Fundamentaalinen epävarmuus ja uusi maailmanjärjestys

  

Fundamentaalinen epävarmuus luonnehtii aikaamme. Venäjän hyökkäys Ukrainaan  on merkittävästi lisäännyt tätä epävarmuutta. 24.2. jää historiaan yhtä voimakkaasti kuin 9/11. 

Fundamentaalisella epävarmuudella tarkoitan sitä, että hyvin monet elleivät kaikki keskeiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset perustat ovat muutoksessa. Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muutos on vain yksi näistä muuttuvista fundamenteista. 

Covid-19 pandemia järisytti myös fundamentteja. Se iski myös globaalisti ja toi esiin uusia ilmiöitä, kuten huonon varautumisen pandemioihin, lääkekehityksen kriittisyyden ja yhteiskunnan haavoittuvuuden. Sulkutoimet (liikkumisen rajoittaminen, ravintoloiden sulkemisen ja tapahtumien kieltäminen, etätyöhön ja etäkouluun siirtyminen) lisäsivät työttömyyttä ja osoittivat tiettyjen yhteiskuntaryhmien haavoittuvuuden (ikääntyneet, koululaiset, opiskelijat). Myös globaalit tuotantoketjut osoittivat heikkouttaan ja monista tavaroista (kuten elektroniikkakomponenteista) tuli pulaa, mikä rajoitti  monien tuotteiden tarjontaa (autot, älypuhelimet.). Merkillepantavaa on myös Kiinan toimenpiteet pandemian torjunnassa: autoritaarinen valtio kykenee sulkemaan kokonaisia kaupunkeja ja asettamaan kansalaisia erittäin tiukkaan karanteeniin. Vielä emme tiedä onnistuuko Kiina torjumaan pandemian; ainakin omikron muunnos leviää Kiinassa. Mutta pandemia on vain yksi epävarmuutta synnyttävä tekijä. Syvemmältä kouraisee globalisaation ajan päättyminen. Sitä luonnehtii tietynlainen paluu valtiokeskeisyyteen. Mutta tässä huomaamme keskeisen vedenjakajan: maailma jakautuu demokraattisiin ja totalitaarisiin valtioihin. 

Mitä globalisaatio oli?

Pandemian aikana alkoi puhe uudesta normaalista, jolla viitattiin aikaan pandemian jälkeen ja jonka toivottiin avaavan mahdollisuuksia uudistaa yhteiskuntaa. Ukrainan sota tekee aikaisemman puheen uudesta normaalista vanhentuneeksi. Näkökulmaa on nyt vaihdettava. Mielestäni katse on kiinnitettävä globaaliin tilanteeseen, geopolitiikkaan ja geoekonomiaan. 

Globalisaatio, joka alkoi 80-90-luvuilla ja johon kuului myös Neuvostoliiton hajoaminen ja lyhyt demokratiakausi, on kulkenut tiensä päähän. Globalisaatiota luonnehti keskinäinen riippuvuus ja resurssien (ihmiset, pääomat, tavarat, palvelut) liikkuvuus.  Globalisaatio näytti sitovan kaikki taloudet samaan järjestelmään ja avaavan portit uusi suorille investoinneille ”edullisimpiin sijaintipaikkoihin”.  Globalisaatiota alettiin 2000-luvulla kritisoida sen epäoikeudenmukaisuudesta ja ei vain kehitysmaiden vaan myös kehittyneiden maiden polarisaation kiihdyttämisestä. Ympäristökysymyksestä tuli myös keskeinen teema globalisaation kritiikissä. Aika paljon tämä kritiikki keskittyi ”fosiilikapitalismiin”, jossa fossiilisten polttoaineiden hankinta, jalostus ja jakelu muodostaa keskeisen osan taloutta. 2000-luvulla havaittiin myös globaalien arvoketjujen haavoittuvuus. Raaka-aine (metallit) ja kulutustavaroiden tuotannosta vastasivat köyhien maiden asukkaat työskennellen melkein orjien asemassa, ei vain Afrikassa vaan myös Kauko-Idässä (Bangladesh ym.). Kuluttajien vaatimukset ympäristön suojelusta ja inhimillistä työolosuhteista pakottivat tuottajia ja rahoittajia kontrolloimaan arvoketjujen alkupäätä. Myös erilaiset häiriöt tuotantomaissa ja logistiikassa (esim. konttikuljetukset) osoittivat minkälaisia riskejä globaaleihin arvoketjuihin liittyi. Investointeja kaukomaihin alettiin hillitä tai vetää pois. 

Myös Kiina saatiin mukaan globalisaatioon ja Kiinasta muodostui maailman ”tehdas”, joka tuotti valtavan määrät tavaroita edulliseen hintaan maailmanmarkkinoille. Länsimaat riensivät kilvan investoimaan Kiinaan. Kiinassa tuotantokulut olivat alhaiset ja tuotantoa eivät rajoittaneet samanlaiset työvoiman käyttöön ja ympäristöön liittyvät normit, kuin pitkälle teollistuneissa maissa. Näkemättä jäi, että Kiinalla oli omat intressit ja se alkoi käyttää valtavia valuuttavarantojaan omiin investointeihin, ei vain raaka-aine lähteille kuten Afrikkaan vaan myös omaan tuotantoon ja teknologiaan tavoitteenaan vapautua länsiriippuvuudesta ja siirtyä tekoälyn aikakauteen. Kiina on jo monilla aluilla korkean teknologian huippumaa (bioteknologia, materiaalit, tekoäly). Kiinan halu ja taito laajentaa omaa vaikutusvaltaansa globaalissa taloudessa on vertaansa vailla. Kiinan taloudellinen ekspansio kiteytyi oppiin uudesta ”silkkitiestä”. 

Globalisaation jälkeinen aika

Nyt 2020-luvulla olemme selvästi uudessa tilanteessa, jota voi luonnehtia post-globaalisaatioksi. Neuvostoliiton romahdettua maailma näytti yksinapaiselta; kapitalismi oli voittanut taistelun kommunismia vastaan eikä muita vaihtoehtoja ollut näkyvissä. Venäjällä koettiin alemmuuden tuntoja, joihin Putin sitten kiinnittyi 2000-luvulla. Venäjä ei tyytynyt osaansa entisenä suurvaltana. Lanseerattiin ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa Venäjällä olisi merkittävä rooli. Osana tätä aseman tavoittelua Venäjä otti käyttöön hybridisodan, jonka avulla pyrittiin horjuttamaan länsimaita ja luomaan niiden välille eripuraisuutta.  Putinin sotadoktriinin mukaan Venäjän keskeinen asema voitiin taata vain aseilla ja sotilaallisella voimalla, mitä käytettiin ja näytettiin Georgiassa ja Syyriassa. Tämä ideologia ohjaisi Venäjän hyökkäämään Ukrainaan. Sen tuloksena Länsi yhdisti voimansa, asetti ennennäkemättömät sanktiot ja teki Venäjästä hylkiövaltion, jonka rooli tulee olemaan heikko, mutta ainainen uhka. Venäjästä ei tullut merkittävää peluria, mutta Venäjän kumppanista Kiinasta on tullut. Kiina on nyt lähes ainoa merkittävä valtio, joka ei ole tuominnut hyökkäystä Ukrainaan. Kiinaa kiinnostavat Venäjän valtavat luonnonvarat, joita se tarvitsee kasvaakseen. Kiinan tuki Venäjälle on täysin itsekästä, ei niinkään periaatteellista.

Kiinan talouden huikea kasvu ja valtavat resurssit asettivat sen Yhdysvaltojen rinnalle maailman johtavan maana. Yhdysvallat pitää Kiinaa päävastustajanaan vaikka epäselvää onkin mitä vastakkainasettelu koskee (ideologiaa, taloutta, sotilaallista voimaa vai mitä). Maailma voidaan pitää Kiinan keskeisen aseman takia nyt todella kaksinapaisena, jossa toisella puolella on EU ja Yhdysvallat ja niiden liittolaiset (Australia, Japani ym.) ja toisella puolella Kiina mahdollisesti Venäjän ja Intian kanssa. Tämä kaksinapainen geopoliittinen asetelma on post-globalisaation selkein elementti. 

Myös geoekonominen aspekti on erittäin kiinnostava. Planeetta ei ole enää avoin temmellyskenttä pääomalle. Taloudessa alkaa korostua regionaalisuus ja lokaalisuus. Tähän liittyy myös monissa maissa (Yhdysvallat, EU) virinneet toimet rajoittaa giganttimaisten yritysten valtaa ja toimintavapauksia (Amazon, Google, Meta ym.).  Regionaalisuuden ja lokaalisuuden puolesta puhuu paitsi globaalien arvoketjujen haavoittuvuus mutta myös ekologiset seikat. EU:n riippuvuus Venäjän tuottamista fossiilisista polttoaineista (öljy, kaasu, kivihiili) osoittautui suureksi ongelmaksi: Venäjää rahoitetaan nyt ostamalla sieltä fossiilisia polttoaineita.  Niistä irtautuminen on mahdollista vain lisäämällä omaa energian tuotantoa. Aluksi tämä voi tapahtua hyödyntämällä omaa fossiilista energiaa (kivihiiltä, turvetta) tai polttamalla puuta. Mutta pidemmällä aikavälillä ainoa kestävä ratkaisu on uusiutuvan energian lisääminen (tuulivoima, aurinkovoima, maalämpö jne.).

Oma erityiskysymyksensä on ydinvoima. Usein energialähteet jaetaan varastoihin ja virtoihin. Vastoja ovat juuri kivihiili, kaasu ja öljy, mutta myös uraani. Virtoja ovat puolestaan ”virtaavat” lähteet, kuten vesi, tuuli, aurinko jne. Varastot ovat luoneet vakautta, kun taas virtaavat energialähteet ovat herkkiä ulkoisille seikoille (tullet, pilvisyys, pakkaset jne.). Fossiilikapitalismi on rakentunut varastojen varaan. Kiinnostavaa on muuntuuko fossiilikapitalismi ”atomikapitalismiksi”, joka hyödyntää ydinvoimaa, vai hajoaako kapitalismi virtaavan energian saadessa yliotteen. Joka tapauksessa kun talous regionalisoituu ja lokalisoituu, kansalaisyhteiskunnalla ja politiikalla on suuremmat mahdollisuudet rajoittaa pääomien kasautumista ja valtaa. 

Globalisaatio oli uusliberalismin voittokulkua. Ajateltiin että vain vapaa markkinatalous kykenee ratkaisemaan aikamme ongelmat. Valtion pitäisi puuttua markkinoiden toimintaan mahdollisimman vähän. Kaikki sääntely on pahasta ja haittaa talouskasvua. Elämme uudenlaista valtiokeskeisyyden aikaa. Viimeistään Yhdysvalloista alkanut pankkikriisi (2008) osoitti, että valtiota tarvitaan sääntelemään ja pelastamaan pankkeja. Koronapandemiaa ei olisi kyennyt voittamaan ilman valtioiden rajoitustoimia ja rokotusohjelmia. Ilmastonmuutos voidaan torjua vain valtioiden asettamilla rajoituksilla ja hiiliveron tapaisilla ohjauskeinoilla. Ukrainan sota puolestaan osoitti, että Venäjän aggressiota ei voida padota ilman vahvoja puolustusvoimia. 

Uusi turvallisuusarkkitehtuuri

Ukrainan sota pisti Lännen ja EU:n turvallisuusarkkitehtuurin uusiksi. Emme tiedä vielä mitä se tarkoittaa, mutta joitakin arvauksia voi tehdä. Ainakin joudumme luopumaan siitä naiivista käsityksestä että kaupankäynti lisää luottamusta ja sitoo osapuolet rauhanomaiseen yhteistyöhön. Tämä ”vakaus” on ollut ainakin Suomen turvallisuuspolitiikan ydinoletuksia. Ehkä tärkein seuraus on kokemus yhtenäisyydestä: vain tiivis yhteistyö ulko- ja turvallisuuspolitiikassa pystyy antamaan riittävät turvatakuut. Tähän liittyvät EU:n keskinäinen solidaarisuus ja Nato-jäsenyys.  Toinen vaikutus on puolustusbudjettien kasvattaminen ja puolustuskyvystä ja omasta asetuotannosta huolehtiminen (hankinnat, varusmiespalvelu, reservit jne.). Tämä liittyy laajempaan kysymykseen huoltovarmuudesta. 

Kuten jo edellä todettiin, energiaomavaraisuudesta on tullut tärkeä prioriteetti ja keskeinen osa huoltovarmuutta.  Tämä tukee vihreää siirtymää, mutta kehitys ei ole suoraviivaista. Fossiilisia energiavaroja käytetään vielä pitkään ja niitä saatetaan joutua jopa lisäämään, kun tuontienergia Venäjältä tyrehtyy ja energian hinta nousee. Lisäksi ydinvoimaa ei tulla ajamaan alas, mutta suurten laitosten sijaan kehitetään minivoimaloita, jotka palvelevan lokaalista energian tarvetta, etenkin sähkön tuotantoa. Suomella on merkittävät omat uraanivarat, joiden avulla voitaisiin pitää yllä useita minivoimaloita, jotka riittäisivät tyydyttämään Suomen sähkötarpeet vuosikausiksi. 

Demokratian kriisi, onko sitä?

Viime vuosina on käyty loputonta keskustelua demokratian kriisistä. Siihen on kytketty lukuisia toisiaan risteäviä teemoja kuten osallisuus, eriarvoisuus, feminismi, ympäristökriisi, kapitalismin kriisi jne. Venäjän aggressio Ukrainassa pitää tämänkin keskustelun uusiin raameihin. Demokratian yksinkertaiset periaatteet,  kuten kansanvalta,  laillisuus, yksilön oikeudet, median vapaus ja tosiasioiden tunnustaminen, ovatkin äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan ja tekemään uhrauksia. Nämä periaatteet eivät toteudu Venäjällä, ja siksi Putin on voinut rakentaa totalitaarisen järjestelmän. On oikein todettu, että Ukraina on Lännen etuvartio Venäjään päin ja puolustaa siellä valtavilla uhrauksilla demokratiaa. Demokratia olisi todella kriisissä, jos Venäjä valloittaisi Ukrainan ja toisi aseensa Euroopan iholle. Tämän uhan alla demokraattiset maa ovat osoittaneet demokratian voiman: Vaikka kiistelemme lukuisista asioista päivänpolitiikassa, pystymme todellisen uhan alla kokomaan rivimme ja asettumaan yhtenäisesti puolustamaan vapauttamme.

Demokratiaa eivät uhkaa vain totalitaariset, aggressiiviset valtiot vaan myös populismi, joka jäytää demokratiaa sisältä päin. Populismin kritiikissä täytyy kuitenkin olla tarkka. Demokratiassa ei ole ongelma että jotkut ryhmät tarjoavat yksinkertaisia ja yksipuolisia vastauksia tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin. Demokratia on moniäänistä. Ongelma on siinä, että jotkut ryhmät asettuvat vastustamaan demokratian periaatteita ja pyrkivät kumoaman demokraattisen järjestyksen. Tästä on paras esimerkki Hitler ja natsien toiminta 30-luvulla Saksassa. Myös Trumpin masinoima Kongressin valtaus on esimerkki tästä. Demokraattisella yhteiskunnalla täytyy olla keinoja rajoittaa tällaisten demokratian vastaisten liikkeiden toimintaa. Yksi keino on pitää kiinni vallanjaon periaatteista kuten oikeuslaitoksen riippumattomuudesta ja median vapaudesta kritisoida vallankäyttöä. Myös yliopistojen autonomian takaaminen kuluu demokratian ”puolustus-ohjelmaan”. 

Uusi, uusi normaali

Post-globalisaatiossa ja Ukrainan sodan jälkeen tarvitaan uudenlaista resilienssiä. Taaksepäin katsovassa resilienssissä halutaan palauttaa kriisin jälkeinen tilanne, ikään kuin pyyhkäistä kriisi pois päiväjärjestyksestä (”venäläistä resilienssiä”). Sen sijaan eteenpäin katsovassa, uudistavassa  resilienssissä uudistetaan rakenteita ja toimintamalleja. Kriisi heittää meidät korkeammalle tasolle. Tällainen uudistava resilienssi edellyttää ilmapiirin muuttumista. Meidän on ymmärrettävä minkälainen maailma ihmisiä nyt kohtaa ja minkälaista suhtautumista se edellyttää 

24.2. muutti radikaalista henkistä maisemaa. Koen tämän itsessänikin. Takana on kaksi vuotta koronapandemiaa, joka on vetänyt mielialoja alaspäin. Moni on joutunut työttömäksi, ahdistunut tai syrjäytynyt. Etätyö on heikentänyt yhteisöllisyyttä ja vähentänyt innovatiivisuutta. Uusia kontakteja ei synny ja vanhatkin heikkenevät. Pandemia synnytti näköalattomuutta. Tämä ei näy vielä talouden tunnusluvuissa ja työllisyystilanne on tällä hetkellä jopa odotettua parempi. Pientä, muutaman prosentin talouskasvuakin on ennustettu. Mutta sotatilanne tuo uusia uhkakuvia. Moni pelkää tulevaisuutta!

Energian hinta on ennätyskorkealla ja se vaikuttaa kaikkeen: tuotantoon, kuljetuksiin, lämmitykseen, bensan hintaan jne. Lannoitteita ei ole riittävästi saatavissa, joten sadot voivat jäädä pieniksi. Matkailu kärsii energian hinnan noususta. Investoinnit Suomeen saattavat pienentyä Venäjän läheisyyden takia. Suomeen on tulossa kymmeniä tuhansia pakolaisia Ukrainasta. Näitä vaikutuksia on vaikka kuinka paljon. Niiden yhteisvaikutuksena voi tulla taantuma ja työttömyys lisääntyä rajusti. Ja jos vielä kokoomus pääsee leikkaamaan sosiaaliturvaa, niin turvattomuus lisääntyy yhteiskunnassa. 

Tällaisina  epävarmoina aikoina tarvitaan positiivisia näkymiä, jolla mielialat pidetään korkealla ja luodaan valmiuksia uudistavaan resilienssiin. Olen huolissani siitä, pystyvätkö puolueet tarjoamaan tällaisia näkymiä. Katseet kääntyvät nyt korkeakouluihin ja ajatuspajoihin: niissä pitäisi olla rohkeutta ajatella asioita uudelleen.  Tarvitaan uusia näkökulmia, tulevaisuuden uudenlaista kehystämistä.