tiistai 28. syyskuuta 2021

Ilmastonmuutos vaatii talousjärjestelmän uudistamista

Naomi Kleinin ravisteleva kirja Tämä Muuttaa Kaiken, Kapitalismi vs. Ilmasto ilmestyi alunperin 2014, mutta sen suomennos vasta 2019. Kirjaa ja sen argumentteja on käsitelty Suomessa aivan riittämättömästi, mikä voi osittain johtua kirjan massiivisuudesta. (Suomennetussa kirjassa on 720 sivua; eivätkö ihmiset enää lue isoja kirjoja?). Sain luettua kirjan aivan äskettäin ja se teki suuren vaikutuksen, paitsi iskevän kielensä myös kriittisyytensä ja radikalisminsa takia. Ajattelin että nyt täytyy paneutua paremmin ilmastonmuutokseen, josta kaikki puhuvat mutta kuka mitäkin. 

Kleinin aikaisempi menestyskirja kirja No Logo sai ihmiset suhtautumaan kriittisesti brändeihin. Uudessa kirjassa on kysymys ilmastonmuutoksen aiheuttajista ja mahdollisuuksista estää ilmaston lämpeneminen yli kriittisen rajan, jonka jälkeen ilmastonmuutos olisi tuhoisa koko ihmiskunnalle. Näkökulmana on keskeisesti Pohjois-Amerikka (Kanada ja Yhdysvallat) ja Iso-Britannia, mutta myös kehitysmaat. Ilmastonmuutoksen syntipukkeja ovat ”fossiiliyhtiöt”, jotka louhivat ja pumppaavat maaperästä kivihiiltä, öljyä ja kaasua ja jalostavat ja myyvät niitä globaaleilla markkinoilla (BP, ExxonMobil, Shell jne.). Fossiiliyhtiöt ovat voineet toimia lähes rajoituksetta, koska vallitseva markkinatalousideologia, uusliberalismi on saanut niin vahvan aseman länsimaissa. Siksi Kleinin kirja suuntaa katseensa kapitalismiin, sen toimintalogiikkaan ja ajatusmaailmaan. Kleinin ehkä keskeisin väite on, että uusliberalismin ideologian mukaan muotoutunut talousjärjestelmä sotii luonnonjärjestelmää vastaan. 

 

Uusi yhteiskuntamalli

”Ilmastonmuutos on koko sivilisaatiotamme koskeva hälytyssignaali, joka viestittää tulipalojen, tulvien, kuivuusjaksojen ja sukupuuttoaaltojen kielellä, että tarvitsemme täysin uuden taloudellisen mallin ja tavan jakaa planeettamme. (Klein s. 45)

Kleinin tärkein viesti on mielestäni se, että ilmastonmuutos on yhteydessä kaikkiin suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen, valtaviin tuloeroihin, terveyseroihin, tehomaatalouden ongelmiin, yhdyskuntarakenteen haavoittuvuuteen jne. 

”Näkemyksellinen päästöjenvähennyssuunnitelma voisi luoda perustan koko talousjärjestelmän uudistamiselle.” (s. 210) 

Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun on oltava työtä oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman puolesta.  Tämä tarkoittaa, että ilmastoliikkeen täytyy toimia yhteistyössä kaikkien yhteiskunnan ja talouden uudistamista ajavien liikkeiden ja voimien kanssa. Tämä on eräänlaista ”ilmastointersektionaalisuutta” (minun termini), joka yhdistää feministejä, sosialisteja, vihreitä ja anarkisteja. 

”Meidän täytyy ymmärtää, että eriarvoisuuden vastustaminen kaikin mahdollisin tavoin on ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun keskeinen strategia.” (s. 132).

Tärkeä käsite on ilmasto-oikeudenmukaisuus, joka tarkoittaa että ilmastonmuutoksen aiheuttamat taloudelliset ja yhteiskunnalliset taakat ja vaikutukset pitää jakaa oikeudenmukaisesti. Kaikkialla on nähtävissä kuinka haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ja ihmisryhmät kärsivät eniten ilmastonmuutoksesta. Näin on kehitysmaissa mutta myös teollistuneissa maissa. Köyhät ihmiset eivät pysty sopeutumaan muutoksiin eivätkä maksamaan kallistuvaa energiaa tai hankkimaan puhdasta vettä jne. Tässä yhteydessä puhutaan myös ilmastovelasta, jolla tarkoitetaan teollistuneiden maiden velvollisuutta korvata kehitysmaille tai alkuperäiskansoille aiheuttamansa ympäristöongelmat.

Saastuttaja maksaa -periaate on hyvin tärkeä oikeudenmukaisuuden kannalta. Periaate kohdistaisi toimenpiteitä erityisesti suuriin fossiiliyhtiöihin, jotka takovat valtavia voittoja tuottamalla ”likaista energiaa”. Fossiiliyhtiöiden voitot ovat yleensä kymmeniä miljardeja vuodessa. Niistä suurin osa mene osakkeenomistajille, johtajien ylisuuriin palkkioihin ja entistä tehokkaampien teknologioiden kehittämiseen ja uusien fossiilienergialähteiden hyödyntämiseen. Uusiutuviin energiahankkeisiin ne käyttävät muutaman prosentin voitoistaan, ja näitäkin tehdään vain positiivisen mielikuvan luomiseksi, viherpesuun, Klein todistelee. 

Saastuttaja maksaa –periaatteen yksi sovellus voisi olla, että tulo- ja varallisuusveron progressiota kiristetään. On laskettu, että maailman viisisataa miljoonaa rikkainta ihmistä on vastuussa noin puolesta kaikista maailman päästöistä. Tähän joukkoon mahtuu runsaasti keskiluokkaisia valkoisia. Oikeudenmukaisuus vaatii, että rikkaat kantavat hiilijalanjälkeään vastaavan osan ilmastotaakasta. Tähän asti on vedottu tavallisiin kansalaisiin ja vaadittu heiltä uhrauksia. 

”Vuosikymmenien ajan tavallisia ihmisiä on vaadittu sammuttaman valonsa, pukeutumaan lämpimämmin  ja maksamaan lisähintaa myrkyttömistä pesuaineista ja uusiutuvasta energiasta. Samaan aikaan suurimmat saastuttajat ovat saaneet kasvattaa päästöjä ilman minkäänlaisia rangaistuksia.” (s. 161).

 

Tuhokapitalismi ja uusliberalismi

Klein näkee ilmastomuutoksen perimmäiseksi aiheuttajaksi kapitalistisen talousjärjestelmän, ”tuhokapitalismin”.  Hän kysyy, mikä on estänyt tekemästä jo pitkään tiedossa olleita välttämättömiä päästövähennyksiä ja vastaa, että ne olisivat ristiriidassa sääntelystä vapautetun kapitalismin kanssa. (s. 35). Vallassa oleva markkinafundamentalismi torjuu tehokkaimmat keinot hillitä ilmastonmuutosta, koska niissä puututtaisiin markkinoiden vapauteen ja asetettaisiin esteitä yrittäjyydelle ja vapaakaupalle. 

Kapitalismin vallitsevaa ideologiaa kutsutaan usein uusliberalismiksi. Klein kiteyttää sen keskeiset politiikkapilarit seuraavasti (s. 105): 

  • Julkisen sfäärin yksityistäminen
  • Yritystoiminnan sääntelyn purkaminen
  • Tulo- ja yhteisöverojen alentaminen
  • Julkisten menojen leikkaukset.

Nämä pilarit ovat estäneet vuosikausia tekemästä niitä toimia, joilla voitaisiin estää ilmastonmuutos. Tällaisia toimia olisivat esimerkiksi hiilivero ja saastuttaja maksaa -periaate, julkiset infrastruktuuri-investoinnit uusiutuvaan energiaan ja parempaan julkiseen liikenteeseen, päästörajojen asettaminen, korkeat turvallisuusvaatimukset ja muut sääntelykeinot.  Ne koetaan vaarallisiksi myös siksi, että ne kyseenlaistavat lisääntyvän kulutuksen ja jatkuvan talouskasvun, jotka ovat uusliberalismin mukaan menestyvän yhteiskunnan kulmakiviä. 

Kleinin analyysistä voi rakentaa itselleen ”uusliberalismitestin”:

Aina kun joku vaatii yksityistämistä, sääntelyn purkamista, verojen alentamisesta ja julkisten palvelujen leikkauksia talouskasvun tähden, olemme tekemissä ilmastonmuutoksen kannalta tuhoisan ideologian kanssa. 

Koska ilmastonmuutos vaatii toimenpiteitä, jotka sotivat uusliberalismin peruspilareita vastaan, markkinaliberaalit voimat kieltävät ilmastonmuutoksen tosiasian ja hyökkäävät sellaista tutkimusta vastaan, joka osoittaa ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisen toiminnasta. Klein osoittaa, että ilmastonmuutoksen kieltämiseen ovat vaikuttaneet oikeistolaiset ajatuspajat, kuten Heartland-Instituutti, Cato Instituutti ja Ayn Rand Instituuti.  Nämä uusliberalismin linnakkeet näkevät, että jos ilmastonmuutos hyväksyttäisiin, jouduttaisiin hyväksymään sellainen politiikka, joka sotii vapaan kapitalismin pyhimpiä arvoja vastaan. Kuvaavaa on, että näitä ajatuspajoja rahoittavat oikeistolaiset säätiöt ja suuret fossiiliyhtiöt, jotka pelkäävät ilmastonmuutoksen hyväksyminen johtavan toimenpiteisiin, jotka vaarantavat niiden voitontavoittelua. Fossiiliyhtiöt (BP, Shell, ExxonMobil, Chevron ja Total) lobbaavat muutenkin asiaansa noin 200 miljoonalla dollarilla vuosittain.

Ajatuspajoista syötetään julkisuuteen ja mediaan valeuutisia ja tuotetaan vasta-argumentteja ilmastotutkijoille (aikaisemmin niissä torjuttiin tupakan terveyshaittoihin kohdistuneita tieteellisiä tutkimuksia). Ilmastonmuutoksen kieltäjät pelottelevat päästörajoitusten varjolla hiipivästä kommunismista. Tarkoituksena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen niin, että suuri enemmistö kieltäisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Tästä massiivisesta ideologisesta hyökkäyksestä huolimatta noin 75 % amerikkalaisista ajattelee, että ihminen on aiheuttanut ilmastonmuutoksen.


Ilmastonmuutos on totta

Kun Klein kirjoitti kirjansa, kaikki perusasiat olivat jo tiedossa, mutta silloin vielä 2 astetta pidettiin kriittisenä rajana,  jonka Pariisin ilmastokokous otti päätöstensä pohjaksi. Taalaksen kirjasta Ilmastonmuutos saa hyvän kokonaiskuvan ilmastonmuutoksesta (Taalas 202)1. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC painottaa vuoden 2018 raportissaan (ns. 1,5 %:n raportti), että maapallon keskilämpötila on noussut 1,1 astetta esiteollisesta ajasta ja saavuttaa kriittisen 1,5 asteen rajan 2030-luvun alkupuolella. Tämän muutoksen on aiheuttanut lähes yksinomaan ihmisten toiminta. Jos 1,5 asteen raja ylitetään, vaikutukset ovat dramaattisia maalla, merillä ja ilmakehässä. Kuumat kaudet ja kuivuus lisääntyvät, sateet ja tulvat yleistyvät ja trooppiset myrskyt pahenevat. Meriveden pinta nousee mm. jäätikköjen sulamisen takia. Jotta kriittisen rajan yli ei mentäisi, hiilidioksidipäästöjä on voimakkaasti rajoitettava ja poistettava hiilidioksidia ilmakehästä. IPCC:n mukaan nettonollapäästöt täytyy saavuttaa vuosisadan puoleen väliin mennessä; silloin ihmisten tuottamat hiilidioksidipäästöt olisivat yhtä suuret kuin mitä ihmistoimin pystytään ilmakehästä poistamaan.

ICPP:n arvion mukaan ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen vuosisadan loppuun mennessä vaatisi päästöjen vähentämistä 45 % vuoden 2010 tasosta vuoteen 2030 mennessä. YK:n tuoreen raportin mukaan vuoteen 2030 mennessä globaalien ilmastopäästöjen määrä ei suinkaan vähene vaan kasvaa vuoden 2010 tasosta 16 %. Maailma on menossa kohti katastrofaalista 2,7 aseen lämpenemistä. Näiden lukujen valossa meillä on nyt maailmanlaajuinen ilmaston hätätila.

Pariisin ilmastosopimus vuodelta 2015 antoi kuitenkin toivoa paremmasta. Erityisen merkittävää oli, että Kiina tuli sopimukseen mukaan. Kiinan kantaan ovat vaikuttaneet kiinalaisten omat huolet ilmastonmuutoksesta, esimerkkinä Pekingiä ja suuria teollisuuskaupunkeja ajoittain vaivaavat savusumut, jotka johtuvat hiilen polttamisesta. Pariisissa ei asetettu yleisiä päästötavoitteita vaan maat saivat vapaasti itse asettaa omat tavoitteensa. Maiden tekemät vähennystavoitteet ovat kuitenkin riittämättömiä 2 %:n tavoitteen saavuttamiseksi puhumattakaan 1,5 %:n tavoitteesta. Lisäksi tavoitteiden toteuttaminen etenee aivan liian hitaasti. Toisaalta IPCC:n raportin analyysi 1,5 % päästövähennyksistä on saanut monet maat sitoutumaan 1,5 %:n tavoitteeseen, Suomi mukaan lukien. Tämä raportti näyttää saaneen aikaan huomattavan käänteen julkisessa mielipiteessä, vertautuen Al Goren Epämiellyttävä totuus kirjaan ja elokuvaan vuodelta 2006. ICPP:n raporttia vastaan ovat odotetusti hyökänneet monet fossiiliyhtiöt ja niistä riippuvat maat. 

Eri tarkoituksiin tuotettavasta energiasta 85 % tuotetaan kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla ja vain 15 % uusiutuvalla energialla, vesivoimalla ja ydinvoimalla (ks. Taalas 2021). Suurimmat kasvihuonekaasujen päästölähteet maailmanlaajuisesti ovat energiasektori (polttoaineiden poltto ja niiden tuotanto ja jakelu) noin 72 %:n osuudella, maataloussektori 11 %:n osuudella ja teollisuusprosessit 6 %:n osuudella. Suomessa vastaavat luvut olivat vuonna 2019 energiasektori 74 %, maatalous 13 % ja teollisuus 10%. Näiden lukujen valossa huomio on kiinnitettävä energiasektoriin ja tämä onkin Naomi Kleinin fokuksessa.  Myös Taalas korostaa että ilmasto-ongelma voidaan ratkaista vain fossiilienergian harkitulla vähentämisellä energiantuotannossa, liikenteessä, teollisuudessa ja asumisessa.

On kuitenkin hyvä tiedostaa, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa kasvihuonekaasujen päästöt ovat pienentyneet 2000-luvulla, kun saman aikaan Kiinan, Intian ja Venäjän päästöt ovat lisääntyneet. Vuosina 1990-2019 EU:n kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät 24 % kun samaan aikaan talous kasvoi 60 %. EU:n tavoitteena on vähentää päästöjä vähintään 55 % vuoteen 2030 mennessä ja saavuttaa ilmastoneutraalisuus vuoteen 2050 mennessä.

Vaikka Yhdysvallat onkin suuri päästöjen lähde (noin 15 %), Kiinan päästöt ovat kaksinkertaiset siihen verrattuna (28 %). Se että Klein keskittyy Yhdysvaltojen ja Kanadan tilanteeseen, on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että hän tuntee näiden maiden tilanteet ja ilmastoliikkeen hyvin. Globaalia tilannetta ajatellen Aasiasta pitäisi puhua enemmän. Toisaalta globalisaation pelisäännöt ja suurten megayritysten toimintalogiikka on samanlainen kaikkialla. 

 

Fossiiliyhtiöiden kyltymättömyys

Fossiiliyhtiöiden toimintatapa kuvastaa ns. ekstraktivismia, joka perustuu luonnonresurssien kestämättömään käyttöön ja hyödyntämiseen. Alun perin ekstraktivismi tarkoitti talouksia, jotka perustuivat yhä suurempien raaka-ainemäärien ottamiseen luonnosta. Itse asiassa koko teollinen yhteiskunta perustuu ekstraktivismiin, koska talouskasvu ei olisi ollut mahdollista ilman kivihiilen ja sittemmin halvan öljyn saatavuutta. Britanniassa tätä ajattelutapaa levitti mm. Francis Bacon, jonka mukaan ”ihmisen ei tule empiä tunkeutumista luonnon reikiin ja kolkkiin” (sic!). Ekstraktivismille on etsitty perusteita jopa Raamatusta.

Fossiiliyhtiöiden toimintaa tulee tarkastella kriittisesti. Kleinilla on lukuisia esimerkkejä näiden yhtiöiden tuhoisasta toiminnasta. Yhtiöt ovat suhtautuneet välinpitämättömästi turvallisuusmääräyksiin, mistä on aiheutunut ympäristökatastrofeja öljyn syöksyessä mereen öljynporauslautoilta ja kuljetusaluksista. Myös makean veden lähteitä, jokia ja järviä on tuhoutunut poraus- tai kaivausalueiden ympäristössä. Valtavia, tuhansia kilometrejä pitkiä öljy- ja kaasuputkia (esim. Keystone XL –öljyputki) on rakennettu haavoittuvien erämaa-alueiden läpi. Niiden kautta kuljetetaan ympäristölle tuhoisia ja helposti syttyviä aineita. Vastaavasti energian kuljetukseen on rakennettu junaratoja, jotka kulkevat suojelukohteiden ja erämaa-alueiden läpi. Junaonnettomuudet niillä eivät ole niinkään harvinaisia ja kokonaisia junia on leimahtanut liekkeihin paikallisten asukkaiden kylissä.

Öljyä, kaasua ja hiiltä kuljetetaan kaukana oleviin satamiin, jossa niitä jalostetaan. Satama-alueet ovat saastuneet ja niiden lähellä asuvat asukkaat kärsivät taudeista, jotka johtuvat altistumiselle monenlaisille kemikaaleille. Kaikkea tätä on tapahtunut vuosikausia ilman että tilanteeseen olisi pystynyt tai haluttu puuttua. Fossiiliyhtiöt ovat taivuttaneet ja lahjoneet hallituksia puolelleen ja saaneet jatkaa tuhoisaa toimintaansa elinkeinovapauden nimissä. Vapaakauppasopimukset ovat ilmaston kannalta hyvin problemaattisia, koska niihin vedoten globaalit yritykset ovat tehokkaasti torjuneet kestäviin ratkaisuihin tähtäävät paikalliset hankkeet. Yhtiöt vetoavat laitosten työllistävään vaikutukseen, mikä on kova argumentti korkean työttömyyden alueilla. Houkutusten vastustaminen vaatii suurta kotiseuturakkautta, halua puolustaa puhdasta ilmaa, maata ja vettä. 

Fossiiliyhtiöille eivät enää riitä niiden nykyiset energialähteet. On etsittävä jatkuvasti uusia öljy- ja kaasukenttiä tai hiiliesiintymiä. Katseet ovat kääntyneet esimerkiksi arktisille alueille, Grönlantiin ja Jäämerelle, jotka ovat erittäin haavoittuvia alueita ja joissa pelastustoimet ovat vaikeita. Näiden lisäksi kehitetään uusia teknologioita hyödyntämään esiintymiä, joita ei ole aikaisemmin pystytty hyödyntämään. Näitä ovat öljyhiekan hyödyntäminen ja vesisärötys. 

Öljyhiekka on bitumia, joka on sitoutunut hiekanjyviin (ks. Wikipedia). Sitä on tavallista hankalampi hyödyntää. Sen talteenotto ja jalostaminen raakaöljyksi vaatii paljon energiaa ja vettä. Sen ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin tavallisessa öljytuotannossa. Suurimmat esiintymät ovat Kanadassa ja Venezuelassa. Kanadan Albertassa on kolme suurta esiintymää, jota hyödynnetään avolouhoksilla kuorimalla ”pintamaa” (so. hedelmällinen multakerros) pois. Niiden yhteinen pinta-ala on Englantia suurempi alue. Näistä avolouhoksista muodostuu autiomaita, joissa ei voi harjoittaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa. Lisäksi käytetään muita menetelmiä kuten höyrysimulaatiota, jossa ruiskutetaan höyryä maaperään mikä aiheuttaa murtumia, joiden kautta öljyä saadaan pumpattua. 

Toinen, uudempi öljynlähde on öljyliuske, joka sijaitsee 1-2 kilometrin syvyydessä. Siitä saadaan maakaasua, liuskekaasua ja liuskeöljyä vesisärötyksellä. Menetelmässä maahan porataan 1-2 km syvä reikä, johon pumpataan suurella paineella vettä, hiekkaa ja kemikaaleja. Kova paine lohkoo huokoista kiveä ja kaasu irtoaa. Vesisärötys on uusi teknologia, joka on otettu käyttöön 2000-luvulla, etenkin Yhdysvalloissa. Vesisärötys tuhoaa luontoa porausalueella, saattaa aiheuttaa maanjäristyksiä ja turmelee pohjavesiä. 

Kivihiili on erittäin haitallinen polttoaine, jonka poltto lisää paitsi hiilidioksidia myös rikkidioksidia ja pienhiukkasia ilmakehään ja ympäristöön. Energian kokonaistuotannosta hiilen osuus on noin neljännes. Kivihiiltä käytetään lämmitykseen mutta myös raudan valmistuksessa. Kivihiilen louhinta aiheuttaa itsessään ympäristövaurioita ja kaivoksissa sattuu usein onnettomuuksia. On huomattava, että öljyn tarjonta on niukkenemassa mutta maakaasua ja hiiltä riittää maaperässä jopa sadoiksi vuosiksi. Maakaasun hiilidioksidipäästöt ovat noin kolmanneksen muita fossiilisia polttoaineita matalammat. 

Naomi Kleinin tarkastelu ei rajoitu vain fossiilisiin polttoaineisiin ja niiden käytön ja tuottamisen ongelmiin. Samantapaisia ongelmia liittyy myös muuhun kaivannais-teollisuuteen, kuten kullan ja harvinaisten metallien kaivaukseen. Kaivokset, varsinkin avolouhokset tuottavat ympäristöongelmia esimerkiksi vesistöjen saastumista ja tekevät suuria maa-alueita käyttökelvottomiksi. Lisäksi työolosuhteet ovat kehitysmaissa sietämättömiä ja kaivoksissa työskentelee myös lapsia. 

Klein yhtyy siihen käsitykseen, että ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi kaikki fossiilisten polttoaineiden jäljellä olevat varannot pitäisi jättää hyödyntämättä. Fossiiliyhtiöt vastustavat tätä ja etsivät ja avaavat jatkuvasti uusia esiintymiä hyödyntäen uusinta tekniikkaa. Tälle laajenemiselle pitäisi pystyä asettamaan STOP, mutta yhtiöt ovat taitavia lobbaamaan ja vetoamaan elinkeinovapauteen ja kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin. 

Kehitysmaissa mutta osin myös teollistuneissa maissa kentät aukeavat yhtiöille niiden luvatessa työpaikkoja ja tuloja valtioille. Myös lahjonta on tavallista. Mutta valtiot eivät ole halutessaan voimattomia. Esimerkiksi vesisärötys on kielletty EU:n alueella. Yhdysvaltojen esimerkistä näemme, että presidentti pystyy kyllä vaikuttamaan fossiiliyhtiöiden toimintaan (Obama vs. Trump vs. Biden). 

 

Fossiilitalous vs. ekotalous

On syytä palata Naomi Kleinin analyysiin kapitalismista. On totta, että kapitalismin logiikka on ollut omiaan lisäämään kulutusta ja motivoinut ottamaan käyttöön yhä uusia fossiilisia energialähteitä. Halvan ja helppokäyttöisen energian saatavuus johti taloudellinen kasvuun, joka alkoi 1800-luvulla. Tämän kehityksen tuloksena on muotoutunut erityinen fossiilitalous (tai fossiilikapitalismi), joka voi toimia vain kuluttamalla yhä lisää fossiilienergiaa. 

Tieto ilmastomuutoksen vaikutuksista pakottaa rakentamaan ekotaloutta, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on minimaalista, energiatehokkuus on maksimaalista, uusiutuviin luonnonvaroihin (aurinko, tuuli, vesi) perustuva energiatuotanto vallitsevaa ja hiilidioksidin ja muiden ilmastokaasujen (metaani jne.) talteenotto laajaa ja kannattavaa. Ekotalous tulee olemaan hiilineutraalia, mikä taataan kasvattamalla hiilinieluja. 

Kleinin ratkaisu ekotalouteen siirtymiseksi on vallitsevan talousjärjestelmän ja sitä tukevan uusliberalistisen ajattelumallin kumoaminen. Se mikä Kleinin mallissa jää epäseläksi on yritysten rooli ekotalouden rakentamisessa. Kleinin raju kritiikki ”tuhokapitalismia” kohtaan tekee myös ”hyvistä yrityksistä” syypäitä ilmastokriisiin. Tämä aiheuttaa epäluuloja myös niitä yrityksiä kohtaan, jotka vähentävät rajusti fossiilisten polttoaineiden käyttöä, luovat uutta teknologiaa kestävää energiataloutta varten, kehittävät sähköautoja ja laitteita maalämmön hyödyntämiseen jne. (Ks. Isomäki 2019). Monia ympäristöaktivisteja ei miellytä puhe ilmastonmuutoksen avaamista suurista liiketoimintamahdollisuuksista. Mutta ilman yrityksiä ja niiden innovaatioita ilmastokriisin ratkaisu ja ekotalouteen siirtyminen on mahdotonta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana yritysten asenteissa on tapahtunut suuria muutoksia. Lähes kaikki suuret yritykset (esim. lento- ja teräsyhtiöt) ilmoittavat vähentävänsä tuotantonsa hiilijalanjälkeä, korvaavansa fossiilisten polttoaineiden käyttöä uusiutuvalla energialla. Tämä koskee myös fossiiliyhtiöitä. Samaan aikaan monet yritykset kehittävät ratkaisuja, jotka helpottavat siirtymää ekotalouteen. Investoinnit ympäristölle haitallisiin yrityksiin vähenevät ja sijoittajat korostavat ekologista tuotantoa ja eettistä vastuullisuutta. Epäilemättä tässä ”liikehdinnässä” on myös bluffia ja brändien maineen parantamista, mutta suunta on oikea. 

Sen sijaan Kleinin kritiikki kapitalismin logiikkaa ja uusliberalismia kohtaan on terävää. Ilmastokriisiä ei ratkaista yksityistämällä julkista toimintaa, vähentämällä veroja ja heikentämällä julkisia palveluja, kuten sosiaaliturvaa. Uusliberalismin vaatimukset sääntelyn purkamiseksi ja globaalin vapaakaupan laajentamiseksi heikentävät kansallisia keinoja torjua ilmastonmuutosta. Julkista hallintoa tarvitaan entistä enemmän isojen infrastruktuurihankkeiden toteuttamisessa ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien sääilmiöiden torjumisessa (kuivuus, tulvat, hirmumyrkyt, metsäpalot jne.). Tarvitaan ennaltaehkäisyä ja sopeutumista, molemmat asioita, joita yritykset eivät juuri tee. Vain valtiot voivat asettaa sitovia päästötavoitteita ja säännellä haitallista tuotantoa. 

Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii julkisen hallinnon toimenpiteitä. Ilmastonmuutokset vaikutukset ja sen torjumisen aiheuttamat välttämättömät toimenpiteet koskettavat köyhiä ihmisiä ja maita paljon rankemmin kuin teollistuneita maita ja niiden keskiluokkaa. Tarvitaan kriisiapua, sosiaaliturvaa, uutta infrastruktuuria ja perinteisen ekologisen elämäntavan suojelua. Niinkin perustava tarve kuin puhdas vesi, ei ole itsestään selvä haavoittuvilla alueilla. 

Ilmastonmuutoskeskustelun yksi keskeinen johtopäätös on, että kulutusta on yksinkertaisesti vähennettävä. Tämä ei ole mannaa jatkuvan kasvun nimeen vannovalle uusliberalismille ja sen takana olevalle taloustieteelle. Talouskasvun ideologia on iskostettu niin hyvin kaikkien tajuntaan, että hyvinkin edistykselliset hallitukset/valtiot mittaavat onnistumistaan ja kilpailukykyään talouskasvun mittareilla. Tässä näemme hyvin kuinka ns. syväliberalismi toimii (Lahtinen & Purokuru 2020). 

Ekotalous vaatii onnistuakseen ihmisen ja luonnon suhteen uudelleenmäärittelyä. Ihminen ei voi asettua luonnon yläpuolelle ja ajatella, että kaikki mikä hyödyttää ihmistä on sallittua. Ihan kirjaimellisesti ihminen on luontoa ja luonnossa. Ihminen elää puhtaasta ilmasta, vedestä ja maaperästä: ihminen tarvitsee näitä ekosysteemipalveluja. Alkuperäiskansojen elämänkatsomuksessa sanoin kuin suurissa uskonnoissa elämän ja maan kunnioitus on keskeisessä asemassa. Olemme täysin riippuvia ”Äiti maan” suosiollisuudesta. Luonto ei ole mykkä kone, vaan se vastaa tekoihimme omalla kielellään, jota meidän on opittava lukemaan. 

Talouden kannalta keskeiseksi luontosuhteen vaalimisen periaatteeksi nousee uusintaminen. Luonnon kyky uudistua on kaikissa ihmisen toimissa otettava huomioon. Itse olen puhunut tässä mielessä kestävistä innovaatioista (ks. Hautamäki 2008). Uusintamisen periaate on jyrkästi ristiriidassa luonnon lyhytjänteistä hyväksikäyttöä edustavan ekstraktivismin kanssa.

”Olennaista on, että eläminen ilman ekstraktivismia tarkoittaa lähes täydellistä nojaamista resursseihin, joita voi jatkuvasti uusintaa. Ruokaa voidaan viljellä menetelmillä, jotka suojaavat maaperän hedelmällisyyttä. Energiaa voidaan tuottaa menetelmillä, jotka valjastavat käyttöön auringon, tuulen ja aaltojen uusiutuvaa voimaa.  Metalleja voidaan valmistaa kierrätetyistä ja uudelleenkäytetyistä lähteistä. … Uusintaminen [vastakohtana resilienssille, AH] taas on aktiivista – sen kautta osallistumme kokonaisvaltaisesti elämän luovuuden maksimointiin.” (s. 591)

Kirjansa viimeisessä luvussa Klein puhuu lisääntymisoikeuksista, joka tarkoittaa kaikkien eliölajien mukaan lukien ihmisten oikeutta lisääntyä luontaisesti. Hän kertoo tapauksista, jossa fossiilitehtaat ja kaivokset ovat heikentäneet naisten kykyä synnyttä. Suuret öljyvuodot merissä ovat tuhonneet monien eliölajien kyvyn lisääntyä. Suuret koralliriutat ovat häviämässä. Onko Äiti maa kuolemassa!

 

Miten ilmaston lämpenemistä voidaan rajoittaa

Ilmastohätätila vaatisi välittömästi siirtymistä fossiilisista energialähteistä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön. Saastuttamattomia energialähteitä ovat esimerkiksi aurinko-, tuuli- ja vesivoima, maalämpö jne. Fossiilienergiaa turvallisempi mutta silti kasvuhuonekaasuja tuottava energialähde on bioenergia (öljy ja kaasu). Siirtymä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön tapahtuu kuitenkin hitaasti, koska talousjärjestelmämme perustuu halvan hiilen, öljyn ja maakaasun käyttöön. Kieltojen ja rajoituksien sijaan suositaan markkinamekanismeja: kalleutetaan saastuttavia energiamuotoja kuten kivihiiltä ja halvennetaan ilmastopositiivisia energiamuotoja, kuten tuulivoimaa. Julkiset investoinnit uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen ja hyödyntämiseen ovat merkittävä muutostekijä. 

Ilmastonmuutoksen torjuntaan on kehitetty ja kehitetään erilaisia ”mekanismeja”, joihin liittyy sääntelyä ja veroluonteisia maksuja, mutta myös kannusteita. Tunnettu esimerkki on päästökauppa. Klein kuvaa päästökauppaa hyvin negatiivisesti. Päästökaupan idea on hinnoitella päästöt ja maksaa jokaisesta tuotetusta hiilidioksiditonnista ”markkinahinta”.  Tämä on sikäli intuition vastaista, että se sallii suuret päästöt sille joka pystyy maksamaan niistä, kun taas ilmastonmuutoksen kannalta nimenomaan päästöjä pitäisi voimakkaasti vähentää. YK:n päästökauppajärjestelmässä yritykset voivat käydä keskenään kauppa: Yritys, joka päästöt ovat vähäisiä voi myydä oikeuksia yritykselle jonka päästöt ovat korkeita. Tämä on synnyttänyt myös hyväksikäyttöä. Jotkut yritykset luovat keinotekoisesti päästöoikeuksia ja tekevät niillä rahaa (ks. luku Kauppaa saasteilla). Myös erilaiset kompensaatiomekanismit näyttävät synnyttävän keinottelua. 

EU:n päästökauppajärjestelmässä kunkin maan kokonaispäästöille asetetaan yläraja. Sen puitteissa sitten ”myydään” päästöoikeuksia huutokaupalla. Tietyissä tapauksissa päästöoikeuksia voi saada ilmaiseksi. Euroopan järjestelmä toimi aluksi huonosti. Kysyntää päästöoikeuksille oli vähemmän kuin yläraja sallisi ja lisäksi päästöoikeuden hinta oli pudonnut niin alas, että kannusteet vähentää päästöjä ovat heikkoja. Nyt kuitenkin järjestelmä toimii paremmin ja päästöoikeuden hinta on noussut lähes 35 euroon hiilitonnia kohti ja suunta on ylöspäin.

EU:n on kehittämässä muitakin mekanismeja, joista kiinnostavin on hiilitullimekanismi. Tässä ns. hiilirajamekanismissa EU:n ulkopuolisten maiden on maksettava sama hiilen hinta, jonka EU:n yritykset jo maksavat. Tämä asettaa EU:n yritykset ja muut yritykset samalle viivalle eikä epäreilua kilpailua syntyisi.  Mekanismi kannustaa EU:n ulkopuolisten maiden tuottajia vähähiilisempään tuotantoon.

Naomi Klein ehdottaa hiiliveron käyttöönottoa. Hiilivero on otettu käyttöön mm. Australiassa ja Kanadassa. Yksi mahdollisuus olisi asettaa tasasuuruinen vero kaikille kasvihuonepäästöille. Tämä kannustaisi vähentämään niitä päästöjä, jotka voidaan saavuttaa edullisimmin. Hiiliveron sijaan tai rinnalla voidaan verottaa hiilijalanjälkeä, mitä on kuitenkin vaikea mitata.  Hiiliveron tuotosta merkittävä osa pitäisi käyttää uusiutuvien energialähteiden kuten aurinko- ja tuulivoiman kehittämiseen. Samasta tuotosta pitäisi kompensoida niitä haittoja, joita joillekin aiheutuu nousevista veroista. Esimerkkinä on autoveron korotusten kompensoiminen niille, joille henkilöauton käyttö on välttämättömyys esimerkiksi liikkumisrajoitteiden tai maaseudun pitkien etäisyyksien takia. 

Kaikkein huolestuttavin idea ilmastonmuutoksen torjumiseksi on manipuloida ilmakehää niin että se heijastaa osan auringon säteistä takaisin avaruuteen. Tehokkaimmaksi keinoksi on katsottu sulfaatin suihkuttaminen ilmakehään. Taivaalle syntysi eräänlainen katto, joka estäisi ilmaston lämpenemisen. Tulivuorten purkauksista saatujen kokemusten perusteella tiedetään kuitenkin, että tällaisten ilmiöiden vaikutukset olisivat hyvin epätasaisia lisäten sateita toisaalla ja kuivuutta toisaalla. Lisäksi ilmakehässä oleva hiilidioksidi jäisi sinne jatkaen tuhojaan. Tällainen ”Solar Radiation Management” (SRM) vähentäisi mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja synnyttäisi aivan arvaamattomia vaikutuksia, jotka voisivat olla äärimmäisen tuhoisia joillekin maapallon alueille. Traagista on, että tällaisten suunnitelmien laatimisella halutaan tehdä tarpeettomaksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen: meidän ei tarvitse muuttaa toimintaamme kunhan vain ilmakehään suihkutetaan lisää kemikaaleja. 

Koska energian tuotannon muutokset vaativat aikaa ja 10 vuoden etsikkoaika menee nopeasti, on puhuttu siirtymäkaudenenergiaratkaisuista. Tällaiseksi väliajan ratkaisuksi on tarjottu siirtymistä ”kaasutalouteen”. Naomi Klein torjuu tällaisen ajattelun, koske siirtymäkausilla vain viivytetään oikeaa siirtymistä fossiilivapaaseen talouteen. Kleinin mukaan kaikki panokset on nyt pantava fossiilivapaiden energiamuotojen nopeaan leviämiseen ja sen vaatiman infrastruktuurin rakentamiseen ja samalla ajettava alas hiilivoimaloita ja vähennettävä öljyn ja maakaasun käyttöä. 

 

Vain kansalaiset voivat estää ilmastokatastrofin

Kleinin analyysin mukaan fossiiliyhtiöt eivät vapaaehtoisesti luovu fossiilienergian tuotannosta eivätkä uusien lähteiden etsimisestä ja hyödyntämisestä ympäristöä uhkaavien teknologioiden avulla.  Fossiiliyhtiöiden valtavat voitot antavat niille keinoja painostaa ja lahjoa päätöksentekijöitä. Useassa tapauksessa tämä merkitsee, että eri maiden hallitukset katsovat sormiensa lävitse yhtiöiden toimintaa, joka vahingoittaa paikallisia ihmisiä ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Päätöksentekijät eivät kuuntele kansalaisia eivätkä ota huomioon kansalaisten tarpeita ja huolia. On myös useita esimerkkejä siitä kuinka valtakoneisto, poliisi ja jopa armeija komennetaan tukahduttamaan ilmastonmuutosta vastustavia mielenosoituksia ja aktiota. Tämän takia Klein puhuu demokratian kriisistä.

Uusiliberalismin ja markkinatalouden propaganda on muodostanut merkittävän esteen kansalaisliikkeiden nousulle. Klein dokumentoi kuitenkin kasvavaa tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa ja tuo esiin vahvoja esimerkkejä ihmisten uusista tavoista vastustaa ilmastonmuutosta ja fossiiliyhtiöitä. Toisaalta eräät merkittävät ilmastojärjestöt kuten The Nature Conservancy ovat liittoutuneet fossiiliyhtiöiden ja hallitsevan talouseliitin kanssa uskoen, että yritykset muuttavat toimintaansa kun löydetään tapoja tehdä bisnestä ilmastonmuutoksella. Ilman että muutetaan järjestelmiä radikaalisti, tehdään pieniä parannuksia esimerkiksi hiilen talteenotossa tai prosessien vaatiman veden käytössä. Nämä muutokset vain lykkäävät välttämätöntä nopeaa siirtymistä fossiilivapaisiin energiamuotoihin. Kuvaavaa näille epäpyhille alliansseille on, että fossiiliyhtiöt rahoittavat tällaisia järjestöjä, jotka puolestaan vakuuttavat kansalaisille, että yhtiöt taistelevat tosissaan ilmastonmuutosta vastaan.

Kleinin kirja on kuitenkin optimistinen. Kiinnostavimpia esimerkkejä on alkuperäiskansojen taistelu fossiiliyhtiöitä vastaan. Kanadan perustuslaki tunnustaa alkuperäiskansojen oikeudet, kuten oikeuden itsehallintoon ja oikeuden harjoittaa perinteistä kulttuuria ja tapoja. Laajat alueet Kanadassa ovat juuri alkuperäiskansojen elinalueita. Kun näillä alueilla porataan öljyä, louhitaan hiiltä tai kaivetaan öljyhiekkaa ja kuljetetaan niitä tuhansia kilometrejä putkilla tai junilla, syntyy korvaamattomia vahinkoja. Järvien ja jokien vedet ja pohjavedot saastuvat, hedelmällinen pintamaa hävitetään, perinteiset laidunalueet tuhoutuvat ja ikivanhat tavat metsästää ja kalastaa käyvät mahdottomiksi. Alkuperäiskansat ovat heränneet vastustamaan perinteisten elämäntapojensa ja elinkeinojensa tuhoamista ja vaativat oikeuksiaan. Monet valtaväestöön kuuluvat kansalaiset tukevat näitä vaatimuksia ja osallistuvat mielenosoituksiin ja kampanjoihin.  Vastaavaa tapahtuu muuallakin, kuten Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa. Näitä vaatimuksia voidaan perustella mm. vetoamalla YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistukseen vuodelta 2007. 

”[A]lkuperäiskansojen oikeudet voivat olla vahvimpia välineitä, joilla voimme suojella meitä kaikkia ilmastokaaoksen vaikutuksilta tulevaisuudessa.” (s. 498)

Ilmastonmuutoksen torjumisen tärkein voimavara ovat kansalaiset. Yhä useammat ihmiset ovat havahtuneet ilmastonmuutokseen ja alkaneet toimia aktiivisesti sen torjumiseksi ja päätöksentekijöiden painostamiseksi. Ilman tällaista aktivismia päätöksentekijät tuskin muuttavat ympäristöpolitiikkaansa. Vahva esimerkki on Kreikasta, jossa Halkidikissa taisteltiin kultakaivosta vastaan. Eldorado niminen kaivosyhtiö halusi perustaa avolouhoksen. Alue on kaunista perinteistä maaseutua, jolla vierailee runsaasti turisteja.  Paikalliset asukkaat halusivat säilyttää alueen koskemattomana ja järjestivät mielenosoituksia ja yrittivät estää maansiirtokoneiden toimintaa. Tämä taas johti siihen, että poliisivoimat tulivat puolustamaan Eldoradon kaivaustoimintaa ja asettuivat paikallisia ihmisiä vastaan kovin ottein. 

Helpoimmin vastarinta syntyy paikallisesti, kun kaivostoiminta tai öljynporaus uhkaa paikallisen väestön elinolo, saastuttaa vedet ja maaperän ja haittaa perinteisen elinkeinojen harjoittamista (maatalous, metsästys ja kalastus). Paikallisten liikkeiden vaatimuksena on usein myös peruuttaa energia- ja vesituotannon ulkoistukset (esim. sähkölaitokset ja vesilaitokset)  ja ottaa ne julkiseen hallintaan. Samoin kansainvälisten maatalousyritysten dominanssi ruoantuotannossa voidaan osittain korvata paikallisella ympäristöystävällisellä maataloudella. Klein esittelee agroekologiaa, joka on tuotantomalli, jossa pienviljelijät soveltavat nykyaikaista tiedettä ja paikallistietämystä yhdistäviä kestäviä viljelymenetelmiä. (s. 184). 

Paikalliset liikkeet eivät yksin riitä kääntämään energiatuotannon suurta linjaa. Siihen tarvitaan laajaa yhteistyötä eri puolilla toimivien paikallisten ja globaalien ympäristöjärjestöjen kanssa. Kleinin perussanoman mukaan tähän yhteistyöhön ja liikehdintään on saatavissa mukaan eri alojen järjestöjä ja liikkeitä, kuten feministit, Occupy Wall Streetin kaltaisia taloudellista eriarvoisuutta vastustavia liikkeitä, luonnon monimuotoisuutta ajavia liikkeitä, sosiaaliturvaa edistäviä liikkeitä jne. Kaikki liittyy kaikkeen ja suurena yhdistävänä tekijänä toimii juuri ilmastonmuutoksen torjuminen. 

Fossiiliyhtiöt, jotka ovat Kleinin kirjan pahiksia, joutuvat kohtaamaan kasvavan vastarinnan ja julkisen mielipiteen paineen. Siirtymä fossiilittomaan energiatuotantoon heikentää fossiiliyhtiöiden taloudellista tulosta ja niiden markkina-arvoa. Lisäksi kasvava ympäristötietoisuus johtaa siihen, että fossiilienergiayhtiöihin ei enää haluta investoida ja monet suuret rahastot vetävä sijoituksiaan pois fossiiliyhtiöistä. Tätä kieltä yritykset ymmärtävät ja monet fossiiliyhtiöt panostavat nyt bioenergiaan ja uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen (aurinkoenergia, tuulivoimalat).


Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina

Naomi Kleinin kirjan kantava teema on tavallisten ihmisten ja kansalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Meitähän ja meidän perheitämme ja lapsiamme ilmastonmuutos koskee. Yritysten voitot ovat tämän rinnalla aivan sivuseikka. Ihmisiä todella huolestuttaa ilmastonmuutos. Ilmastoahdistusta aiheuttaa erityisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi välttämättömien tekojen puuttuminen: hiilidioksidipäästöt kasvavat jatkuvasti – ainakin globaalissa mittakaavassa. Luvattuja päästöjen vähennyksiä tehdään aivan liian hitaasti ja epäolennaisilla tavoilla.

Kleinin mukaan kansalaiset ovat nyt keskeisessä asemassa. Kyse ei ole siitä, että kansalaiset pienentäisivät omaa hiilijalanjälkeään vaikka sekin on tärkeää, vaan siitä että kansalaiset alkaisivat vaatimaan muutoksia ja painostamaan sekä yrityksiä että päätöksentekijöitä vaikuttaviin tekoihin. Klein peräänkuuluttaa aktivismia ja kansalaistottelemattomuutta, jos ääni ei muuten kuulu. Greenpeace ja Elokapinaliike toimivat juuri näin. Suomessa Elokapina on julistanut ilmastonhätätilan ja vaatii hiilineutraaliutta jo vuonna 2025. Elokapina käyttää väkivallattomia keinoja, kuten istumalakkoja kaduilla. Liike on myös kohdannut virkavallan mielivallan. 

Kun olin viimeistä vuotta Sitran palveluksessa (2008), vedin Esko Ahon asettamaa asiantuntijaryhmää, joka pohti yhteiskunnan muutoksia ja muuttamista. Asiantuntijaryhmän loppuraportin Muutoksen Suomi tunnuslauseeksi nousi kuin itsestään teesi: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina”. Tämä palautui mieleen kirjoittaessani tätä artikkelia. Teesin molemmat osat ovat yhtä tärkeitä. Monissa Kleinin esimerkeissä julkinen hallinto on asettunut yritysten puolelle ja tukahduttanut mielenosoitukset ja aktiot väkivalloin määräämällä poliisit paikalla pamppuineen ja kyynelkaasupanoksineen. Virkavalta on siis asettunut ihmisiä ja heidän oikeuksia vastaan. Tätä juuri on demokratian kriisi. Teesi ”instituutiot ihmisten tukijoina”  tarkoittaa nimenomaan sitä, että yhteiskunnalliset laitokset puolustavat kaikissa olosuhteissa ihmisten oikeuksia ja tukevat heidän pyrkimyksiään hyvään, tasapainoiseen elämään keskenään ja luonnon kanssa.

 

Viitteet

 

Hautamäki, Antti. 2008. Kestävä Innovaatio. Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Sitran raportteja 76. Sitra. 

Hautamäki, Antti. (toim.). 2008. Muutoksen Suomi. Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Sitra. 

Isomäki, Risto. 2019. Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. Into. 

Klein, Naomi. 2019. Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto. Suomentaneet Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen ja Henri Purje. Into.

Lahtinen, Vaikka & Purokuru, Pontus. 2020. Mikä Liberalismia Vaivaa? Kosmos.

Taalas, Petteri. 2021. Ilmastonmuutos. Tammi.

 

 

 

 

 

 

 

  

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Elämä ei ole hallittavissa, Koronapandemian opetuksia

 

 

 

Koronapandemia kyseenalaistaa kulttuuriamme leimaavan näkemyksen ihmisen itseriittoisuudesta ja riippumattomuudesta. Olemme tuudittautuneet siihen, että hallitsemme elämäämme ja tulevaisuuttamme. Luotamme tieteeseen ja teknologiaan ja niiden kykyyn ratkaista eteen tulevat kriisit. Tällainen puhe tuntuu yliampuvalta juuri nyt kun yritämme kukistaa pandemian tieteeseen perustuvilla rokotteilla. En halua missään nimessä kiistää sitä, että  rokotukset voivat todella taittaa pandemian selän ja pelastaa meidät tällä kertaa massiivisilta tuhoilta. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että koronapandemia yllätti meidät ja osoittaa ihmiselämän haurauden. 

 

Elämän hallittavauus


Varsinainen huolen aiheeni on perusteeton usko elämän hallittavuuteen ja ennustettavuuteen. Ihmiselle on luonteenomaista katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen ja uskoa, että itselle ei voi tapahtua mitään pahaa. Tällainen optimismi on ymmärrettävää ja antaa vaikeissakin olosuhteissa toivoa paremmasta. Tarkoitukseni ei ole saarnata mitään ”pessimismin elämänviisautta” vaan tavoitella optimismin ja pessimismin tasapainoa, jonkinlaista ”elämän reaalipolitiikkaa”. Elämän reaalipolitiikan voima on siinä, että se auttaa varautumaan yllätyksiin ja pitämään auki mahdollisimman monia ovia tulevaisuuteen. 

 

Tulevaisuudentutkimuksessa korostetaan elämän ja yhteiskunnan monimukaisuutta ja kehityksen epäjatkuvuutta. Historia kulkee hyppäyksittäin ja muistuttaa enemmän jäniksen loikkaa kuin junan kulkua päämääräänsä. Parasta, mitä tulevaisuudentutkimus on antanut, on herkistäminen heikoille signaaleilla ja virittäminen erilaisten vaihtoehtoisten tulevaisuuksien, skenaarioiden hahmottamiseen. Mutta tulevaisuuden tutkimuksen motto ”teemme itse tulevaisuuden” on virheellinen. On totta, että tekomme vaikuttavat tulevaisuuteemme, mutta ne eivät määrää tulevaisuutta. Se mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on hyvin suuressa määrin sattumasta johtuvaa. Satunnaisuutta aiheuttaa jo se, että lukuisat ihmiset ja organisaatiot toimivat toisistaan riippumatta ja vaikuttavat toistensa toimintaan. Mutta satunnaisuutta aiheuttaa myös luonto ja sen toiminta (tulivuorenpurkaukset, taifuunit, tulvat, maanjäristykset, kuivuus, metsäpalot, ilmastonlämpeneminen jne.). Näistä jotkut ovat ihmisen toiminnan seurausta, mutta eivät suinkaan kaikki. 


Luonnon kosto

 

Pandemia, ilmaston lämpeneminen ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen asettavat kysymyksen ihmisen suhteesta luontoon. Olemme taipuvaisia näkemään ne toistaan erillään ja vieläpä hierarkkisesti niin että ihminen on luonnon yläpuolella. Tämä ajattelutapa on vaarallisella tavalla virheellinen. Luonnon ja ihmisen välisen suhteen tarkempi analyysi osoittaa, että luonto on kokonaisuus, johon myös ihminen kuuluu. Kaikki mitä ihminen tekee, tapahtuu luonnossa. Ihminen ja luonto ovat vuorovaikutuksessa keskenään. 

 

G.H. von Wright on analysoinut ihmisen paikkaa luonnossa monipuolisesti. 

 

”Luonnonvarojen käyttö ja luonnonvoimien ohjailu ihmisen tarkoituksiin merkitsevät puuttumista luonnon kulun yksittäisiin osiin. Luonto on kuitenkin kokonaisuus, järjestelmä, jonka osat vaikuttavat toisiinsa. Myös ihminen on tämän kokonaisuuden osa. Hänen elämänsä sanan biologisessa merkityksessä riippuu hänen fyysisen ympäristönsä, ns. biosfäärin, tietyistä tasapainotiloista.” (von Wright 1981, s. 160).

 

Kun ihminen puuttuu luonnon järjestelmän yksityiskohtiin, luonto voi menettää tasapainonsa ja ”iskeä takaisin” esim. kuivuuden tai tulvien muodossa. Von Wright käyttää luonnon takaisin iskemisestä termiä luonnon nemesis (nemesis naturalis). Termi tulee hellenistisestä filosofiasta jossa nemesis tarkoitti jumalien kostoa ihmisen ylvästelystä — hybriksestä — kosmista järjestystä kohtaan. 

 

”Voisimme sanoa, että hybris on maailman tasapainon horjuttamista, ”luonnon lain” rikkomista. Nemesis merkitsee tasapainon palauttamista. Se on kuin kosto tai rangaistus luvattomasta rajanylityksestä.” (von Wright 1981, s. 160).

 

Ihmisen ja luonnon suhdetta luonnehtii yhä enemmän tekniikka, jolla tarkoitetaan tieteellisen tiedon käyttöä todellisuuden muokkaamiseksi ihmisen tavoitteiden mukaisiksi. Teknologian avainsana on luonnon hallinta. Tekniikka on synnyttänyt teknologisen elämänmuodon ja siihen liittyvän kuluttamisen kulttuurin. Luonnontieteen on hyvin pitkälle viritetty lähestymään luontoa sen hyödyntämisen kannalta.

 

”Nykyajan teknologisen elämänmuodon erityishybris on luonnonkausaliteetin mieletön ohjailu ihmisen tavoitteiden sanelemaan suuntaan.” (von Wright 1981, s. 85).

 

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa tapa suhtautua luontoon. Kreikkalaisen maailmankuvan mukaan luontoa, kosmosta on seurattava, ei hallittava. Luonnon järjestys oli ihanne ja esikuva ihmisille. Vain luonnon järjestyksen mukainen elämä voi olla hyvää. 


Ekologinen ajattelu ja hyberobjektit

 

Timothy Morton (2010) vie ajatuksen luonnon kokonaisuudesta äärimmilleen kirjassaan The Ecological Thought. Hänen mukaansa ekologinen kriisi on osoittanut, että kaikki on yhteydessä keskenään (everything is interconnected).  Ekologinen ajattelu merkitsee radikaalia avoimuutta, josta ei ole paluuta suljettuun ajatteluun. Ekologinen ajattelu on Mortonin mukaan kuin virus, joka tartuttaa kaikki ajattelun alueet.  Se ei liity vain ilmaston globaaliin lämpenemiseen, kierrätykseen tai uusiutuviin energiamuotoihin. Se liittyy rakkauteen, menetyksiin, epätoivoon ja myötätuntoon; se liittyy depressioon ja psykooseihin, kapitalismiin, aikaan ja avaruuteen jne. Morton käyttää termiä ”the mesh ” viittaamaan ekologiseen ajatteluun liittyvään kokonaisyhteyteen. ”Nothing exists all by itself, and so nothing is fully ’itself’” (Morton 2010, s. 15). Tämä kokonaisyhteys koskee yhtä hyvin ei-eläviä olioita kuin eläviäkin, (Morton 2010, s. 28). Muut oliot (esim. eläimet) ovat itsessään outoja (strange) ja niiden tiedostaminen tekee ne vielä oudoimmaksi: ne ovat ”strange strangers”. Morton edustaa ns. posthumanismia, jossa ihmiselle ei anneta mitään erityisasemaa luonnossa. 

 

Ympäristöliike puhuu hätätilasta. Pahimmassa tapauksessa edessä on (ihmisen) maailman loppu. Morton puolestaan väittää, että maailmaloppu on jo tapahtunut. Me olemme myrkyttäneet hyönteiset DDT:llä, olemme pudottaneet atomipommin ja olemme laskeneet ilmakehään hiilidioksidia niin paljon, että ilmaston lämpenemistä ei voi enää estää. Tässä kuviossa on kiinnostavaa, että ilmasto ei ole säätila; säätilan voimme nähdä mutta emme ilmastoa. Silti se on olemassa. Ympärillämme on tietyssä mielessä näkymätön vihollinen. Mortonin mukaan olemme kaikki vastuussa ilmaston lämpenemisestä, riippumatta siitä olemmeko henkilökohtaisesti aiheuttamassa sitä (itse asiassa kaikki aiheuttavat sitä joltain osin). Hän vertaa tätä vastuuta tilanteeseen, jossa vaikka lapsi on hukkumassa. Meillä on inhimillinen velvollisuus auttaa, vaikka emme ole mitenkään aiheuttaneet lapsen joutumista veden varaan. 

 

Mortonin keskustelluin käsite on ”hyberobjekti”. Tällä hän tarkoittaa ihmisen luomia objekteja, jotka pysyvät täällä käytännöllisesti ikuisesti. Parhaita esimerkkejä ovat ydinjätevarastot, joiden säteily jatkuu vuosisatoja ellei tuhansia vuosia. Ilmastonmuutosta synnyttää myös hyberobjekteja, esimerkiksi aavikoita tai eroosiota, jotka ovat peruuttamattomia. Myös jotkut ihmisen kehittämät muoviset esineet säilyvät luonnossa vuosisatoja. Hyberobjektit edustavat asioita, jotka ovat horisonttimme ulkopuolella ja suurempia tai merkittävämpiä kuin voimme käsittää. Ihminen kykenee luomaan asioita ja ilmiöitä, joita ei kyetä enää hallitsemaan tai peruuttamaan. 


Riskiyhteiskunta

 

Hyberobjektit ovat esimerkkejä ilmiöstä, jota Ulrich Beck (1990) kutsuu riskiyhteiskunnaksi. Riskiyhteiskunnassa hallitsevat ydinvoimateollisuuden, kemianteollisuuden ja geeniteknologian suuret riskit. Näihin voidaan lukea myös digitalisaatioon ja tekoälyyn liittyvät riskit. Riskiyhteiskunta on uudenaikaisen teollisuuden aikaansaannos, jonka hallitsemiseen tarjolla olevat työkalut ovat auttamatta vanhentuneita. Uusille riskeille on ominaista kolme seikkaa.

1.     Niitä ei voida rajata paikallisesti, ajallisesti eikä sosiaalisesti.

2.     Niille on vaikea osoittaa syyllistä ja nimetä vastuun kantajaa: kausaalisuus ja syyllisyys lakkaavat toimimasta.

3.     Tekniikan avulla vaarat voidaan vain minimoida mutta ei koskaan poistaa.

 

Beck kirjoittaa:


”Suurvaarat eivät ole pelkkiä vaaroja, jotka voitaisiin käsittää teknisten tieteiden ja lääketieteen avulla ja rajata normaaliuden ulkopuolelle. Ne ovat pikemminkin uudella tavalla kaikkien asia. Niihin ovat monimutkaisesti kerrostuneina politiikka, kulttuuri ja hallinnolliset vipusimet.” (Kursivointi Beckin, Beck 1990, s. 25). 

 

Riskiyhteiskunnassa turvallisuus muodostuu keskeiseksi kysymykseksi. Ongelmana vain on, että tieteen ja teknologian tarjoamat turvallisuustakeet perustuvat hallinnan illuusioon: kun asia X hoidetaan tavalla Y niin riskit ovat Z. Tällainen teknologinen riskin käsite ei ulotu suurriskeihin, jotka tulevat hiipien yllätyksenä; ne ovat ”näkymättömiä tuholaisia”. Esimerkkinä olkoon ydinvoimalaonnettomuudet tai öljykatastrofit haavoittuvilla merialueilla. 

 

On huomattava, että niin Mortonin hyberobjektit kuin Beckin suurriskitkin kaikki liittyvät luontoon: ihminen vaikuttaa luonnon prosesseihin, jotka riistäytyvät käsistä. Ihminen on asettunut luonnon yläpuolelle ja kuvittelee, että luontoa voidaan loputtomasti manipuloida ihmistä palvelemaan. Suurriskit syntyvät, kun ihminen ei osaa ottaa huomioon luonnon oma järjestystä.


Koronapandemia ja uusi normaali

 

Koronapandemia on nyt kaikkien mielessä. Sitä ei voida pitää suoranaisesti ihmisen aiheuttamana,  mutta ruoan tuotannolla on luultavasti jokin osuus siihen, että virus pääsi siirtymään lepakosta ihmiseen Wuhanin markkinapaikalla. Kiinnostavampi puoli pandemiaa on yrityksemme hallita sen leviämistä. Teemme tieteellisiä laskelmia viruksen leviämisen skenaarioista, turvautuen juuri teknologisen riskin käsitteeseen: rajoittamalla liikkumista X tavalla Y, tartuntoja tulee olemaan Z kpl päivässä tms. Laskelmissa emme osaa ottaa huomioon viruksen uusia mutaatioita emmekä ihmisen käyttäytymistä. Tiede on tullut avuksi kehittäen uusi rokotteita, jotka laahaavat aina uusien mutaatioiden perässä. Vaikka saisimme paikallisesti taudin talttumaan rajoituksilla ja rokotteilla, suurin osa maailmaa on ilman rokotteita ja muodostaa alituisen uhan tartunnoille. Silti en epäile, etteikö covid-19-infektiota saada taltutettua ennemmin tai myöhemmin. Sen jälkeen tulee muita viruksia —  ja luultavasti taas yllätyksenä. 

 

Opetus, jonka haluan vetää koronapandemiasta, on muistutus siitä, että ihminen pystyy vain rajoitetusti hallitsemaan luonnon omia tai ihmisen itse aiheuttamia prosesseja. Pandemian tulisi iskostua kulttuuriseen tietoisuuteen, kuten tutkija Francois Balloux toivoo (HS 11.4.2021). 


Näkökulmamme on aina rajallinen eikä tuo näkyviin kaikkia ilmiöitä. Riski voi piillä juuri asioissa, joisa emme näe. Tämä ei koske vain meidän jokapäiväisiä havaintojamme vaan myös mitä suuremmassa määrin tieteellistä tutkimusta. Vain ilmiöiden tarkasteleminen useista näkökulmista voi turvata meidät suurimmilta yllätyksiltä (Hautamäki 2018). 

 

Johtaako elämän hallitsemattomuuden tunnustaminen epätoivoon ja pessimismiin? Ei välttämättä, suhtautuminen riippuu omaksutusta filosofiasta. Jos olet stoalainen tai buddhalainen, et murehdi asioista, joihin et voi vaikuttaa. Vain siten voit säilyttää mielenrauhasi. Jos taas filosofiasi painottaa jatkuvan onnen tavoittelua ja hyvää fiilistä, olet alttiina pettymyksille. Alussa mainitsemassani elämän reaalipolitiikassa yhdistyy näkemys elämän hallitsemattomuudesta avoimien mahdollisuuksien tunnistamiseen. 

 

Ihmiskunta on selvinnyt lukuista onnettomuuksista ja katastrofeista luovuutensa ja yhteistyönsä ansiosta. Kun tuhannet ja miljoonat ihmiset yhdistävä voimansa ja luovuutensa, kyetään suuria ongelmia ratkaisemaan. Koska ongelmat ovat yhä selvemmin planetaarisia ja globaaleja, on myös näkökulman oltava globaali. Tämän näkökulman olivat stoalaiset omaksuneet, kun he pitivät ihmisiä maailmankansalaisina (Sihvola 1998). Von Wrightin mukaan humanismiin sisältyy oleellisesti solidaarisuus, joka tähtää kaikkien ihmisten hyvään elämään. Myös Morton painottaa, että ainoa tapa vastustaa globaalia ilmastonmuutosta on tietoinen globaali yhteistoiminta. 

 

En toivo koronpandemian päätyttyä paluuta vanhaan normaaliin. Uuden normaalin keskeinen piirre voisi olla juuri käsitys elämän ennustamattomuudesta ja välttämättömyydestä sopeutua luonnon järjestykseen, jonka osia olemme. Kohtaamme luonnon yhdessä ihmiskuntana ja siksi tulevaisuuden ratkaisujen täytyy perustua syvälliseen yhteistyöhön yli kaikkien rajojen. 

 


 

Kirjallisuutta

 

Beck, U. Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt. Vastapaino, 1990.


Hautamäki, A.  Näkökulmarelativismi, Tiedon suhteellisuuden ongelma. Jyväskylän yliopisto, 2018.


Morton, T. The Ecological Thought. Harvard University Press, 2010.


Sihvola, J.  Toivon Vuosituhat, Eurooppalainen ihmiskuva ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus. Atena, 1998.


Von Wright, G.H. Humanismi elämänasenteena. Otava, 1981.

 

 

 

 

 

 

 

 

torstai 25. helmikuuta 2021

Barack Obaman Luvattu maa on näköalapaikka Yhdysvaltojen politiikkaan

Barack Obama: Luvattu maa. Suom. Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020.

 

 

Tuskin koskaan on ollut sellaista mahdollisuutta kurkistaa vallan kulissien taakse kuin mitä Barack Obaman Luvattu maa tarjoaa. Maailman johtavan valtion presidentti kirjoittaa kirjan elämästään, valtaan nousustaan ja hallituksensa toiminnasta. Se on sellaisenaan kiinnostava teos, mutta vielä kiinnostavammaksi ja ajankohtaiseksi kirjan tekee Joe Bidenin astuminen virkaansa Trumpin aiheuttaman kaaoksen jälkeen. Obaman kokemukset presidenttinä ennakoivat minkälaisia haasteita ja yllätyksiä Biden kohtaa matkallaan.  Bidenille Obaman kauden tapahtumat ovat tietysti jo omakohtaisesti koettuja, olihan hän Obaman varapresidentti ja mukana kaikissa keskeisissä päätöksissä.

 

Obaman kirja lähtee hänen lapsuudestaan Havaijilla ja etenee nopeasti opiskeluaikoihin ja ensimmäisiin työtehtäviin Chicagossa. Erityisen tärkeitä henkilöitä Obamalle olivat hänen äitinsä ja isoäitinsä, joiden elämänkokemus ja näkemykset vaikuttivat ei vain nuoruudessa vaan myös kypsällä iällä Obamana ollessa jo viroissa ja vihdoin presidenttinä. Obama toimi yleishyödyllisissä järjestöissä ennen kuin päätti mennä mukaan politiikkaan. Hänen valittiin Illinoisin senaattiin  1996 ja sitten myöhemmin Yhdysvaltojen senaattiin 2004. Seuraava askel olikin asettuminen presidenttiehdokkaaksi. Voitettuaan esivaaleissa Hillary Clintonin Obamasta tuli demokraattien presidenttiehdokas vastassaan John McCain. Obama voittivat vaalit ja hänestä tuli Yhdysvaltojen 44. presidentti kaudeksi 2008-2017. Luvattu maa ulottuu aina vuoteen 2011. Presidenttikauden loppuajasta on tulossa toinen kirja.

 

Tuon esiin nyt sen mikä kirjasta jäi erityisesti mieleeni. 


Rehellisyys ja sosiaalinen omatunto

 

Kirja on mielestäni harvinaisen rehellinen. Siellä tuodaan esiin Obaman henkilökohtaisia heikkouksia ja epäonnistumisia – niin elämässä kuin politiikassakin. Aivan keskeinen henkilö Barack Obamalle on ollut hänen vaimonsa Michelle. Michelle tuki Obamaa tämän ratkaisuissa mutta toi samalla esiin politiikkaan liittyvät haasteet, etenkin pitkät työpäivät, jatkuva matkustaminen, median herkeämätön prässi, julkinen kritiikki, lausuntojen vääristely jne. Nämä kaikki veivät aikaa ja resursseja perheeltä ja omaisilta. Kirjasta käy ilmi, miten paljon Obama rakasti ja kunnioitti puolisoaan ja arvosti tämän näkemyksiä elämästä ja politiikasta. Michelle tasapainotti Obaman hektistä elämään.

 

Toinen henkilökohtainen seikka on Obaman hyvä tuntuma tavallisten ihmisten elämään ja vaikeuksiin. Kaikesta näkee, että Obama piti mielessään huono-osaisten aseman ja tavallisten ihmisten tukemisen. Tästä on hyvänä esimerkkiä terveydenhuoltouudistus, joka toi kymmeniä miljoonia vakuuttamattomia kansalaisia vakuutuksen ja hyvän terveydenhuollon piiriin. Presidentti teki usein muutoksia virkakunnan valmistelemiin lakeihin nimenomaan huono-osaisten näkökulmasta kysyen, miten tämä vaikuttaa tavallisten ihmisten elämää. Obaman vahva sosiaalinen omatunto selittyy pääosin hänen omista lapsuuden kokemuksistaan ja perheestään. Mutta erityisesti kokemukset mustana amerikkalaisena löivät vahvasti leimansa hänen elämäänsä.

 

Mustat Obaman agendalla


On kiinnostavaa, että rotukysymykset ovat vahvasti taustalla mutta eivät näyttävästi Obaman agendalla. Tilanne Yhdysvallissa on kerta kaikkiaan sellainen, että jos haluaa pärjätä politiikassa ja päästä johtaviin asemiin, rotua ei kannata pitää esillä. Tullakseen presidentiksi tarvitaan kaikkien yhteiskuntaryhmien tuki – niin valkoisten, mustien, latinojen, aasialaisten kuin myös muunlaisten vähemmistöjen, kuten gay- ja lesbianryhmien tuki. Obamaa mustat ovat arvostaneet mutta myös arvostelleet siitä, että mustien asema ei paljonkaan muuttunut Obaman kaudella. Obama myöntää tämän kirjassaan mutta tuo esiin lukuisia lakeja, joilla on parannettu köyhien seutujen kouluoloja, tuettu haavoittuvassa asemassa olevia perheitä, estetty asuntojen pakkohuutokauppoja, parannettu terveydenhuollon saatavuutta jne. Kaikki nämä hyödyttävät myös mustia. 

 

Politiikka on kompromisseja


Eniten kirjassa korostuu kuitenkin politiikan teon vaikeus kahtia jakautuneessa maassa. Aluksi demokraateilla oli enemmistö edustajainhuoneessa, mutta he menettivät tämän vuoden 2010 vaaleissa. Tämä vaikeutti tavattomasti uudistusten etenemistä. Kirja tekee selväksi, että republikaanien enemmistö halusi vastustaa kaikkia Obaman lakiesityksiä. Tämä oli suorastaan periaate ja siinä ollaan kaukana perinteisestä konsensushakuisuudesta, jonka turvin Yhdysvalloissa on aikoinaan viety läpi isoja uudistuksia. Tuntuu siltä kuin ainoa keino saada lakeja läpi oli etsiä ne muutamat republikaanit, jotka olivat valmiita hyväksymään lait saatuaan sitä ennen niihin muutoksia, jotka hyödyttivät senaattorien osavaltioita tai muuten tukivat heidän uudelleen valintaansa. Oli myös lakiesityksiä, jotka hylättiin kongressissa ja erityisesti senaatissa vaikka mitä temppuja yritettiin. Juuri tässä lakien läpimenon turvaamisessa tarvittiin erittäin hyvää poliittista silmää, tilannetajua ja edustajien henkilökohtaista tuntemista. 

 

Mutta tähän kuvioon liittyy myös media. Media seuraa valppaasti poliittista tilannetta ja jokainen lause ja sana analysoidaan ja, jos niistä saa irti jonkin vastapuolta hyödyttävän viestin, niin se levitetään ympäri valtakuntaa. Obaman aikana sosiaalinen media oli vielä lapsen kengissä mutta konservatiiviset mediat kun Fox News olivat vaikutusvaltaisia ja ne saattoivat pitää joka päivä esillä jotain negatiivista tulkintaa presidentin toiminnasta, kunnes taas löytyi toinen teema, jota ruvettiin pyörittämään TV-kanavilla.


Pankkikriisi

 

Obaman kauden alku sattui huonoon aikaan. Pankkikriisi puhkesi 2008, ja koko rahoitusjärjestelmä oli sortumassa. Tilanne paheni päivä päivältä ja konkurssit lisääntyivät, työttömyys kasvoi ja asuntoja pakkohuutokaupattiin. Monen pankin taseet alkoivat horjua. Pankkikriisin voittaminen on yksi kirjan jännittävimmistä tapahtumasarjoista. Obaman hallituksen perusratkaisu oli massiivinen elvytys ja pankeille stressitesti, jonka puolueettomat arvioijat tekevät. Sen perusteella hallitus sitten katsoo, tarvitseeko pankki tukea vai pitääkö se ajaa alas. Tämä palautti luottamuksen pankkisektoriin ja esti sen romahtamisen. Mutta sitä mitä yleisö odotti, eli johdannaisia kehitelleiden johtajien saattamista henkilökohtaiseen vastuuseen, ei tapahtunut. Tosin pankkisektorilla monet menettivät rahansa ja asemansa ja työttömyys kasvoi. Lisäksi pankkien sääntely tiukkeni, etenkin stressitestien tullessa pysyviksi. Ymmärsin, että henkilökohtaiseen vastuuseen saattamista ei olisi kyennyt viemään kongressissa läpi. Joka tapauksessa monen tavallisen ihmisen elämää helpotti, kun asuntojen pakkohuutokaupat saatiin vähentymään ja vaikeuksiin joutuvia ihmisiä tuettiin taloudellisesti. Vähitellen talous alkoi kohentua, mutta tästä ei tullut liikaa kiitosta, siksi rankkoja olivat kokemukset pankkikriisistä. Kuvaavaa oli myös se, että pankkipiirit arvostelivat jatkuvasti hallitusta, vaikka se oli pelastanut maan pankkikriisiltä – tyypit eivät pitäneet toimintaansa missään suhteessa moitittavana.


Terveydenhuolto

 

Terveydenhuoltouudistus oli Obaman suurimpia saavutuksia. Sitä oli yritetty jo Clintonin presidenttikaudella, mutta hanke epäonnistui ja asiaa ajanut Hillary Clinton sai siitä huonoa mainetta. Obama käynnisti valmistelun heti tultuaan virkaan. Valmistelu on vaikeaa ja tilannetta pahensi vielä 2009 syntynyt teekutsuliike, joka risti uudistuksen ObamaCareksi ja keskittyi estämään sen läpivienti väittäen sen tuovan Amerikkaan uuden sosialistisen sortojärjestelmän. Monien muutosten ja lievennysten jälkeen terveydenhuoltolaki The Affordable Case Act meni vihdoin läpi maaliskuussa 2010. Kirjassa kerrotaan että äänestyksen jälkeen Joe Baiden tarttui Obamaa hartioista. ”Hänen kuuluisa virnistyksensä oli tavallistakin leveämpi. ’Äijä, sinä teit sen’ hän sanoi.”


Politiikan yllättävyys ja ulkopolitiikka

 

Presidentit ja hallituksen päivittäistä toimintaa on lähes mahdotonta ennakoida. Yht’äkkiä on käynnissä olevat asiat pantava syrjään ja ryhdyttävä tulipalon sammutukseen. Tästä on esimerkkinä Meksikonlahden öljyvuoto, jonka vakavuutta aliarvioitiin ja josta öljy-yhtiöllä oli aivan virheellinen käsitys. Samanlaisia yllätyksiä tuli jatkuvasti ulkopolitiikassa. Jaksot, jotka käsittelevät Venäjää, Kiinaa ja Lähi-Itää ovat erittäin antoisia ja suorastaan oppitunteja maailmanpolitiikasta. Ne tekevät myös ymmärrettäväksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Poimintoina mainittakoon sopimus Iranin kanssa ydinteknologian kehittämisestä ja joukkojen vähentämisestä Irakissa ja Afganistanissa. Varsinkin viimeksi mainitussa asiassa kenraalien kantana oli lisätä joukkoja, ei vähentää niitä. Toisaalta haluttiin estää liian nopea vetäytyminen, joka synnyttäisi vaarallisen tyhjiön. Siksi hallituksen linjana oli lisätä väliaikaisesti joukkoja, mutta vain puolet siitä mitä kenraalit esittivät. Yhdysvalloissa ulkopolitiikassa on helpompi päästä yksimielisyyteen kuin sisäpolitiikassa. Niinpä joukkojen lisäämistä koskeva päätös meni hyvin läpi kongressissa.

 

Obama sai merkittävän poliittisen ”voiton” kun Yhdysvaltojen erikoisjoukot onnistuivat tunkeutumaan Osama Bin Ladenin asuntoon ja surmata hänet Pakistanissa vuonna 2011. Tämä episodi on kuvattu kirjan lopussa tarkkaan ja kuvausta surman suunnittelusta ja toteuttamisesta lukee kuin jännityskirjaa. 


Ihmisiä politiikassa ja hallinnossa

 

Kirjassa on luonnehdittu terävästi monia johtajia ja poliitikkoja aina Putinista Xi Jinpingiin. Kirjassa on myös mainittu ja lyhyesti kuvattu useita Yhdysvaltojen politiikan kuumista nimistä, kuten Hillary Clintonista, Nancy Pelosista, Donald Trumpista, John McCainista ja senaatin republikaanijohtajasta Mitch McConnellista, ja tietysti silloisesta varapresidentistä Joe Bidenista, joka oli Obaman tärkeä neuvonantaja. 

 

Presidentin hallinto on Yhdysvalloissa valtava: sehän on suuren maan hallitus, jossa on monta ministeriä ja lukuisia neuvonantajia, esittelijöitä ja toimeenpanevia virkahenkilöitä. Kirjassa heitä vilisee kuin Vilkkilässä kissoja ja eikä heistä jaksa pitää lukua. Obama antaa hyvin monelle tunnustuksen ja kertoo heidän taustastaan ja toimintatavastaan. Osa on strategeja, osa tiedottajia, osa sinnikkäitä puurtajia, osa härskejä toiminnan miehiä. Tällaisen joukon pitäminen yhtenäisenä on iso haaste, joka onnistui alussa verrattain hyvin, mutta ihmisten vaihtuessa kaikkia uusia tulokkaita ei saatu perehdytettyä kunnolla asioihin. Obama piti ydinjoukon hyvin koossa ja kävi heidän kanssaan ellei nyt päivittäin niin ainakin viikottain kokouksia, joissa käytiin kiivastakin keskustelua. Sain sen vaikutelman, että Obama kuunteli erilaisia mielipiteitä ja teki sitten aika itsenäisesti päätökset, jotka olivat joskus vastoin neuvonantajien mielipiteitä. Tyyppinähän Obama oli aika pidättyväinen.


Valkoinen talo ja normaali elämä

 

Valkoinen talo saa hienon kuvauksen kirjassa. Sehän oli paitsi vallan keskittymä myös Obaman perheen koti. Michelle Obama pyrki järjestämään heidän tyttärilleen Malialle ja Sachalle mahdollisimman normaalit olot, johon kuuluivat koulunkäynti, kavereiden luona vieraileminen ja yöpyminen, harrastukset, synttärit jne. Lasten kavereita vierailu myös Valkoisessa talossa. Michelle järjesti erilaisia tilaisuuksia ja (puutarha)juhlia, joihin kutsuttiin taiteilijoita esiintymään ja joissa saattoi olla toista sataa vierasta. Ne olivat tärkeitä sosiaalisia tapahtumia. Kaikki tämä vaati erityisjärjestelyjä, jotka saattoivat olla kiusallisia mutta välttämättömiä.


Entä Joe Biden?

 

Kirjaa lukiessa pohdin, mitenkähän Joe Bidenin presidenttiys tulee onnistumaan. Maa on vielä pahemmin jakautunut kuin Obaman aikana ja Trumpin lietsomat joukot ovat entistä äänekkäämpiä. Tämä vaikuttaa suoraan kongressin republikaanien toimintaan ja halukkuus kompromisseihin on luultavasti heikkoa. Biden on sovitteleva ja rauhallinen presidentti, jonka ensimmäinen tehtävä on paitsi suitsia koronapandemia, normalisoida poliittista kulttuuria – palauttaa luottamus demokratiaan. Biden on palannut moniin Obaman linjauksiin ja liitti Yhdysvallat takaisin Pariisin sopimukseen, aloitti neuvottelut Iranin kanssa ydinteknologiasta, sitoo Yhdysvallat jälleen tiukempiin ympäristönormeihin ja normalisoi suhteita Eurooppaan. Näille kaikille päätöksille löytyy perusteluita Luvatusta maasta. Ehkä Bidenin kaudella Yhdysvallat pääsee taas lähemmäksi ”luvattua maata”.

 

 

 

 

 

 

 

torstai 5. marraskuuta 2020

Mitä tiede on?


 

Luento Suomen Tiedekeskusten verkoston järjestämässä pre-event tilaisuudessa 3.11.2020. Tilaisuus liittyi verkoston järjestämään tiede-Hackathoniin, järjestettiin 14.-15.11. Tiedekeskus Heurekassa ja Tekniikan museossa. 

 

 

Mitä tieteellinen ajattelu ja tieteellinen tieto on

 

 

Mihin tiedettä tarvitaan

 

Emme tule ajatelleeksi, että koko nykyinen sivistyksemme ja elämänmuotomme perustuvat tieteeseen. Meillä ei olisi sähköä, autoja, televisiota, tietokoneita, älypuhelimia, tehokkaita lääkkeitä eikä puhdasta vettä ilman tiedettä. Elämme pidempään ja terveempinä kuin koskaan tieteen ansiosta. Yhteiskunnan ja koko maailman edessä olevia haastavia ongelmia kuten ilmastonmuutos, köyhyys, energian riittävyys, luonnon monimuotoisuus, epidemiat, pakolaisuus, turvallisuus jne. ei voida ratkaista ilman tiedettä.  Tämä kaikki kannattaa muistaa, kuin julkisuudessa keskustellaan tieteestä.

 

Internetin aikakaudella meille on tarjolla kaikenlaisia uskomuksia ja väitteitä. Osa niistä on epätosia tai yksipuolisia, osa valheita ja harhaanjohtamista.  Erässä asiantuntijapaneelissa kiisteltiin dieeteistä. Panelistit esittävät hyvin erilaisia väitteitä dieettien vaikutuksesta terveyteen. Asiantuntijat olivat hyvin erimielisiä lähes kaikista kysymyksistä. Lopuksi hämmentynyt yleisö sai esittää kysymyksiä. Yleisön joukossa oleva koululainen kysyi lopuksi turhautuneena, mistä voi tietää mikä on totta. Tämä veti panelistit vakaviksi ja puheenjohtaja sanoi, että tämä viimeinen kysymys on juuri se mistä olisi pitänyt keskustella.

 


Tieto ja mielipiteet

 

Filosofit ovat aina tehneet eron mielipiteen ja tiedon välillä. Mielipide on luuloa, kun taas tiedon pitää olla hyvin perusteltua ja todenmukaista, kuten jo Platon tähdensi. Mielipide on henkilön subjektiviinen näkemys asiasta. Joku on sitä mieltä, että sosiaalietuudet johtavat työn vieroksuntaan, toinen on sitä mieltä, että pakolaiset tulevat Suomeen saadakseen meidän tarjoamat sosiaaliedut. Nyt koronaepidemian aikana jotkut uskovat, että sauna poistaa viruksen. Nämä mielipiteille ei löydy perusteita. 

 

Ihmiset suhtautuvat mielipiteisiinsä usein tunneperäisesti ja varmoina oikeassa olemisestaan. Somen mielipidevaikuttajat vakuuttavat, että heidän uskomuksensa ovat tosia ja muiden vääriä vaikka tosin todistetaan. Sen takia erimielisyyksiä on niin vaikea ratkaista. Eikä tässä voi vedota siihen, että samalla tavalla uskovia on monta. 

 

Tiedon pitää olla todenmukaista. Tämä on keskeinen vaatimus. Totuus ei riipu ihmisten mielipiteistä tai uskomuksista. Holokaust on totta, vaikka jotkut yrittävät sitä kuinka kiistää. 

Vastaava esimerkki on ilmastonmuutoksen kieltäminen: ilmaston muutos on kuitenkin tosiasia, jonka ovat vahvistaneet tuhannet luotettavat tutkijat ympäri maailmaa. Luotettavia tietoja sanotaan usein faktoiksi. Niiden perustella voidaan virheellisiä väitteitä torjua. Esimerkiksi Donald Trump on esittänyt useita virheellisiä väitteitä koronaepidemiasta ja sen torjunnasta, kuten faktantarkistus on osoittanut.

 

Tiedon pitää olla hyvin perusteltua. Tämä on kompastuskivi juuri mielipiteiden esittäjille. Se että minusta tuntuu, että naapuri ei lajittele roskiaan, ei ole mikään peruste moittia häntä. Vasta kun minä tai joku muu näkee esimerkiksi, että naapuri heittää öluttölkit sekajätteisiin, olen oikeutettu väittämään, että naapuri ei lajittele roskiaan. Naapurin roskien lajittelu on tietysti yksinkertainen asia, joka selviää ”katsomalla”. Tiede menee tällaisia arkihavaintoja pidemmälle ja se tekeekin tiedon todentamisen vaikeammaksi.  Tätä varten tiede on kehittänyt erilaisia menetelmiä.

 


Tieteellinen menetelmä

 

Tiede on järjestelmällistä uuden tiedon hankkimista. Tieteen tekevät tieteeksi sen käyttämät menetelmät.Galileo Galilei (1500-luku) on ensimmäisiä uuden ajan tiedemiehiä, jotka kehittivät kokeellista menetelmää.Hän osoitti, että kappaleen putoamisaika ei riipu kappaleen massasta (periaatteessa samalta korkeudelta pudotetut kilon rautakuula ja höyhen putoavat samaan aikaan maahan). Tämä oli vastoin Aristoteleen uskomusta, että painavat kappaleet putoavat nopeammin (voi olla että useimmat ihmiset ajattelevat samoin). Galilei osoitti väitteensä todeksi, vierittämällä palloja kaltevaa pintaa pitkin (ja legendan mukaan pudottamalla esineitä Pisan tornista).

 

Tieteelliselle menetelmälle on ominaista avoimuus, toistettavuus, kriittisyys ja itseään korjaavuus. Avoimuus tarkoittaa, että tulokset ja menetelmät kerrotaan avoimesti ja mahdollinen data on kaikkien käytettävissä (tietoturvaa loukkaamatta).  Tämä tukee toistettavuutta. Toistettavuus tarkoittaa, että sama tulos saavutetaan toistamalla koe uudelleen samanlaisissa olosuhteissa. Kertatulos ei yleensä riitä todisteeksi. 

 

Kriittisyys tarkoittaa, että kaikkiin tuloksiin suhtaudutaan kriittisesti punniten niitä monipuolisesti. Kriittisyys toteutuu vertaisarvioinnissa, jossa saman alan tutkijat arvioivat nimettöminä toistensa julkaisuja ennen niiden julkaisemista. Kriittisyys ei tarkoita tulosten kumoamista vaan mahdollisten heikkouksien ja virheiden havaitsemista. Tämän ansiosta tiede korjaa itseään ja edistyy. Vaikka tiede joskus erehtyykin, niin tieteellinen menetelmä on paras tapa hankkia luotettavaa tietoa.

 

Tieteellistä ajattelua vie eteenpäin uteliaisuus ja kysyminen. Miksi vesi kiehuu sadassa asteessa? Miksi planeettojen rata on ellipsi? Minkälainen rokotus suojaa meitä koronavirukselta? Mitä hyvä johtaminen on? Miten innovaatiot syntyvät? Kaikkea voidaan kysyä mutta kaikkiin kysymyksiin ei voida vastata. Hedelmällisiä ovat sellaiset kysymykset, joihin voidaan periaatteessa vastata. Tiede menettelee usein niin, että tutkija esittää hypoteesin eli oletuksen asioiden tilasta ja testaa sitä aineiston valossa. Hypoteesin pitää olla sellainen, että se voi periaatteessa myös kumoutua. Etukäteen ei voi tietää mitä hypoteesille tapahtuu: testeissä meistä riippumaton todellisuus puhuu. Mitä enemmän teorioita (hypoteeseja) on positiivisesti testattu, sitä todennäköisempiä ne ovat. 

 

Tieteellisen menetelmän luonteesta johtuu, että vankimmatkin teoriat saattavat osoittautua myöhemmin epätosiksi. Hypoteesi, joka on läpäissyt kaikki tähänastiset testit, kumoutuukin tulevaisuudessa, esim. sen takia että menetelmät kehittyvät (vrt. elektronimikroskoopin vaikutukset). Flogiston teoria on tällainen hylätty teoria: sen mukaan palaminen on flogiston nimisen aineosan poistumista palavista aineista. Nyt tiedämme, että palaminen on hapen yhdistymistä palavaan aineeseen. Erehdykset on aina korjattu. Sen takia uskallan väittää, tieteellisiin teorioihin voi ja kannattaa yleensä luottaa!

 

Tieteen ovat erilaisia. Tavallisesti esitetään jako luonnontieteisiin (science, fysiikka, kemia, biologia jne.) ja humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin, joita ovat esimerkiksi filosofia, historia, kielitiede, sosiologia, taloustiede ja valtio-oppi. Luonnontieteet ovat teknologian perustana. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvissa tieteissä ihminen on keskeinen osa tutkimuskohdetta. Nämä tieteet auttavat meitä ymmärtämään ja kehittämään itseämme ja yhteiskuntaa. Luonnontieteet ja yhteiskuntatieteet ovat yhtä tärkeitä.

 

 

Asiantuntijuus

 

Usein mediassa puhuvat kokemusasiantuntijoita, jotka esimerkiksi vakuuttavat, että tietty yrttivoide on poistanut heidän selkäkivut. Kieltämättä heidän kokemuksiaan voidaan heidän väitteensä yleistäminen muihin ihmisiin kiistää. Tiede esittää tuloksensa usein tilastollisina yleistyksinä suureta määrästä tapauksia. Ne eivät sulje pois, etteikö yksittäisiä poikkeamia ole. Kokemusasiantuntijan kokemus on aina yksittäinen tapaus. 

 

Julkisuudessa esiintyy paljon myös erilaisen taustan omaavia ”pehmeitä” asiantuntijoita kuten ravitsemusneuvojia, mindfulness-kouluttajia, kampaamoakatemian käyneitä, yrityskonsultteja jne., joiden asiantuntemus ei perustu suoraan tieteeseen. Tässä on ongelmana heidän asiantuntemuksensa arviointi: taustalla ei ole useinkaan mitään sertifioitua tutkintoa, tai tutkinto on suoritettu jossain ulkomaisessa instituutissa, jolla ei ole mitään virallista statusta. Ulkopuolisen on vaikea arvioida näiden asiantuntijoiden neuvojen pätevyyttä. Jos heidän kelkkaansa lähtee, niin ottaa tietoisen riskin. Ainakin on hyvä varautua siihen, että asiat eivät mene ennakoidulla tavalla. 

 

Tämän ryhmän asiantuntijoista on erotettava tiedetaustaiset tiedeasiantuntijat, kuten lääkärit, insinöörit, opettajat, psykologit ja taloustieteilijät, jotka perustavat mielipiteensä saamaansa tieteelliseen koulutukseen. Siihen on kuitenkin varauduttava, että nämäkin asiantuntijat voivat antaa ristiriitaisia neuvoja ja suosituksia. Tämä johtuu usein siitä, että heillä on erilainen näkökulma. Tästä ovat tunnettuna esimerkkinä tiedetaustaisten asiantuntijoiden erilaiset, jopa täysin vastakkaiset käsitykset hyvästä metsän hoidosta.  Siksi on hyvä kuunnella useampaa asiantuntijaa ja punnita heidän esittämiään perusteluita. Totuus hahmottuu vasta kun ilmiöitä on tarkasteltu monesta näkökulmasta.

 

Toinenkin varoitus on tässä paikallaan: julkisuudessa esiintyvillä asiantuntijoilla on joskus houkutus ottaa kantaa myös asioihin, jotka ovat heidän osaamisalueensa ulkopuolella. Mielipide pohjustetaan sanomalla: ”vaikka en olekaan varsinaisesti tämän asian asiantuntija, niin olen melko varma että…”. Tällöin kannattaa poistaa varmistin kritiikkiaseesta.

 

Päätöksenteon tulisi yhteiskunnassa perustua tutkimukseen, ei mielipiteisiin tai ennakkoluuloihin.  Ymmärtääksemme päätöksentekoa, on erotettava arvot ja tosiasiat. Arvot vaikuttavat siihen minkälaisia tavoitteita asetetaan, faktat taas siihen, mitä keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi kannattaa käyttää. Juuri tieteen tulisi auttaa päätöksentekijöitä valitsemaan vaikuttavimmat  keinot. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä koronapandemian torjumiseksi päätetyt keinot (eristäminen, suositukset, rokotukset, maskit, massatilaisuudet, ravintoloiden aukioloajat jne.). Nämä erilaiset keinot ja suositukset perustuvat epidemologiseen, väestötasoiseen tutkimukseen mutta myös arvioihin toimenpiteiden taloudellisista ja yhteiskunnallisista vaikutuksista. Koronapandemian torjunta on osoittanut konkreettisesti tieteen suuren merkityksen yhteiskunnassa. Uskon, että tämäkin kriisi vahvistaa tieteen arvostusta, joka on Suomessa korkealla tasolla. 

 

Toivon että tämä lyhyt luento antaa eväitä erottaa mielipiteet tosiasioista ja kannustaa kriittiseen uteliaisuuteen kaikkea uutta ja kiinnostavaa kohtaan.

 

 

Taustakirjallisuutta

 

Antti Hautamäki (2018): Näkökulmarelativismi, Tiedon suhteellisuuden ongelma. SoPhi 142. Jyväskylän yliopisto.

 

Ilkka Niiniluoto (1980): Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava.