Jari Ehrnrooth haastaa hyvinvointiaatteen kirjassaan Hyvintoimintayhteiskunta

Hyvinvointiyhteiskunta on ollut pitkään politiikan keskiössä. Suomeen rakennettiin sodan jälkeen, erityisesti 60-80-luvuilla edistyksellinen hyvinvointiyhteiskuntaa, jota pohjoismaisen mallin mukaan kutsuttiin hyvinvointivaltioksi. Hyvinvointiyhteiskunta on ollut leimallisesti sosiaalidemokraattinen projekti, jonka puolustajiksi ovat kaikki nykyiset puoleemme julistautuneet. Erityisesti vuoden 2008 pankkikriisistä lähtien hyvinvointivaltion ”pelastaminen” tuottavuutta ja talouskasvua edistämällä on ollut hallitusten keskeisenä tavoitteena.

Hyvinvointiyhteiskunnan kattavat palvelut ja hyvät taloudelliset etuudet ovat osoittautuneet liian kalliiksi verotulojen pienentyessä ja väestön ikääntyessä. Tästä näkökulmasta hyvinvointivaltion kriisi on ennen kaikkea taloudellinen rahoituskriisi. Jos näin ajatellaan, hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen johtaa palvelujen ja etuuksien karsimiseen, minkä linjan Sipilän hallitus on selvästi omaksunut.

Tällainen fiskaalinen analyysi hyvinvointiyhteiskunnan kriisistä on kuitenkin pinnallinen ja yksioikoinen. Tarvitaan syvempää analyysiä. Jari Ehrnroothin uusi kirja Hyvintoimintayhteiskunta, Miten aikamme kriisi ratkeaa? (Kirjapaja 2016) tulee hyvään tarpeeseen ja oikeaan aikaan. Analysoin nyt Ehrnroothin kirjaa.

Kirjasta ja kirjoittajasta

Jari Ehrnrooth on kirjailija ja kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Jari on erinomainen kirjoittaja, jolla on laajat tiedot ja hyvin radikaaleja ajatuksia. Muistan hänen toimintansa Ilkka Niiniluodon ”filosofiryhmässä” jo 90-luvun alusta. Kirjoitimme tuolloin molemmat eri foorumeilla kriittisiä puheenvuoroja hyvinvointivaltiosta arvostellen sen holhoavaa asennetta kansalaisiin. On kiinnostavaa nähdä, miten Ehrnrooth lähestyy nyt hyvinvointiyhteiskuntaa.

Hyvintoimintayhteiskunta on hyvin moniulotteinen teos, jota ei voi mitenkään pitää vain hyvinvointiyhteiskunnan analyysinä. Kirjan kiinnostavin anti liittyy moraalifilosofiaan ja vapauden problematiikkaan.

Hyvinvoinnin kriisi

Ehrnrooth allekirjoittaa ennusteen rahoituksen riittämättömyydestä nykyisen kaltaisten sosiaaliturvan ylläpitämiseen: ”mikään talouskasvu ei tule ratkaisemaan ongelmaa”. Toinen kriittinen aspekti on hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuminen tavoitteessaan luoda hyvinvointia. Tätä epäonnistumista kuvaavat kasvuluvut sellaisilla alueilla kuten rikollisuus, alkoholin kulutus, masennuslääkkeiden käyttö, painoindeksi, kakkostyypin diabetes, varusmiesten kuntotaso ja avioerot (s. 41-50). Elämmekin pahoinvointiyhteiskunnassa!

Mutta miten näin pääsi käymään? Mikä on epäonnistumisen varsinainen syy?  Jari Ehrnroothin kirjan varsinainen kontribuutio on hänen antamansa vastaus näihin kysymyksiin.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen perustui hyvinvointiaatteeseen. Sen mukaan hyvinvointi on itseisarvo, johon ihmisen tulee pyrkiä ja jonka toteutumista yhteiskunnan tulee edistää. ”Hyvinvointiyhteiskunnan aikana kehityksen päätepisteeksi on asettunut hyvinvointi, tyytyväisyys ja onnellisuus” (s. 11). Hyvinvointi ja onnellisuus ovat tässä sama asia yleisemmässä aristoteelisessa mielessä. Onnellisuus, eudaimonia, oli Aristoteleen mukaan se asia jota kaikkia tavoittelevat ja johon hyvä elämä perustuu.

Ehrnroothin keskeinen kritiikki hyvinvointiaatetta kohtaan liittyy hyvinvoinnin asettamiseen itseisarvoksi ja yhteiskunnan päämääräksi. Hyvinvointi on kuitenkin vain väline ja edellytys varsinaisille arvoille. ”On asetettava arvokkuus ja oikeamielisyys hyvinvoinnin ja onnellisuuden edelle”. (s.111).

Toinen kritiikin kohde on vapauden individualistinen tulkinta. ”Henkilökohtaisen vapauden kritiikitön palvonta on johtanut myös massiiviseen vapauden väärinkäyttöön sekä kulutuksen että itsensä toteuttamisen alueilla” (s. 79). Tästä sitten seuraa lukuisia ongelmia liittyen terveyteen, alkoholin käyttöön, rikollisuuteen, perheiden hajoamiseen ja muihin vastaaviin ilmöihin.

Tässä Ehrnrooth puhuu yksilön vapaudesta tehdä mitä haluaa. Hän käyttää siitä nimitystä luonnollinen vapaus, jonka oletetaan kuuluvan ihmisille luonnostaan.  Ongelmaksi luonnollinen vapaus tulee, kun ihminen tavoittelee hetkellistä mielihyvää, onnellisuutta ja omaa hyvinvointiaan. Korkeammat arvot eivät ohjaakaan ihmisen valintoja.

Ratkaisuna yksilön vastuu

Seuraava katkelma kuvaa tiiviisti Ehrnroothin kriittisen asetelman hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan

”Hyvinvoinnin nostaminen itseisarvoksi, henkilökohtaisen vapauden erottaminen vastuusta ja onnellisuusetiikan asettaminen velvollisuusetiikan edelle ovat johtaneet katastrofiin. …. Ennen kaikkea on palattava länsimaisen kulttuurievoluution perustuslakiin, että arvokas elämä ei synny hedonistisesta valinnan vapaudesta, nautinnosta ja kulutuksesta, vaan henkisiä ja aineellisia arvoja luovasta työstä, vastuuntunnosta ja eettisyyden tavoittelusta. Itsensä toteuttaminen työssä muita ja koko yhteisöä varten on yhteiskuntamoraalin ydin. Yksilön vapaus sisältää yksilön vastuun.” (s. 10)

Hyvinvointiyhteiskunnan ratkaisemattomat ristiriidat syntyvät moraalin ja vapauden dilemmasta.   Ratkaisu saadaan siirtämällä painopiste vapaan yksilön palvelemisesta häneltä edellytettävään vastuulliseen toimintaan. Tarvitaan hyvintoimintayhteiskunta, jossa yksilön henkilökohtainen vapaus kytkeytyy vastuuseen omasta elämästä ja koko yhteiskunnasta.

Vanhana vapauden puolustajana Ehrnrooth ei tietystikään voi asettua vapauksia vastaan.  Vapaudet ovat keskeinen osa länsimaiden perintöä ja ne on ilmastu useiden maiden kuten Suomen ja Yhdysvaltojen perustuslaeissa. Hänen mukaansa Suomen perustuslaki on yhteiskunnan tärkein dokumentti, josta pitäisi keskustella paljon nykyistä enemmän ja erityisesti vapauksien kannalta. Perustuslaki turvaa kaikille henkilökohtaiset vapaudet kuten fyysisen koskemattomuuden, yksityisyyden suojan, vapauden olla oma itsensä ja kehittää itseään.  

Mutta perustuslaki tekee mahdolliseksi myös elintapavapauden: jokaisella on vapaus elää omien mieltymystensä mukaan. Elintapavapaus on vaarallista vapautta, jos se johtaa itsetuhoiseen tai yhteiskuntaa heikentävään toimintaan. Esimerkiksi liikalihavuus on haitallista ihmiselle itselleen mutta se myös synnyttää kustannuksia terveydenhuollossa (esimerkiksi tyypin 2 diabetes). Huonot elintaparatkaisut myös vaarantavat itse vapauden. Tässä mielessä henkilökohtainen on poliittista.

Ehrnroothin mukaan tulevassa hyvintoimintayhteiskunnassa elintapapolitiikasta tulee yhteiskuntapolitiikan keskeinen alue.  Sillä pitäisi ”vapauttaa suuren enemmistön henkiset ja fyysiset voimavarat  vahingollisten elintapojen orjuudesta” (s. 148). Tässä joudutaan helposti ristiriitaan ihmisen vapauden kanssa. Ehrnroothin yksi ratkaisu on sopimusten käyttö. Jokaisen sote-asiakkaan kanssa voidaan tehdä kirjallinen ja sitova sopimus, jonka noudattamatta jättämisellä on sopimuksessa määritellyt seuraukset. Palvelun tarjoaja vastaa palvelun laadusta ja  asiakas omista elintavoistaan. (s. 160).

Ehrnrooth esittää erilaisia periaatetta, joilla vastuullisuus saadaan yhdistettyä vapauden periaatteeseen (s. 168-169). Vahinkoperiaatteen mukaan jokainen on vastuussa terveestä ja arvokkaasta elämästä kaikille muille. Reiluusperiaatteen mukaan kaikki yhteiskunnan ylläpitämät palvelut ohjaavat ja velvoittavat jokaista ottamaan henkilökohtaisen vastuun terveestä ja arvokkaasta elämästä. Tällaiset periaatteet lisäävät helposti yhteiskunnan harjoittamaa yksilön holhousta, mutta ilmeisesti Ehrnrooth ei pidä tätä ongelmana.

Arvoreformi

Ehrnroothin suuri teema on vastuullinen vapaus, moraalin ohjaama elämä. ”Luonnollisen ihmisen halu, viettien ja tarpeiden tyydytyksen egoistinen vapaus ottaa yhteen moraalisen ihmisen tahdon, oikeudenmukaisuuden ja itsensä kehittämisen vapauden kanssa” (s, 129). Tässä tilanteessa tarvitaan arvoreformi, kuten Ehrnrooth uudistusta kutsuu.

Tämä analyysi luonnollisen vapauden illusorisuudesta ja turmiollisuudesta on linjassa monien moraalifilosofien näkökantojen kanssa. Ehrnroothin ratkaisuna on paluu velvollisuusetiikkaan, jota edustaa mm. Immanuel Kantin eettinen teoria. Kantin mukaan meillä on velvollisuus toimia niin, että toimintamme kelpaa yleiseksi laiksi. Kant myös korostaa ihmisen vapaata tahtoa – autonomiaa – asettua moraalilain noudattajaksi. Tähän kuvioon ei valtion vapautta rajoittava toiminta oikein sovi. Itse arvelen että paluuta velvollisuusetiikkaan ei tule tapahtumaan. 

Nykyään aristoteelinen hyve-etiikka on kiinnostavampi vaihtoehto. Hyve-etiikassa korostetaan ihmisen kykyä – hyveellisyyttä - tehdä viisaita ratkaisuja erilaisissa olosuhteissa. Hyveitä voidaan opettaa ja vahvistaa. Aristoteleen mukaan vain pieni osa ihmisiä on luonnostaan hyviä. Enemmistö haluaa tehdä hyvää, mutta hyvät aikeet jäävät toteuttamatta ”heikkoluonteisuuden” takia. Siksi valtion tehtävänä on kasvattaa ihmisiä hyveellisyyteen ja tavoittelemaan hyvää.  Nykyään sanoisimme että valtion tehtävänä on tuupata ihmisiä hyvään. Eikö tämä konsepti sopisi hyvintoimintayhteiskuntaan?

Varsinainen haaste on kuitenkin, miten arvofilosofiset ratkaisut ja moraali-ideaalit saadaan todella jalkautettua ihmisille. Mikä saisi yhteiskunnassa aikaan itsekeskeisen, nautinnonhaluisen individualismin hylkäämisen ja vastuullisen, moraalisen toiminnan omaksumisen? Miten korkeammat henkiset arvot olisivat tavoitellumpia kuin vähemmän tärkeät arvot?

Vaikka Ehrnroothin esitys on näiden kysymysten suhteen niukka, niin ainakin sieltä nousee esiin valtion vastuu ja erityisesti perustuslain suhde vapauteen. Uskooko Ehrnrooth todella että arvoreformi voidaan toteuttaa perustuslakia muuttamalla ja kytkemällä oikeuksiin velvollisuuksia. Ehrnrooth esittää toki muitakin keinoja, jotka ovat itse asiassa juuri niitä keinoja, joilla asenteet muuttuvat:

”Ratkaisevaa on kasvatus, moraalinen paine, velvollisuusetiikan arvostus, taloudelliset kannustimet, vertaistuki, kulttuurin henkinen tila ja kaikki mikä lopulta on vain ihmisten omaa tekoa, ei luonnon eikä kohtalon määräystä.” (s.131)

Hyvinvointivaltio ja kulttuurikritiikki

Oma käsitykseni on, että Ehrnroothin hyvinvointiyhteiskuntaan kohdistama kritiikki on sikäli problemaattista, että ihmisten egoismi ja onnellisuuden tavoittelu eivät johdu hyvinvointiyhteiskunnasta eivätkä hyvinvointiaatteesta vaan ihmisen psykologiasta ja genetiikasta. Ihmisen luontaisista taipumuksista ja niiden voittamisesta on puhuttu filosofiassa sen alusta alkaen ja ne ovat kaikkien suuren uskontojen perusasiaa. On kohtuutonta syyttää niistä hyvinvointiyhteiskuntaa ja perustuslakien turvaamia yksilön vapauksia ja oikeuksia esimerkiksi sosiaaliturvaan.

Hyvinvointiyhteiskunta on vaikeuksissa ja ne on tunnustettava ja voitettava. Rahoituksen riittävyys ja lisääntyvä pahoinvointi ovat suuria ongelmia. Ratkaisut, joita viime vuosina on haettu, perustuvat parempaan yhteistyöhön esimerkiksi yritysten kanssa, organisaatioiden tehostamiseen mm. tietotekniikkaa soveltamalla ja kehittämällä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä. Nyt näitä asioita viedään eteenpäin sote-uudistuksessa. Näillä keinoilla voidaan merkittävä osa hyvinvointiyhteiskunnan ongelmista ratkaista. Ehkä tässä otetaan askelia kohti hyvintoimintayhteiskuntaa.

Mutta se mikä jää tällaisten toiminnallisten reformien tavoittamattomiin on ehkä tärkein eli ihmisten arvomaailma. Ehrnroothin kirjan varsinainen ansio onkin nykyisen yhteiskunnan kulttuurikritiikki. On aivan totta, että merkittävä osa ihmistä tavoittelee vain omaa etuaan ja hakee nautintoja ja hyvää oloa. Työn arvostus laskee ja ihmisen haluavat lisää vapaa-aikaa ja joutenoloa. Toimitaan lyhyellä tähtäimellä ja halutaan nopeasti tuloksia. Elintason parantaminen ja vaurastuminen ovat tärkeämpiä asioita kuin mielenkiintoinen ja mielekäs työ. Viihteeseen käytetään runsaasti rahaa, mutta kirjallisuuteen ja taiteeseen ei haluta paneutua. Filosofien tunnistamat korkeammat arvot ovat jääneet taka-alalle ja aineellisuus on voittanut henkisyyden.

Tämä kulttuurikritiikki puree niin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin, EU:hun ja Yhdysvaltoihin kuin myös Aasian kehittyviin maihin. Puhumme nyt yleensä modernisaatiosta, emme vain postmodernista yhteiskunnasta. Hyvinvointiyhteiskunta kohtaa tämän modernin murroksen ja yrittää sopeutua siihen, mutta se on voimaton murroksen edessä.

Pohjimmiltaan moraali on vuoropuhelua yksilöiden ja yhteisön välillä. Yhteiskunta voi rakentua yksilöllisyyden tai yhteisöllisyyden prinsiipin varaan. Yksilöllisyyden varaan rakentuva yhteiskunta on vain alusta ja edellytys yksilöiden toiminnalle. Yhteisöllisyyden varaan rakentuva yhteiskunta näkee yksilöt vain kokonaisuuden osina, ei itsenäisinä subjekteina.

Nykyinen länsimainen yhteiskunta on rakennettu yksilöllisyyden prinsiipin varaan ja siksi yksilön vapaudet ovat niin keskeisessä asemassa. Se että yksilöt ottavat tästä kaiken irti ei liene ihme. Mutta mitä ovat yhteisöllisyyden varaan rakentuvat yhteiskunnat? Listalla ovat kommunismin ohella teokraattiset yhteiskunnat ja niissä kaikissa yksilön oikeuden ovat heikot ja vapaudet olemattomia.

Meidän valintamme on yksilökeskeinen yhteiskunta, mutta jotta se toimisi hyvin ihmisten tunnettava vastuunsa. Vapaaseen yhteiskuntaan ei holhous sovi, mutta ihmisten kannustaminen ja tukeminen hyvään ja arvokkaaseen elämään on se tie jolla hyvintoimintayhteiskunta syntyy.

Ihmisen arvokkuudesta

Viime vuosina ihmisen arvokkuuden teema on noussut yhä vahvemmin esiin. Ennen Jari Ehrnroothia mm. filosofi Pekka Himanen on puhunut arvokkuuden puolesta. Olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä siitä, että yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi pitää asettaa ihmisen arvokas elämä. Hyvinvointi on sille hyvä edellytys mutta ei itseisarvo.

Keskustelua arvokkaasta elämästä on jatkettava. Tässä keskustelussa on muistettava että arvokkuus ei ole suinkaan uusi teema. Kuuluisin puheenvuoro arvokkuuden puolesta on Pico della Mirandolan vuonna 1486 julkaisema pamfletti Ihmisen arvokkuudesta.  

Picon mukaan Jumala loi ihmisen, jolle ei annettu esikuvaa. Ihmiselle ei asetettu rajoja vaan hänelle annettiin vapaat kädet asettaa ne itse. Ihminen saa itsensä kuvanveistäjänä antaa vapaasti itselleen haluamansa muodon. Jumala sanoi ihmisille myös: 

”Sinulla on valta taantua alemmaksi, eläinten tasolle, mutta sinulla on valta sielusi harkinnan mukaan synnyttää itsesi uudelleen Jumalan kaltaisiin muotoihin.” 

Ihmisellä on vapaa tahto, jota hän voi käyttää oikein tai väärin.

Picon johtopäätöksenä ihmisen vapaudesta oli:

”Meidän tulee antaa pyhän kunnianhimon vallata sielu niin, ettemme tyydy keskinkertaisuuteen vaan kurkotamme korkeammalle ja kaikilla voimillamme tavoittelemme pääsyä sinne, minne yllämme, mikäli haluamme.”

Ehkä nämä Picon ajatukset ilmaisevat sen, mikä on ystäväni Jarin elämäntunto.

Millenium-palkinto - Askel kohti älykästä sunnittelua

Tämän vuotinen Millenium-palkinnon voittaja Frances Arnold täyttää esimerkillisesti Millenium-palkinnon kriteerit. Millennium-teknologiapalkinto on suomalainen tunnustus ihmisten elämänlaatua ja kestävää kehitystä edistävän teknologian kehittäjille. Arnoldin oivallus on jalostaa entsyymejä ja proteiineja matkimalla luonnon evoluutiota. Hän käyttää tästä menetelmästä nimitystä suunnattu evoluutio (directed evolution).

Suunnattu evoluutio

Entsyymejä käytetään teollisuudessa runsaasti. Uusien entsyymien kehittäminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. Arnoldin menetelmässä hyödynnetään luonnon evoluutiota aiheuttamalla mutaatioita proteiinien syntyä säätävässä dna:ssa (geeneissä). Mutaatioiden tuloksena syntyy tuhansia uusia proteiineja, joista sitten on valittava lupaavimmat jatkojalostukseen.

Tämä prosessi on sunnatta evoluutiota siinä mielessä että tutkijalla on käsitys siitä minkälaisia entsyymejä tarvitaan tiettyyn tarkoitukseen ja prosessissa pyritään vahvistamaan proteiineissa juuri haluttua ominaisuutta. Ihminen ei tässä prosessissa rakenna tätä entsyymiä vaan sen tekee luonto itse. Varsinaisena ”tehtaana” toimivat bakteerit tai hiiva, jotka tuottavat entsyymiä dna:nsa mukaisesti.

Suunnatun evoluution onnistumisen keskeisiä kriteereitä ovat mutaatioiden kiertonopeus ja mahdollisuus vahvistaa haluttua ominaisuutta vähitellen, inkrementaalisesti. Prosessin vaativin vaihe on jatkokehittelyyn sopivien mutaatioiden valikointi. Tämä tekee ihminen.

Arnoldin työryhmä on onnistunut suunnatussa evoluutiossa uskomattoman hyvin. Arnoldin oma tavoite on pyrkiä korvaamaan fossiiliset polttoaineet uusiutuvilla. Saavutettuja tuloksia soveltavat monet yritykset, mm. Arnoldin itsensä perustamat yritykset. Yksi niistä on tuottaa biomassasta polttoainetta hyödyntämällä kehitettyjä entsyymejä. Suunnatun evoluution menetelmää voidaan jopa soveltaa epäogaanisten yhdisteiden tuottamiseen.

Muita sovelluksia ovat uudet lääkkeiden kehittämisen menetelmät, joissa muodostuu vähemmän jätteitä ja käytetään vähemmän myrkyllisiä metalleja kuin käytössä olevissa lääkkeiden tuotantoprosesseissa. Entsyymejä voidaan käyttää myös muovijätteiden hajottamiseen vaarattomiksi yhdisteiksi.  Sovelluksia on siis lukuisia.

Frances Arnold esitteli suunnatun evoluution menetelmäänsä ja sen sovelluksia Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulussa palkinnon myöntämisen jälkeen. Esitys oli erinomainen ja Arnold osoittautui intohimoiseksi tutkijaksi ja tiedon soveltajaksi.

Tilaisuudessa esitettiin pari mielenkiinoista kysymystä. Eräs nuori nainen kysyi, miten IP-oikeuksiin suhtaudutaan hänen yliopistossaan Kalifornian Pasadenassa sijaitsevassa CalTech:ssa. IP-oikeudet kuuluvat yliopistolle, mutta yliopisto edistää aktiivisesti niiden hyödyntämistä ja tukee mm. keksintöjä hyödyntävien Start-upien perustamista. Sama henkilö kysyi Arnoldilta myös miksi hän on itse perustanut yrityksiä. Sen takia että niin monet epäilivät hänen menetelmäänsä, kun hän alkoi kehittämään sitä 1990-luvulla. Hän haluaa näyttää että menetelmä toimii ja sillä saadaan hyödyllisiä tuloksia. (Voi olla että rahan ansaitsemisellakin on jokin osuus tässä.)

Yksi Aalto-yliopiston tutkija kysyi, eikä mutaatioiden valinnassa voisi käyttää simulaatiomenetelmiä. Vastauksesta sain sen kuvan, että se on ehkä mahdollista mutta että niitä ei ole käytetty. Apriorisesti tuntuu hyvältä idealta korvata työlästä käsityötä labroissa algoritmisilla simulaationmalleilla.

Odotin kysymyksiä myös suunnatun evoluution laajemmista perspektiiveistä. Arnold itse uskoo suunnatun evoluution yleiseen merkitykseen. Vääjäämättä tuli mieleen Hararin kirjan Sapiens, Ihmisen lyhyt historia päätösluku Homo sapiensin loppu. (Tässä paljastan Hararin viimeisen luvun sisällön, jonka löytämisen jätin lukijalle edellisessä Harari blogissani.)

Homo sapiensin loppu

Harari virittelee jo ennen päätöslukua kuolemattomuuden teemaa. Muinaissumerilaisen Gilgamesin tarinassa maailman vahvin ja kyvykkäin mies Urukin kuningas Gilgames kauhistuu ystävänsä kuolemasta ja lähtee hakemaan kuolemattomuuden avaimia. Monien seikkailujen jälkeen hän joutuu palaamaan kotiin yhtä kuolevaisena kuin ennenkin. Hän oppi, että jumalat loivat ihmisen kuolevaiseksi. Lukija voi palauttaa tässä mieleen Blade Runner elokuvan, jossa robotit oli ohjelmoitu tuhoutumana tietyn ajan kuluttua.

Ihmisen halu kuolemattomuuteen ei ole kadonnut minnekään. Nykyaikainen lääketiede ja teknologia pyrkivät edistämään kuolemattomuutta: tätä Harari kutsuu Gilgames-projektiksi. Jo nyt tiedemiehet lupaavat, että keskuudessamme on runsaasti nuoria ihmisiä, jotka tulevat elämään ainakin 150 vuotta.

Mutta mitä Harari tarkoittaa Homo sapiensin lopulla? Brasilialainen biotaiteilija Eduardo Kac halusi luoda fluorisoivan jäniksen. Ranskalainen laboratorio otti tavallisen valkoisen jäniksen alkion ja istutti siihen vihreän fluorisoivan meduusan geenin. Tuloksena oli vihreä fluorisoiva jänis Alba.

Teknologia jolla Alba luotiin voi Hararin mukaan ”osoittautua kaikkein tärkeimmäksi biologiseksi vallankumoukseksi sen jälkeen kun elämä ilmestyi maapallolle”. Seisomme uuden kosmisen aikakauden kynnyksellä. Tätä aikakautta hallitsee älyllinen suunnittelu (intelligent design).

Älyllinen suunnittelu on modernin evoluutiobiologian vastustajien avainkäsite. Ihmisen syntyminen maailmaan on niin epätodennäköistä, että ihmistä ei olisi koskaan syntynyt ilman luojaa, ilman älyllistä suunnittelijaa. Samaa todistavat ihmisen ja eläimien uskomaton monimutkaisuus ja eri elimien tarkoituksenmukaisuus.

Hararin mukaan älykäs suunnittelu tulee luultavasti korvaamaan luonnonvalinnan kolmella eri suunnalla:

1. Biotekniikka (luodaan uusia elimiä, parannetaan muistia, lisätään älykkyyttä, elvytetään esi-isät tms.) 
2. Kyborgit (yhdistelmä orgaanisia ja epäorgaanisia osia, esim. otetaan käyttöön bionisia käsiä) 
3. Epäorgaaninen elämä (älykkäät tietokoneohjelma, tietokonevirukset, älykkäät robotit, digitaalinen minuus jne.)

Superihminen

Mihin ihmisen haltuunsa ottama älykäs suunnittelu johtaa? Hararin ennuste  on utooppinen ja dystooppinen: 

luodaan superihminen!

”Olivatpa eettisen argumentit kuinka vakuuttavia tahansa, on vaikea uskoa, että ne pystyisivät enää pitkään pidättelemään seuraavan askeleen ottamista [kohti superihmistä], erityisesti jos kyse on mahdollisuudesta pidentää ihmisen elämää loputtomiin, nujertaa parantumattomat sairaudet ja parantaa kognitiivisia ja emotionaalisia kykyjämme” (s. 227).

”[O]n naiivia kuvitella, että voisimme iskeä jarrut pohjaan ja lopettaa tieteelliset projektit, joiden avulla pyritään parantelemaan Homo sapiens toisenlaiseksi olennoksi.” (s. 458)

Onko ihmisestä tulossa jumala? Harari kysyy.

Onko suunnattu evoluutio älykästä suunnittelua?

Suomi antoi Millenium-palkinnon tutkijalle, joka on kehittänyt uskomattoman tehokkaan suunnatun evoluution menetelmän. Sitä ei ole käytetty ihmisen muokkaamiseen, mutta fluorisoitu jänis Alba olisi voitu tuottaa myös CalTechin laboratorioissa Frances Arnoldin menetelmällä.

Suunnattu evoluutio on selkä askel kohti älykästä suunnittelua. Ovatko jälkipolvemme ylpeitä vai häpeissään siitä, että edistimme tätä kehitystä?