Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen ei ole katastrofi vaan mahdollisuus uudistua

Yhteiskuntasopimus on kaatunut. Tämä ei ole vain huono asia. Suomi on kriisissä joka tapauksessa, oli meillä yhteiskuntasopimusta tai ei. Kriisi on sekä taloudellinen että henkinen. Usko tulevaisuuteen on heikentynyt ja valtio velkaantuu edelleen huimaa  vauhtia. On selvää että tarvitsemme uusia sopeutustoimia ja mahdollisesti veronkorotuksia. Mutta ne ovat oireiden hoitamista, ei varsinaisen sairauden poistamista.

Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen on siinä mielessä hyvä asia, että se pakottaa miettimään uudelleen niitä keinoja, joilla Suomi saadaan nousuun. Ennen kuin uutta esitetään, on kirkkaasti analysoitava hallituksen politiikkaa. Hallituksen poliittinen tietoisuus näkyy selvästi niissä odotuksissa joita yhteiskuntasopimukseen pantiin, joten niitä on nyt käytävä kriittisesti läpi.

Yksikkötyökustannukset eivät ole ongelmamme

Sanottakoon heti alkuun, että Suomen perusongelmana ei ole yksikkötyökustannukset.   Yhteiskuntasopimuksellahan pyrittiin alentamaan yksikkötyökustannuksia 5 prosenttia. Tämän ajateltiin toteutuvat mm. lisäämällä palkatonta työtä. Täytyy sanoa, että koko yksikkötyökustannusten käsite on epäselvä ja soveltuu huonosti nykyaikaiseen työelämään.

Yksikkötyökustannus on yhden yksikön tuottamisen hinta työvoimakustannuksissa mitattuna. Miten tällaista käsittä voidaan soveltaa asiantuntijatyöhön, kuten johtamiseen, T&K-toimintaan, suunnitteluun, tietointensiivisiin palveluihin tai edes teollisuuteen? Mikä on esimerkiksi laivanrakennuksen yksikkötyökustannus? Käsite soveltuu, jos soveltuu ylipäätänsä mihinkään, mekaanisiin suorituksiin, kuten jonkun komponentin kokoamiseen. Nykyaikainen osaamista painottava elinkeinoelämä ei kerta kaikkiaan  alistu yksikkötyökustannuksiin.

Kustannustehokkuus on selvästi hyödyllisempi käsite, koska siinä otetaan huomioon kaikki tuotantoon vaikuttavat kustannukset, mukaan lukien työvoimakustannukset, raaka-ainekustannukset, energiakustannukset ja logistiset kustannukset sekä tietysti pääomakulut.

Jos katsotaan vientiteollisuuden kustannusrakennetta ja työkuluja, niin Suomen tilanne ei vaikuta erityisen huonolta. Vuonna 2011 työvoimakustannusten osuus tuotoksesta oli kaikilla toimialoilla 25,6 % kun se oli Ruotsissa 28,5 % ja Saksassa 26,5 %. Tehdasteollisuudessa vastaavat luvut olivat Suomessa 14,7 %, Ruotsissa 16,5 % ja Saksassa 19,1 %. 

Tilastoja on niin monenlaisia, että pitää olla varovainen ennen kuin menee väittämään, että Suomessa työvoimakustannukset ovat jotenkin erityisen korkeita. Tosiasiassa ne ovat eurooppalaista keskitasoa. On hyvin tärkeä huomata, että  teollisuuden 5 %:n työvoimakustannusten laskemisen vaikutus lopputuotteiden kustannuksiin on alle prosentin luokkaa. Tästäkö on kiinni Suomen kilpailukyky?

Hallituksen tavoittelemaa tuottavuusloikkaa ei saavuteta ”yksikkötyökustannuksia” alentamalla. Tuottavuus nousee ennen kaikkea soveltamalla teknologiaa kuten tieto- ja viestintäteknologiaa tuotantoon. Uuden teknologian kehittäminen ja soveltaminen edellyttää investointeja, ja juuri niitä teollisuus ei ole tehnyt. Investointiaste on laskenut ja tämä johtuu hyvin paljon tulevaisuususkon puutteesta ja halusta mitata tuottoja ulos omistajille. Yritysten johtamisessakin on ongelmia.

Kilpailukykymme heikkouden ratkaisevin tekijä on kuitenkin innovaatioiden puuttuminen ja niistä ei yhteiskuntasopimuskeskustelussa puhuttu juuri mitään. Tuottavuus ei mitenkään korvaa innovaatioita. Tuottavuus nousee kun voimavaroja käytetään entistä tehokkaammin. Se ei siis pidä sisällään uudistumista. Innovaatioiden ytimenä on taas uudistua ja tehdä uusia asioita. Yritykset ovat panostaneet aivan liian vähän innovaatioiden luomiseen ja uusien tuotteiden ja palvelujen tuottamiseen. Patenttihakemustenkin määrät ovat jatkuvasti laskeneet Suomessa. Innovaatioiden puutteesta seuraa, että reaalinen kilpailukykymme on heikentynyt.

Reaalinen kilpailukyky haasteena

Taloustieto Oy luonnehtii reaalista kilpailukykyä seuraavasti:

”Tuote ei mene kaupaksi halvallakaan, jos maailmalla ei ole kysyntää tuotteelle. Tärkeää on reaalisen kilpailukyvyn kehitys. Reaalisella kilpailukyvyllä tarkoitetaan yrityksen tai tuotteen ylivertaisuutta, joka mahdollistaa korkeamman myyntihinnan sekä siten myös paremmat palkat.”

Reaalisessa kilpailukyvyssä on kysymys tuotteen kiinnostavuudesta ja haluttavuudesta, joka ei perustu (vain) hintaan vaan tuotteen ominaisuuksiin. Kun tuote kiinnostaa eli käy kaupaksi, siitä saadaan parempi hinta. Reaalista kilpailukykyä ei paranneta tuotteen hintaa alentamalla, vaan juuri innovaatioilla. Luulisi että globaalin talouden kehitys ja Kiinan nousu olisi opettanut tämän, mutta ei näköjään. Ruotsi on meitä paremmin oivaltanut reaalisen kilpailukyvyn merkityksen ja onnistunut luomaan globaalisti tunnettuja brändejä soveltamalla taitavasti uutta teknologiaa ja kehittämällä käytettävyyttä ja muotoilua. Olennainen osa uutta taloutta on asiakas-keskeinen suunnittelu ja tuotteiden muuttuminen palveluksi. Tähän trendiin meidän teollisuutemme on uudistuttava.

Suomen tulevaisuus riippuu taloutemme reaalisesta kilpailukyvystä. Sen takia maamme keskeinen haaste on nyt uudistaa elinkeinoelämää ja  tuottaa innovaatioita.

Tutkimukseen ja tuotekehitykseen panostettava

Monet tutkimukset ovat osoittaneet t&k -panosten suuren merkityksen innovaatioille ja talouskasvulle. Vaikka innovaatiot syntyvätkin pääosin yrityksissä, niin taustalla ovat koulutus ja tutkimus. Erityisesti koska Suomi ei ole halvan työvoiman maa, meidän tulee keskittyä korkean arvonlisäyksen omaavaan tuotantoon. Sellainen perustuu yhä useammin tutkimuksen tuloksiin ja niiden soveltamiseen. Tällöin yliopistot ja korkeakoulut ovat avainasemassa.

Nyt kun yhteiskuntasopimusta ei syntynyt, niin hallituksen ja pääministerin aikaa ja energiaa jää enemmän käytettäväksi todellisten kysymysten ratkaisemiseen . Yhteiskuntasopimusneuvottelut ay-liikkeen kanssa olisivat olleet erittäin raskaat, aikaa vievät ja vesittyvät. Hallituksen fokukseen tulee nyt nostaa elinkeinoelämän uudistaminen, tutkimus- ja kehitystoiminta ja innovaatiolle otollisten ympäristöjen, ns. ekosysteemien luominen.

Monet asiantuntijat, kuten Matti Alahuhta ja Bengt Holmström Helsingin sanomien haastatteluissa, ovat painottaneet tutkimuksen ja t&k-toiminnan merkitystä kilpailukyvylle. Näiden analyysien valossa näyttää problemaattiselta, että hallitus on leikannut merkittävästi yliopistojen, Suomen Akatemian ja Tekesin määrärahoja. Lienee turha enää toivoa että nämä leikkaukset peruttaisiin, kun kaikkialta joudutaan leikkaamaan. Sen sijaan pääpaino on pantava hallituksen kärkihankkeisiin.

Reaalisen kilpailukyvyn kannalta erityisen kiinnostava kärkihanke liittyy korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön vahvistamiseen innovaatioiden kaupallistamiseksi. Kärkihanke sisältää monia merkittäviä tavoitteita ja huomattavia lisäpanoksi Tekesille ja Suomen Akatemialle tämän asian edistämiseen. Kärkihankkeen kantava tausta-ajatus on, että Suomessa on kehitettävä osaamiskeskuksia ja tuettava innovatiivisten ekosysteemien muodostamista.

Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri esittää mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa (11.7.) että leikkauksia on kohdennettava siten että ”tieteen kova ydin säilyy”. Tähän mielipiteeseen on syytä yhtyä, mutta tämän hetken peruskysymys on pikemminkin siinä, miten tämän ”kovan ytimen” vaikutuksia yhteiskuntaan voidaan vahvistaa. Sellaisessa kriittisessä tilassa, jossa nyt olemme, on aivan ensiarvoisen tärkeää hyödyntää täysimääräisesti tutkimuksen tuloksia.

Yliopistojen tehtävä on tutkimus ja koulutus, mutta yliopistojen pitää myös huolehtia tutkimustulosten hyödyntämisestä yhteiskunnassa. Tutkimuksen hyödyntäminen kuuluu myös Suomen Akatemian lakisääteisiin tehtäviin.

Tutkimuksen hyödyntäminen on jäänyt pahasti valtion tuen maksimoinnin jalkoihin. Yliopistojen rahoitusmalli painottaa julkaisuja ja tutkintoja. Tutkijan ura on myöskin sidottu julkaisuihin. Tästä on seurannut, että yliopistojen ja tutkijoiden kannusteet ja motiivit suuntautuvat lähes yksinomaan akateemisten julkaisujen tuottamiseen. Esimerkiksi yliopistoissa esiintyy nihkeyttä Tekes-hankkeita kohtaan, koska niissä tähdätään sovelluksiin ja niiden puitteissa ei ole riittävästi mahdollisuuksia akateemisiin julkaisuihin.

Yliopistojen rahoitusmallia on pikaisesti muutettava ja etsittävä uusia tapoja tutkia asioita ongelmalähtöisesti. Erityisesti tarvitaan uusia tapoja toimia yhteistyössä yritysten kanssa. Tämä ei tarkoita tinkimistä ilmiöiden tieteellisestä käsittelystä vaan yhteiskunnalle tärkeiden asioiden – ilkeiden ongelmien kuten ilmaston muutoksen -  ottamista vakavasti niin tieteessä kuin liiketoiminnassa.

Suomella on kiistattomia vahvuuksia

Vaikka yhteiskuntasopimus kaatuikin, Suomella on silti runsaasti vahvuuksia joiden varaan tulevaisuus voidaan rakentaa. Hyvinvointiyhteiskuntamme perusteet ovat kunnossa, ihmisten koulutus- ja osaamistaso ovat korkealla ja olemme kokeilunhaluisia ja kekseliäitä. Erityisen positiivista on nuorten kiinnostus yrittämiseen. Myös nuorten muotoilijoiden luovuus on saanut kansainvälistä tunnustusta.

On selvää, että pitkään jatkunut taantuma ja korkea työttömyys ovat vetäneet mielialoja alaspäin. Edellinen hallitus ei pystynyt luomaan uskottavaa tulevaisuuskuvaa eikä tekemään tarvittavia päätöksiä.

Uusi hallitus aloitti päättäväisesti, mutta herätti heti ristiriitaisia tunteita. Leikkauslistat kauhistuttivat ja perussuomalaiset epäilyttivät monia. Hallituksella on nyt totuuden hetki: kykeneekö se esittämään positiivisen vision kriisin voittamiseksi ja Suomen nostamiseksi ylös kuopasta. Uskon että kestämme leikkauksetkin, jos tiedämme, että asiat saadaan kuntoon ja reaalinen kilpailukykymme nousee tasolle, jolla meidän oikeasti pitäisi olla ottaen huomioon vahvuutemme.