Neuvostoihmisen loppu ja epätoivoinen elvytys, Tapaus Ukraina

  

 

Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan ja Ukrainassa tehdyt sotarikokset ovat aiheellisesti nostaneet kysymyksen, mitä Putinin ja venäläisten päässä ylipäätänsä liikkuu. Miksi tähän sotaan ryhdyttiin ja mitkä ovat sen motiivit ja päämäärät? Näitä kysymyksiä on pohdittu julkisuudessa runsaasti ja aiheeseen on vaikea lisätä mitään uutta. Silti jotain tuntuu jäävän auki, jokin pala tuntuu puuttuvan. Itselleni palat loksahtivat paikoilleen kun luin Svetlana Aleksijevitšin kirjan Neuvostoihmisen loppu, Kun nykyhetkestä tuli Second Handia (Tammi 2018, alunperin julkaistu venäjäksi 2013, kääntänyt Vappu Orlov). Ukrainassa syntynyt ja Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš sai 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kirja koostuu ”kadun hälystä ja keittiökeskusteluista” ja kahdestakymmenestä tarinasta, jotka Aleksijevitš tallensi. Keskusteluista ja tarinoista kertyy yhteensä lähes 700 sivua. Aleksijevitšin oma ääni jää taustalle ja ihmisten ääni pääsee esille. 

Kirjan teemojen ja sisältöjen ymmärtämiseksi on palautettava mieliin Neuvostoliiton ja Venäjän kehitys 1980-luvulta 2000-luvulle (ks. Wikipedia). Voimme jakaa tämän ajanjakson Gorbatšovin, Jeltsinin ja Putinin aikaan. 

Mihail Gorbatšov toimi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuosina 1985-1991 ja valtionpäämiehenä vuosina 1988-1991. Vuonna 1986 hän pani alulle avoimuuden (glasnost) ja uudistusten (perestroikka) ohjelman, joka ajautui parissa vuodessa suuriin vaikeuksiin mm. talouskasvin taantuessa ja öljyn alhaisen hinnan takia. Neuvostoliiton vanhoilliset piirit, perinteiset kommunistit, aloittivat vallankaappauksen, joka kesti vain kolme päivää 19.-21. elokuuta 1991. Vallankaappaus torjuttiin ja Boris Jeltsin oli tässä keulakuvana. Vallankaappauksen aikana Baltian neuvostotasavallat julistautuivat itsenäisiksi ja Ukraina teki saman muutamaa päivää myöhemmin. Neuvostoliiton kommunistinen puolue lakkautettiin 29. elokuuta 1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä 26.12. korkein neuvosto päätti Neuvostotasavaltojen liiton purkamisesta ja Neuvostoliitto hajosi 15 itsenäiseksi valtioksi. 

Boris Jeltsin äänestettiin presidentiksi kesäkuussa 1991. Jeltsin aloitti uusliberalistisen talouden uudistamisen, joka johti talouden yksityistämiseen ja ajoi tavalliset kansalaiset suureen kurjuuteen ja köyhyyteen. Rikollisryhmät saivat toimia esteettä ja korruptio kukoisti. Valtavia omaisuuksia siirtyi pienen sisäpiirin, ”perheen”,  eli oligarkkien haltuun. Presidentti tukeutui vallankäytössään oligarkkien tukeen. Jeltsinin kunto heikkeni ja ote vallasta herpaantui. 31.12.1999 hän erosi presidentin tehtävästä. 

Vladimir Putin voitti vuoden 2000 presidentinvaalit. Putin pystyi palauttamaan järjestyksen Venäjälle ja talous alkoi kohentua mm. öljyn korkeiden hintojen ansiosta. Öljyn ja maakaasun tuotantoa palautettiin valtion hallintaan. Putinin kannatus kasvoi ja hän alkoi keskittää valtaa itselleen ja tukahduttaa vapaata mediaa. Vuoden 2012 presidentinvaalit synnyttivät laajoja mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Putinin ja Venäjän vaiheista 2000-luvulla on puhuttu paljon. Mainittakoon tässä vain Krimin niemimaan miehitys ja haltuunotto vuonna 2014. Krimin ”palauttaminen” Venäjälle herätti suurta innostusta toisin kuin 24.2.2022 alkanut Venäjän sota Ukrainaa vastaan. 

Tiivistäen voi sanoa, että Gorbatšovin aikana Neuvojärjestelmää yritettiin modernisoida ja lisätä vapauksia. Tämä kehitys johti kuitenkin järjestelmän hajoamiseen ja lopulta lakkauttamiseen. Kansalaisten elintaso romahti. Jeltsinin aikana taloutta alettiin yksityistää ja liberalisoida tavoitteena markkinatalous. Tuloksena oli omaisuuksien kasautuminen oligarkeille, sekasorto ja valtava työttömyys ja väestön köyhtyminen. Putin tuli esiin pelastajana, joka palautti järjestyksen ja turvallisuuden. Elintaso alkoi kohota. Mutta varsin pian Putin alkoi keskittää valtaa itselleen ja tukahduttaa oppositiota. Pelastajasta tuli diktaattori. 

Kirjan kiinnostavimmat teemat, jotka nousevat yhä uudelleen esille, ovat

·      Neuvostoliiton romahtamisen aiheuttama epätoivo ja suru

·      Neuvostoliiton pimeä puoli vankileireineen ja mielivaltaisuuksineen

·      Neuvostoliiton jälkeen koittanut vapauden aikakausi ja rahan tärkeys

·      Jeltsinin kauden anarkia, väkivalta ja turvattomuus

·      Kaipaus takaisin Neuvostoliiton suuruuden aikaan (mutta ilman kommunismia) 

Putinista ei kirjassa juuri puhuta, johtuen varmaan siitä, että haastattelut on tehty 2000-luvun lopussa ja 2010-luvun alussa. 

Neuvostoihminen

Svetlana Aleksijevitš kuvaa kirjan problematiikkaa ja tavoitteita seuraavasti. Kommunismin tavoitteena oli muuttaa vanha ihminen uudeksi, toisenlaiseksi. 

”Runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa marxismi-leninismin laboratorioissa kehitettiin erityinen ihmistyyppi, homo sovieticus. Toisten mielestä se on traaginen hahmo, toiset käytävät siitä nimeä sovok, neukku. (s. 11) … Minä etsin niitä, jotka olivat kasvaneet tiukasti kiinni aatteeseen, päästäneet sen sisälleen niin ettei sitä saanut repäistyksi irti – valtiosta oli tullut heidän maailmankaikkeutensa, se oli syrjäyttänyt kaiken muun, jopa oman elämän. (s. 13)”

Neuvostoliiton romahdettua vapaus oli kaikkien huulilla. Mutta mitä se oikein oli tai on? Tätä Aleksijevitš kysyi kaikilta, joita tapasi. Ja sai hyvin erilaisia vastauksia; isät ja pojat ja äidit ja tyttäret vastasivat eri tavoin ja tuntuivat elävän eri maailmoissa.

Kirjan haastatteluista käy ilmi, että vanhemmat ihmiset, joista osa oli elänyt jo Stalinin aikana, pitivät Neuvostoliittoa suurenmoisena maana. Näin siitä huolimatta, että Stalinin vainot koskettivat lähes kaikkia, jos ei muuten niin ainaisen pelkona joutua pidätetyksi ja lähetetyksi vankileirille. Erityisesti arvostettiin Neuvostoliiton ja kommunismin suurta päämäärää: 

”Venäläisten on saatava uskoa johonkin… Johonkin valoisaan, ylevään. Meillä on selkäytimeen tallennettuna imperiumi ja kommunismi. Sankarillisuus on meille läheistä.” (s. 53). 

”Lisäksi venäläinen ei halua elää muuten vain, vaan hän haluaa elää jotakin varten. Hän haluaa olla osallisena suuressa asiassa.” (s. 435)

Monelle toinen maailmansota ja voitto Hitleristä oli koko Neuvostohistorian suurin tapahtuma ja huipentuma. Tästä johtuen sota sai erityisen merkityksen: ”Se on ainoa missä pärjäämme.” (s. 54) Tätä samaa ajatusta Putin toistaa puheissaan.

Neuvostoliittoa myönteisesti muistelevat tuovat esiin sosialismiin liittyvän tasa-arvon ja epäitsekkyyden.

”Sosialismi ei ole pelkkiä leirejä, ilmiantoja ja rautaesirippuja, se on myös oikeudenmukainen, selkeä maailma: kaikki jaetaan toisten kanssa, säälitään heikkoja, osoitetaan myötätuntoa, eikä haalita kaikkea itselle.” (s. 75)

Neuvostoliiton hajoaminen

Neuvostoliiton hajotessa hajosi suurvalta. 

”Me olimme supervalta, sanelimme omat ehtomme monille maille. Amerikkakin pelkäsi meitä, Sukkahousujako ja farkkujako ei ollut tarpeeksi? Jotta voitettaisiin ydinsota, siihen ei tarvita sukkahousuja vaan nykyaikaisia ohjuksia ja pommikoneita. Niitä meillä on.” (s. 180)

Neuvostoliiton hajoaminen liitetään Gorbatšoviin. 

”Gorbatšov oli Yhdysvaltain salainen agentti… Vapaamuurari…Hän kavalsi kommunismin. Kommunistit roskiin, komsomolilaiset kaatopaikalle. Minä vihjaan Gorbatšovia, sillä hän riisti minulta kotimaan.” (s. 33)

Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvä katkeruus oli syvää:

”Maailma muuttui yksinapaiseksi, nyt se kuului Amerikalle. Meistä tuli heikkoja, meidät sysättiin saman tien syrjään. Meistä tehtiin voitettu, kolmannen luokan maa. Toisen maailmansodan me voitimme … kolmannen maailmansodan me hävisimme.” (s. 194)

Toisaalta Gorbatšov nähtiin sosialismin uudistajana. Hän puhui ”hyppäyksestä kehittyneeseen sosialismiin”. Gorbatšov herätti varsinkin alussa suuria toiveita. Hänen uskottiin tuovan vapauden. 

”Gorbatšovin aika… Oli valtavat joukot onnellisen näköisiä ihmisiä. Va-pa-us! Se oli kaikille henki ja elämä.” (s. 32). ”Ne olivat ihania, viattomia vuosia.” (s. 34) 

Mutta vähitellen suhtautuminen Gorbatšoviin alkoi muuttua. Yhtenä syynä oli tuotannon romahtaminen ja pula elintarvikkeista. Työttömyys lisääntyi ja lukuisia tehtaita suljettiin. Palkkoja ei kyetty maksamaan.

”Mitä enemmän puhuttiin ja kirjoitettiin ’Vapaus! Vapaus!’ sitä nopeammin kauppojen tiskeiltä katosivat paitsi juusto ja liha myös suola ja sokeri. Kaupat olivat tyhjillään. Alkoi pelottaa.” (s. 35)

Neuvostoihmisen identiteetti ei kuitenkaan niin vain hävinnyt. Osa oli toki iloinen Neuvostoliiton hajoamisesta, mutta osalle identiteetti oli ankkuroitunut  Neuvostoliittoon eikä sitä voitu pyyhkäistä pois.

”Minulla on päässäni neuvostoliittolainen malli, se matriisi, olen elänyt puolet elämästäni sosialismissa. Se on juuttunut minuun kiinni. Ei sitä voi hakata irti.” (s. 526) 

Talouden liberalisointi

Menet syyt johtivat siihen, että Neuvostoliitto ei voinut enää toimia ja pysyä koossa. Gorbatšov julisti 1991 Neuvostoliiton päättyneeksi. Gorbatšovin aika päättyi ja Jeltsinin aika alkoi. Jeltsin ryhtyi modernisoimaan taloutta uusliberalistisen mallin mukaisesti. Voidaan sanoa että kapitalismi nousi tuhkasta. Siirryttiin markkinatalouteen. Tämä oli monille käsittämätöntä ja pelottavaa. Jeltsin aloitti puhumalla etuoikeuksien hävittämisestä, mutta toisin kävi. Yhteiskunta hajautui kahtia: suureen köyhtyvään keskiluokkaan ja pieneen suuromistajien ryhmää tai voisi sanoa, niihin, jotka eivät sopeutuneet markkinatalouteen, ja niihin jotka hyödynsivät sitä häikäilemättä. Rikollisjengit riehuivat kaduilla. Tämä kehitys oli monille valtava pettymys, sillä samanarvoisuus oli neuvostoihmisen keskeisiä arvoja. 

”Kysymys kuuluu, mitä me halusimme? Pehmeää sosialismia… ihmiskasvoista… Mitä meillä on? Kaduilla vallitsee kova kapitalismi. Ammunta. Erottelu. … Roistot kipusivat huipulle, trokarit ja rahanvaihtajat kaappasivat vallan.” (s. 200)

Vanhempi väki, neuvostoihminen, ei ymmärtänyt mitä yhteiskunnassa tapahtui. 35-vuotias nainen, ammatiltaan mainospäällikkö, ilmaisee asian seuraavasti:

”Vanhempieni kaltaisten ihmisten tietoisuuteen ei ollut vielä tunkeutunut se seikka, että oli siirrytty kapitalismiin.” (s. 502)

Tälle mainospäällikölle Venäjällä jylläävä kapitalismi oli mahtava asia: 

”Ennen kaikki oli ollut harmaata, mutta nyt: kirkkaita värejä, kirjavia kylttejä [viittaa mainoksiin ja katukuvaa]. Kaikkea teki mieli! Nyt voi saada kaikkea! Voit ruveta miksi haluat: meklariksi, palkkamurhaajaksi, homoksi… Yhdeksänkymmentäluku… se oli minulle siunattu…unohtumaton…Nuorten reformaattoreiden, roistojen ja seikkailijoiden aika! … Kun hyörii ja häärää, niin saa kaiken. … Venäjä meni pyörälle päästään.” (s. 505)

Tässä heijastuu mielestäni Ayn Randin edustama äärimmäinen individualismi.

Jeltsinin aikana ihmiset köyhtyivät ennennäkemättömästi. Rahaa ei ollut, palkkoja ei maksettu ja niin professorit kuin siivoojatkin joutuivat kaupittelemaan tavaroitaan toreilla tullakseen toimeen. 

Kansallisomaisuus yksityistettiin. Tässä toimi keskeisenä vipusena kaikille jaettavat voucherit, jotka piti sijoittaa yritysten osakkeisiin. Mutta juuri kukaan ei osannut sitä tehdä ja siksi voucherit myytiin halvalla tyypeille, jotka keräsivät niitä ja saivat sitä kautta suuria omaisuuksia. Yksi syy tähän tilanteeseen oli siinä että ”[s]osialismissa ei opetettu tekemään rahaa”. (s. 568). Mutta nyt rahasta oli tullut keskeinen asia. 

”Rahasta tuli vapauden synonyymi. Se sai kaikki kiihdyksiin. Kaikkein vahvimmat ja aggressiivisimmat ryhtyivät liiketoimiin.” (s. 43)

Putinin aika

Sitten alkoi Putinin aika. Jeltsin astui sivuun ja suositteli Putinia jatkajaksi. Putin lupasi järjestystä ja turvallisuutta. Monille tämä oli niissä oloissa ykkösasia. Yksityistettyä kansallisomaisuutta kuten kaasu- ja öljyteollisuutta palautettiin valtiolla. Talous alkoi vähitellen kohentua, osin öljyn hyvän maailmanmarkkinahinnan ansiosta, ja työllisyys parantua. Mutta samalla vapauksia ruvettiin kaventamaan ja hallinnon kritiikkiä tukahduttamaan. Vuonna 2011 Moskovassa järjestettiin jättimielenosoituksia korruptiota vastaan. Uusia mielenosoituksia syntyi Putinin tultua valituksi presidentiksi seuraavana vuonna 2012. Putinin eroa vaadittiin.

Monet kuitenkin uskoivat kyynisesti, että Putinin eroaminen ei johda mihinkään hyvään. 

”No Putin eroaa. Ja valtaistuimelle nousee uusi yksinvaltias. Niin kuin on ennen varastettu, niin varastetaan edelleen. Ennallaan pysyvät räityt alikäytävät, hylätyt vanhukset, kyyniset virkamiehet ja röyhkeät liikennepoliisit… ja lahjusten antamista pidetään normaalina…Mitä mieltä on vaihtaa hallitusta, jos me itse emme muutu? Minä en usko, että meillä voi olla mitään demokratiaa.” (s. 444)

 

Johtopäätöksiä

Olen lainannut kirjaa näin laajasti, koska aikakauden luonne ja ongelmat tulevat usein paremmin ihmisten mielipiteissä kuin neutraaleissa raporteissa. Kuten kirjan nimi Neuvostoihmisen loppu kertoo, 80- ja 90-lukujen tapahtumat hävittivät kokonaisen yhteiskuntajärjestelmän ja siihen kasvaneet ja uskoneet ihmiset menettivät identiteettinsä ja toivonsa. Tuskin historiasta löytyy yhtä nopeasti tapahtunutta imperiumin sortumista ja sen ideologian häviämistä. Samalla on muistettava, että neuvostoyhteiskunnassa oli kasvavaa tyytymättömyyttä, katkeruutta ja vapauden kaipuuta. 

Gorbatšovin nousu ja hänen lanseeraamansa perestroikka ja glasnost herättivät toivoa.  Uskottiin, että neuvostojärjestelmä voi uudistua ja kehittyä humaaniksi sosialismiksi. Näin ei tapahtunut ja yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat kärjistyivät. Vuonna 1991 Gorbatšovin oli pakko myöntää, että Neuvostoliittoa ei voi enää pitää hengissä. 1990-luku oli valtava pettymys: kapitalismi ei osoittautunutkaan onnelaksi.

Kun Putin valittiin vuonna 2000 presidentiksi, häntä ei juuri tunnettu. Entisenä KGB:n virkailijana Putin pystyi rakentamaan ympärilleen myötäjuoksijoiden verkoston ja ottamaan turvallisuuskoneiston haltuunsa. Oikeuslaitos alistettiin tiukasti salaisen palvelun otteeseen. Suhde Neuvostoliittoon määriteltiin uudelleen. Kuten Anna Appelbaum asian ilmaisee:

”Neuvostoliiton historia muotoiltiin uudestaan, ja sitä alettiin muistella myönteisenä aikana, Venäjän voiman ja maailmanvallan riemuvoittona. … Historian keskiöön Putinin regiimi nosti Neuvostoliiton puolustustaistelun natsi-Saksaa vastaan” (HS. 16.10.2022)

Neuvostoihmisen loppu on kertomus yhden historiallisen imperiumin nopeasta luhistumisesta ja sen aiheuttamasta kaaoksesta. Gorbatšovin ja Jeltsinin aikaa seurasi kuitenkin Putinin aika Putinin toimintaa ja ajattelua näyttää leimaavan Neuvostoliiton hajoamisesta aiheutunut nöyryytys ja pyrkimys palauttaa Venäjälle takaisin se suurvalta-asema, joka Neuvostoliitolla oli. Tämä tavoite vastaa monien neuvostoihmisten toiveita löytää identiteettinsä uudelleen. Jo kertaalleen haudattu neuvostoihminen on noussut kuolleista ja etsii elinvoimaa Putinin imperialistista haaveista. Ukrainan sota näyttänee, että näillä haaveilla ei ole mitään todellisuuspohjaa.