Antti Hautamäki

Arvostelu Jussi Ahlrothin kirjasta Kirje Buddhalta, Länsimaisen filosofian buddhalainen historia. Kustantaja SKS, 2025.

Kirja Buddhasta ja länsimaisesta filosofiasta

Kirjan alaotsikko ilmaisee mistä Jussi Ahlrothin kirjassa on kyse. Se on länsimaisen filosofian luentaa buddhalaisesta näkökulmasta. Kiinnostus buddhalaisuutta kohtaan on selvästi lisääntynyt Suomessa ja muualla lännessä 2000-luvulla. Perinteinen kristillinen uskonto ei tunnu tarjoavat ratkaisuja nykyihmisten ahdistukseen ja kriiseihin. Kirkon jäsenyys ei enää tyydytä ihmisten hengellisiä tarpeita. Idän uskonnot ja erityisesti buddhalaisuus vetoavat ihmisiin, jotka eivät löydä kirkosta kotipesää omalle hengelliselle kehitykselleen. Buddhalaisuuden tarjoama mielenrauha ja itsetuntemus ovat juuri sitä, mitä tarvitaan nykyajan hektisessä ympäristössä. Tämä vetoaa ihmisiin ja tuntuu kuin buddhalaisuus olisi yhtäkkiä kaikkialla läsnä, niin lehdissä, kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Suomessakin tarjolla olevista buddhalaisuuden monista muodoista jokainen voi löytää itselleen läheisimmän ja luontevimman tavan harjoittaa buddhalaisuutta. 

Filosofi ja toimittaja Jussi Ahlrothin tarina on hyvä esimerkki buddhalaisesta aallosta. Ahlroth opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa 1990-luvulla, mutta se ei vastannut hänen odotuksiaan ja tarpeitaan. Hän jätti filosofian ja kiinnostui buddhalaisuudesta. Nyt hän on harjoittanut buddhalaisuutta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kymmenkunta vuotta sitten Ahlroth rupesi miettimään, olisiko länsimaisessa filosofiassa nähtävissä buddhalaisia piirteitä ja vaikutteita. Ratkaisevaa tässä pohdiskelussa oli tutustuminen kreikkalaisen filosofi Pyrrhonin opetuksiin, joissa näkyi buddhalaisuuden vaikutus. 

Pyrrhon oli tutustunut buddhalaisuuteen kulkiessaan Aleksanteri Suuren joukkojen mukana Intiaan. Hän toi mukanaan buddhalaisuuden Kreikkaan ja pani alulle länsimaisen filosofian buddhalaisen tradition. Ahlrothin termein, Pyrrhon toi Intiasta ”kirjeen Buddhalta” ja välitti sen eteenpäin. Tämä kirje on kulkeutunut läpi länsimaisen filosofian historian aina meidän päiviimme asti. Buddhan kirjettä on ”luettu” eri tavoin, ja buddhalaisuus näkyy monilla tavoilla – vahvempana ja heikompana filosofien ajattelussa. Ahlroth uskaltaa puhua länsimaisen filosofian buddhalaisesta historiasta. Mutta kuten Ahlroth painottaa, länsimaisessa filosofiassa ei ole koskaan oivallettu buddhalaisuuden syvintä olemusta, jakamattomuuden oivallusta. Länsimaisessa filosofiassa on kuitenkin ”häivähdyksistä” buddhalaisuudesta. Ahlrothin mukaan hänen kirjansa onkin kokoelma muistiinpanoja näistä häivähdyksistä (43). 

Tämän artikkelini tarkoitus on ensinnäkin kertoa lyhyesti, mitä buddhalaisuus voisi olla. En ole buddhalaisuuden harjoittaja enkä asiantuntija, joten lukijan kannattaa suhtautua esitykseeni kriittisesti. Artikkelin pääosassa on sen esittäminen, miten Ahlroth näkee käsittelemiensä filosofien buddhalaisen aineksen tai suhteen buddhalaisuuteen. Tämä on siis Ahlrothin kirjan filosofista luentaa. Lopuksi kommentoin Ahlrothin kirjaa. 

Heti aluksi on syytä todeta, että Ahlrothin kirja on hyvin ainutlaatuinen. En ole koskaan törmännyt vastaavanlaiseen teokseen, jossa olisi käsitelty niin perusteellisesti buddhalaisuuden vaikutuksia länsimaisessa filosofiassa. Toki yksittäisiä huomioita on paljonkin esitetty, mutta Ahlrothin repertuaari on aivan omaa luokkaansa. Kirjassa käsitellään ensin antiikin filosofit Sokrates, Platon ja Pyrrhon ja sen jälkeen uuden ajan keskeiset filosofit René Descartes, David Hume ja Immanuel Kant. Viimeiset kolme filosofia ovat 1900-luvulla vaikuttaneet Edmund Husserl, Martin Heidegger ja Jacques Derrida. Kaikki nämä yhdeksän filosofia käsitellään perusteellisesti viitaten heidän omiin kirjoituksiinsa.  Vaikka näitä filosofeja tarkastellaan buddhalaisuuden näkökulmasta Ahlrothin silmin, kirja antaa samalla aika kattavan yleiskuvan mukana olevien filosofien ajattelusta. Kokonaiskuvan saamiseksi suosittelen, että kirjaa luetaan rinnan länsimaisen filosofian yleisesityksen kanssa (esim. Nordinin Filosofian historia).

 

Buddhalaisuudesta

Esitykseni buddhalaisuudesta perustuu pääosin Ahlrothin kirjaan ja Wikipediaan. 

Buddhalaisuuden suuntauksia ovat esimerkiksi:

• Theravada: Vanhimpien opetusten polku (Etelä- ja Kaakkois-Aasia).
• Mahayana: Suuri vaunu (Itä- ja Keski-Aasia, mukaan lukien Tiibet, Japani, Kiina).
• Vajrayana: Timanttipolku (Tiibet). 

Vajrayana-buddhalaisuus, eli "timanttipolku" tai "salamapolku", on Tiibetin buddhalaisuuden ydin. Se on esoteerinen ja tantrinen suuntaus Mahayana buddhalaisuuden sisällä. Siinä käytetään rituaaleja, tehdään mielikuvaharjoituksia (tantra) ja harjoitetaan meditaatiota, usein gurun ohjauksessa.

Dharmalla viitataan Buddhan opetuksiin todellisuuden luonteesta. 

Yksi tapa esittää buddhalaisuutta on lähteä ns. neljästä jalosta totuudesta: 

1. Elämä on kärsimystä (dukkha): Elämä on pohjimmiltaan epätyydyttävää.

2. Kärsimyksen syy: Kärsimyksen syy on jano, takertuminen, haluaminen ja tietämättömyys.

3. Kärsimyksen lakkaaminen: Kärsimyksestä voi vapautua sammuttamalla janon.

4. Tie kärsimyksen lakkaamiseen: Jalo kahdeksanosainen polku johtaa valaistumiseen.

Buddhalaisuuden keskeiset piirteet voidaan kiteyttää seuraavasti:

1.  Jumalattomuus: Buddha oli ihminen, ei jumala, ja opetukset ovat käytännönläheisiä, kehottaen harjoittajaa itse tutkimaan totuutta.

2. Kärsimyksen ymmärtäminen: Keskeinen opetus on elämän epätyydyttävyys (dukkha) ja sen syiden – takertumisen, vihan ja tietämättömyyden – ymmärtäminen.

3. Valaistuminen (Nirvana): Päämäärä on nirvana, kärsimyksen täydellinen loppuminen, saavutettavissa kahdeksanosaisen polun harjoittamisen kautta.

4. Jalo kahdeksanosainen polku: Sisältää oikean ymmärryksen, ajatuksen, puheen, toiminnan, elannon, ponnistelun, tarkkaavaisuuden ja keskittymisen.

5. Karma ja jälleensyntymä: Opettaa tekojen ja seurausten lakia (karma) sekä jälleensyntymien kierrosta, josta valaistuminen vapauttaa.

6. Kriittinen ajattelu: Buddha rohkaisi kriittiseen tarkasteluun, eikä opetuksia pidä uskoa sokeasti, vaan ne tulee ymmärtää itse. 

Ahlroth nostaa buddhalaisuudesta esiin kaksijakoisuuden kritiikin. Olemme taipuvaisia pitämään yhteenkuuluvia asioita erillisinä. Esimerkkinä kaksijakoisuudesta on subjektin ja objektin pitäminen erillisinä. Buddhalaisuudelle on keskeistä tiedostaa jakamattomuus ja voittaa kaksijakoisuus: on ylitettävä käsitykset erillisestä "minästä" (subjekti) ja ulkoisesta maailmasta (objekti), koska juuri tämä kaksijakoisuus luo takertumista ja kärsimystä. Olemassa oleva tietoisuus (Atman) on perimmäinen luontomme, ja pinnalla ilmenevä identiteettimme, minuutemme, on pelkkää harhaa (Maya).

Esimerkkinä jakamattomuudesta on muodon ja tyhjyyden suhde. Tyhjyys tarkoittaa sitä, että mikään ei ole olemassa itsenäisesti tai muuttumattomasti. Asioilla ei ole kiinteää olemusta; ne ovat yhteydessä toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Muoto viittaa kaikkeen havaittavaan ja aineelliseen todellisuuteen. Se on havaittavien asioiden ilmenemistapa. Ahlrothin mukaan ”muoto tarkoittaa kaikkea, mitä aistimme ja koemme, tyhjyys kaiken sen perusolemusta” (s. 34). Asia voidaan ilmaista myös avaruuden käsitteen avulla, sillä ”avaruus on se, mistä kaikki syntyy ja mitä kaikki lopulta on” (s. 35). Buddhalaisuudessa muoto ja tyhjyys ovat erottamattomia. Tämä ilmaistaan usein myötätunnon ja viisauden erottamattomuutena. Viisauden oivalluksesta seuraa myötätunto. 

Ahlroth edustaa kirjassaan vajrayanaan kuuluvaa dzogchenperinnettä. Tässä perinteessä meditaatio on kaiken ydin. Länsimaisen filosofian perinteessä filosofia on ennen kaikkea ajattelua tai oikeammin ajattelun ajattelua (vrt. Esa Saarisen trilogia). Meditaatio osoittaa, että suhteemme ajatteluun on ongelmallinen. Meditaatiossa kohdataan oma mieli sellaisena kuin se on. Ajattelu johtaa aina uuteen ajatukseen, emmekä pääse ulos ajattelun kehästä. Vajrayana ei kiellä ajattelua, mutta pitää sitä yhtenä aistina. Ajattelu on itsessään kykenemätön tarkastelemaan ajattelua. Meditaatiossa pyritään päästämään irti ajatuksista ja pidättäydytään ajatusprosessien seuraamisesta (s. 86).

Buddhalaisuus nähdään usein luostareissa harjoitettuna meditaationa. Nyt kun buddhalaisuus ja sen jooginen perinne tunnetaan lännessä paremmin, nähdään, että buddhalaisuutta voidaan harjoittaa ”syvimmällä tavalla sitoutuneesti ja silti elää parisuhteessa, käydä töissä ja toimia osana yhteiskuntaa” (s. 29). ”Vajrayanan ydin on rakastumista maailmaan sellaisenaan kuin se todella on, joka hetki, yhä uudelleen” (s. 30).

**

Nyt siirryn käsittelemään Ahlrothin esitystä valitsemistaan filosofeista. Koska esitykset ovat suhteellisen laajoja, joudun keskittymään kysymyksiin ja teemoihin, jotka ovat mielestäni keskeisiä kyseisille filosofeille ja joihin liittyy kiinnostava yhteys buddhalaisuuteen. Se mitä sanon näistä filosofeista perustuu täysin Ahlrothin tekstiin, mutta mahdolliset virhetulkinnat on pantava omaan piikkiini. 

 

Sokrates ja epäilyn menetelmä

Ahlrothin mukaan sokraattinen menetelmä on Sokrateen filosofian buddhalaisin elementti. On esitetty, että Sokrateella on kolme keskeistä näkemystä, ja ne kaikki ovat yhteneviä buddhalaisuuden kanssa.

1. Filosofian tehtävänä on keskittyä ihmisen ymmärtämiseen maailmankaikkeuden selittämisen sijaan

2. Jokaisessa ihmisessä on jo valmiina kaikki olennainen tieto.

3. Kyvyttömyytemme hyvään elämään johtuu virheellisistä käsityksistämme.

Sokraattisessa menetelmässä puretaan keskustelukumppanin ajatusrakennelmia. Ihmiset ovat itsepetoksen vallassa. Filosofian tehtävänä on osoittaa väärät käsityksemme asioista ja itsestämme ja auttaa pääsemään niistä eroon. Vain tätä kautta voi oppia tuntemaan itsensä ja saavuttaa hyveiden kautta onnellisuus.

 

Platon ja ideaoppi

Platon kuvaa Sokrateen ajattelua ja toimintaa dialogeissaan. Niistä on vaikea erottaa Sokrateen omat näkemykset ja Platonin tulkinnat. Yksi tapa hahmottaa tätä eroa on ajatella, että Platon vie sokraattisen epäilyn ja kyseenalaistamisen askelta pidemmälle. Kokemamme maailma ei ole todellinen.  Kokemusmaailmassa kaikki muuttuu ja liikkuu, syntyy ja häviää, tulee ja menee. Muutos ja liike ovat harhaa ja todellinen maailma on pysyvä ja muuttumaton.  Platonin merkittävin ”innovaatio” on ideaoppi, jonka avulla hän selittää muutoksen ja muuttumattomuuden probleemin. 

Ideaopin voi ymmärtää oletuksena erilaisten havaittavien asioiden takana olevasta yhteisestä olemuksesta. Konkreettisena esimerkkinä olkoon pöytä (s. 103). On monenlaisia pöytiä, suuri ja pieniä, korkeita ja matalia, vaaleita ja tummia, puisia ja metallisia jne. Idealla tarkoitetaan ajatusta pöydästä, joka liittyy jokaiseen erilliseen pöytään. Kyseessä on ”pöytä yleensä”, joka on riisuttu yksittäisten pöytien määreistä. 

Ahlroth kirjoittaa ideaopista: 

”Kaikki asiat, mitä havaitsemme ja koemme, ovat yksittäistapauksia jostain niitä yleisemmästä, suuremmasta, perustavammasta, josta ne ovat osallisia mutta joka on niistä riippumaton. Se mistä ne ovat osallisia, ovat ideat.” (s. 105). 

Ideaopin mukaan ideat ovat itsessään pysyviä ja muuttumattomia. Platonin tärkeä motiivi ideaopin kehittämiseen on muuttumisen pitäminen pahana ja ongelmallisena. Tähän motiiviin liittyy erityinen näkemys tiedosta, jonka mukaan meillä voi olla varsinaista tietoa vain muuttumattomista asioista. Jos kaikki on muuttuvaa, meillä ei voi olla tietoa maailmasta. Ajattelu ja järki ovat Platonille keskeinen tapa lähestyä ideamaailmaa ja totuutta. Toinen tapa on keskustelu ja dialogi, jonka mestari Sokrates oli.  

Ideaoppi on monella tavalla hyvin problemaattinen, mutta sen takana olevat kysymys yksittäisen ja yleisen, muuttuvan ja muuttumattoman suhteesta on kestävä ja aina ajankohtainen. Buddhalaisuudessa korostetaan ihmisten kammoa muuttumista kohtaan ja pysyvän jatkuvaa etsimistä. Tämä on tragediamme. Buddhalaisuudessa ei aseteta muutosta ja muuttumattomuutta toistensa vastakohdiksi. Ne kuuluvat aina elämään, mutta tämän hyväksyminen on vaikeata.

Ahlroth käsittelee kirjassaan myös Platonin luolavertausta, josta Platon erityisesti tunnetaan. Vertauksen ydin on nähdäkseni siinä, että ihminen näkee todellisesta maailmasta vain varjokuvia eikä voi niiden perusteella tietää minkälainen maailma oikeasti on. Elämme siis harhaisessa maailmassa, josta filosofian on kyettävä meidät vapauttamaan.

 

Pyrrhon ja buddhalaisuuden tulo länsimaiseen filosofiaan

Pyrrhon Elisläinen on Ahlrothin kirjassa se filosofi, joka toi buddhalaisuuden kreikkalaiseen ja länsimaiseen filosofiaan. Pyrrhon välitti länsimaiseen filosofiaan ”kirjeen Buddhalta”. Pyrrhon matkusti Aleksanteri Suuren matkassa Intiaan ja tutustui ilmeisesti siellä buddhalaisuuteen. Tämä muutti hänet perusteellisesti. Filosofia ei enää ollut argumentaatiota, se oli elämäntapa. Filosofia ei ole ensisijaisesti ajattelua vaan menetelmä käsitysten muuttamiseen. Ajatuksista on siirryttävä elämään.

Peruskysymys on, mitä on hyvä elämä, joka tekee ihmisen onnelliseksi. Pyrrhon käytti onnellisuudesta sanaa atarksia, joka tarkoitta tyyneyttä ja mielenrauhaa. Se on tila, jossa asioiden annetaan vain olla, antamatta niiden häiritä. Tähän tilaan pääsemiseksi tarvitaan menetelmää, jota kuvaa sana epokee. 

Pyrrhonin oppilas Timon kuvailee hänen menetelmäänsä onnellisuuden savuttamiseksi seuraavasti (s. 158). 

”Pyrrhon opetti kaikkien asioiden olevan erottamattomia, pysymättömiä ja määrittelemättömiä. Siksi havaintomme ja käsityksemme asioista eivät ole tosia eivätkä epätosia, eikä meidän siksi pidä luottaa niihin. Sen sijaan meidän tulisi pysyä ilman käsityksiä, tasapuolisena ja järkkymättä… Sille joka toimii näin, tuloksena on ensin vaikeneminen ja sen jälkeen ataraksia. ”

Ei ole helppo elää tämän opetuksen mukaisesti. Ihminen haluaa aina pysyvyyttä ja järjestystä. Ahlroth kirjoittaa: ”Meidän on vaikea hyväksyä sitä, että kaikki liikkuu ja muuttuu, sekoittuu toisiinsa ja lopulta lakkaa olemasta.” (s. 161) Teemme asioista pysyviä kiintopisteitä ja rakennamme maailmasta karttoja, jossa kaikki asiat ovat siististi paikoillaan. ”Teemme kaikesta omakuvamme, jolla peitämme todellisuuden maaston.” (s. 163)  Ongelmana on itse ajattelu, jossa teemme asioista kiintopisteitä. Ajattelu synnyttää jatkuvasti uusia ajatuksia ja tästä tulee ikiliikkuja. Filosofian ongelmana on, että se yrittää ratkaista ajattelun ongelmaa ajattelun ajattelun avulla. Ratkaisu voidaan löytää vain katselemalla ajattelua sen ulkopuolelta. 

Ajattelun ikiliikkujan pysäyttämiseksi tarvitaan menetelmää, epokeeta. Sellainen on meditaation menetelmä. Meditaatiossa vapaudutaan tarpeesta seurata jatkuvasta ajattelun ja mielen liikkeitä. Kun ajattelu jätetään silleen, esiin pääsee tietoisuus. Meditaatio johtaa mielenrauhaan, atarksiaan. Ahlroth kirjoittaa, että silloin on vapaa ”kun asioiden ja ajatusten antaa tulla, olla ja mennä, ilman että pakottaa niitä kiintopisteiksi” (s. 187). Tätä tilaa kutsutaan buddhalaisuudessa tyhjyydeksi.

On syytä palautta mieliin Platon ja hänen ideaoppiinsa. Platonin mukaan muuttuvien ilmiöiden takana on pysyvä ideoiden maailma. Pyrrhonin oivallus oli, että ilmiöiden takana ei ole mitään pysyvää ideoiden maailmaa, vain tyhjyyttä. Tyhjyydestä kaikki ilmiöt nousevat ja sinne ne palaavat (s. 190). Tyhjyydessä kaikki kiintopisteet purkautuvat ja tila avautuu.

Haluan vielä korostaa Pyrrhonin kuulumista antiikin skeptiseen koulukuntaan (ks. Skeptisismi, Epäilyn ja etsimisen filosofia, toim. Malin Grahn-Wilder, Gaudeamus 2016). Pyrrhonia pidetään varsinaisen skeptisismin perustajana. Keskeinen sanoma Pyrrhonilla oli luopuminen perusteettomista kannanotoista ja rauhallisen, onnellisen elämän tavoittelu. Pyrrhon kiisti varmojen totuuksien (kiintopisteiden) olemassa olon ja suositteli pidättäytymistä kaikista arvostelemista. Vain tällä asenteella voidaan tuottaa mielenrauha. Kaikki mitä tiedämme Pyrrhonin ajattelusta perustuu muiden filosofien teksteihin, joista tunnetuimpia on Sekstos Empeirikoksen kirja Pyrrhonin filosofian peruspiirteet. Sekstos kehitti johdonmukaisen skeptisistisen näkökulman, joka ei kaikilta osin vastannut Pyrrhonin opetuksia.

 

Kirjallisen filosofian synty

Ennen siirtymistä antiikin filosofiasta uuden ajan filosofiaan Ahlroth tarkastelee filosofian ”kirjallistumista”.  Antiikissa filosofia oli elämäntapa ja ihmisen muuttumisen prosessi. Mutta vähitellen kirjat saivat yhä keskeisemmän osan filosofiassa. Filosofeista tuli  ”kirjanoppineita”, jotka ilmaisivat ajatteluprosessinsa kirjoina, tutustuivat muiden filosofien oppeihin kirjojen välityksellä ja kommentoivat filosofien tekstejä. 

Edellä esitellyt filosofit Sokrates ja Pyrrhon eivät kirjoittaneet mitään. He keskustelivat ihmisten kanssa ja opettivat heitä näkemään omat harhansa. Heidän filosofinen otteensa oli käsityksiä purkavaa ja kyseenalaistavaa. Platonin filosofia on sikäli kaksinaista, että se oli samaan aikaan paitsi purkavaa (Sokrateen metodi) samalla myös ajatuksia järjestävää kirjallista filosofiaa. Kirjallisen filosofian traditio sai alkunsa varsinaisesti Aristoteleesta. Siinä on keskeisessä asemassa ajatusten ja käsitteiden järjestelmä, jonka esittäminen ja ymmärtäminen edellyttää kirjoja. Kun kirjat nousevat filosofiassa keskeiseen asemaan, kirje Buddhalta jää helposti lukematta ja ymmärtämättä. Kirje on kehotus henkiseen muuttumiseen, mistä kirjallinen filosofia ei ole välttämättä ollenkaan kiinnostunut. 

 

Descartes ja cogito-argumentti

Uuden ajan modernin filosofian voi sanoa alkaneen Descartesin filosofiasta. Hän halusi antaa vahvan pohjan uudelle kehittymässä olevalle tieteelle. Tätä varten hän tunsi välttämättömäksi torjua tieteeseen kohdistuvat skeptiset epäilyt. Torjumalla johdonmukaisesti skeptisismin hän uskoi löytävänsä epäilemättömän varmuuden, johon tiede voisi nojautua. 

Descartes kuvaa varmuuden löytämisen prosessia teoksissaan Metodin esitys ja Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Mietiskelyjä teos johdattaa lukijan mietiskelyyn, jossa epäilyn kautta päädytään varmuuteen omista ajatuksista. Ahlrothin mukaan Mietiskelyjä on filosofinen versio meditaatiosta (s. 248). Tässä teoksessa Descartes kuvaa metodista epäilyä ja siitä vapautumista. 

Epäily on voitettava ja se tapahtuu oivaltamalla ajattelevansa. Tämä on kuuluisa cogito-argumentti: Ajattelen, siis olen olemassa. Epäilinpä mitä tahansa, varmaa on, että minä epäilen, ja siksi olen olemassa. Epäileminen varmistaa olemassaoloni. Tämän voi sanoa yleisemmin niin, että niin kauan kuin ajattelen, olen olemassa. Cogito-argumenttia on aiheesta arvosteltu. Yleisin huomio on, että siitä, että ajattelen, ei voida loogisesti päätellä, että minä olen olemassa. On vain ajattelu. 

Ahlroth esittää kirjassaan mielestäni uuden tavan lähestyä metodista epäilyä ja cogito-argumenttia. Descartes otti epäilyn tosissaan ja kulki sen loppuun saakka. Tämä tie johti buddhalaisittain sanottuna tyhjyyteen ja katoamiseen. Ahlroth kirjoittaa Descartesin epäilystä seuraavasti:

”Kun hän sitten käynnisti metodisen epäilyn, se johti hänet epokeen [arvostelmista pidättäytyminen, sulkeistaminen] kautta kohtaamaan todellisen sisäisen tyhjyyden, ja hän pelästyi. Cogito nousi ennen kaikkea pelastuskeinoksi tätä sisäisen tyhjyyden pelkoa kohtaan. … Hän teki siitä filosofiansa kulmakiven.” (s. 263)

Buddhalaiselta kannalta cogitosta tuli Descartesille ”kiintopiste”, johon takerrutaan kuin pelastusrenkaaseen. Tämä on kestämätön ratkaisu, joka perustuu ajattelun keskeiseen asemaan. Olemme addiktoituneita ajatteluun ja takerrumme ajattelusta riippuviin kiintopisteisiin (s. 261). Buddhalaisen näkemyksen mukaan tietoisuus ei ole riippuvainen ajattelusta eikä minuudesta. Vaikka en ajattelisi, tietoisuus kuitenkin on. 

 

Hume ja skeptisimi

Hume on uuden ajan keskeisiä skeptikkoja. Hänen mukaansa monet varmoina pitämämme totuudet ovat vain tapoja ja tottumuksia. Moraalillakaan ei ole muuta perustetta kuin tunteet. (s.280) Hume kyseenlaistaan kolme keskeistä uskomustamme:

1.     1. Meillä on minuus.

2.     2. On olemassa meistä riippumaton syyn ja seurauksen laki.

3.     3. Sen perusteella, miten asiat ovat, voidaan päätellä miten niiden pitäisi olla.  

Näiden uskomusten kyseenalaistamien on keskeistä myös buddhalaisuudessa. Humen kausaliteetin kritiikki on näistä kaikkein tunnetuin. Humen mukaan  päättelemme syy-seuraussuhteen olemassaolon tottumuksen voimasta: kun havaitsemme toisen ilmiön (seuraus) esiintyvän aina kun toinen ilmiö (syy) esiintyy.  Syy-seuraussudetta ei koskaan itsessään havaita; havaitsemme vain kahden ilmiön esiintyvän yhdessä. Mutta kun ilmiöt esiintyvät toistuvasti yhdessä, niin ajattelemme, että sen takana on kausaalinen yhteys. Humen mukaan kausaalisuuden olettaminen perustuu vain tapaan ja tottumukseen. 

Humen minuuden kritiikki on myös erittäin tunnettu. Meillä ei ole mitään havaintoa minuudesta sellaisenaan. Havaitsemme vain vaihtuvia ajatuksia, tunteita ja mielentiloja. Hume kirjoittaa, että ”en koskaan saa kiinni itsestäni ilman havaintoa, enkä koskaan voi tarkastella mitään muuta kuin sitä havaintoa” (s. 286). Rakennamme minuuden kuvittelun ja tarinoiden avulla. 

Kolmas uskomus liittyy moraaliin. Humen kritiikki tunnetaan Humen Giljotiinina. Sen mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Moraali perustuu tunteille eikä järjellä ole siinä merkittävää osaa. Kaikki varmuus perustuu tunteeseen. 

Hume vie filosofiassaan skeptisismin tietynlaiseen ääripäähänsä. Jäämme tyhjän päälle, jos ja kun Humen skeptiset argumentit pitävät paikkansa. Buddhalaisesta näkökulmasta Humen skeptinen filosofia käsittelee vain sitä, mitä mielessä on, kiinnittämättä huomiota siihen, mistä se kaikki tulee (s. 325). Tämä tulemisen lähde on Humelle mysteeri, josta ei voi tietää mitään; tieto ja moraalinen elämämme lepäävät tyhjän päällä. Hume ei pysty selittämään, mistä kokemuksessa oleva yhtenäisyyden tunne tulee. Se on salattu voima. Se jää avoimeksi ristiriidaksi.

Buddhalaisen katsannon mukaan ajatukset tulevat ei-mistään eli ne ovat tyhjyydestä nousevia muotoja ja tätä Hume ei koskaan tajunnut. Tottumuksen ylivallan purkamiseen on buddhalaisilla omat selityksensä ja keinonsa. Meditaatiossa nähdään, miten tottumus syntyy ja toimii. Sen ansiosta kykenee vapautumaan tottumuksen vallasta.

 ”Tottumus ja tapa perustuvat jatkuvalle yrityksellemme todistaa itsellemme, että meillä on pysyvä, erillinen ja määriteltävissä oleva minuus ja identiteetti.” (s. 308) 

 

Kant ja oliot sinänsä

Kantin mukaan filosofian tehtävänä ei ole tutkia maailmaa vaan sitä, miten me koemme maailman. Filosofian pitää osoittaa, miten asiat jäsentyvät kokemuksemme kautta. Kant haluaa selvittää, millainen maailman ja meidän mielemme pitäisi olla, jotta kokemus maailmasta olisi mahdollinen. On etsittävä kokemuksen ehtoja. Järjen säännöt määrittävät nämä kokemuksen ehdot. Ahlrothin mukaan: ”Järki on Kantin filosofian perusta, ydin ja sen seuraus, hänen filosofisen järjestelmänsä suurin siunaus ja sen suurin ongelma” (s. 358). 

Kokemuksen ehtojen analyysi johtaa kysymykseen, onko kokemus kaikki ja mitä jää sen ulkopuolelle. Kantin vastaus on, että oliot itsessään ovat kokemuksen tuolla puolen. Niistä ei tiedetä mitään muuta kuin että ne ovat olemassa. Se mitä tiedämme olioista, on vain miten ne ilmenevät. Tässä vallitsee katkos ilmiön ja olion itsessään välillä.  Oliot itsessään eivät ole havaittavissa, mutta niitä voidaan ajatella.

Ahlroth rinnastaa olioiden sinänsä maailmaa buddhalaiseen tyhjyyden tai avaruuden käsitteeseen. Ilmiöt tai buddhalaisittain muodot nousevat tyhjyydestä esiin. Olennaista tässä on, että muodon ja tyhjyyden suhde ei ole syy-seuraussuhde. Muoto ja tyhjyys ovat jakamattomia.  Ahlroth pitää Kantin olion sinänsä käsitettä ”kompromissina”, joka oli postuloitava, koska tyhjyyden ja avaruuden olettaminen ei mitenkään sopinut Kantin filosofiseen ajatteluun. Voisi sanoa niinkin, että koska ”Buddhan kirje” ei tavoittanut Kantia, hänelle ei avautunut mahdollisuutta löytää buddhalaista tyhjyyden käsitettä. 

 

Husserl ja filosofian reduktio

Buddhalaiselta kannalta reduktio on Husserlin tärkein keksintö ja hyvin lähellä meditaatiota. Husserlin filosofia on fenomenologiaa, joka on  oppi ”ilmiöistä, ilmenevästä ja ilmenemisestä” (s. 419).  Fenomenologia kysyy, mistä ja miten ajatukset ja muut ilmiöt tulevat tietoisuuteen. Reduktiossa tietoisuus irtautuu havainnon kohteesta ja suuntautuu mielessä olevaan havaintoon kohteesta. Tässä tapahtumassa reduktio näyttää ilmenemisen ja ilmiön oleva erottamattomia. Se poistaa subjektin ja objektin välisen katkoksen. Reduktiossa koemme ilmiön ja ilmenemisen yhteenkuulumisen ja jakamattomuuden. 

Reduktiota on vaikea sanallisesti kuvata, koska se on ennen kaikkea kokemus, jopa eräänlainen herääminen. Reduktio ei ole teoreettista pohdiskelua, vaan henkilökohtainen muutos. Filosofialla henkilökohtaisena muutoksena on pitkä historia aina Sokrateesta alkaen. Mutta fenomenologia pääsee tässä pisimmälle ja koettaa tehdä muutoksesta tieteellistä. Fenomenologia paljastaa uudella tavalla kokemuksen ja tietoisuuden perusrakenteen. 

Ahlrothin mukaan reduktio on Husserlin tärkein anti ja mietiskelyn kaltainen prosessi. Mutta fenomenologia ja buddhalaisuus eroavat monessa ratkaisevassa suhteessa. Husserl halusi ennen kaikkea löytää tieteelle varman perustan ja hän löysi sen reduktiosta. Buddhalaisuuden tavoite on muuttaa ihmistä ja tehdä hänet vapaaksi ja tämä tapahtuu meditaatiossa. 

 

Heidegger ja kysymys olemisesta

Heideggerin fenomenologia tulee ajoittain hyvin lähelle buddhalaisuutta. Varhaisessa pääteoksessaan Oleminen ja aikakeskiössä on kysymys olemisesta. Filosofia on olevaisen olemisen etsintää. Siihen kuuluu ihmettely. Miksi ylipäätänsä on jotain eikä ei-mitään? Ihmisen elämää leimaa ahdistus ja tylsistyminen. Niistä ei pääse eroon kokematta niitä pohjaan saakka. Siten avautuu mahdollisuus uteliaisuuteen ja ihmettelyyn. Tässä avautuu avaruus, jota tavallisesti pelkäämme kuin kuolemaa: avaruus on jotain kammottavaa, tyhjyyttä.

Heideggeria kiinnostaa miten ahdistuksen ja tylsyyden saisi puhkaistua ja pääsisi elämään täysiverisesti ja autenttisesti (s. 503). Fenomenologian voima on kyky vastata kysymykseen kuinka elää hyvää elämää. Heidegger etsii tämän voiman alkuperää filosofian historiasta, erityisesti antiikista. Keskeistä oli olemisen paljastuminen ja olemisen uudenlainen ymmärtäminen. 

Heideggerin ajattelussa ajalla on erityinen rooli. Hän etsi alkuperäistä aikaa, aikaa jonka koemme. Aikaa ja olemista ei voida erottaa. Ihmisen ajan perustava ulottuvuus on tulevaisuus: elämme tulevaisuutta kohti (s. 516). Mutta tulevaisuudessa meitä odottaa lopulta kuolema. Kuolema on elettävä. Vaikka tulevaisuus on aina avoinna, ihminen ei ole täysin vapaa koska elämme aina tietyssä ajassa ja paikassa. Ihminen on ”heitetty” tiettyyn kulttuuriseen tilanteeseen, joka rajoittaa ihmisen vapautta.  

Buddhalaisen käsityksen mukaan kuolema on irti päästämistä ja meditaatio on sen harjoittelemista.  Meditaatio on itsensä kehittämistä, jossa minä katoaa keskittymisen myötä. Jäljelle jää ei-mikään, joka ei ole tyhjyyttä vaan nimeämätöntä täyteyttä. (s. 581)  Meditaatiossa savutamme mielenrauhan (ataraksia) ja ymmärrämme, että on jo kuollut, taas syntynyt ja kuolee joka hetki uudelleen. Mielenrauhasta Heidegger käytti käsitettä silleen jättäminen. ”Se tarkoittaa tyyntä arvokkuutta, mielentyyneyttä ja rauhaa” (s, 578). 

Oikeastaan ainoa heikkous, jonka Ahlroth näkee Heideggerin filosofiassa, on tämän hurmaantuminen kansallissosialismista.  On useita syitä, jotka johtivat Heideggerin kansallissosialismiin. Ehkä keskeinen niistä on käsitys kielestä. Kieli on eurooppalaisessa ajattelussa tärkeämmässä asemassa kuin buddhalaisuudessa. Heideggerille kaikessa on aina kysymys kielestä. (s. 581) Merkitys on tässä avainkäsite. 

Heideggerille merkitys on mahdollista vain kielessä, se on silta kielen ja olemisen välillä. Tässä kohdassa buddhalaisuus eroaa Heideggerista. Merkitys on kokemus ja perustavampaa kuin kielellinen merkitys. Ahlroth kirjoittaa: 

”Buddhalaisessa kokemuksessa maailmassa on luonnollista merkitystä. Se ei tarvitse kieltä. Vaikka lakkaamme peittämästä kaikkea itse asettamillamme merkityksillä, maailmassa on silti merkityksiä. Voimme antaa niille tilaa. Kun emme jää autiuteen vaan avaamme aistimme maailmaan, annamme merkityksen kehkeytyä.” (s. 543). 

Merkitys ja kokemus ovat buddhalaisuuden mukaan olemassa kielestä riippumatta. Heideggerlle filosofointi saattoi tapahtua vain kielen avulla ja hänelle filosofian kieli oli saksa. Hän ”saksalaisti” filosofian ja tarjosi sitä natsisaksan uutena filosofiana. 

 

Derrida ja läsnäolon metafysiikka

Ahlrothin mukaan Derrida vei huippuunsa ymmärryksen paradoksien perustavuudesta. Derrida tuo esiin minkälaisiin paradokseihin ajattelumme ajautuu yrittäessään ymmärtää itseään ja perustaansa. Paradoksit syntyvät ajattelumme kaksijakoisuudesta. Derrida pyrkii filosofiassaan paljastamaan näiden paradoksien syntyprosessin. Paradokseissa on keskeisesti kysymys kiintopisteiden rakentamisesta. Derridan metodi on destruktio, lukutapa, joka rikkoo selvinä pidettyjä käsitteitä ja kaivaa niistä esiin perinteeseen piilotettuja oletuksia. (s. 605) Dekonstruktio on Derridan vastine tai jatkoa Husserlin reduktiolle ja Heideggerin destruktiolle. Derridan filosofiassa kysymys kielestä on keskeisessä asemassa.

Derridan kriittisen näkemyksen mukaan länsimainen filosofinen perinne ei pysty vangitsemaan ja esittämään, mikä on todellista. Tämä on yhteydessä siihen, että filosofian on käytettävä kieltä. Kysymys kielestä liittyy läsnäolon metafysiikkaan. Derridan mukaan meillä ei ole mitään välittömiä kokemuksia. Kaikki on välittynyttä, rakentunutta ja epäsuoraa. Me kuitenkin väitämme, että meillä on välittömiä kokemuksia ja että tietoisuudessa oleva on todellista ja pysyvää. Läsnäolon metafysiikka olettaa, että minä ja minun havaintoni ovat pysyviä, että kaiken ilmenevän perustana on jokin pysyvyys. Kuvittelemme, että on olemassa puhdas ja kielestä vapaa tietoisuus, jonka ulkopuolelle jää kaikki satunnainen ja aineellisuus. Mutta pysyvyyttä ei ole: kaikki on muuttuvaa, katkonaista ja pysymätöntä. 

Ahlroth kirjoittaa läsnäolon metafysiikan dramaattisista vaikutuksista:

”Läsnäolon metafysiikasta seuraavat kaikki meitä ja kulttuuriamme määrittävät kaksijakoisuudet, joiden pohjalta mahdollistuu kaikki epäoikeudenmukaisuus, sorto ja hyväksikäyttö.” (s. 659)

Derridan esittämä kritiikki läsnäolon metafysiikkaa kohtaan on luonteeltaan hyvin buddhalaista.  Derrida vastaanotti kirjeen Buddhalta. Kirje oli tie ulos läsnäolon metafysiikasta ja siihen kuuluvasta kaksijakoisuudesta. Ahlroth kirjoittaa: ”Tämä on skeptisen filosofian huipentuma ja länsimaisen filosofian historian seuraamani juonteen lopullinen tulos.” (s. 274)

 

Kommentteja

Jussi Ahlrothin kirja on huikea suoritus ja uniikki yritys katsella länsimaista filosofiaa buddhalaisesta näkökulmasta. Kirjan ansioita vielä korostaa käsiteltävien filosofien valinnat: mukana ovat filosofit kuuluvat kiistatta länsimaisen filosofian kärkinimiin (Platon, Descartes, Kant…). 1900-luvun valinnoissa näkyy ehkä selvimmin Ahlrothin buddhalainen tausta ja näkökulma. Husserl, Heidegger ja Derrida ovat vastaanottaneet ”kirjeen Buddhalta” ja ovat filosofiassaan lähimpänä buddhalaista ajattelua kuin muut kirjan filosofit, Pyrrhonia lukuun ottamatta. Husserlin reduktio, Heideggerin olemisen kysyminen ja Derridan läsnäolon metafysiikka ovat hyvin buddhalaisia käsitteitä. 

Kirjaa lukiessa tuli usein mieleen, miksi sitä ja sitä filosofia ei ole sisällytetty Ahlrothin kaanoniin. On selvää, että tällaisessa kirjassa on tehtävä valintoja ja paljon kiinnostavia ajattelijoita on jätettävä käsittelemättä. Kirjassa kyllä sivutaan monia mutakin filosofeja, joista mieleeni jäi erityisesti Aristoteles.  Olisi kiinnostavaa nähdä, miten Ahlroth käsittelisi sellaisia rohkeita kyseenalaistajia ja uudistajia kuten Augustinus, Montaigne, Pascal, Rousseau, Schopenhauer, Bergson, Levinas tai Wittgenstein. Ehkä joskus tulevaisuudessa…

Kirje Buddhalta on lukijalle aikamoinen järkäle, 756 sivua. Kirjassa lomittuvat käsiteltävien filosofien teoriat ja buddhalaisuuden esittely. Kun aineistoa on runsaasti, kirjasta on vaikea saada otetta ja hahmottaa, mikä on olennaista. Näin aika paljon vaivaa sen kiteyttämisessä, minkä käsitteen tai teeman nostan esimerkiksi kunkin ajattelijan buddhalaisuutta lähenevistä vaikutteista tai buddhalaisuudelle vieraista aineksista.  Jouduin joka tapauksessa jättämään huomiotta monia sinänsä kiinnostavia ajatuskulkuja, esimerkiksi etiikkaan liittyen.

Lukija, joka tavallani ei tunne buddhalaisuutta ennestään, jää kaipaamaan kirjan alkuun sopivaa kompaktia esitystä buddhalaisuudesta. Nyt buddhalaiset opetukset ja pohdinnat on siroteltu kirjan eri lukuihin. Samat asiat todetaan kerta toisensa jälkeen (esimerkiksi muodon ja tyhjyyden suhde ja avaruuden käsite). Ne ovat toki olennaisia ja ehkä ne pitääkin toistaa. 

Jos tarkastellaan länsimäisen filosofian esittämistä Ahlrothin kirjassa, niin selvästi näkyy aineiston valinnan vaikeus. Paljon on otettu mukaan ja silti moni tärkeä asia jää käsittelemättä. Ehkä tärkeämpää kuin oikeiden asioiden määrä on kuitenkin pitkä linja, jonka kulkee länsimaisen filosofian läpi. Keskeisen linjan ilmaisee termi ”Kirje Buddhalta”. Kirje lähtee liikkeelle antiikista, Pyrrhonista, välillä katoaa ja sitten taas löydetään ja lopuksi luetaan ja omaksutaan  Heideggerin ja Derridan filosofiassa. Mutta on kirjassa muitakin linjoja, jotka ovat enemmän ”eurooppalaisia” kuin buddhalaisia. 

Minulle ratkaiseva oivallus oli eron tekeminen teoretisoivan filosofian ja elämää muuttavan filosofian välillä. Teoretisoivassa filosofiassa kieli on keskeisessä asemassa ja metodina on käsitteellinen argumentaatio. Tuloksena on kirjoituksia ja tutkimuksia. Elämää muuttavassa filosofiassa keskeistä on ihmisen havahduttaminen näkemään elämää rajoittavat harhaluulot. Niistä vapautumisen tuloksena on uusi suhde elämään.