Pohjattomasta optimismista pohjattomaan pessimismiin?

Sitran Suomi 2015 -kurssit tätä päivää ennustamassa

Sitra toteutti vuosian 2000-2003 seitsemän Suomi 2015 -kurssia, joihin osallistui yhteensä 162 suomalaista päättäjää yhteiskuntaelämän eri aloilta. Kursseilla luotiin visiota Suomesta vuonna 2015. Vuosi 2015 oli valittu edustamaan tulevaisuutta joka ei ole aivan huomista mutta on kuitenkin riittävästi näköpiirissä.

Sitra kokosi osallistujat nyt vuonna 2015 pohtimaan mitä kursseilla nähtiin ja mitä ei nähty oikein tulevaisuudesta eli tästä päivästä. Näiden pohdiskelujen ja kurssien aikoinaan tuottamien raporttien yleisimmät johtopäätökset on julkaistu Sitran raporttina Pohjattomasta optimismista pohjattomaan pessimismiin? Suomi 2015-ohjelman jälkikirjoitus.

Jälkikirjoituksen julkistamiseen liittyi pienimuotoinen keskustelutilaisuus 20.10.2015, johon saapui noin 30 kurssilaista. Suurin osa oli kaltaisiani varhaisia senioreita, eli viime vuosina eläkkeelle siirtyneitä vaikuttajia. Mutta oli mukana muutamia tämän päivän päättäjiäkin. Varsinainen ”nuoriso” puuttui porukasta.

Mitä emme nähneet?

Keskustelutilaisuudessa kuuntelimme näyttelijän esittämänä katkelmia raportista ja aina välissä kävimme keskustelua esillä olevasta teemasta. Kun ensimmäinen luenta lähti liikkeelle ja kuulimme, missä olimme erehtyneet, tuli reaktio lähteä pois: mitä hittoa me seniorit täällä teemme kuulemassa, miten emme nähneet tulevaisuutta 15 vuotta sitten. Uskon että monilla muillakin oli samantapaisia reaktioita. Monissa puheenvuoroissa tilaisuuden aikana palattiin tähän ”mitä emme nähneet” problematiikkaan.

Todettiin, että jokaisena vuosikymmenenä tapahtuu asioita, joita oikeastaan kukaan ei osaa ennustaa. Kuka näki etukäteen 80-luvulla Nuevostoliiton romahtamisen,  90-luvun alun laman tai Nokian nousun, kuka näki 2000-luvun alun ict-kuplan puhkeamisen, kuka näki wtc tornien romahtamisen, entä kuka näki USA:n kiinteistökuplasta syntyvän rahoitusjärjestelmän kriisin tai ISIS:in syntymisen ja nousun. Jopa maailman parhaat talouden asiantuntijatkaan eivät nähneet erässä kokouksessaan pari viikkoa ennen finanssikriisin puhkeamista, että sellainen tapahtuu!

Positiivinen seurueemme selätti kuitenkin tuota pikaa ”mitä emme nähneet” älyllisen krapulan ja alkoi terävästi analysoida viimeisten vuosien isoja muutoksia. Esiin nostettiin mm.

• Kaupungistuminen (ja poliittiset hankaluudet hyväksyä se)
• Muuttoliike kotimaassa (kaikki eivät halua muuttaa keskuksiin, tämä optio on sallittava)
• Pakolaisuus ja maahanmuutto ja niihin varautuminen (mitä palveluja tarvitaan kotouttamisessa)
• Elinkeinorakenteen muutos ja työn tulevaisuus
• Metsäteollisuuden uusi nousu (siitä ei tullutkaan auringon laskun alaa)
• Venäjän muutokset ja asettuminen länttä vastaan
• Euron ja EU:n kriisi
• Digitalisaatio ja teollinen internet (joten suomalainen tietoyhteiskunta ei ole kuollut)

Ilmastonmuutos sokeana pisteeenä

Tämän päivän kannalta silmiinpistävää on ympäristökysymyksen saama aika vähäinen huomio. 2000-luvun alussa ilmastonmuutos ei näyttänyt dramaattiselta. Jotain puhuttiin kyllä ilmaston lämpenemisestä, mutta sen syitä ja implikaatioita ei vakavasti pohdittu. Nyt kun Kansainvälinen ilmastopaneeli on vakuuttavasti todistanut ihmisen toimien vaikutuksen ilmastonmuutokseen ja ennakoinut 2 %:n rajan olevan rikkoutumassa, jos radikaaleja muutoksia ei tehdä energiankulutuksessa, ilmastonmuutos on noussut aivan keskeiseen asemaan tukevaisuuteemme kannalta. Se että emme nähneet tätä on harmillista ennen kaikkea sen takia, että olemme menettäneet aikaa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Keskusteluissa esitettiin jopa sellaisia näkemyksiä, että vaikka tekisimme mitä, 2 %:n lämpötilan nousu tulee tapahtumaan. Jos ja kun näin on, sopeutuminen on heti aloitettava. Keskustelussa viitattiin myös ilmastopakolaisuuden uhkakuvaan: jos sääilmiöt muuttuvat dramaattisesti ja viljely käy mahdottomaksi isoilla alueilla Afrikkaa ja Lähi-Itää tulemme näkemään pakolaisvirtoja, joiden rinnalla tämän hetken sotapakolaisuus on lasten leikkiä.

Kansalaiset muutoksen tekijöinä

Itse nostin esiin yhden näkökulman 2000-luvun ajatteluumme. Silloin ja Suomi 2015 -kursseilla erityisesti painotettiin ongelmien ratkaisemista julkisen hallinnon toimesta. Päätoimijoita olivat kunnat ja valtio tai yritykset tahollaan. Hyvin vähän puhuimme kansalaisyhteiskunnasta ja aktiivisesta kansalaisuudesta. Tänä päivänä kansalaiset ovat astuneet keskiöön. Kansalaisten pyrkivät itse ja yhdessä ratkaiseman omaa elämäänsä liittyviä asioista. Netti ja sosiaalinen media ovat lisänneet valtavasti kansalaisten yhteistoimintaa ja toimintamahdollisuuksia. Nuorten yrittäjyys on Suomessa nousussa. Kansalaiset eivät edes kysy lupaa toiminnalleen. Monia ei politiikka enää kiinnosta ja toiveena on, että hallinto pysyisi mahdollisimman kaukana. Tästä tulee mieleen viimeinen Sitrassa toimittamana raportti Muutoksen Suomi (2008), jonka mottona on paljonpuhuvasti: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Juuri näin asiat ovat mennet. Rapotin avainkäsite oli kansalaisten voimaannuttaminen - empoverment, joka tarkoittaa mm. ”vallan” siirtämistä ihmisille mutta myös ihmisten voimavarojen vapauttamista luovaan toimintaan.

Konsensus ja strategiat

Pari metakysymystä nousi esiin keskusteluissa kuten myös raportissa. Toinen on konsensuksen asema. Sitra korosti 2000-luvulla huomattavan paljon konsensuksen merkitystä ja halusi koota päätöksentekijöitä rakentamaan yhteistä ”tulevaisuuskuvaa”. Mukaan kutsuttiin yhteiskunnan ”eliittiä” eli johtajia ja keskeisiä asiantuntijoita, jotka olivat merkittävässä asemassa instituutioissa. Tästä seurasi, että mielipiteet pyrkivät konvergoitumaan kohti jaettua tulevaisuuskuvaa, vaikka osallistujat olivatkin ehkä monista asioista erimielisiä. Joukkoon ei mahtunut toisinajattelijoita, jotka olisivat ärhäkästi pistäneet hanttiin ja kysyneet hankalia kysymyksiä. Vaikkapa: onko työnteko tarpeen, kannattaako kaikkia kouluttaa niin hyvin, kannattaako koko maa pitää asuttuna, eikä metsävarannolla ole enää todellakaan väliä, onko meillä loppujen lopuksi yhtenäiskulttuuria ollenkaan, tarvitaanko printtimediaa enää ollenkaan. Iso haaste olisi ollut asettuminen Nato-jäsenyyden kannalle. En väitä, etteikö Sitrassa olisi oltu tietoisia konsensuksen ongelmista, mutta asiaa oli vaikea ratkaista. Tätä heijastaa se, että seitsemäs kurssi oli ns. nuorisokurssi, jota veti Peter Ekholm. 

Toinen metaongelma on strategioiden asema yhteiskunnan kehittämisessä. Edelleen korostetaan strategisen ajattelun merkitystä ja hyvää johtajuutta strategioiden toteuttamisessa. Mutta strategioihin liittyy helposti toiminnallinen jäykkyys ja jääräpäinen tuijottaminen etäällä olevaan visioon. Ennakoimattomassa ja monimutkaisessa maailmassa tarvitaan strategioitakin enemmän joustavaa reagointia näköpiirissä oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tämä on itse asiassa strategian tosi merkitys: strategia kertoo, miten tulee reagoida erilaisiin tilanteisiin. Strategia ei ole junakuljettajan ohje ajaa määränpäähän kaasun ja jarrujen ollessa ainoita ohjausvälineitä. Tulevaisuuteen mennään pikemminkin lukuisilla henkilöautoilla, joissa on kääntyvät etupyörät. Kun meillä peräänkuulutetaan nyt vahvaa johtajuutta, niin ajatellaanko silloin johtajaa junankuljettajana. Tulevaisuus tehdään kuitenkin lukuisten autonomisten toimijoiden itsenäisten päätösten kautta, jopa ilman johtajia.

Muutosvastarinta estää uudistukset

Vaikka noudatammekin Chatham House –sääntöä, niin uskallan silti nostaa esiin kurssien rehtorin, ministeri Jaakko Ilonimen päätöspuheesta yhden kohdan. Hän sanoi, että ehkä merkittävin seikka jota emme nähneet kursseilla, on muutosvastarinnan vahvuus. Seuraavat lauseet ovat omia analyysejäni Jaakon huomion innoittamina.

Muutosvastarinta on varmaan yksi merkittävimpiä selittäjiä sille, että Suomi ei ole kyennyt nousemaan nyt jo seitsemän vuotta kestäneestä taantumastaan. Eri tahoilta on tuotu esiin rakenteellisten muutosten välttämättömyys. Rakenteelliset muutokset ovat sellaisia, että niissä aina joku häviää. Hävijät pitävät kovaa ääntä ja lobbailevat agressiivisesti. Sosiaalinen media lisää kritiikin kantavuutta. Uuden hallituksen alkutaival on monikertaisesti todistanut rakenteellisten muutosten vaikeuden. Mihinkään ei saisi koskea ja jokaisella muutoksella väitetään olevan dramaattiset vaikutukset jonkun ihmisryhmän asemaan tai sotivan arvojamme ja tavoitteitamme vastaan. Tällä en halua sinänsä puolustaa hallituksen tekemiä ratkaisuja. Mutta selvää on, että muutosvastarinta voi tehdä oikeansuuntaisetkin uudistukset mahdottomiksi tai vesittää ne.

Kuka tekisi tämän päivän tilannearvion?

Vaikka tulevaisuuden ennakointi on vaikeaa ja erehdyksiä tulee, silti ennakointi on tärkeää. On hyvä, että ihmiset kokoontuvat yhteen miettimään kehityksen suuntaa. Toiminnan perustaksi tarvitaan aina joku ”tiekartta”, jossa hahmotellaan tietä eteenpäin erilaisten muutostrendien keskellä. Visiokin on oltava, jotta olisi jokin suunta.  Parhaimmillaan visio ilmaisee yhteiskunnalliset arvomme. Arvot ovat kohtalaisen riippumattomia tosiasioista, vaikkakin arvotkin muuttuvat kokemusten myötä. Toisaalta ruusuiset visiot ovat jopa vaarallisia, koska ne eivät voi toteutua ja aiheuttavat turhautumia ja kyynisyyttä. Minun mielestäni Suomi 2015 raporttien visiot olivat maltillisia ja heijastivat pohjoismaista arvomaailmaa, jossa ovat keskeisessä asemassa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, työn kunnioitus, koulutuksen arvostus ja yrittäjyys.

Aina tarvitaan ”tilannearvio” riippumatta siitä kuinka oikea se on. Niin nytkin. Raportti menee asian ytimeen:

Tarvitsisimme nyt edes jollain lailla jaetun tilannearvion, realistisen näkemyksen siitä, mihin maailma kehittyy ja miten meidän pitäisi siihen reagoida. Sillä eihän tulevaisuutta voi arvata, mutta sille voi luoda edellytyksiä.

Kuka tekisi tällaisen tilannearvion nyt? Sitra, ajatushautomo, tutkimusryhmä?

Vastakkainasettelu estää Suomen ongelmien ratkaisemisen

Torstaina 10.9. Demos Helsinki juhli kymmenvuotista taivaltaan. Demoksen perustivat Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen tavoitteenaan toteuttaa kiinnostavia yhteiskuntaan liittyviä tutkimus ja kehittämisprojekteja. Syntyi ajatuspaja  - think tank – joka on tällä hetkellä Suomen merkittävin ajatuspaja. Parhaimmillaan Demos työllistää jopa 20 henkeä, mikä on huikea luku ilman valtion tukea toimivalle organisaatiolle. Olen Demoksen associate jäsen ja niinpä minultakin pyydettiin puheenvuoro juhlaan. Näin se meni.

Ristiriidat repivät maailmaa

Elämme ristiriitojen maailmassa. Erilaiset intressit ja arvot iskevät vastakkain ja johtavat konflikteihin. Ristiriidat johtavat pahimmillaan sotiin ja levottomuuksiin, mutta pienemmätkin ristiriidat saattavat muodostua kehityksen esteiksi. Suomea koettelevat tänään maahanmuuttoon liittyvät erimielisyydet ja jyrkästi erilaiset näkemykset kilpailukyvyn palauttamisesta. Myös ilmastonmuutoksen liittyvät haasteet jakavat mielipiteitä. Hallituksen äskeiset päätökset työvoimakustannusten alentamiseksi ovat saaneet ammattiyhdistysliikkeen uhkaamaan jopa yleislakolla.

Yhteiskunnallisen kehityksen turvaamiseksi on löydettävä toimivia keinoja ratkaista ristiriitoja. Suoraviivainen menetelmä on käyttää (väki)valtaa vastustajan vaientamiseksi tai heikentämiseksi. Ongelmat eivät kuitenkaan tällä keinolla häviä.

Dialogilla luodan yhteisymmärräystä

Filosofina en voi uskoa mihinkään muuhun keinoon ratkaista raatelevia ritiriitoja kuin avoimeen keskusteluun ja vuoropuheluun. Dialogi ei ole monologista huutamista vaan rauhallista erilaisten äänien kuuntelemista. Meidän on opittava ymmärtämään toistemme näkökulmia vaikka uskoisimme olevamme oikeassa. Sillä,  jolla on laajempi perspektiivi,  on suurempi vastuu yhteisymmärryksen rakentamisessa. Tyhmintä olisi kieltäytyä avoimesta keskustelusta vedoten omaan viisauteen. On vaarallista rakentaa hermeettisiä kuplia ympärilleen.

Miksi puhun näin vakavista asioista Demoksen 10-vuotisjuhlassa. Yhden perusteen antaa Demoksen ensimmäinen julkaisu Yksilön ääni. Siitähän tässä on kysymys – dialogi syntyy kun antaa ihmisille äänen. Maamme tilanne on nyt erittäin vakava. Julkista keskustelua ja politiikkaa sävyttävät jyrkät ristiriidat jotka estävät ratkaisemasta ongelmiamme. Olemme kuopassa, josta ei päästä ylös ilman rakentavaa keskustelua.  Tarvitaan yhteiskunnallista dialogia ja Demoksella on siihen ehkä paremmat edellytykset kuin millään muulla organisaatiolla. Demoksen voimana ovat poliittinen riippumattomuus ja vahvat yhteydet eri suuntiin aina ruohonjuuriliikkeistä valtioneuvostoon asti. Nyt meidän on yhdessä kehitettävä dialogisia kyvykkyyksiä ja edistettävä kansallista dialogia, jossa kaikki ovat mukana.

Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen ei ole katastrofi vaan mahdollisuus uudistua

Yhteiskuntasopimus on kaatunut. Tämä ei ole vain huono asia. Suomi on kriisissä joka tapauksessa, oli meillä yhteiskuntasopimusta tai ei. Kriisi on sekä taloudellinen että henkinen. Usko tulevaisuuteen on heikentynyt ja valtio velkaantuu edelleen huimaa  vauhtia. On selvää että tarvitsemme uusia sopeutustoimia ja mahdollisesti veronkorotuksia. Mutta ne ovat oireiden hoitamista, ei varsinaisen sairauden poistamista.

Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen on siinä mielessä hyvä asia, että se pakottaa miettimään uudelleen niitä keinoja, joilla Suomi saadaan nousuun. Ennen kuin uutta esitetään, on kirkkaasti analysoitava hallituksen politiikkaa. Hallituksen poliittinen tietoisuus näkyy selvästi niissä odotuksissa joita yhteiskuntasopimukseen pantiin, joten niitä on nyt käytävä kriittisesti läpi.

Yksikkötyökustannukset eivät ole ongelmamme

Sanottakoon heti alkuun, että Suomen perusongelmana ei ole yksikkötyökustannukset.   Yhteiskuntasopimuksellahan pyrittiin alentamaan yksikkötyökustannuksia 5 prosenttia. Tämän ajateltiin toteutuvat mm. lisäämällä palkatonta työtä. Täytyy sanoa, että koko yksikkötyökustannusten käsite on epäselvä ja soveltuu huonosti nykyaikaiseen työelämään.

Yksikkötyökustannus on yhden yksikön tuottamisen hinta työvoimakustannuksissa mitattuna. Miten tällaista käsittä voidaan soveltaa asiantuntijatyöhön, kuten johtamiseen, T&K-toimintaan, suunnitteluun, tietointensiivisiin palveluihin tai edes teollisuuteen? Mikä on esimerkiksi laivanrakennuksen yksikkötyökustannus? Käsite soveltuu, jos soveltuu ylipäätänsä mihinkään, mekaanisiin suorituksiin, kuten jonkun komponentin kokoamiseen. Nykyaikainen osaamista painottava elinkeinoelämä ei kerta kaikkiaan  alistu yksikkötyökustannuksiin.

Kustannustehokkuus on selvästi hyödyllisempi käsite, koska siinä otetaan huomioon kaikki tuotantoon vaikuttavat kustannukset, mukaan lukien työvoimakustannukset, raaka-ainekustannukset, energiakustannukset ja logistiset kustannukset sekä tietysti pääomakulut.

Jos katsotaan vientiteollisuuden kustannusrakennetta ja työkuluja, niin Suomen tilanne ei vaikuta erityisen huonolta. Vuonna 2011 työvoimakustannusten osuus tuotoksesta oli kaikilla toimialoilla 25,6 % kun se oli Ruotsissa 28,5 % ja Saksassa 26,5 %. Tehdasteollisuudessa vastaavat luvut olivat Suomessa 14,7 %, Ruotsissa 16,5 % ja Saksassa 19,1 %. 

Tilastoja on niin monenlaisia, että pitää olla varovainen ennen kuin menee väittämään, että Suomessa työvoimakustannukset ovat jotenkin erityisen korkeita. Tosiasiassa ne ovat eurooppalaista keskitasoa. On hyvin tärkeä huomata, että  teollisuuden 5 %:n työvoimakustannusten laskemisen vaikutus lopputuotteiden kustannuksiin on alle prosentin luokkaa. Tästäkö on kiinni Suomen kilpailukyky?

Hallituksen tavoittelemaa tuottavuusloikkaa ei saavuteta ”yksikkötyökustannuksia” alentamalla. Tuottavuus nousee ennen kaikkea soveltamalla teknologiaa kuten tieto- ja viestintäteknologiaa tuotantoon. Uuden teknologian kehittäminen ja soveltaminen edellyttää investointeja, ja juuri niitä teollisuus ei ole tehnyt. Investointiaste on laskenut ja tämä johtuu hyvin paljon tulevaisuususkon puutteesta ja halusta mitata tuottoja ulos omistajille. Yritysten johtamisessakin on ongelmia.

Kilpailukykymme heikkouden ratkaisevin tekijä on kuitenkin innovaatioiden puuttuminen ja niistä ei yhteiskuntasopimuskeskustelussa puhuttu juuri mitään. Tuottavuus ei mitenkään korvaa innovaatioita. Tuottavuus nousee kun voimavaroja käytetään entistä tehokkaammin. Se ei siis pidä sisällään uudistumista. Innovaatioiden ytimenä on taas uudistua ja tehdä uusia asioita. Yritykset ovat panostaneet aivan liian vähän innovaatioiden luomiseen ja uusien tuotteiden ja palvelujen tuottamiseen. Patenttihakemustenkin määrät ovat jatkuvasti laskeneet Suomessa. Innovaatioiden puutteesta seuraa, että reaalinen kilpailukykymme on heikentynyt.

Reaalinen kilpailukyky haasteena

Taloustieto Oy luonnehtii reaalista kilpailukykyä seuraavasti:

”Tuote ei mene kaupaksi halvallakaan, jos maailmalla ei ole kysyntää tuotteelle. Tärkeää on reaalisen kilpailukyvyn kehitys. Reaalisella kilpailukyvyllä tarkoitetaan yrityksen tai tuotteen ylivertaisuutta, joka mahdollistaa korkeamman myyntihinnan sekä siten myös paremmat palkat.”

Reaalisessa kilpailukyvyssä on kysymys tuotteen kiinnostavuudesta ja haluttavuudesta, joka ei perustu (vain) hintaan vaan tuotteen ominaisuuksiin. Kun tuote kiinnostaa eli käy kaupaksi, siitä saadaan parempi hinta. Reaalista kilpailukykyä ei paranneta tuotteen hintaa alentamalla, vaan juuri innovaatioilla. Luulisi että globaalin talouden kehitys ja Kiinan nousu olisi opettanut tämän, mutta ei näköjään. Ruotsi on meitä paremmin oivaltanut reaalisen kilpailukyvyn merkityksen ja onnistunut luomaan globaalisti tunnettuja brändejä soveltamalla taitavasti uutta teknologiaa ja kehittämällä käytettävyyttä ja muotoilua. Olennainen osa uutta taloutta on asiakas-keskeinen suunnittelu ja tuotteiden muuttuminen palveluksi. Tähän trendiin meidän teollisuutemme on uudistuttava.

Suomen tulevaisuus riippuu taloutemme reaalisesta kilpailukyvystä. Sen takia maamme keskeinen haaste on nyt uudistaa elinkeinoelämää ja  tuottaa innovaatioita.

Tutkimukseen ja tuotekehitykseen panostettava

Monet tutkimukset ovat osoittaneet t&k -panosten suuren merkityksen innovaatioille ja talouskasvulle. Vaikka innovaatiot syntyvätkin pääosin yrityksissä, niin taustalla ovat koulutus ja tutkimus. Erityisesti koska Suomi ei ole halvan työvoiman maa, meidän tulee keskittyä korkean arvonlisäyksen omaavaan tuotantoon. Sellainen perustuu yhä useammin tutkimuksen tuloksiin ja niiden soveltamiseen. Tällöin yliopistot ja korkeakoulut ovat avainasemassa.

Nyt kun yhteiskuntasopimusta ei syntynyt, niin hallituksen ja pääministerin aikaa ja energiaa jää enemmän käytettäväksi todellisten kysymysten ratkaisemiseen . Yhteiskuntasopimusneuvottelut ay-liikkeen kanssa olisivat olleet erittäin raskaat, aikaa vievät ja vesittyvät. Hallituksen fokukseen tulee nyt nostaa elinkeinoelämän uudistaminen, tutkimus- ja kehitystoiminta ja innovaatiolle otollisten ympäristöjen, ns. ekosysteemien luominen.

Monet asiantuntijat, kuten Matti Alahuhta ja Bengt Holmström Helsingin sanomien haastatteluissa, ovat painottaneet tutkimuksen ja t&k-toiminnan merkitystä kilpailukyvylle. Näiden analyysien valossa näyttää problemaattiselta, että hallitus on leikannut merkittävästi yliopistojen, Suomen Akatemian ja Tekesin määrärahoja. Lienee turha enää toivoa että nämä leikkaukset peruttaisiin, kun kaikkialta joudutaan leikkaamaan. Sen sijaan pääpaino on pantava hallituksen kärkihankkeisiin.

Reaalisen kilpailukyvyn kannalta erityisen kiinnostava kärkihanke liittyy korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön vahvistamiseen innovaatioiden kaupallistamiseksi. Kärkihanke sisältää monia merkittäviä tavoitteita ja huomattavia lisäpanoksi Tekesille ja Suomen Akatemialle tämän asian edistämiseen. Kärkihankkeen kantava tausta-ajatus on, että Suomessa on kehitettävä osaamiskeskuksia ja tuettava innovatiivisten ekosysteemien muodostamista.

Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri esittää mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa (11.7.) että leikkauksia on kohdennettava siten että ”tieteen kova ydin säilyy”. Tähän mielipiteeseen on syytä yhtyä, mutta tämän hetken peruskysymys on pikemminkin siinä, miten tämän ”kovan ytimen” vaikutuksia yhteiskuntaan voidaan vahvistaa. Sellaisessa kriittisessä tilassa, jossa nyt olemme, on aivan ensiarvoisen tärkeää hyödyntää täysimääräisesti tutkimuksen tuloksia.

Yliopistojen tehtävä on tutkimus ja koulutus, mutta yliopistojen pitää myös huolehtia tutkimustulosten hyödyntämisestä yhteiskunnassa. Tutkimuksen hyödyntäminen kuuluu myös Suomen Akatemian lakisääteisiin tehtäviin.

Tutkimuksen hyödyntäminen on jäänyt pahasti valtion tuen maksimoinnin jalkoihin. Yliopistojen rahoitusmalli painottaa julkaisuja ja tutkintoja. Tutkijan ura on myöskin sidottu julkaisuihin. Tästä on seurannut, että yliopistojen ja tutkijoiden kannusteet ja motiivit suuntautuvat lähes yksinomaan akateemisten julkaisujen tuottamiseen. Esimerkiksi yliopistoissa esiintyy nihkeyttä Tekes-hankkeita kohtaan, koska niissä tähdätään sovelluksiin ja niiden puitteissa ei ole riittävästi mahdollisuuksia akateemisiin julkaisuihin.

Yliopistojen rahoitusmallia on pikaisesti muutettava ja etsittävä uusia tapoja tutkia asioita ongelmalähtöisesti. Erityisesti tarvitaan uusia tapoja toimia yhteistyössä yritysten kanssa. Tämä ei tarkoita tinkimistä ilmiöiden tieteellisestä käsittelystä vaan yhteiskunnalle tärkeiden asioiden – ilkeiden ongelmien kuten ilmaston muutoksen -  ottamista vakavasti niin tieteessä kuin liiketoiminnassa.

Suomella on kiistattomia vahvuuksia

Vaikka yhteiskuntasopimus kaatuikin, Suomella on silti runsaasti vahvuuksia joiden varaan tulevaisuus voidaan rakentaa. Hyvinvointiyhteiskuntamme perusteet ovat kunnossa, ihmisten koulutus- ja osaamistaso ovat korkealla ja olemme kokeilunhaluisia ja kekseliäitä. Erityisen positiivista on nuorten kiinnostus yrittämiseen. Myös nuorten muotoilijoiden luovuus on saanut kansainvälistä tunnustusta.

On selvää, että pitkään jatkunut taantuma ja korkea työttömyys ovat vetäneet mielialoja alaspäin. Edellinen hallitus ei pystynyt luomaan uskottavaa tulevaisuuskuvaa eikä tekemään tarvittavia päätöksiä.

Uusi hallitus aloitti päättäväisesti, mutta herätti heti ristiriitaisia tunteita. Leikkauslistat kauhistuttivat ja perussuomalaiset epäilyttivät monia. Hallituksella on nyt totuuden hetki: kykeneekö se esittämään positiivisen vision kriisin voittamiseksi ja Suomen nostamiseksi ylös kuopasta. Uskon että kestämme leikkauksetkin, jos tiedämme, että asiat saadaan kuntoon ja reaalinen kilpailukykymme nousee tasolle, jolla meidän oikeasti pitäisi olla ottaen huomioon vahvuutemme. 

Markku Wileniuksen Tulevaisuuskirja liputtaa Guggenheim-museon puolesta.

Elämme sellaisia murrosaikoja, että kysymys maailman suunnasta kiinnostaa yhä enemmän. Kuka onkaan parempi kirjoittamaan kirjan tulevaisuudesta kuin tulevaisuuden tutkimuksen professori ja pitkän linjan tulevaisuuden tutkija Markku Wilenius. Otava on juuri julkaissut Wileniuksen Tulevaisuuskirjan, joka alaotsikkona on Metodi seuraavan aikakauden ymmärtämiseen.

Wilenius kirjoittaa itsevarmasti ja lupaavasti: ”minulla on työkalu, jonka avulla niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin hahmottuvat” (s. 13).  Tällainen työkalu on mahtava ase tulevaisuuden ymmärtämisessä ja tekemisessä. Lukija ampaisee innoittuneena kirjan kimppuun. Tämä metodi onkin enemmän kuin tavallinen tulevaisuuden tutkimuksen työkalupakki. Metodiin kuuluu integroiva viitekehys – suurten aaltojen teoria, jonka kautta katsellaan myös tulevaisuudentutkimuksen ”normityökaluja” kuten skenaarioita. Palaan tähän teoriaan lopuksi, mutta ensin katsomme kirjan muuta sisältöä.

Miltä tulevaisuus näyttää?

Tulevaisuuskirja on seikkaperäinen analyysi maailman tulevasta kehityksestä. Käsiteltäviä teemoja ovat globaalisaatio, ilmastonmuutos, resurssien niukkeneminen, energian tuotanto, finanssijärjestelmä, Piilaakso, tulevaisuuden johtaminen, koulutuksen tulevaisuus ja kulttuuri. Kaikista näistä ja monista muistakin asioista Wilenius keskustelee oppineesti ja ymmärrettävästi. Joukossa olevat teoreettiset viittaukset ja pointit ovat kiinnostavia lisiä faktapitoiseen esitykseen.

Tulevaisuuskirjan alussa todetaan aivan oikein että emme tiedä tulevaisuudesta juuri mitään. Tulevaisuus on ”salattu maailma” ja sen täsmällinen tietäminen on ”harhaa”. Tulevaisuus on ”toisenlainen kuin miltä se näyttää”. Sattuma on aina pelissä mukana. Tähän ymmärrykseen nähden Tulevaisuuskirjassa on hämmästyttävän paljon asioita, joita esitetään melkoisella varmuudella. Mutta on myönnettävä että esitetyt ”visiot” ovat todella mielenkiintoisia ja niitä voi pitää valistuneina arvauksina. Itse pidän aivan keskeisenä Wileniuksen perspektivismiä: ”todellisuus ei ole yhtenäinen ja yksiselitteinen vaan vaatii avautuakseen erilaisia perspektiivejä” (s. 23).  Wileniuksen analyysi tarjoaa meille juuri tällaisia todellisuutta avaavia perspektiivejä.

Kirjan erilaiset teemat on koottu hyvin yhteen kaaviossa kuudennen aallon avaintekijöistä 2010-2050 sivulla 66. Keskiössä on kuudennen aallon avainteknologia, älykäs teknologia ja sen mahdollistamat älykkäät ratkaisut. Perusulottuvuuksia ovat

Avain megatrendit

• Globalisoituminen ja uusi geopolitiikka
• Demografinen muutos ja yhteiskunnan ikääntyminen

Avain innovaatioalustat

• Resurssitehokkaiden teknologioiden kasvu
• Biotalouden nousu
• Digitalisoituminen ja teollisen internetin kasvu
• Terveyspalvelujen kysynnän laajentuminen

Yhteiskunnallisen muutoksen airueet ovat

• Kasvavat ympäristöongelmat
• Webin mahdollistama uusi kansalaisyhteiskunta
• Kompleksisten yhteiskuntien kriisiytyminen

Perusvoimana on resurssituottavuuden etsintä.

Tämän kaavion taustalla on selvästi resurssien niukkuus ja ilmastonmuutoksen aiheuttama uhka elämälle ja ihmisille. Ratkaisua haetaan älykkäästä teknologiasta, jonka avulla luodaan aivan uusia tapoja edistää materia- ja energiatehokkuutta ja  kierrätystä. 

Wileniuksen mukaan maailman tragedia on voimavarojen jatkuva hukkaaminen. Tämä ei koske vain luonnonvaroja vaan ihmisten voimavarojen hukkaamista. Kuudennen aallon aikapommeja ovatkin materiaalisia ja henkisiä voimavaroja surutta tuhlaava talous ja sitä tukevat elämäntavat ja yhteiskunnassa kasvava eriarvoisuus (s. 70).

Tulevaisuuskirjan kaikkein vakuuttavimpia osia ovat ne, joissa käsitellään niukkuutta, ilmastonmuutosta ja energiakysymyksiä. Näitä asioita Wilenius on käsitellyt vuosikausia ja asiantuntemus on vahvaa. Toinen vaikuttava teema on johtaminen, jossa nousee esiin inhimillisen pääoman suuri merkitys yrityksille. Työntekijöiden yksilölliset tarpeet kehittyä työssään on tunnistettava. Yksilöitä on johdettava arvoilla, visioilla ja kunnioituksella. Wileniuksen kokemukset maailman suurimman yksityisen vakuutuslaitoksen Allianzin palveluksessa ovat antaneet hyvän näköalapaikan finanssimaailmaan. Tätä koskevat kuvaukset olivat ainakin minulle kirjan antoisimpia kohtia (ks. Luku 6. Talouden tarkoitus).

Wileniuksen monet vierailut Piilaaksossa näkyvät hyvin hänen elävässä kuvauksessaan Piilaakson dynamiikasta ja yrittäjyydestä. Analyysi Piilaakson kulttuurista sivuilla 141-143 on todella osuva ja vastaa myös omia kokemuksiani Piilaaksosta.

Suomen mahdollisuus

Mitä tulevaisuuden tutkija mahtaa sanoa Suomen tulevaisuudesta? Suomi on jäänyt kehityksessä jälkeen monista verrokkimaista, kuten Ruotsista, Saksasta ja Hollannista. Investoinnit ovat pudonneet ja perusteollisuus ei ole kyennyt uudistumaan. Positiivista kehitystä on kuitenkin tapahtunut nuorissa yrityksissä, jotka tarjoavat uudenlaisia palveluja hyödyntäen digitaalista teknologiaa, kuten esineiden internetiä ja pilvipalveluja. Teollisuuden piirissä puhdas teknologia, cleantech on lähtenyt kasvuun: ”parhaiten vetää energiatehokkuus ja sen jälkeen puhtaat prosessit, materiaalit ja tuotteet” (s 194). Peliala mainitaan menestysalueena.

Terveydenhoito on yksi suurista kasvualoista kuudennessa aallossa, Wilenius toteaa. Hän ennakoi terveydenhuoltoon ja hyvinvointiin liittyvän liiketoiminnan kasvavan maailman suurimmaksi toimialaksi.

Metsäteollisuuden tulevaisuus puhututtaa Wileniusta eniten. Metsäala on keskellä koko yhteiskuntaa ravistelevaa materiaalivallankumousta, missä uusiutumattomista raaka-aineista siirrytään biopohjaisiin uusiutuviin raaka-aineisiin, tuotteisiin ja palveluihin. Wilenius analysoi metsäalan siirtymää transitioteorian käsitteillä. Viitekehyksenä on kuudes aalto. Sosioteknisessä regiimissä (eli toimialoilla) siirrytään paperiteollisuudesta metsän ja kuidun jalostavaan hyötykäyttöön. Innovatiivisia erikoistumisalueita ovat:

• Biopohjaiset kemikaalit ja toisen sukupolven biopolttoaineet
• Luonnonkuitupohjaiset korvikkeet uusiutumattomille raaka-aineille
• Rakennus- ja pakkausmateriaalit
• Puudesign
• Life science (esim. lääkkeet ja Xylitol)
• Matkailu

Suomi on jäänyt energiapolitiikassa ”menneille vuosikymmenille”.  Turvaudumme yhä fossiilisiin polttoaineisiin ja ydinvoimaan. Laiminlyömme uusiutuvan energian tuotantoon liittyvät liiketoimintamahdollisuudet.

Lopuksi Wilenius suuntaa huomiomme suomalaisen rahoitusalan haasteisiin. Wileniuksen asiantuntemus pääsee taas tässä hyvin esiin:

• Finanssiala on ylisäädelty ja veropolitiikkaa poukkoilevaa
• Innovatiivista toimintaa ei osata rahoittaa
• Finanssialan on muututtava toimintaympäristön mukana: erityisesti pk-sektorin yrityksiä on rahoitettava
• Rahoittajien on ymmärrettävä yritysten verkottumista ja ekosysteemin rakentamista

Näiden ongelmien ratkaisemiseksi suomalaista rahoitusalaa on kehitettävä systemaattisesti. On tartuttava uusiin rahoitusmuotoihin, kuten joukkorahoitukseen. Omaisuuden siirtymistä sukupolvelta toisemme pitäisi edistää. Kokeilukulttuuria pitäisi suosia myös rahoituksessa. Wileniuksen mukaan suomalainen rahoitusala on hyvin konservatiivinen ja kaukana asiakaskekseistä toimintamallista.

Guggenheim-museo

Guggenheim-museohanke on viime vuosien merkittävin kulttuurihanke Suomessa. Se on jakanut kulttuuripiirejä eri leireihin, mutta kukaan ei enää vakavissaan vastusta itse hanketta. Toteutuessaan museo lisäisi huomattavasti kiinnostutusta kulttuuria kohtaan. Helsinki Guggenheim-museon konsepti on uusi sisältäen kansainvälisten kokoelmien lisäksi suomalaisen nykytaiteen, arkkitehtuurin ja designin esittelyä. Museon vetovoima olisi omaa luokkaansa ja nostaisi Helsingin yhdeksi Pohjois-Euroopan kiinnostavimmaksi taidekaupungiksi. Kaikki nämä seikat puoltavat myös julkisen rahoituksen suuntaamista hankkeelle. Museorakennus olisi suomalaisten omistuksessa kun taas museon toiminnasta vastaisi Guggenheim säätiön huipputiimi yhdessä suomalaisten asiantuntijoiden kanssa.

Markku Wilenius kannatta Guggenheim museota, perustellen sitä omasta tulevaisuuden tutkijan näkökulmastaan. Wilenius kirjoittaa viitaten Suomen vetovoimaisuuteen:

”Tätä ympäristöltään vetovoimaista ja monikulttuurista Suomea on ryhdyttävä rakentamaan entistä määrätietoisemmin, sillä se on tulevan menestyksen elinehto. Siksi Guggenheim-museon kaltaiset aloitteet ovat meille tärkeitä. …
Olen ottanut Guggenheim-hankkeen esille siksi, että Suomen tulevien vuosikymmenien yksi tärkein haaste on, kuinka tästä maasta tehdään monikulttuurisempi ja avoimempi.” (s. 174-175)

Suuren aaltojen teoria

Kirjan viitekehyksenä on Nikola Kondratjevin suurten aaltojen tai syklien teoria. Tämän teorian mukaan modernit taloudet muuttuvat 40-60 vuoden aalloissa. Aaltoja määrittävä tekijä on aikakauden keskeinen teknologia. Kun aallot alkoivat vaikutta 1700-luvun lopulla, niin nyt elämme siirtymäkautta 5. aallosta 6. aaltoon. Saadaksemme otetta aaltoihin, on tunnettava niiden dominoivat teknologiat. Ne menevät järjestyksessä 1) höyrykone, 2) rautatiet ja teräs, 3) sähköistyminen ja kemikaalit, 4) autot ja petrokemikaalit ja 5) digitaalinen teknologia. Nyt olemme siis siirtymässä kuudenteen aaltoon, jonka määräävä teknologia on Wileniuksen mukaan ”älykäs teknologia” tai, painottaen edessä olevaa niukkuutta, ”älykkäät resurssitehokkaat teknologiat”.

Kannattaa huomioida että Wilenius nimeää kuudennen aallon ydinteknologian älykkääksi teknologiaksi. Tämä on nähdäkseni digitaalisen teknologian uusi vaihe enemmän kuin uusi teknologia. Mutta kieltämässä esineiden internet tai kaiken internet, kuten nykyään myös sanotaan, pilvipalvelut, lisätty todellisuus ja tekoäly merkitsevät laadullista muutosta digitalisaatiossa. Samaan aaikan älykkäät matkapuhelimet tarjoavat jatkuvan pääsyn globaaleihin tietovarantoihin.

Älykkääseen teknologiaan kuuluu myös robotiikka. Itse olisin nostanut robotit ja niiden tuoman vallankumouksen aivan keskeiseen asemaan. Robotit ovat jo arkipäivää teollisuudessa, mutta lähivuosina robotit tulevat palvelualoille ja liikenteeseen. Itseohjautuva auto on itse asiassa robotti. Robotit tulevat hoivapalveluihin, pelastustehtäviin, opetukseen ja kauppaan (arvopaperikauppa on jo robottien ohjaamaa). Robotit mullistavat myös sodankäynnin. Robottien älykkyys ylittää pian ihmisten älykkyyden ja hahmontunnistuksen avulla ne näkevät kaiken ja osaavat tulkita ihmisten tunnetiloja.

Kun aikakausi vaihtuu määräävän teknologian muuttuessa, koko yhteiskunta kokee syvällisiä muutoksia. Uudesta teknologiasta tai innovaatiosta ”seuraa paitsi talouden kehitystä ja tuottavuuden kasvua myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia” (s. 55).  Uudet teknologiat muuttavat ”yhteiskunnan henkistä ylärakennetta” (s. 59).

Tästä ylärakenneteesistä Wilenius ottaa kaiken irti. Oli kysymyksessä mikä tahansa tulevaisuuden suuri muutos, se kytketään kuudennen aallon aikaan saamiin muutoksiin. Itse en ole aina vakuuttunut, että kytkennät ovat niin suoria kuin teksti antaa ymmärtää. Mutta joka tapauksessa suurten syklien teoria antaa ryhtiä ja holistisuutta usein niin fragmentaariseen tulevaisuuden tutkimukseen.

Hakematta suurten syklien teoriasta tulee mieleen Marxin kehittämä materialistien historiankäsitys, jonka klassinen muotoilu on Marxin Kansataloustieteen arvostelua johdannossa.

”Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset ovat tiettyjen välttämättömien, heidän tahdostaan riippumattomien suhteiden, tuotantosuhteiden alaisia ja nämä vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa tiettyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaaliperustan, jolle kohoaa oikeudellinen ja poliittinen ylärakenne, ja tätä päällysrakennetta vastaavat tietyt yhteiskunnallisen tietoisuuden muodot.”

Marx ennusti perustan ja päällysrakenteen, tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden joutuvan enemmin tai myöhemmin ristiriitaan joka purkautuu vallankumouksena. Suurten syklien teoria uskoo useisiin pieniin vallankumouksiin, joita Joseph Schumpeter kutsui luovaksi tuhoksi.

Tällä viittauksella Marxiin en suinkaan väitä Markku Wileniusta materialistiksi. Päinvastoin, Wilenius puhuu innokkaasti tietoisuuden vallankumouksesta.

”Kehkeytymässä oleva aikakausi ei tule olemaan vain älykäs vaan myös tietoinen. …  Todellinen kuudennen aallon yhteiskunta  voi perustua vain tietoisuuden kasvuun ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen parempaan laatuun” (s. 225).

Tietoisuuden vallankumouksessa on kyse sosiaalisen tietoisuuden tai tajunnan syntymisestä.  Tässä Wilenius tekee tärkeän erottelun kollektiivisen ja sosiaalisen tietoisuuden välillä. Kollektiivinen tietoisuus on kollektiivin ylivaltaa yksilön yli. Sosiaalinen tietoisuus taas on ihmisen itsensä omaksumaa yhteisvastuuta ja tietoisuutta ympäröivästä maailmasta. ”Kuudennessa aallossa ihminen liittyy osaksi yhteisöään omilla tietoisilla valinnoillaan”. (s. 187).

Kuudes aalto kutsuu esiin ihmisen ja nojautuu ihmisen arvoihin ja tietoisuuteen. Aineellinen kulutus ei voi enää lisääntyä, joten hyvä elämä rakentuu tulevaisuudessa henkisyyden varaan.