskeiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset perustat ovat muutoksessa. Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muutos on vain yksi näistä muuttuvista fundamenteista. 

Covid-19 pandemia järisytti myös fundamentteja. Se iski myös globaalisti ja toi esiin uusia ilmiöitä, kuten huonon varautumisen pandemioihin, lääkekehityksen kriittisyyden ja yhteiskunnan haavoittuvuuden. Sulkutoimet (liikkumisen rajoittaminen, ravintoloiden sulkemisen ja tapahtumien kieltäminen, etätyöhön ja etäkouluun siirtyminen) lisäsivät työttömyyttä ja osoittivat tiettyjen yhteiskuntaryhmien haavoittuvuuden (ikääntyneet, koululaiset, opiskelijat). Myös globaalit tuotantoketjut osoittivat heikkouttaan ja monista tavaroista (kuten elektroniikkakomponenteista) tuli pulaa, mikä rajoitti  monien tuotteiden tarjontaa (autot, älypuhelimet.). Merkillepantavaa on myös Kiinan toimenpiteet pandemian torjunnassa: autoritaarinen valtio kykenee sulkemaan kokonaisia kaupunkeja ja asettamaan kansalaisia erittäin tiukkaan karanteeniin. Vielä emme tiedä onnistuuko Kiina torjumaan pandemian; ainakin omikron muunnos leviää Kiinassa. Mutta pandemia on vain yksi epävarmuutta synnyttävä tekijä. Syvemmältä kouraisee globalisaation ajan päättyminen. Sitä luonnehtii tietynlainen paluu valtiokeskeisyyteen. Mutta tässä huomaamme keskeisen vedenjakajan: maailma jakautuu demokraattisiin ja totalitaarisiin valtioihin. 

Mitä globalisaatio oli?

Pandemian aikana alkoi puhe uudesta normaalista, jolla viitattiin aikaan pandemian jälkeen ja jonka toivottiin avaavan mahdollisuuksia uudistaa yhteiskuntaa. Ukrainan sota tekee aikaisemman puheen uudesta normaalista vanhentuneeksi. Näkökulmaa on nyt vaihdettava. Mielestäni katse on kiinnitettävä globaaliin tilanteeseen, geopolitiikkaan ja geoekonomiaan. 

Globalisaatio, joka alkoi 80-90-luvuilla ja johon kuului myös Neuvostoliiton hajoaminen ja lyhyt demokratiakausi, on kulkenut tiensä päähän. Globalisaatiota luonnehti keskinäinen riippuvuus ja resurssien (ihmiset, pääomat, tavarat, palvelut) liikkuvuus.  Globalisaatio näytti sitovan kaikki taloudet samaan järjestelmään ja avaavan portit uusi suorille investoinneille ”edullisimpiin sijaintipaikkoihin”.  Globalisaatiota alettiin 2000-luvulla kritisoida sen epäoikeudenmukaisuudesta ja ei vain kehitysmaiden vaan myös kehittyneiden maiden polarisaation kiihdyttämisestä. Ympäristökysymyksestä tuli myös keskeinen teema globalisaation kritiikissä. Aika paljon tämä kritiikki keskittyi ”fosiilikapitalismiin”, jossa fossiilisten polttoaineiden hankinta, jalostus ja jakelu muodostaa keskeisen osan taloutta. 2000-luvulla havaittiin myös globaalien arvoketjujen haavoittuvuus. Raaka-aine (metallit) ja kulutustavaroiden tuotannosta vastasivat köyhien maiden asukkaat työskennellen melkein orjien asemassa, ei vain Afrikassa vaan myös Kauko-Idässä (Bangladesh ym.). Kuluttajien vaatimukset ympäristön suojelusta ja inhimillistä työolosuhteista pakottivat tuottajia ja rahoittajia kontrolloimaan arvoketjujen alkupäätä. Myös erilaiset häiriöt tuotantomaissa ja logistiikassa (esim. konttikuljetukset) osoittivat minkälaisia riskejä globaaleihin arvoketjuihin liittyi. Investointeja kaukomaihin alettiin hillitä tai vetää pois. 

Myös Kiina saatiin mukaan globalisaatioon ja Kiinasta muodostui maailman ”tehdas”, joka tuotti valtavan määrät tavaroita edulliseen hintaan maailmanmarkkinoille. Länsimaat riensivät kilvan investoimaan Kiinaan. Kiinassa tuotantokulut olivat alhaiset ja tuotantoa eivät rajoittaneet samanlaiset työvoiman käyttöön ja ympäristöön liittyvät normit, kuin pitkälle teollistuneissa maissa. Näkemättä jäi, että Kiinalla oli omat intressit ja se alkoi käyttää valtavia valuuttavarantojaan omiin investointeihin, ei vain raaka-aine lähteille kuten Afrikkaan vaan myös omaan tuotantoon ja teknologiaan tavoitteenaan vapautua länsiriippuvuudesta ja siirtyä tekoälyn aikakauteen. Kiina on jo monilla aluilla korkean teknologian huippumaa (bioteknologia, materiaalit, tekoäly). Kiinan halu ja taito laajentaa omaa vaikutusvaltaansa globaalissa taloudessa on vertaansa vailla. Kiinan taloudellinen ekspansio kiteytyi oppiin uudesta ”silkkitiestä”. 

Globalisaation jälkeinen aika

Nyt 2020-luvulla olemme selvästi uudessa tilanteessa, jota voi luonnehtia post-globaalisaatioksi. Neuvostoliiton romahdettua maailma näytti yksinapaiselta; kapitalismi oli voittanut taistelun kommunismia vastaan eikä muita vaihtoehtoja ollut näkyvissä. Venäjällä koettiin alemmuuden tuntoja, joihin Putin sitten kiinnittyi 2000-luvulla. Venäjä ei tyytynyt osaansa entisenä suurvaltana. Lanseerattiin ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa Venäjällä olisi merkittävä rooli. Osana tätä aseman tavoittelua Venäjä otti käyttöön hybridisodan, jonka avulla pyrittiin horjuttamaan länsimaita ja luomaan niiden välille eripuraisuutta.  Putinin sotadoktriinin mukaan Venäjän keskeinen asema voitiin taata vain aseilla ja sotilaallisella voimalla, mitä käytettiin ja näytettiin Georgiassa ja Syyriassa. Tämä ideologia ohjaisi Venäjän hyökkäämään Ukrainaan. Sen tuloksena Länsi yhdisti voimansa, asetti ennennäkemättömät sanktiot ja teki Venäjästä hylkiövaltion, jonka rooli tulee olemaan heikko, mutta ainainen uhka. Venäjästä ei tullut merkittävää peluria, mutta Venäjän kumppanista Kiinasta on tullut. Kiina on nyt lähes ainoa merkittävä valtio, joka ei ole tuominnut hyökkäystä Ukrainaan. Kiinaa kiinnostavat Venäjän valtavat luonnonvarat, joita se tarvitsee kasvaakseen. Kiinan tuki Venäjälle on täysin itsekästä, ei niinkään periaatteellista.

Kiinan talouden huikea kasvu ja valtavat resurssit asettivat sen Yhdysvaltojen rinnalle maailman johtavan maana. Yhdysvallat pitää Kiinaa päävastustajanaan vaikka epäselvää onkin mitä vastakkainasettelu koskee (ideologiaa, taloutta, sotilaallista voimaa vai mitä). Maailma voidaan pitää Kiinan keskeisen aseman takia nyt todella kaksinapaisena, jossa toisella puolella on EU ja Yhdysvallat ja niiden liittolaiset (Australia, Japani ym.) ja toisella puolella Kiina mahdollisesti Venäjän ja Intian kanssa. Tämä kaksinapainen geopoliittinen asetelma on post-globalisaation selkein elementti. 

Myös geoekonominen aspekti on erittäin kiinnostava. Planeetta ei ole enää avoin temmellyskenttä pääomalle. Taloudessa alkaa korostua regionaalisuus ja lokaalisuus. Tähän liittyy myös monissa maissa (Yhdysvallat, EU) virinneet toimet rajoittaa giganttimaisten yritysten valtaa ja toimintavapauksia (Amazon, Google, Meta ym.).  Regionaalisuuden ja lokaalisuuden puolesta puhuu paitsi globaalien arvoketjujen haavoittuvuus mutta myös ekologiset seikat. EU:n riippuvuus Venäjän tuottamista fossiilisista polttoaineista (öljy, kaasu, kivihiili) osoittautui suureksi ongelmaksi: Venäjää rahoitetaan nyt ostamalla sieltä fossiilisia polttoaineita.  Niistä irtautuminen on mahdollista vain lisäämällä omaa energian tuotantoa. Aluksi tämä voi tapahtua hyödyntämällä omaa fossiilista energiaa (kivihiiltä, turvetta) tai polttamalla puuta. Mutta pidemmällä aikavälillä ainoa kestävä ratkaisu on uusiutuvan energian lisääminen (tuulivoima, aurinkovoima, maalämpö jne.).

Oma erityiskysymyksensä on ydinvoima. Usein energialähteet jaetaan varastoihin ja virtoihin. Vastoja ovat juuri kivihiili, kaasu ja öljy, mutta myös uraani. Virtoja ovat puolestaan ”virtaavat” lähteet, kuten vesi, tuuli, aurinko jne. Varastot ovat luoneet vakautta, kun taas virtaavat energialähteet ovat herkkiä ulkoisille seikoille (tullet, pilvisyys, pakkaset jne.). Fossiilikapitalismi on rakentunut varastojen varaan. Kiinnostavaa on muuntuuko fossiilikapitalismi ”atomikapitalismiksi”, joka hyödyntää ydinvoimaa, vai hajoaako kapitalismi virtaavan energian saadessa yliotteen. Joka tapauksessa kun talous regionalisoituu ja lokalisoituu, kansalaisyhteiskunnalla ja politiikalla on suuremmat mahdollisuudet rajoittaa pääomien kasautumista ja valtaa. 

Globalisaatio oli uusliberalismin voittokulkua. Ajateltiin että vain vapaa markkinatalous kykenee ratkaisemaan aikamme ongelmat. Valtion pitäisi puuttua markkinoiden toimintaan mahdollisimman vähän. Kaikki sääntely on pahasta ja haittaa talouskasvua. Elämme uudenlaista valtiokeskeisyyden aikaa. Viimeistään Yhdysvalloista alkanut pankkikriisi (2008) osoitti, että valtiota tarvitaan sääntelemään ja pelastamaan pankkeja. Koronapandemiaa ei olisi kyennyt voittamaan ilman valtioiden rajoitustoimia ja rokotusohjelmia. Ilmastonmuutos voidaan torjua vain valtioiden asettamilla rajoituksilla ja hiiliveron tapaisilla ohjauskeinoilla. Ukrainan sota puolestaan osoitti, että Venäjän aggressiota ei voida padota ilman vahvoja puolustusvoimia. 

Uusi turvallisuusarkkitehtuuri

Ukrainan sota pisti Lännen ja EU:n turvallisuusarkkitehtuurin uusiksi. Emme tiedä vielä mitä se tarkoittaa, mutta joitakin arvauksia voi tehdä. Ainakin joudumme luopumaan siitä naiivista käsityksestä että kaupankäynti lisää luottamusta ja sitoo osapuolet rauhanomaiseen yhteistyöhön. Tämä ”vakaus” on ollut ainakin Suomen turvallisuuspolitiikan ydinoletuksia. Ehkä tärkein seuraus on kokemus yhtenäisyydestä: vain tiivis yhteistyö ulko- ja turvallisuuspolitiikassa pystyy antamaan riittävät turvatakuut. Tähän liittyvät EU:n keskinäinen solidaarisuus ja Nato-jäsenyys.  Toinen vaikutus on puolustusbudjettien kasvattaminen ja puolustuskyvystä ja omasta asetuotannosta huolehtiminen (hankinnat, varusmiespalvelu, reservit jne.). Tämä liittyy laajempaan kysymykseen huoltovarmuudesta. 

Kuten jo edellä todettiin, energiaomavaraisuudesta on tullut tärkeä prioriteetti ja keskeinen osa huoltovarmuutta.  Tämä tukee vihreää siirtymää, mutta kehitys ei ole suoraviivaista. Fossiilisia energiavaroja käytetään vielä pitkään ja niitä saatetaan joutua jopa lisäämään, kun tuontienergia Venäjältä tyrehtyy ja energian hinta nousee. Lisäksi ydinvoimaa ei tulla ajamaan alas, mutta suurten laitosten sijaan kehitetään minivoimaloita, jotka palvelevan lokaalista energian tarvetta, etenkin sähkön tuotantoa. Suomella on merkittävät omat uraanivarat, joiden avulla voitaisiin pitää yllä useita minivoimaloita, jotka riittäisivät tyydyttämään Suomen sähkötarpeet vuosikausiksi. 

Demokratian kriisi, onko sitä?

Viime vuosina on käyty loputonta keskustelua demokratian kriisistä. Siihen on kytketty lukuisia toisiaan risteäviä teemoja kuten osallisuus, eriarvoisuus, feminismi, ympäristökriisi, kapitalismin kriisi jne. Venäjän aggressio Ukrainassa pitää tämänkin keskustelun uusiin raameihin. Demokratian yksinkertaiset periaatteet,  kuten kansanvalta,  laillisuus, yksilön oikeudet, median vapaus ja tosiasioiden tunnustaminen, ovatkin äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan ja tekemään uhrauksia. Nämä periaatteet eivät toteudu Venäjällä, ja siksi Putin on voinut rakentaa totalitaarisen järjestelmän. On oikein todettu, että Ukraina on Lännen etuvartio Venäjään päin ja puolustaa siellä valtavilla uhrauksilla demokratiaa. Demokratia olisi todella kriisissä, jos Venäjä valloittaisi Ukrainan ja toisi aseensa Euroopan iholle. Tämän uhan alla demokraattiset maa ovat osoittaneet demokratian voiman: Vaikka kiistelemme lukuisista asioista päivänpolitiikassa, pystymme todellisen uhan alla kokomaan rivimme ja asettumaan yhtenäisesti puolustamaan vapauttamme.

Demokratiaa eivät uhkaa vain totalitaariset, aggressiiviset valtiot vaan myös populismi, joka jäytää demokratiaa sisältä päin. Populismin kritiikissä täytyy kuitenkin olla tarkka. Demokratiassa ei ole ongelma että jotkut ryhmät tarjoavat yksinkertaisia ja yksipuolisia vastauksia tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin. Demokratia on moniäänistä. Ongelma on siinä, että jotkut ryhmät asettuvat vastustamaan demokratian periaatteita ja pyrkivät kumoaman demokraattisen järjestyksen. Tästä on paras esimerkki Hitler ja natsien toiminta 30-luvulla Saksassa. Myös Trumpin masinoima Kongressin valtaus on esimerkki tästä. Demokraattisella yhteiskunnalla täytyy olla keinoja rajoittaa tällaisten demokratian vastaisten liikkeiden toimintaa. Yksi keino on pitää kiinni vallanjaon periaatteista kuten oikeuslaitoksen riippumattomuudesta ja median vapaudesta kritisoida vallankäyttöä. Myös yliopistojen autonomian takaaminen kuluu demokratian ”puolustus-ohjelmaan”. 

Uusi, uusi normaali

Post-globalisaatiossa ja Ukrainan sodan jälkeen tarvitaan uudenlaista resilienssiä. Taaksepäin katsovassa resilienssissä halutaan palauttaa kriisin jälkeinen tilanne, ikään kuin pyyhkäistä kriisi pois päiväjärjestyksestä (”venäläistä resilienssiä”). Sen sijaan eteenpäin katsovassa, uudistavassa  resilienssissä uudistetaan rakenteita ja toimintamalleja. Kriisi heittää meidät korkeammalle tasolle. Tällainen uudistava resilienssi edellyttää ilmapiirin muuttumista. Meidän on ymmärrettävä minkälainen maailma ihmisiä nyt kohtaa ja minkälaista suhtautumista se edellyttää 

24.2. muutti radikaalista henkistä maisemaa. Koen tämän itsessänikin. Takana on kaksi vuotta koronapandemiaa, joka on vetänyt mielialoja alaspäin. Moni on joutunut työttömäksi, ahdistunut tai syrjäytynyt. Etätyö on heikentänyt yhteisöllisyyttä ja vähentänyt innovatiivisuutta. Uusia kontakteja ei synny ja vanhatkin heikkenevät. Pandemia synnytti näköalattomuutta. Tämä ei näy vielä talouden tunnusluvuissa ja työllisyystilanne on tällä hetkellä jopa odotettua parempi. Pientä, muutaman prosentin talouskasvuakin on ennustettu. Mutta sotatilanne tuo uusia uhkakuvia. Moni pelkää tulevaisuutta!

Energian hinta on ennätyskorkealla ja se vaikuttaa kaikkeen: tuotantoon, kuljetuksiin, lämmitykseen, bensan hintaan jne. Lannoitteita ei ole riittävästi saatavissa, joten sadot voivat jäädä pieniksi. Matkailu kärsii energian hinnan noususta. Investoinnit Suomeen saattavat pienentyä Venäjän läheisyyden takia. Suomeen on tulossa kymmeniä tuhansia pakolaisia Ukrainasta. Näitä vaikutuksia on vaikka kuinka paljon. Niiden yhteisvaikutuksena voi tulla taantuma ja työttömyys lisääntyä rajusti. Ja jos vielä kokoomus pääsee leikkaamaan sosiaaliturvaa, niin turvattomuus lisääntyy yhteiskunnassa. 

Tällaisina  epävarmoina aikoina tarvitaan positiivisia näkymiä, jolla mielialat pidetään korkealla ja luodaan valmiuksia uudistavaan resilienssiin. Olen huolissani siitä, pystyvätkö puolueet tarjoamaan tällaisia näkymiä. Katseet kääntyvät nyt korkeakouluihin ja ajatuspajoihin: niissä pitäisi olla rohkeutta ajatella asioita uudelleen.  Tarvitaan uusia näkökulmia, tulevaisuuden uudenlaista kehystämistä. 

torstai 3. helmikuuta 2022

Venäjä pyrkii estämään Suomea käyttämästä Nato-optiotaan

  

 

 

Brysselin koneessa keskusteltiin keskiviikkona 2.2. Euroopan hybridiosaamiskeskuksen Haavoittuvuudet ja resilienssi -verkoston johtajan Jukka Savolaisen kanssa Euroopan ja maailman turvallisuudesta. Harvinaisen kiinnostavaa ja järkyttävää puhetta. Seuraavat pohdiskelut ovat omiani, mutta perustuvat Savolaisen viestiin.
 
Kiina ja Venäjä tulevat liittoutumaan tai vahvistamaan yhteistyötään (mm. Venäjän ydinasearsenaali tukee Kiinaa). Eurooppa ja Yhdysvallat menettävät vääjäämättä asemiaan ja vaikutusvaltaansa ja Kiinan ja Yhdysvaltojen väliset suhteet kärjistyvät. Yhdysvaltojen ja EU:n asema maailmanpolitiikassa tulee vääjäämättä heikkenemään jo väestökehityksenkin seurauksena. Vuonna 2100 maailmassa on 11 miljardia ihmistä ja siitä vain noin miljardi asuu Euroopassa ja Amerikassa, kun taas Afrikassa asuu 4 mrd ja Aasiassa 4 mrd. 
 
Venäjän motiiveja ja strategioita emme tunne, vaikka joskus kuvittelemme niin. Joukkojen kokoaminen Ukrainan rajalle voi olla uhittelua, mutta aseita ei ole hankittu vain näytöksiä varten vaan sotaa varten, joten sota Ukrainassa tai muilla ”etupiirialueilla” on täysin mahdollinen.

Usein ihmetellään mitä järkeä Ukrainan miehittämissä on. Kyse ei ole järjestä vaan vallasta, arvovallasta ja nöyryytyksestä, siis syvistä tunteista, jotka ajavat rationaalisten hyötylaskelmien yli. 
 
Venäjällä on keinoja painostaa ja hajottaa Eurooppaa, kuten ”pakolaisten” kuljettaminen Puolan ja Baltian rajalle. Trollaus on lisääntymässä. Mahdollisuus hakkeroida keskeisiä eurooppalaisia infrastruktuureja kuten energiatuotantoa on todellinen: palvelut ovat haavoittuvia. Tästä voisi puhua enemmänkin mutta haluan tuoda esiin yhden ison asian, joka hahmotin haastattelun pohjalta. 
Lännessä uskotaan, että Venäjään uhkaavat pakotteet purevat eikä Venäjä uskalla hyökätä Ukrainaan. Ongelmana tässä on, että vastapakotteet uhkaavat myös EU:ta. Esimerkiksi Saksa on täysin riippuvainen Venäjältä saatavasta maakaasusta. Uhka toimitusten lopettamisesta estää Saksaa yhtymästä kovimpiin pakotteisiin. Samoin Venäjän rahaliikenteen pysäyttäminen iskee takaisin myös Eurooppalaisiin yrityksiin, jotka käyvät kauppaa Venäjän kanssa tai joilla on toimintaa Venäjällä. Lisäksi Venäjän kumppanuus Kiinan kanssa heikentää pakotteiden uhkaa.
 
Venäjä vaatii nyt EU:ta, Yhdysvaltoja ja Natoa tunnustamaan Venäjän etupiirin ja varoittaa tekemästä siirtoja, jotka lisäävät uhkaa Venäjää kohtaan. Vaikka tiedämme täällä lännessä, että Nato ja EU eivät uhkaa Venäjää, niin Venäjällä väitetään sitä uhattavan; kansa on myös saatu uskomaan tähän uhkakuvaan tukahduttamalla vapaa media. Lavrovin ETYJ-maille lähettämä ”kirje” viestii halusta hämmentää ja luoda eripuraa Euroopassa, mutta kirje on myös kirje omille kansalaisille viestinä siitä, että Venäjää uhataan ja että hallitus on aktiivisesti torjumassa uhkaa. 
 
Kysymykseni on nyt, mitä tapahtuu, jos Suomi aikoo liittyä Natoon. Katsooko Venäjä vain sivusta vai ryhtyykö se uhkaamaan ja häiritsemään Suomea? Tähän Venäjällä on lukuisia keinoja, kuten ”pakolaisten” kuskaaminen Suomen rajalle, kaasu- ja öljytoimitusten häiriöt, Suomen strategisten kohteiden hakkerointi, trollaus ja mielipiteiden muokkaus, suomalaisten yritysten toiminnan vaikeuttaminen Venäjällä, rajaloukkaukset ilmassa, Suomenlahden vesiliikenteen häiritseminen, Suomessa asuvien Venäläisten kotiuttaminen jne. Näitä keinoja on.  Viimeinen keino on hyökkäys Suomeen Nato-jäsenyyden estämiseksi. 

Oletukseni on, että Venäjä tulee kaikin keinoin estämään Suomen Nato-option käytön. Tästä pitäisi nyt keskustella, eikä jostain menneestä suomettumisesta. Pidän epäuskottavana julkisuudessa toistettua väitettä, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Katsokaa karttaa, Ukrainan ohella Suomi on ainoa Venäjän kontrollin ulkopuolella oleva Natoon kuulumaton maa, jolla on yhteistä rajaa sen kanssa. Pietari on 200 kilometrin päässä Suomesta. 
 
Natoon liittyminen käy yhä vaikeammaksi, mitä jännitteisemäksi kansainvälinen tilanne tulee.  Nämä jännitteet eivät ehkä lienny vuosikausiin. Jos pelkäämme puolen valintaa, jäämme blokkien väliin pelkäksi pelinappulaksi. Kuten Ukrainan tilanteesta näemme, ei Nato eikä Yhdysvallat aio puuttua sotilaallisesti Ukrainan mahdolliseen sotaan Venäjän kanssa. Ukraina jätetään yksin, mitä nyt joitakin sotatarvikkeita toimitetaan ”solidaarisuuden” nimissä. Näin saattaa käydä Suomellekin, jos olemme Naton ulkopuolella. EU:n turvatakuut eivät nekään taida riittää. Tuskin kukaan uskoo, että EU tai vaikkapa Ruotsi lähettää Suomeen joukkoja taistelemaan Suomen rinnalla, ja ovathan EU-maat suureksi osaksi Nato-maita. 
 
Tämä on ulkopoliittisen maallikon pohdintaa, mutta kansalaisilla on oikeus ja velvollisuus osallistua ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
 


 

 

tiistai 28. syyskuuta 2021

Ilmastonmuutos vaatii talousjärjestelmän uudistamista

Naomi Kleinin ravisteleva kirja Tämä Muuttaa Kaiken, Kapitalismi vs. Ilmasto ilmestyi alunperin 2014, mutta sen suomennos vasta 2019. Kirjaa ja sen argumentteja on käsitelty Suomessa aivan riittämättömästi, mikä voi osittain johtua kirjan massiivisuudesta. (Suomennetussa kirjassa on 720 sivua; eivätkö ihmiset enää lue isoja kirjoja?). Sain luettua kirjan aivan äskettäin ja se teki suuren vaikutuksen, paitsi iskevän kielensä myös kriittisyytensä ja radikalisminsa takia. Ajattelin että nyt täytyy paneutua paremmin ilmastonmuutokseen, josta kaikki puhuvat mutta kuka mitäkin. 

Kleinin aikaisempi menestyskirja kirja No Logo sai ihmiset suhtautumaan kriittisesti brändeihin. Uudessa kirjassa on kysymys ilmastonmuutoksen aiheuttajista ja mahdollisuuksista estää ilmaston lämpeneminen yli kriittisen rajan, jonka jälkeen ilmastonmuutos olisi tuhoisa koko ihmiskunnalle. Näkökulmana on keskeisesti Pohjois-Amerikka (Kanada ja Yhdysvallat) ja Iso-Britannia, mutta myös kehitysmaat. Ilmastonmuutoksen syntipukkeja ovat ”fossiiliyhtiöt”, jotka louhivat ja pumppaavat maaperästä kivihiiltä, öljyä ja kaasua ja jalostavat ja myyvät niitä globaaleilla markkinoilla (BP, ExxonMobil, Shell jne.). Fossiiliyhtiöt ovat voineet toimia lähes rajoituksetta, koska vallitseva markkinatalousideologia, uusliberalismi on saanut niin vahvan aseman länsimaissa. Siksi Kleinin kirja suuntaa katseensa kapitalismiin, sen toimintalogiikkaan ja ajatusmaailmaan. Kleinin ehkä keskeisin väite on, että uusliberalismin ideologian mukaan muotoutunut talousjärjestelmä sotii luonnonjärjestelmää vastaan. 

 

Uusi yhteiskuntamalli

”Ilmastonmuutos on koko sivilisaatiotamme koskeva hälytyssignaali, joka viestittää tulipalojen, tulvien, kuivuusjaksojen ja sukupuuttoaaltojen kielellä, että tarvitsemme täysin uuden taloudellisen mallin ja tavan jakaa planeettamme. (Klein s. 45)

Kleinin tärkein viesti on mielestäni se, että ilmastonmuutos on yhteydessä kaikkiin suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen, valtaviin tuloeroihin, terveyseroihin, tehomaatalouden ongelmiin, yhdyskuntarakenteen haavoittuvuuteen jne. 

”Näkemyksellinen päästöjenvähennyssuunnitelma voisi luoda perustan koko talousjärjestelmän uudistamiselle.” (s. 210) 

Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun on oltava työtä oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman puolesta.  Tämä tarkoittaa, että ilmastoliikkeen täytyy toimia yhteistyössä kaikkien yhteiskunnan ja talouden uudistamista ajavien liikkeiden ja voimien kanssa. Tämä on eräänlaista ”ilmastointersektionaalisuutta” (minun termini), joka yhdistää feministejä, sosialisteja, vihreitä ja anarkisteja. 

”Meidän täytyy ymmärtää, että eriarvoisuuden vastustaminen kaikin mahdollisin tavoin on ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun keskeinen strategia.” (s. 132).

Tärkeä käsite on ilmasto-oikeudenmukaisuus, joka tarkoittaa että ilmastonmuutoksen aiheuttamat taloudelliset ja yhteiskunnalliset taakat ja vaikutukset pitää jakaa oikeudenmukaisesti. Kaikkialla on nähtävissä kuinka haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ja ihmisryhmät kärsivät eniten ilmastonmuutoksesta. Näin on kehitysmaissa mutta myös teollistuneissa maissa. Köyhät ihmiset eivät pysty sopeutumaan muutoksiin eivätkä maksamaan kallistuvaa energiaa tai hankkimaan puhdasta vettä jne. Tässä yhteydessä puhutaan myös ilmastovelasta, jolla tarkoitetaan teollistuneiden maiden velvollisuutta korvata kehitysmaille tai alkuperäiskansoille aiheuttamansa ympäristöongelmat.

Saastuttaja maksaa -periaate on hyvin tärkeä oikeudenmukaisuuden kannalta. Periaate kohdistaisi toimenpiteitä erityisesti suuriin fossiiliyhtiöihin, jotka takovat valtavia voittoja tuottamalla ”likaista energiaa”. Fossiiliyhtiöiden voitot ovat yleensä kymmeniä miljardeja vuodessa. Niistä suurin osa mene osakkeenomistajille, johtajien ylisuuriin palkkioihin ja entistä tehokkaampien teknologioiden kehittämiseen ja uusien fossiilienergialähteiden hyödyntämiseen. Uusiutuviin energiahankkeisiin ne käyttävät muutaman prosentin voitoistaan, ja näitäkin tehdään vain positiivisen mielikuvan luomiseksi, viherpesuun, Klein todistelee. 

Saastuttaja maksaa –periaatteen yksi sovellus voisi olla, että tulo- ja varallisuusveron progressiota kiristetään. On laskettu, että maailman viisisataa miljoonaa rikkainta ihmistä on vastuussa noin puolesta kaikista maailman päästöistä. Tähän joukkoon mahtuu runsaasti keskiluokkaisia valkoisia. Oikeudenmukaisuus vaatii, että rikkaat kantavat hiilijalanjälkeään vastaavan osan ilmastotaakasta. Tähän asti on vedottu tavallisiin kansalaisiin ja vaadittu heiltä uhrauksia. 

”Vuosikymmenien ajan tavallisia ihmisiä on vaadittu sammuttaman valonsa, pukeutumaan lämpimämmin  ja maksamaan lisähintaa myrkyttömistä pesuaineista ja uusiutuvasta energiasta. Samaan aikaan suurimmat saastuttajat ovat saaneet kasvattaa päästöjä ilman minkäänlaisia rangaistuksia.” (s. 161).

 

Tuhokapitalismi ja uusliberalismi

Klein näkee ilmastomuutoksen perimmäiseksi aiheuttajaksi kapitalistisen talousjärjestelmän, ”tuhokapitalismin”.  Hän kysyy, mikä on estänyt tekemästä jo pitkään tiedossa olleita välttämättömiä päästövähennyksiä ja vastaa, että ne olisivat ristiriidassa sääntelystä vapautetun kapitalismin kanssa. (s. 35). Vallassa oleva markkinafundamentalismi torjuu tehokkaimmat keinot hillitä ilmastonmuutosta, koska niissä puututtaisiin markkinoiden vapauteen ja asetettaisiin esteitä yrittäjyydelle ja vapaakaupalle. 

Kapitalismin vallitsevaa ideologiaa kutsutaan usein uusliberalismiksi. Klein kiteyttää sen keskeiset politiikkapilarit seuraavasti (s. 105): 

  • Julkisen sfäärin yksityistäminen
  • Yritystoiminnan sääntelyn purkaminen
  • Tulo- ja yhteisöverojen alentaminen
  • Julkisten menojen leikkaukset.

Nämä pilarit ovat estäneet vuosikausia tekemästä niitä toimia, joilla voitaisiin estää ilmastonmuutos. Tällaisia toimia olisivat esimerkiksi hiilivero ja saastuttaja maksaa -periaate, julkiset infrastruktuuri-investoinnit uusiutuvaan energiaan ja parempaan julkiseen liikenteeseen, päästörajojen asettaminen, korkeat turvallisuusvaatimukset ja muut sääntelykeinot.  Ne koetaan vaarallisiksi myös siksi, että ne kyseenlaistavat lisääntyvän kulutuksen ja jatkuvan talouskasvun, jotka ovat uusliberalismin mukaan menestyvän yhteiskunnan kulmakiviä. 

Kleinin analyysistä voi rakentaa itselleen ”uusliberalismitestin”:

Aina kun joku vaatii yksityistämistä, sääntelyn purkamista, verojen alentamisesta ja julkisten palvelujen leikkauksia talouskasvun tähden, olemme tekemissä ilmastonmuutoksen kannalta tuhoisan ideologian kanssa. 

Koska ilmastonmuutos vaatii toimenpiteitä, jotka sotivat uusliberalismin peruspilareita vastaan, markkinaliberaalit voimat kieltävät ilmastonmuutoksen tosiasian ja hyökkäävät sellaista tutkimusta vastaan, joka osoittaa ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisen toiminnasta. Klein osoittaa, että ilmastonmuutoksen kieltämiseen ovat vaikuttaneet oikeistolaiset ajatuspajat, kuten Heartland-Instituutti, Cato Instituutti ja Ayn Rand Instituuti.  Nämä uusliberalismin linnakkeet näkevät, että jos ilmastonmuutos hyväksyttäisiin, jouduttaisiin hyväksymään sellainen politiikka, joka sotii vapaan kapitalismin pyhimpiä arvoja vastaan. Kuvaavaa on, että näitä ajatuspajoja rahoittavat oikeistolaiset säätiöt ja suuret fossiiliyhtiöt, jotka pelkäävät ilmastonmuutoksen hyväksyminen johtavan toimenpiteisiin, jotka vaarantavat niiden voitontavoittelua. Fossiiliyhtiöt (BP, Shell, ExxonMobil, Chevron ja Total) lobbaavat muutenkin asiaansa noin 200 miljoonalla dollarilla vuosittain.

Ajatuspajoista syötetään julkisuuteen ja mediaan valeuutisia ja tuotetaan vasta-argumentteja ilmastotutkijoille (aikaisemmin niissä torjuttiin tupakan terveyshaittoihin kohdistuneita tieteellisiä tutkimuksia). Ilmastonmuutoksen kieltäjät pelottelevat päästörajoitusten varjolla hiipivästä kommunismista. Tarkoituksena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen niin, että suuri enemmistö kieltäisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Tästä massiivisesta ideologisesta hyökkäyksestä huolimatta noin 75 % amerikkalaisista ajattelee, että ihminen on aiheuttanut ilmastonmuutoksen.


Ilmastonmuutos on totta

Kun Klein kirjoitti kirjansa, kaikki perusasiat olivat jo tiedossa, mutta silloin vielä 2 astetta pidettiin kriittisenä rajana,  jonka Pariisin ilmastokokous otti päätöstensä pohjaksi. Taalaksen kirjasta Ilmastonmuutos saa hyvän kokonaiskuvan ilmastonmuutoksesta (Taalas 202)1. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC painottaa vuoden 2018 raportissaan (ns. 1,5 %:n raportti), että maapallon keskilämpötila on noussut 1,1 astetta esiteollisesta ajasta ja saavuttaa kriittisen 1,5 asteen rajan 2030-luvun alkupuolella. Tämän muutoksen on aiheuttanut lähes yksinomaan ihmisten toiminta. Jos 1,5 asteen raja ylitetään, vaikutukset ovat dramaattisia maalla, merillä ja ilmakehässä. Kuumat kaudet ja kuivuus lisääntyvät, sateet ja tulvat yleistyvät ja trooppiset myrskyt pahenevat. Meriveden pinta nousee mm. jäätikköjen sulamisen takia. Jotta kriittisen rajan yli ei mentäisi, hiilidioksidipäästöjä on voimakkaasti rajoitettava ja poistettava hiilidioksidia ilmakehästä. IPCC:n mukaan nettonollapäästöt täytyy saavuttaa vuosisadan puoleen väliin mennessä; silloin ihmisten tuottamat hiilidioksidipäästöt olisivat yhtä suuret kuin mitä ihmistoimin pystytään ilmakehästä poistamaan.

ICPP:n arvion mukaan ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen vuosisadan loppuun mennessä vaatisi päästöjen vähentämistä 45 % vuoden 2010 tasosta vuoteen 2030 mennessä. YK:n tuoreen raportin mukaan vuoteen 2030 mennessä globaalien ilmastopäästöjen määrä ei suinkaan vähene vaan kasvaa vuoden 2010 tasosta 16 %. Maailma on menossa kohti katastrofaalista 2,7 aseen lämpenemistä. Näiden lukujen valossa meillä on nyt maailmanlaajuinen ilmaston hätätila.

Pariisin ilmastosopimus vuodelta 2015 antoi kuitenkin toivoa paremmasta. Erityisen merkittävää oli, että Kiina tuli sopimukseen mukaan. Kiinan kantaan ovat vaikuttaneet kiinalaisten omat huolet ilmastonmuutoksesta, esimerkkinä Pekingiä ja suuria teollisuuskaupunkeja ajoittain vaivaavat savusumut, jotka johtuvat hiilen polttamisesta. Pariisissa ei asetettu yleisiä päästötavoitteita vaan maat saivat vapaasti itse asettaa omat tavoitteensa. Maiden tekemät vähennystavoitteet ovat kuitenkin riittämättömiä 2 %:n tavoitteen saavuttamiseksi puhumattakaan 1,5 %:n tavoitteesta. Lisäksi tavoitteiden toteuttaminen etenee aivan liian hitaasti. Toisaalta IPCC:n raportin analyysi 1,5 % päästövähennyksistä on saanut monet maat sitoutumaan 1,5 %:n tavoitteeseen, Suomi mukaan lukien. Tämä raportti näyttää saaneen aikaan huomattavan käänteen julkisessa mielipiteessä, vertautuen Al Goren Epämiellyttävä totuus kirjaan ja elokuvaan vuodelta 2006. ICPP:n raporttia vastaan ovat odotetusti hyökänneet monet fossiiliyhtiöt ja niistä riippuvat maat. 

Eri tarkoituksiin tuotettavasta energiasta 85 % tuotetaan kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla ja vain 15 % uusiutuvalla energialla, vesivoimalla ja ydinvoimalla (ks. Taalas 2021). Suurimmat kasvihuonekaasujen päästölähteet maailmanlaajuisesti ovat energiasektori (polttoaineiden poltto ja niiden tuotanto ja jakelu) noin 72 %:n osuudella, maataloussektori 11 %:n osuudella ja teollisuusprosessit 6 %:n osuudella. Suomessa vastaavat luvut olivat vuonna 2019 energiasektori 74 %, maatalous 13 % ja teollisuus 10%. Näiden lukujen valossa huomio on kiinnitettävä energiasektoriin ja tämä onkin Naomi Kleinin fokuksessa.  Myös Taalas korostaa että ilmasto-ongelma voidaan ratkaista vain fossiilienergian harkitulla vähentämisellä energiantuotannossa, liikenteessä, teollisuudessa ja asumisessa.

On kuitenkin hyvä tiedostaa, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa kasvihuonekaasujen päästöt ovat pienentyneet 2000-luvulla, kun saman aikaan Kiinan, Intian ja Venäjän päästöt ovat lisääntyneet. Vuosina 1990-2019 EU:n kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät 24 % kun samaan aikaan talous kasvoi 60 %. EU:n tavoitteena on vähentää päästöjä vähintään 55 % vuoteen 2030 mennessä ja saavuttaa ilmastoneutraalisuus vuoteen 2050 mennessä.

Vaikka Yhdysvallat onkin suuri päästöjen lähde (noin 15 %), Kiinan päästöt ovat kaksinkertaiset siihen verrattuna (28 %). Se että Klein keskittyy Yhdysvaltojen ja Kanadan tilanteeseen, on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että hän tuntee näiden maiden tilanteet ja ilmastoliikkeen hyvin. Globaalia tilannetta ajatellen Aasiasta pitäisi puhua enemmän. Toisaalta globalisaation pelisäännöt ja suurten megayritysten toimintalogiikka on samanlainen kaikkialla. 

 

Fossiiliyhtiöiden kyltymättömyys

Fossiiliyhtiöiden toimintatapa kuvastaa ns. ekstraktivismia, joka perustuu luonnonresurssien kestämättömään käyttöön ja hyödyntämiseen. Alun perin ekstraktivismi tarkoitti talouksia, jotka perustuivat yhä suurempien raaka-ainemäärien ottamiseen luonnosta. Itse asiassa koko teollinen yhteiskunta perustuu ekstraktivismiin, koska talouskasvu ei olisi ollut mahdollista ilman kivihiilen ja sittemmin halvan öljyn saatavuutta. Britanniassa tätä ajattelutapaa levitti mm. Francis Bacon, jonka mukaan ”ihmisen ei tule empiä tunkeutumista luonnon reikiin ja kolkkiin” (sic!). Ekstraktivismille on etsitty perusteita jopa Raamatusta.

Fossiiliyhtiöiden toimintaa tulee tarkastella kriittisesti. Kleinilla on lukuisia esimerkkejä näiden yhtiöiden tuhoisasta toiminnasta. Yhtiöt ovat suhtautuneet välinpitämättömästi turvallisuusmääräyksiin, mistä on aiheutunut ympäristökatastrofeja öljyn syöksyessä mereen öljynporauslautoilta ja kuljetusaluksista. Myös makean veden lähteitä, jokia ja järviä on tuhoutunut poraus- tai kaivausalueiden ympäristössä. Valtavia, tuhansia kilometrejä pitkiä öljy- ja kaasuputkia (esim. Keystone XL –öljyputki) on rakennettu haavoittuvien erämaa-alueiden läpi. Niiden kautta kuljetetaan ympäristölle tuhoisia ja helposti syttyviä aineita. Vastaavasti energian kuljetukseen on rakennettu junaratoja, jotka kulkevat suojelukohteiden ja erämaa-alueiden läpi. Junaonnettomuudet niillä eivät ole niinkään harvinaisia ja kokonaisia junia on leimahtanut liekkeihin paikallisten asukkaiden kylissä.

Öljyä, kaasua ja hiiltä kuljetetaan kaukana oleviin satamiin, jossa niitä jalostetaan. Satama-alueet ovat saastuneet ja niiden lähellä asuvat asukkaat kärsivät taudeista, jotka johtuvat altistumiselle monenlaisille kemikaaleille. Kaikkea tätä on tapahtunut vuosikausia ilman että tilanteeseen olisi pystynyt tai haluttu puuttua. Fossiiliyhtiöt ovat taivuttaneet ja lahjoneet hallituksia puolelleen ja saaneet jatkaa tuhoisaa toimintaansa elinkeinovapauden nimissä. Vapaakauppasopimukset ovat ilmaston kannalta hyvin problemaattisia, koska niihin vedoten globaalit yritykset ovat tehokkaasti torjuneet kestäviin ratkaisuihin tähtäävät paikalliset hankkeet. Yhtiöt vetoavat laitosten työllistävään vaikutukseen, mikä on kova argumentti korkean työttömyyden alueilla. Houkutusten vastustaminen vaatii suurta kotiseuturakkautta, halua puolustaa puhdasta ilmaa, maata ja vettä. 

Fossiiliyhtiöille eivät enää riitä niiden nykyiset energialähteet. On etsittävä jatkuvasti uusia öljy- ja kaasukenttiä tai hiiliesiintymiä. Katseet ovat kääntyneet esimerkiksi arktisille alueille, Grönlantiin ja Jäämerelle, jotka ovat erittäin haavoittuvia alueita ja joissa pelastustoimet ovat vaikeita. Näiden lisäksi kehitetään uusia teknologioita hyödyntämään esiintymiä, joita ei ole aikaisemmin pystytty hyödyntämään. Näitä ovat öljyhiekan hyödyntäminen ja vesisärötys. 

Öljyhiekka on bitumia, joka on sitoutunut hiekanjyviin (ks. Wikipedia). Sitä on tavallista hankalampi hyödyntää. Sen talteenotto ja jalostaminen raakaöljyksi vaatii paljon energiaa ja vettä. Sen ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin tavallisessa öljytuotannossa. Suurimmat esiintymät ovat Kanadassa ja Venezuelassa. Kanadan Albertassa on kolme suurta esiintymää, jota hyödynnetään avolouhoksilla kuorimalla ”pintamaa” (so. hedelmällinen multakerros) pois. Niiden yhteinen pinta-ala on Englantia suurempi alue. Näistä avolouhoksista muodostuu autiomaita, joissa ei voi harjoittaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa. Lisäksi käytetään muita menetelmiä kuten höyrysimulaatiota, jossa ruiskutetaan höyryä maaperään mikä aiheuttaa murtumia, joiden kautta öljyä saadaan pumpattua. 

Toinen, uudempi öljynlähde on öljyliuske, joka sijaitsee 1-2 kilometrin syvyydessä. Siitä saadaan maakaasua, liuskekaasua ja liuskeöljyä vesisärötyksellä. Menetelmässä maahan porataan 1-2 km syvä reikä, johon pumpataan suurella paineella vettä, hiekkaa ja kemikaaleja. Kova paine lohkoo huokoista kiveä ja kaasu irtoaa. Vesisärötys on uusi teknologia, joka on otettu käyttöön 2000-luvulla, etenkin Yhdysvalloissa. Vesisärötys tuhoaa luontoa porausalueella, saattaa aiheuttaa maanjäristyksiä ja turmelee pohjavesiä. 

Kivihiili on erittäin haitallinen polttoaine, jonka poltto lisää paitsi hiilidioksidia myös rikkidioksidia ja pienhiukkasia ilmakehään ja ympäristöön. Energian kokonaistuotannosta hiilen osuus on noin neljännes. Kivihiiltä käytetään lämmitykseen mutta myös raudan valmistuksessa. Kivihiilen louhinta aiheuttaa itsessään ympäristövaurioita ja kaivoksissa sattuu usein onnettomuuksia. On huomattava, että öljyn tarjonta on niukkenemassa mutta maakaasua ja hiiltä riittää maaperässä jopa sadoiksi vuosiksi. Maakaasun hiilidioksidipäästöt ovat noin kolmanneksen muita fossiilisia polttoaineita matalammat. 

Naomi Kleinin tarkastelu ei rajoitu vain fossiilisiin polttoaineisiin ja niiden käytön ja tuottamisen ongelmiin. Samantapaisia ongelmia liittyy myös muuhun kaivannais-teollisuuteen, kuten kullan ja harvinaisten metallien kaivaukseen. Kaivokset, varsinkin avolouhokset tuottavat ympäristöongelmia esimerkiksi vesistöjen saastumista ja tekevät suuria maa-alueita käyttökelvottomiksi. Lisäksi työolosuhteet ovat kehitysmaissa sietämättömiä ja kaivoksissa työskentelee myös lapsia. 

Klein yhtyy siihen käsitykseen, että ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi kaikki fossiilisten polttoaineiden jäljellä olevat varannot pitäisi jättää hyödyntämättä. Fossiiliyhtiöt vastustavat tätä ja etsivät ja avaavat jatkuvasti uusia esiintymiä hyödyntäen uusinta tekniikkaa. Tälle laajenemiselle pitäisi pystyä asettamaan STOP, mutta yhtiöt ovat taitavia lobbaamaan ja vetoamaan elinkeinovapauteen ja kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin. 

Kehitysmaissa mutta osin myös teollistuneissa maissa kentät aukeavat yhtiöille niiden luvatessa työpaikkoja ja tuloja valtioille. Myös lahjonta on tavallista. Mutta valtiot eivät ole halutessaan voimattomia. Esimerkiksi vesisärötys on kielletty EU:n alueella. Yhdysvaltojen esimerkistä näemme, että presidentti pystyy kyllä vaikuttamaan fossiiliyhtiöiden toimintaan (Obama vs. Trump vs. Biden). 

 

Fossiilitalous vs. ekotalous

On syytä palata Naomi Kleinin analyysiin kapitalismista. On totta, että kapitalismin logiikka on ollut omiaan lisäämään kulutusta ja motivoinut ottamaan käyttöön yhä uusia fossiilisia energialähteitä. Halvan ja helppokäyttöisen energian saatavuus johti taloudellinen kasvuun, joka alkoi 1800-luvulla. Tämän kehityksen tuloksena on muotoutunut erityinen fossiilitalous (tai fossiilikapitalismi), joka voi toimia vain kuluttamalla yhä lisää fossiilienergiaa. 

Tieto ilmastomuutoksen vaikutuksista pakottaa rakentamaan ekotaloutta, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on minimaalista, energiatehokkuus on maksimaalista, uusiutuviin luonnonvaroihin (aurinko, tuuli, vesi) perustuva energiatuotanto vallitsevaa ja hiilidioksidin ja muiden ilmastokaasujen (metaani jne.) talteenotto laajaa ja kannattavaa. Ekotalous tulee olemaan hiilineutraalia, mikä taataan kasvattamalla hiilinieluja. 

Kleinin ratkaisu ekotalouteen siirtymiseksi on vallitsevan talousjärjestelmän ja sitä tukevan uusliberalistisen ajattelumallin kumoaminen. Se mikä Kleinin mallissa jää epäseläksi on yritysten rooli ekotalouden rakentamisessa. Kleinin raju kritiikki ”tuhokapitalismia” kohtaan tekee myös ”hyvistä yrityksistä” syypäitä ilmastokriisiin. Tämä aiheuttaa epäluuloja myös niitä yrityksiä kohtaan, jotka vähentävät rajusti fossiilisten polttoaineiden käyttöä, luovat uutta teknologiaa kestävää energiataloutta varten, kehittävät sähköautoja ja laitteita maalämmön hyödyntämiseen jne. (Ks. Isomäki 2019). Monia ympäristöaktivisteja ei miellytä puhe ilmastonmuutoksen avaamista suurista liiketoimintamahdollisuuksista. Mutta ilman yrityksiä ja niiden innovaatioita ilmastokriisin ratkaisu ja ekotalouteen siirtyminen on mahdotonta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana yritysten asenteissa on tapahtunut suuria muutoksia. Lähes kaikki suuret yritykset (esim. lento- ja teräsyhtiöt) ilmoittavat vähentävänsä tuotantonsa hiilijalanjälkeä, korvaavansa fossiilisten polttoaineiden käyttöä uusiutuvalla energialla. Tämä koskee myös fossiiliyhtiöitä. Samaan aikaan monet yritykset kehittävät ratkaisuja, jotka helpottavat siirtymää ekotalouteen. Investoinnit ympäristölle haitallisiin yrityksiin vähenevät ja sijoittajat korostavat ekologista tuotantoa ja eettistä vastuullisuutta. Epäilemättä tässä ”liikehdinnässä” on myös bluffia ja brändien maineen parantamista, mutta suunta on oikea. 

Sen sijaan Kleinin kritiikki kapitalismin logiikkaa ja uusliberalismia kohtaan on terävää. Ilmastokriisiä ei ratkaista yksityistämällä julkista toimintaa, vähentämällä veroja ja heikentämällä julkisia palveluja, kuten sosiaaliturvaa. Uusliberalismin vaatimukset sääntelyn purkamiseksi ja globaalin vapaakaupan laajentamiseksi heikentävät kansallisia keinoja torjua ilmastonmuutosta. Julkista hallintoa tarvitaan entistä enemmän isojen infrastruktuurihankkeiden toteuttamisessa ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien sääilmiöiden torjumisessa (kuivuus, tulvat, hirmumyrkyt, metsäpalot jne.). Tarvitaan ennaltaehkäisyä ja sopeutumista, molemmat asioita, joita yritykset eivät juuri tee. Vain valtiot voivat asettaa sitovia päästötavoitteita ja säännellä haitallista tuotantoa. 

Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii julkisen hallinnon toimenpiteitä. Ilmastonmuutokset vaikutukset ja sen torjumisen aiheuttamat välttämättömät toimenpiteet koskettavat köyhiä ihmisiä ja maita paljon rankemmin kuin teollistuneita maita ja niiden keskiluokkaa. Tarvitaan kriisiapua, sosiaaliturvaa, uutta infrastruktuuria ja perinteisen ekologisen elämäntavan suojelua. Niinkin perustava tarve kuin puhdas vesi, ei ole itsestään selvä haavoittuvilla alueilla. 

Ilmastonmuutoskeskustelun yksi keskeinen johtopäätös on, että kulutusta on yksinkertaisesti vähennettävä. Tämä ei ole mannaa jatkuvan kasvun nimeen vannovalle uusliberalismille ja sen takana olevalle taloustieteelle. Talouskasvun ideologia on iskostettu niin hyvin kaikkien tajuntaan, että hyvinkin edistykselliset hallitukset/valtiot mittaavat onnistumistaan ja kilpailukykyään talouskasvun mittareilla. Tässä näemme hyvin kuinka ns. syväliberalismi toimii (Lahtinen & Purokuru 2020). 

Ekotalous vaatii onnistuakseen ihmisen ja luonnon suhteen uudelleenmäärittelyä. Ihminen ei voi asettua luonnon yläpuolelle ja ajatella, että kaikki mikä hyödyttää ihmistä on sallittua. Ihan kirjaimellisesti ihminen on luontoa ja luonnossa. Ihminen elää puhtaasta ilmasta, vedestä ja maaperästä: ihminen tarvitsee näitä ekosysteemipalveluja. Alkuperäiskansojen elämänkatsomuksessa sanoin kuin suurissa uskonnoissa elämän ja maan kunnioitus on keskeisessä asemassa. Olemme täysin riippuvia ”Äiti maan” suosiollisuudesta. Luonto ei ole mykkä kone, vaan se vastaa tekoihimme omalla kielellään, jota meidän on opittava lukemaan. 

Talouden kannalta keskeiseksi luontosuhteen vaalimisen periaatteeksi nousee uusintaminen. Luonnon kyky uudistua on kaikissa ihmisen toimissa otettava huomioon. Itse olen puhunut tässä mielessä kestävistä innovaatioista (ks. Hautamäki 2008). Uusintamisen periaate on jyrkästi ristiriidassa luonnon lyhytjänteistä hyväksikäyttöä edustavan ekstraktivismin kanssa.

”Olennaista on, että eläminen ilman ekstraktivismia tarkoittaa lähes täydellistä nojaamista resursseihin, joita voi jatkuvasti uusintaa. Ruokaa voidaan viljellä menetelmillä, jotka suojaavat maaperän hedelmällisyyttä. Energiaa voidaan tuottaa menetelmillä, jotka valjastavat käyttöön auringon, tuulen ja aaltojen uusiutuvaa voimaa.  Metalleja voidaan valmistaa kierrätetyistä ja uudelleenkäytetyistä lähteistä. … Uusintaminen [vastakohtana resilienssille, AH] taas on aktiivista – sen kautta osallistumme kokonaisvaltaisesti elämän luovuuden maksimointiin.” (s. 591)

Kirjansa viimeisessä luvussa Klein puhuu lisääntymisoikeuksista, joka tarkoittaa kaikkien eliölajien mukaan lukien ihmisten oikeutta lisääntyä luontaisesti. Hän kertoo tapauksista, jossa fossiilitehtaat ja kaivokset ovat heikentäneet naisten kykyä synnyttä. Suuret öljyvuodot merissä ovat tuhonneet monien eliölajien kyvyn lisääntyä. Suuret koralliriutat ovat häviämässä. Onko Äiti maa kuolemassa!

 

Miten ilmaston lämpenemistä voidaan rajoittaa

Ilmastohätätila vaatisi välittömästi siirtymistä fossiilisista energialähteistä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön. Saastuttamattomia energialähteitä ovat esimerkiksi aurinko-, tuuli- ja vesivoima, maalämpö jne. Fossiilienergiaa turvallisempi mutta silti kasvuhuonekaasuja tuottava energialähde on bioenergia (öljy ja kaasu). Siirtymä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön tapahtuu kuitenkin hitaasti, koska talousjärjestelmämme perustuu halvan hiilen, öljyn ja maakaasun käyttöön. Kieltojen ja rajoituksien sijaan suositaan markkinamekanismeja: kalleutetaan saastuttavia energiamuotoja kuten kivihiiltä ja halvennetaan ilmastopositiivisia energiamuotoja, kuten tuulivoimaa. Julkiset investoinnit uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen ja hyödyntämiseen ovat merkittävä muutostekijä. 

Ilmastonmuutoksen torjuntaan on kehitetty ja kehitetään erilaisia ”mekanismeja”, joihin liittyy sääntelyä ja veroluonteisia maksuja, mutta myös kannusteita. Tunnettu esimerkki on päästökauppa. Klein kuvaa päästökauppaa hyvin negatiivisesti. Päästökaupan idea on hinnoitella päästöt ja maksaa jokaisesta tuotetusta hiilidioksiditonnista ”markkinahinta”.  Tämä on sikäli intuition vastaista, että se sallii suuret päästöt sille joka pystyy maksamaan niistä, kun taas ilmastonmuutoksen kannalta nimenomaan päästöjä pitäisi voimakkaasti vähentää. YK:n päästökauppajärjestelmässä yritykset voivat käydä keskenään kauppa: Yritys, joka päästöt ovat vähäisiä voi myydä oikeuksia yritykselle jonka päästöt ovat korkeita. Tämä on synnyttänyt myös hyväksikäyttöä. Jotkut yritykset luovat keinotekoisesti päästöoikeuksia ja tekevät niillä rahaa (ks. luku Kauppaa saasteilla). Myös erilaiset kompensaatiomekanismit näyttävät synnyttävän keinottelua. 

EU:n päästökauppajärjestelmässä kunkin maan kokonaispäästöille asetetaan yläraja. Sen puitteissa sitten ”myydään” päästöoikeuksia huutokaupalla. Tietyissä tapauksissa päästöoikeuksia voi saada ilmaiseksi. Euroopan järjestelmä toimi aluksi huonosti. Kysyntää päästöoikeuksille oli vähemmän kuin yläraja sallisi ja lisäksi päästöoikeuden hinta oli pudonnut niin alas, että kannusteet vähentää päästöjä ovat heikkoja. Nyt kuitenkin järjestelmä toimii paremmin ja päästöoikeuden hinta on noussut lähes 35 euroon hiilitonnia kohti ja suunta on ylöspäin.

EU:n on kehittämässä muitakin mekanismeja, joista kiinnostavin on hiilitullimekanismi. Tässä ns. hiilirajamekanismissa EU:n ulkopuolisten maiden on maksettava sama hiilen hinta, jonka EU:n yritykset jo maksavat. Tämä asettaa EU:n yritykset ja muut yritykset samalle viivalle eikä epäreilua kilpailua syntyisi.  Mekanismi kannustaa EU:n ulkopuolisten maiden tuottajia vähähiilisempään tuotantoon.

Naomi Klein ehdottaa hiiliveron käyttöönottoa. Hiilivero on otettu käyttöön mm. Australiassa ja Kanadassa. Yksi mahdollisuus olisi asettaa tasasuuruinen vero kaikille kasvihuonepäästöille. Tämä kannustaisi vähentämään niitä päästöjä, jotka voidaan saavuttaa edullisimmin. Hiiliveron sijaan tai rinnalla voidaan verottaa hiilijalanjälkeä, mitä on kuitenkin vaikea mitata.  Hiiliveron tuotosta merkittävä osa pitäisi käyttää uusiutuvien energialähteiden kuten aurinko- ja tuulivoiman kehittämiseen. Samasta tuotosta pitäisi kompensoida niitä haittoja, joita joillekin aiheutuu nousevista veroista. Esimerkkinä on autoveron korotusten kompensoiminen niille, joille henkilöauton käyttö on välttämättömyys esimerkiksi liikkumisrajoitteiden tai maaseudun pitkien etäisyyksien takia. 

Kaikkein huolestuttavin idea ilmastonmuutoksen torjumiseksi on manipuloida ilmakehää niin että se heijastaa osan auringon säteistä takaisin avaruuteen. Tehokkaimmaksi keinoksi on katsottu sulfaatin suihkuttaminen ilmakehään. Taivaalle syntysi eräänlainen katto, joka estäisi ilmaston lämpenemisen. Tulivuorten purkauksista saatujen kokemusten perusteella tiedetään kuitenkin, että tällaisten ilmiöiden vaikutukset olisivat hyvin epätasaisia lisäten sateita toisaalla ja kuivuutta toisaalla. Lisäksi ilmakehässä oleva hiilidioksidi jäisi sinne jatkaen tuhojaan. Tällainen ”Solar Radiation Management” (SRM) vähentäisi mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja synnyttäisi aivan arvaamattomia vaikutuksia, jotka voisivat olla äärimmäisen tuhoisia joillekin maapallon alueille. Traagista on, että tällaisten suunnitelmien laatimisella halutaan tehdä tarpeettomaksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen: meidän ei tarvitse muuttaa toimintaamme kunhan vain ilmakehään suihkutetaan lisää kemikaaleja. 

Koska energian tuotannon muutokset vaativat aikaa ja 10 vuoden etsikkoaika menee nopeasti, on puhuttu siirtymäkaudenenergiaratkaisuista. Tällaiseksi väliajan ratkaisuksi on tarjottu siirtymistä ”kaasutalouteen”. Naomi Klein torjuu tällaisen ajattelun, koske siirtymäkausilla vain viivytetään oikeaa siirtymistä fossiilivapaaseen talouteen. Kleinin mukaan kaikki panokset on nyt pantava fossiilivapaiden energiamuotojen nopeaan leviämiseen ja sen vaatiman infrastruktuurin rakentamiseen ja samalla ajettava alas hiilivoimaloita ja vähennettävä öljyn ja maakaasun käyttöä. 

 

Vain kansalaiset voivat estää ilmastokatastrofin

Kleinin analyysin mukaan fossiiliyhtiöt eivät vapaaehtoisesti luovu fossiilienergian tuotannosta eivätkä uusien lähteiden etsimisestä ja hyödyntämisestä ympäristöä uhkaavien teknologioiden avulla.  Fossiiliyhtiöiden valtavat voitot antavat niille keinoja painostaa ja lahjoa päätöksentekijöitä. Useassa tapauksessa tämä merkitsee, että eri maiden hallitukset katsovat sormiensa lävitse yhtiöiden toimintaa, joka vahingoittaa paikallisia ihmisiä ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Päätöksentekijät eivät kuuntele kansalaisia eivätkä ota huomioon kansalaisten tarpeita ja huolia. On myös useita esimerkkejä siitä kuinka valtakoneisto, poliisi ja jopa armeija komennetaan tukahduttamaan ilmastonmuutosta vastustavia mielenosoituksia ja aktiota. Tämän takia Klein puhuu demokratian kriisistä.

Uusiliberalismin ja markkinatalouden propaganda on muodostanut merkittävän esteen kansalaisliikkeiden nousulle. Klein dokumentoi kuitenkin kasvavaa tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa ja tuo esiin vahvoja esimerkkejä ihmisten uusista tavoista vastustaa ilmastonmuutosta ja fossiiliyhtiöitä. Toisaalta eräät merkittävät ilmastojärjestöt kuten The Nature Conservancy ovat liittoutuneet fossiiliyhtiöiden ja hallitsevan talouseliitin kanssa uskoen, että yritykset muuttavat toimintaansa kun löydetään tapoja tehdä bisnestä ilmastonmuutoksella. Ilman että muutetaan järjestelmiä radikaalisti, tehdään pieniä parannuksia esimerkiksi hiilen talteenotossa tai prosessien vaatiman veden käytössä. Nämä muutokset vain lykkäävät välttämätöntä nopeaa siirtymistä fossiilivapaisiin energiamuotoihin. Kuvaavaa näille epäpyhille alliansseille on, että fossiiliyhtiöt rahoittavat tällaisia järjestöjä, jotka puolestaan vakuuttavat kansalaisille, että yhtiöt taistelevat tosissaan ilmastonmuutosta vastaan.

Kleinin kirja on kuitenkin optimistinen. Kiinnostavimpia esimerkkejä on alkuperäiskansojen taistelu fossiiliyhtiöitä vastaan. Kanadan perustuslaki tunnustaa alkuperäiskansojen oikeudet, kuten oikeuden itsehallintoon ja oikeuden harjoittaa perinteistä kulttuuria ja tapoja. Laajat alueet Kanadassa ovat juuri alkuperäiskansojen elinalueita. Kun näillä alueilla porataan öljyä, louhitaan hiiltä tai kaivetaan öljyhiekkaa ja kuljetetaan niitä tuhansia kilometrejä putkilla tai junilla, syntyy korvaamattomia vahinkoja. Järvien ja jokien vedet ja pohjavedot saastuvat, hedelmällinen pintamaa hävitetään, perinteiset laidunalueet tuhoutuvat ja ikivanhat tavat metsästää ja kalastaa käyvät mahdottomiksi. Alkuperäiskansat ovat heränneet vastustamaan perinteisten elämäntapojensa ja elinkeinojensa tuhoamista ja vaativat oikeuksiaan. Monet valtaväestöön kuuluvat kansalaiset tukevat näitä vaatimuksia ja osallistuvat mielenosoituksiin ja kampanjoihin.  Vastaavaa tapahtuu muuallakin, kuten Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa. Näitä vaatimuksia voidaan perustella mm. vetoamalla YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistukseen vuodelta 2007. 

”[A]lkuperäiskansojen oikeudet voivat olla vahvimpia välineitä, joilla voimme suojella meitä kaikkia ilmastokaaoksen vaikutuksilta tulevaisuudessa.” (s. 498)

Ilmastonmuutoksen torjumisen tärkein voimavara ovat kansalaiset. Yhä useammat ihmiset ovat havahtuneet ilmastonmuutokseen ja alkaneet toimia aktiivisesti sen torjumiseksi ja päätöksentekijöiden painostamiseksi. Ilman tällaista aktivismia päätöksentekijät tuskin muuttavat ympäristöpolitiikkaansa. Vahva esimerkki on Kreikasta, jossa Halkidikissa taisteltiin kultakaivosta vastaan. Eldorado niminen kaivosyhtiö halusi perustaa avolouhoksen. Alue on kaunista perinteistä maaseutua, jolla vierailee runsaasti turisteja.  Paikalliset asukkaat halusivat säilyttää alueen koskemattomana ja järjestivät mielenosoituksia ja yrittivät estää maansiirtokoneiden toimintaa. Tämä taas johti siihen, että poliisivoimat tulivat puolustamaan Eldoradon kaivaustoimintaa ja asettuivat paikallisia ihmisiä vastaan kovin ottein. 

Helpoimmin vastarinta syntyy paikallisesti, kun kaivostoiminta tai öljynporaus uhkaa paikallisen väestön elinolo, saastuttaa vedet ja maaperän ja haittaa perinteisen elinkeinojen harjoittamista (maatalous, metsästys ja kalastus). Paikallisten liikkeiden vaatimuksena on usein myös peruuttaa energia- ja vesituotannon ulkoistukset (esim. sähkölaitokset ja vesilaitokset)  ja ottaa ne julkiseen hallintaan. Samoin kansainvälisten maatalousyritysten dominanssi ruoantuotannossa voidaan osittain korvata paikallisella ympäristöystävällisellä maataloudella. Klein esittelee agroekologiaa, joka on tuotantomalli, jossa pienviljelijät soveltavat nykyaikaista tiedettä ja paikallistietämystä yhdistäviä kestäviä viljelymenetelmiä. (s. 184). 

Paikalliset liikkeet eivät yksin riitä kääntämään energiatuotannon suurta linjaa. Siihen tarvitaan laajaa yhteistyötä eri puolilla toimivien paikallisten ja globaalien ympäristöjärjestöjen kanssa. Kleinin perussanoman mukaan tähän yhteistyöhön ja liikehdintään on saatavissa mukaan eri alojen järjestöjä ja liikkeitä, kuten feministit, Occupy Wall Streetin kaltaisia taloudellista eriarvoisuutta vastustavia liikkeitä, luonnon monimuotoisuutta ajavia liikkeitä, sosiaaliturvaa edistäviä liikkeitä jne. Kaikki liittyy kaikkeen ja suurena yhdistävänä tekijänä toimii juuri ilmastonmuutoksen torjuminen. 

Fossiiliyhtiöt, jotka ovat Kleinin kirjan pahiksia, joutuvat kohtaamaan kasvavan vastarinnan ja julkisen mielipiteen paineen. Siirtymä fossiilittomaan energiatuotantoon heikentää fossiiliyhtiöiden taloudellista tulosta ja niiden markkina-arvoa. Lisäksi kasvava ympäristötietoisuus johtaa siihen, että fossiilienergiayhtiöihin ei enää haluta investoida ja monet suuret rahastot vetävä sijoituksiaan pois fossiiliyhtiöistä. Tätä kieltä yritykset ymmärtävät ja monet fossiiliyhtiöt panostavat nyt bioenergiaan ja uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen (aurinkoenergia, tuulivoimalat).


Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina

Naomi Kleinin kirjan kantava teema on tavallisten ihmisten ja kansalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Meitähän ja meidän perheitämme ja lapsiamme ilmastonmuutos koskee. Yritysten voitot ovat tämän rinnalla aivan sivuseikka. Ihmisiä todella huolestuttaa ilmastonmuutos. Ilmastoahdistusta aiheuttaa erityisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi välttämättömien tekojen puuttuminen: hiilidioksidipäästöt kasvavat jatkuvasti – ainakin globaalissa mittakaavassa. Luvattuja päästöjen vähennyksiä tehdään aivan liian hitaasti ja epäolennaisilla tavoilla.

Kleinin mukaan kansalaiset ovat nyt keskeisessä asemassa. Kyse ei ole siitä, että kansalaiset pienentäisivät omaa hiilijalanjälkeään vaikka sekin on tärkeää, vaan siitä että kansalaiset alkaisivat vaatimaan muutoksia ja painostamaan sekä yrityksiä että päätöksentekijöitä vaikuttaviin tekoihin. Klein peräänkuuluttaa aktivismia ja kansalaistottelemattomuutta, jos ääni ei muuten kuulu. Greenpeace ja Elokapinaliike toimivat juuri näin. Suomessa Elokapina on julistanut ilmastonhätätilan ja vaatii hiilineutraaliutta jo vuonna 2025. Elokapina käyttää väkivallattomia keinoja, kuten istumalakkoja kaduilla. Liike on myös kohdannut virkavallan mielivallan. 

Kun olin viimeistä vuotta Sitran palveluksessa (2008), vedin Esko Ahon asettamaa asiantuntijaryhmää, joka pohti yhteiskunnan muutoksia ja muuttamista. Asiantuntijaryhmän loppuraportin Muutoksen Suomi tunnuslauseeksi nousi kuin itsestään teesi: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina”. Tämä palautui mieleen kirjoittaessani tätä artikkelia. Teesin molemmat osat ovat yhtä tärkeitä. Monissa Kleinin esimerkeissä julkinen hallinto on asettunut yritysten puolelle ja tukahduttanut mielenosoitukset ja aktiot väkivalloin määräämällä poliisit paikalla pamppuineen ja kyynelkaasupanoksineen. Virkavalta on siis asettunut ihmisiä ja heidän oikeuksia vastaan. Tätä juuri on demokratian kriisi. Teesi ”instituutiot ihmisten tukijoina”  tarkoittaa nimenomaan sitä, että yhteiskunnalliset laitokset puolustavat kaikissa olosuhteissa ihmisten oikeuksia ja tukevat heidän pyrkimyksiään hyvään, tasapainoiseen elämään keskenään ja luonnon kanssa.

 

Viitteet

 

Hautamäki, Antti. 2008. Kestävä Innovaatio. Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Sitran raportteja 76. Sitra. 

Hautamäki, Antti. (toim.). 2008. Muutoksen Suomi. Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Sitra. 

Isomäki, Risto. 2019. Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. Into. 

Klein, Naomi. 2019. Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto. Suomentaneet Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen ja Henri Purje. Into.

Lahtinen, Vaikka & Purokuru, Pontus. 2020. Mikä Liberalismia Vaivaa? Kosmos.

Taalas, Petteri. 2021. Ilmastonmuutos. Tammi.

 

 

 

 

 

 

 

  

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Elämä ei ole hallittavissa, Koronapandemian opetuksia

 

 

 

Koronapandemia kyseenalaistaa kulttuuriamme leimaavan näkemyksen ihmisen itseriittoisuudesta ja riippumattomuudesta. Olemme tuudittautuneet siihen, että hallitsemme elämäämme ja tulevaisuuttamme. Luotamme tieteeseen ja teknologiaan ja niiden kykyyn ratkaista eteen tulevat kriisit. Tällainen puhe tuntuu yliampuvalta juuri nyt kun yritämme kukistaa pandemian tieteeseen perustuvilla rokotteilla. En halua missään nimessä kiistää sitä, että  rokotukset voivat todella taittaa pandemian selän ja pelastaa meidät tällä kertaa massiivisilta tuhoilta. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että koronapandemia yllätti meidät ja osoittaa ihmiselämän haurauden. 

 

Elämän hallittavauus


Varsinainen huolen aiheeni on perusteeton usko elämän hallittavuuteen ja ennustettavuuteen. Ihmiselle on luonteenomaista katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen ja uskoa, että itselle ei voi tapahtua mitään pahaa. Tällainen optimismi on ymmärrettävää ja antaa vaikeissakin olosuhteissa toivoa paremmasta. Tarkoitukseni ei ole saarnata mitään ”pessimismin elämänviisautta” vaan tavoitella optimismin ja pessimismin tasapainoa, jonkinlaista ”elämän reaalipolitiikkaa”. Elämän reaalipolitiikan voima on siinä, että se auttaa varautumaan yllätyksiin ja pitämään auki mahdollisimman monia ovia tulevaisuuteen. 

 

Tulevaisuudentutkimuksessa korostetaan elämän ja yhteiskunnan monimukaisuutta ja kehityksen epäjatkuvuutta. Historia kulkee hyppäyksittäin ja muistuttaa enemmän jäniksen loikkaa kuin junan kulkua päämääräänsä. Parasta, mitä tulevaisuudentutkimus on antanut, on herkistäminen heikoille signaaleilla ja virittäminen erilaisten vaihtoehtoisten tulevaisuuksien, skenaarioiden hahmottamiseen. Mutta tulevaisuuden tutkimuksen motto ”teemme itse tulevaisuuden” on virheellinen. On totta, että tekomme vaikuttavat tulevaisuuteemme, mutta ne eivät määrää tulevaisuutta. Se mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on hyvin suuressa määrin sattumasta johtuvaa. Satunnaisuutta aiheuttaa jo se, että lukuisat ihmiset ja organisaatiot toimivat toisistaan riippumatta ja vaikuttavat toistensa toimintaan. Mutta satunnaisuutta aiheuttaa myös luonto ja sen toiminta (tulivuorenpurkaukset, taifuunit, tulvat, maanjäristykset, kuivuus, metsäpalot, ilmastonlämpeneminen jne.). Näistä jotkut ovat ihmisen toiminnan seurausta, mutta eivät suinkaan kaikki. 


Luonnon kosto

 

Pandemia, ilmaston lämpeneminen ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen asettavat kysymyksen ihmisen suhteesta luontoon. Olemme taipuvaisia näkemään ne toistaan erillään ja vieläpä hierarkkisesti niin että ihminen on luonnon yläpuolella. Tämä ajattelutapa on vaarallisella tavalla virheellinen. Luonnon ja ihmisen välisen suhteen tarkempi analyysi osoittaa, että luonto on kokonaisuus, johon myös ihminen kuuluu. Kaikki mitä ihminen tekee, tapahtuu luonnossa. Ihminen ja luonto ovat vuorovaikutuksessa keskenään. 

 

G.H. von Wright on analysoinut ihmisen paikkaa luonnossa monipuolisesti. 

 

”Luonnonvarojen käyttö ja luonnonvoimien ohjailu ihmisen tarkoituksiin merkitsevät puuttumista luonnon kulun yksittäisiin osiin. Luonto on kuitenkin kokonaisuus, järjestelmä, jonka osat vaikuttavat toisiinsa. Myös ihminen on tämän kokonaisuuden osa. Hänen elämänsä sanan biologisessa merkityksessä riippuu hänen fyysisen ympäristönsä, ns. biosfäärin, tietyistä tasapainotiloista.” (von Wright 1981, s. 160).

 

Kun ihminen puuttuu luonnon järjestelmän yksityiskohtiin, luonto voi menettää tasapainonsa ja ”iskeä takaisin” esim. kuivuuden tai tulvien muodossa. Von Wright käyttää luonnon takaisin iskemisestä termiä luonnon nemesis (nemesis naturalis). Termi tulee hellenistisestä filosofiasta jossa nemesis tarkoitti jumalien kostoa ihmisen ylvästelystä — hybriksestä — kosmista järjestystä kohtaan. 

 

”Voisimme sanoa, että hybris on maailman tasapainon horjuttamista, ”luonnon lain” rikkomista. Nemesis merkitsee tasapainon palauttamista. Se on kuin kosto tai rangaistus luvattomasta rajanylityksestä.” (von Wright 1981, s. 160).

 

Ihmisen ja luonnon suhdetta luonnehtii yhä enemmän tekniikka, jolla tarkoitetaan tieteellisen tiedon käyttöä todellisuuden muokkaamiseksi ihmisen tavoitteiden mukaisiksi. Teknologian avainsana on luonnon hallinta. Tekniikka on synnyttänyt teknologisen elämänmuodon ja siihen liittyvän kuluttamisen kulttuurin. Luonnontieteen on hyvin pitkälle viritetty lähestymään luontoa sen hyödyntämisen kannalta.

 

”Nykyajan teknologisen elämänmuodon erityishybris on luonnonkausaliteetin mieletön ohjailu ihmisen tavoitteiden sanelemaan suuntaan.” (von Wright 1981, s. 85).

 

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa tapa suhtautua luontoon. Kreikkalaisen maailmankuvan mukaan luontoa, kosmosta on seurattava, ei hallittava. Luonnon järjestys oli ihanne ja esikuva ihmisille. Vain luonnon järjestyksen mukainen elämä voi olla hyvää. 


Ekologinen ajattelu ja hyberobjektit

 

Timothy Morton (2010) vie ajatuksen luonnon kokonaisuudesta äärimmilleen kirjassaan The Ecological Thought. Hänen mukaansa ekologinen kriisi on osoittanut, että kaikki on yhteydessä keskenään (everything is interconnected).  Ekologinen ajattelu merkitsee radikaalia avoimuutta, josta ei ole paluuta suljettuun ajatteluun. Ekologinen ajattelu on Mortonin mukaan kuin virus, joka tartuttaa kaikki ajattelun alueet.  Se ei liity vain ilmaston globaaliin lämpenemiseen, kierrätykseen tai uusiutuviin energiamuotoihin. Se liittyy rakkauteen, menetyksiin, epätoivoon ja myötätuntoon; se liittyy depressioon ja psykooseihin, kapitalismiin, aikaan ja avaruuteen jne. Morton käyttää termiä ”the mesh ” viittaamaan ekologiseen ajatteluun liittyvään kokonaisyhteyteen. ”Nothing exists all by itself, and so nothing is fully ’itself’” (Morton 2010, s. 15). Tämä kokonaisyhteys koskee yhtä hyvin ei-eläviä olioita kuin eläviäkin, (Morton 2010, s. 28). Muut oliot (esim. eläimet) ovat itsessään outoja (strange) ja niiden tiedostaminen tekee ne vielä oudoimmaksi: ne ovat ”strange strangers”. Morton edustaa ns. posthumanismia, jossa ihmiselle ei anneta mitään erityisasemaa luonnossa. 

 

Ympäristöliike puhuu hätätilasta. Pahimmassa tapauksessa edessä on (ihmisen) maailman loppu. Morton puolestaan väittää, että maailmaloppu on jo tapahtunut. Me olemme myrkyttäneet hyönteiset DDT:llä, olemme pudottaneet atomipommin ja olemme laskeneet ilmakehään hiilidioksidia niin paljon, että ilmaston lämpenemistä ei voi enää estää. Tässä kuviossa on kiinnostavaa, että ilmasto ei ole säätila; säätilan voimme nähdä mutta emme ilmastoa. Silti se on olemassa. Ympärillämme on tietyssä mielessä näkymätön vihollinen. Mortonin mukaan olemme kaikki vastuussa ilmaston lämpenemisestä, riippumatta siitä olemmeko henkilökohtaisesti aiheuttamassa sitä (itse asiassa kaikki aiheuttavat sitä joltain osin). Hän vertaa tätä vastuuta tilanteeseen, jossa vaikka lapsi on hukkumassa. Meillä on inhimillinen velvollisuus auttaa, vaikka emme ole mitenkään aiheuttaneet lapsen joutumista veden varaan. 

 

Mortonin keskustelluin käsite on ”hyberobjekti”. Tällä hän tarkoittaa ihmisen luomia objekteja, jotka pysyvät täällä käytännöllisesti ikuisesti. Parhaita esimerkkejä ovat ydinjätevarastot, joiden säteily jatkuu vuosisatoja ellei tuhansia vuosia. Ilmastonmuutosta synnyttää myös hyberobjekteja, esimerkiksi aavikoita tai eroosiota, jotka ovat peruuttamattomia. Myös jotkut ihmisen kehittämät muoviset esineet säilyvät luonnossa vuosisatoja. Hyberobjektit edustavat asioita, jotka ovat horisonttimme ulkopuolella ja suurempia tai merkittävämpiä kuin voimme käsittää. Ihminen kykenee luomaan asioita ja ilmiöitä, joita ei kyetä enää hallitsemaan tai peruuttamaan. 


Riskiyhteiskunta

 

Hyberobjektit ovat esimerkkejä ilmiöstä, jota Ulrich Beck (1990) kutsuu riskiyhteiskunnaksi. Riskiyhteiskunnassa hallitsevat ydinvoimateollisuuden, kemianteollisuuden ja geeniteknologian suuret riskit. Näihin voidaan lukea myös digitalisaatioon ja tekoälyyn liittyvät riskit. Riskiyhteiskunta on uudenaikaisen teollisuuden aikaansaannos, jonka hallitsemiseen tarjolla olevat työkalut ovat auttamatta vanhentuneita. Uusille riskeille on ominaista kolme seikkaa.

1.     Niitä ei voida rajata paikallisesti, ajallisesti eikä sosiaalisesti.

2.     Niille on vaikea osoittaa syyllistä ja nimetä vastuun kantajaa: kausaalisuus ja syyllisyys lakkaavat toimimasta.

3.     Tekniikan avulla vaarat voidaan vain minimoida mutta ei koskaan poistaa.

 

Beck kirjoittaa:


”Suurvaarat eivät ole pelkkiä vaaroja, jotka voitaisiin käsittää teknisten tieteiden ja lääketieteen avulla ja rajata normaaliuden ulkopuolelle. Ne ovat pikemminkin uudella tavalla kaikkien asia. Niihin ovat monimutkaisesti kerrostuneina politiikka, kulttuuri ja hallinnolliset vipusimet.” (Kursivointi Beckin, Beck 1990, s. 25). 

 

Riskiyhteiskunnassa turvallisuus muodostuu keskeiseksi kysymykseksi. Ongelmana vain on, että tieteen ja teknologian tarjoamat turvallisuustakeet perustuvat hallinnan illuusioon: kun asia X hoidetaan tavalla Y niin riskit ovat Z. Tällainen teknologinen riskin käsite ei ulotu suurriskeihin, jotka tulevat hiipien yllätyksenä; ne ovat ”näkymättömiä tuholaisia”. Esimerkkinä olkoon ydinvoimalaonnettomuudet tai öljykatastrofit haavoittuvilla merialueilla. 

 

On huomattava, että niin Mortonin hyberobjektit kuin Beckin suurriskitkin kaikki liittyvät luontoon: ihminen vaikuttaa luonnon prosesseihin, jotka riistäytyvät käsistä. Ihminen on asettunut luonnon yläpuolelle ja kuvittelee, että luontoa voidaan loputtomasti manipuloida ihmistä palvelemaan. Suurriskit syntyvät, kun ihminen ei osaa ottaa huomioon luonnon oma järjestystä.


Koronapandemia ja uusi normaali

 

Koronapandemia on nyt kaikkien mielessä. Sitä ei voida pitää suoranaisesti ihmisen aiheuttamana,  mutta ruoan tuotannolla on luultavasti jokin osuus siihen, että virus pääsi siirtymään lepakosta ihmiseen Wuhanin markkinapaikalla. Kiinnostavampi puoli pandemiaa on yrityksemme hallita sen leviämistä. Teemme tieteellisiä laskelmia viruksen leviämisen skenaarioista, turvautuen juuri teknologisen riskin käsitteeseen: rajoittamalla liikkumista X tavalla Y, tartuntoja tulee olemaan Z kpl päivässä tms. Laskelmissa emme osaa ottaa huomioon viruksen uusia mutaatioita emmekä ihmisen käyttäytymistä. Tiede on tullut avuksi kehittäen uusi rokotteita, jotka laahaavat aina uusien mutaatioiden perässä. Vaikka saisimme paikallisesti taudin talttumaan rajoituksilla ja rokotteilla, suurin osa maailmaa on ilman rokotteita ja muodostaa alituisen uhan tartunnoille. Silti en epäile, etteikö covid-19-infektiota saada taltutettua ennemmin tai myöhemmin. Sen jälkeen tulee muita viruksia —  ja luultavasti taas yllätyksenä. 

 

Opetus, jonka haluan vetää koronapandemiasta, on muistutus siitä, että ihminen pystyy vain rajoitetusti hallitsemaan luonnon omia tai ihmisen itse aiheuttamia prosesseja. Pandemian tulisi iskostua kulttuuriseen tietoisuuteen, kuten tutkija Francois Balloux toivoo (HS 11.4.2021). 


Näkökulmamme on aina rajallinen eikä tuo näkyviin kaikkia ilmiöitä. Riski voi piillä juuri asioissa, joisa emme näe. Tämä ei koske vain meidän jokapäiväisiä havaintojamme vaan myös mitä suuremmassa määrin tieteellistä tutkimusta. Vain ilmiöiden tarkasteleminen useista näkökulmista voi turvata meidät suurimmilta yllätyksiltä (Hautamäki 2018). 

 

Johtaako elämän hallitsemattomuuden tunnustaminen epätoivoon ja pessimismiin? Ei välttämättä, suhtautuminen riippuu omaksutusta filosofiasta. Jos olet stoalainen tai buddhalainen, et murehdi asioista, joihin et voi vaikuttaa. Vain siten voit säilyttää mielenrauhasi. Jos taas filosofiasi painottaa jatkuvan onnen tavoittelua ja hyvää fiilistä, olet alttiina pettymyksille. Alussa mainitsemassani elämän reaalipolitiikassa yhdistyy näkemys elämän hallitsemattomuudesta avoimien mahdollisuuksien tunnistamiseen. 

 

Ihmiskunta on selvinnyt lukuista onnettomuuksista ja katastrofeista luovuutensa ja yhteistyönsä ansiosta. Kun tuhannet ja miljoonat ihmiset yhdistävä voimansa ja luovuutensa, kyetään suuria ongelmia ratkaisemaan. Koska ongelmat ovat yhä selvemmin planetaarisia ja globaaleja, on myös näkökulman oltava globaali. Tämän näkökulman olivat stoalaiset omaksuneet, kun he pitivät ihmisiä maailmankansalaisina (Sihvola 1998). Von Wrightin mukaan humanismiin sisältyy oleellisesti solidaarisuus, joka tähtää kaikkien ihmisten hyvään elämään. Myös Morton painottaa, että ainoa tapa vastustaa globaalia ilmastonmuutosta on tietoinen globaali yhteistoiminta. 

 

En toivo koronpandemian päätyttyä paluuta vanhaan normaaliin. Uuden normaalin keskeinen piirre voisi olla juuri käsitys elämän ennustamattomuudesta ja välttämättömyydestä sopeutua luonnon järjestykseen, jonka osia olemme. Kohtaamme luonnon yhdessä ihmiskuntana ja siksi tulevaisuuden ratkaisujen täytyy perustua syvälliseen yhteistyöhön yli kaikkien rajojen. 

 


 

Kirjallisuutta

 

Beck, U. Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt. Vastapaino, 1990.


Hautamäki, A.  Näkökulmarelativismi, Tiedon suhteellisuuden ongelma. Jyväskylän yliopisto, 2018.


Morton, T. The Ecological Thought. Harvard University Press, 2010.


Sihvola, J.  Toivon Vuosituhat, Eurooppalainen ihmiskuva ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus. Atena, 1998.


Von Wright, G.H. Humanismi elämänasenteena. Otava, 1981.