Neuvostoihmisen loppu ja epätoivoinen elvytys, Tapaus Ukraina

  

 

Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan ja Ukrainassa tehdyt sotarikokset ovat aiheellisesti nostaneet kysymyksen, mitä Putinin ja venäläisten päässä ylipäätänsä liikkuu. Miksi tähän sotaan ryhdyttiin ja mitkä ovat sen motiivit ja päämäärät? Näitä kysymyksiä on pohdittu julkisuudessa runsaasti ja aiheeseen on vaikea lisätä mitään uutta. Silti jotain tuntuu jäävän auki, jokin pala tuntuu puuttuvan. Itselleni palat loksahtivat paikoilleen kun luin Svetlana Aleksijevitšin kirjan Neuvostoihmisen loppu, Kun nykyhetkestä tuli Second Handia (Tammi 2018, alunperin julkaistu venäjäksi 2013, kääntänyt Vappu Orlov). Ukrainassa syntynyt ja Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš sai 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kirja koostuu ”kadun hälystä ja keittiökeskusteluista” ja kahdestakymmenestä tarinasta, jotka Aleksijevitš tallensi. Keskusteluista ja tarinoista kertyy yhteensä lähes 700 sivua. Aleksijevitšin oma ääni jää taustalle ja ihmisten ääni pääsee esille. 

Kirjan teemojen ja sisältöjen ymmärtämiseksi on palautettava mieliin Neuvostoliiton ja Venäjän kehitys 1980-luvulta 2000-luvulle (ks. Wikipedia). Voimme jakaa tämän ajanjakson Gorbatšovin, Jeltsinin ja Putinin aikaan. 

Mihail Gorbatšov toimi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuosina 1985-1991 ja valtionpäämiehenä vuosina 1988-1991. Vuonna 1986 hän pani alulle avoimuuden (glasnost) ja uudistusten (perestroikka) ohjelman, joka ajautui parissa vuodessa suuriin vaikeuksiin mm. talouskasvin taantuessa ja öljyn alhaisen hinnan takia. Neuvostoliiton vanhoilliset piirit, perinteiset kommunistit, aloittivat vallankaappauksen, joka kesti vain kolme päivää 19.-21. elokuuta 1991. Vallankaappaus torjuttiin ja Boris Jeltsin oli tässä keulakuvana. Vallankaappauksen aikana Baltian neuvostotasavallat julistautuivat itsenäisiksi ja Ukraina teki saman muutamaa päivää myöhemmin. Neuvostoliiton kommunistinen puolue lakkautettiin 29. elokuuta 1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä 26.12. korkein neuvosto päätti Neuvostotasavaltojen liiton purkamisesta ja Neuvostoliitto hajosi 15 itsenäiseksi valtioksi. 

Boris Jeltsin äänestettiin presidentiksi kesäkuussa 1991. Jeltsin aloitti uusliberalistisen talouden uudistamisen, joka johti talouden yksityistämiseen ja ajoi tavalliset kansalaiset suureen kurjuuteen ja köyhyyteen. Rikollisryhmät saivat toimia esteettä ja korruptio kukoisti. Valtavia omaisuuksia siirtyi pienen sisäpiirin, ”perheen”,  eli oligarkkien haltuun. Presidentti tukeutui vallankäytössään oligarkkien tukeen. Jeltsinin kunto heikkeni ja ote vallasta herpaantui. 31.12.1999 hän erosi presidentin tehtävästä. 

Vladimir Putin voitti vuoden 2000 presidentinvaalit. Putin pystyi palauttamaan järjestyksen Venäjälle ja talous alkoi kohentua mm. öljyn korkeiden hintojen ansiosta. Öljyn ja maakaasun tuotantoa palautettiin valtion hallintaan. Putinin kannatus kasvoi ja hän alkoi keskittää valtaa itselleen ja tukahduttaa vapaata mediaa. Vuoden 2012 presidentinvaalit synnyttivät laajoja mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Putinin ja Venäjän vaiheista 2000-luvulla on puhuttu paljon. Mainittakoon tässä vain Krimin niemimaan miehitys ja haltuunotto vuonna 2014. Krimin ”palauttaminen” Venäjälle herätti suurta innostusta toisin kuin 24.2.2022 alkanut Venäjän sota Ukrainaa vastaan. 

Tiivistäen voi sanoa, että Gorbatšovin aikana Neuvojärjestelmää yritettiin modernisoida ja lisätä vapauksia. Tämä kehitys johti kuitenkin järjestelmän hajoamiseen ja lopulta lakkauttamiseen. Kansalaisten elintaso romahti. Jeltsinin aikana taloutta alettiin yksityistää ja liberalisoida tavoitteena markkinatalous. Tuloksena oli omaisuuksien kasautuminen oligarkeille, sekasorto ja valtava työttömyys ja väestön köyhtyminen. Putin tuli esiin pelastajana, joka palautti järjestyksen ja turvallisuuden. Elintaso alkoi kohota. Mutta varsin pian Putin alkoi keskittää valtaa itselleen ja tukahduttaa oppositiota. Pelastajasta tuli diktaattori. 

Kirjan kiinnostavimmat teemat, jotka nousevat yhä uudelleen esille, ovat

·      Neuvostoliiton romahtamisen aiheuttama epätoivo ja suru

·      Neuvostoliiton pimeä puoli vankileireineen ja mielivaltaisuuksineen

·      Neuvostoliiton jälkeen koittanut vapauden aikakausi ja rahan tärkeys

·      Jeltsinin kauden anarkia, väkivalta ja turvattomuus

·      Kaipaus takaisin Neuvostoliiton suuruuden aikaan (mutta ilman kommunismia) 

Putinista ei kirjassa juuri puhuta, johtuen varmaan siitä, että haastattelut on tehty 2000-luvun lopussa ja 2010-luvun alussa. 

Neuvostoihminen

Svetlana Aleksijevitš kuvaa kirjan problematiikkaa ja tavoitteita seuraavasti. Kommunismin tavoitteena oli muuttaa vanha ihminen uudeksi, toisenlaiseksi. 

”Runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa marxismi-leninismin laboratorioissa kehitettiin erityinen ihmistyyppi, homo sovieticus. Toisten mielestä se on traaginen hahmo, toiset käytävät siitä nimeä sovok, neukku. (s. 11) … Minä etsin niitä, jotka olivat kasvaneet tiukasti kiinni aatteeseen, päästäneet sen sisälleen niin ettei sitä saanut repäistyksi irti – valtiosta oli tullut heidän maailmankaikkeutensa, se oli syrjäyttänyt kaiken muun, jopa oman elämän. (s. 13)”

Neuvostoliiton romahdettua vapaus oli kaikkien huulilla. Mutta mitä se oikein oli tai on? Tätä Aleksijevitš kysyi kaikilta, joita tapasi. Ja sai hyvin erilaisia vastauksia; isät ja pojat ja äidit ja tyttäret vastasivat eri tavoin ja tuntuivat elävän eri maailmoissa.

Kirjan haastatteluista käy ilmi, että vanhemmat ihmiset, joista osa oli elänyt jo Stalinin aikana, pitivät Neuvostoliittoa suurenmoisena maana. Näin siitä huolimatta, että Stalinin vainot koskettivat lähes kaikkia, jos ei muuten niin ainaisen pelkona joutua pidätetyksi ja lähetetyksi vankileirille. Erityisesti arvostettiin Neuvostoliiton ja kommunismin suurta päämäärää: 

”Venäläisten on saatava uskoa johonkin… Johonkin valoisaan, ylevään. Meillä on selkäytimeen tallennettuna imperiumi ja kommunismi. Sankarillisuus on meille läheistä.” (s. 53). 

”Lisäksi venäläinen ei halua elää muuten vain, vaan hän haluaa elää jotakin varten. Hän haluaa olla osallisena suuressa asiassa.” (s. 435)

Monelle toinen maailmansota ja voitto Hitleristä oli koko Neuvostohistorian suurin tapahtuma ja huipentuma. Tästä johtuen sota sai erityisen merkityksen: ”Se on ainoa missä pärjäämme.” (s. 54) Tätä samaa ajatusta Putin toistaa puheissaan.

Neuvostoliittoa myönteisesti muistelevat tuovat esiin sosialismiin liittyvän tasa-arvon ja epäitsekkyyden.

”Sosialismi ei ole pelkkiä leirejä, ilmiantoja ja rautaesirippuja, se on myös oikeudenmukainen, selkeä maailma: kaikki jaetaan toisten kanssa, säälitään heikkoja, osoitetaan myötätuntoa, eikä haalita kaikkea itselle.” (s. 75)

Neuvostoliiton hajoaminen

Neuvostoliiton hajotessa hajosi suurvalta. 

”Me olimme supervalta, sanelimme omat ehtomme monille maille. Amerikkakin pelkäsi meitä, Sukkahousujako ja farkkujako ei ollut tarpeeksi? Jotta voitettaisiin ydinsota, siihen ei tarvita sukkahousuja vaan nykyaikaisia ohjuksia ja pommikoneita. Niitä meillä on.” (s. 180)

Neuvostoliiton hajoaminen liitetään Gorbatšoviin. 

”Gorbatšov oli Yhdysvaltain salainen agentti… Vapaamuurari…Hän kavalsi kommunismin. Kommunistit roskiin, komsomolilaiset kaatopaikalle. Minä vihjaan Gorbatšovia, sillä hän riisti minulta kotimaan.” (s. 33)

Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvä katkeruus oli syvää:

”Maailma muuttui yksinapaiseksi, nyt se kuului Amerikalle. Meistä tuli heikkoja, meidät sysättiin saman tien syrjään. Meistä tehtiin voitettu, kolmannen luokan maa. Toisen maailmansodan me voitimme … kolmannen maailmansodan me hävisimme.” (s. 194)

Toisaalta Gorbatšov nähtiin sosialismin uudistajana. Hän puhui ”hyppäyksestä kehittyneeseen sosialismiin”. Gorbatšov herätti varsinkin alussa suuria toiveita. Hänen uskottiin tuovan vapauden. 

”Gorbatšovin aika… Oli valtavat joukot onnellisen näköisiä ihmisiä. Va-pa-us! Se oli kaikille henki ja elämä.” (s. 32). ”Ne olivat ihania, viattomia vuosia.” (s. 34) 

Mutta vähitellen suhtautuminen Gorbatšoviin alkoi muuttua. Yhtenä syynä oli tuotannon romahtaminen ja pula elintarvikkeista. Työttömyys lisääntyi ja lukuisia tehtaita suljettiin. Palkkoja ei kyetty maksamaan.

”Mitä enemmän puhuttiin ja kirjoitettiin ’Vapaus! Vapaus!’ sitä nopeammin kauppojen tiskeiltä katosivat paitsi juusto ja liha myös suola ja sokeri. Kaupat olivat tyhjillään. Alkoi pelottaa.” (s. 35)

Neuvostoihmisen identiteetti ei kuitenkaan niin vain hävinnyt. Osa oli toki iloinen Neuvostoliiton hajoamisesta, mutta osalle identiteetti oli ankkuroitunut  Neuvostoliittoon eikä sitä voitu pyyhkäistä pois.

”Minulla on päässäni neuvostoliittolainen malli, se matriisi, olen elänyt puolet elämästäni sosialismissa. Se on juuttunut minuun kiinni. Ei sitä voi hakata irti.” (s. 526) 

Talouden liberalisointi

Menet syyt johtivat siihen, että Neuvostoliitto ei voinut enää toimia ja pysyä koossa. Gorbatšov julisti 1991 Neuvostoliiton päättyneeksi. Gorbatšovin aika päättyi ja Jeltsinin aika alkoi. Jeltsin ryhtyi modernisoimaan taloutta uusliberalistisen mallin mukaisesti. Voidaan sanoa että kapitalismi nousi tuhkasta. Siirryttiin markkinatalouteen. Tämä oli monille käsittämätöntä ja pelottavaa. Jeltsin aloitti puhumalla etuoikeuksien hävittämisestä, mutta toisin kävi. Yhteiskunta hajautui kahtia: suureen köyhtyvään keskiluokkaan ja pieneen suuromistajien ryhmää tai voisi sanoa, niihin, jotka eivät sopeutuneet markkinatalouteen, ja niihin jotka hyödynsivät sitä häikäilemättä. Rikollisjengit riehuivat kaduilla. Tämä kehitys oli monille valtava pettymys, sillä samanarvoisuus oli neuvostoihmisen keskeisiä arvoja. 

”Kysymys kuuluu, mitä me halusimme? Pehmeää sosialismia… ihmiskasvoista… Mitä meillä on? Kaduilla vallitsee kova kapitalismi. Ammunta. Erottelu. … Roistot kipusivat huipulle, trokarit ja rahanvaihtajat kaappasivat vallan.” (s. 200)

Vanhempi väki, neuvostoihminen, ei ymmärtänyt mitä yhteiskunnassa tapahtui. 35-vuotias nainen, ammatiltaan mainospäällikkö, ilmaisee asian seuraavasti:

”Vanhempieni kaltaisten ihmisten tietoisuuteen ei ollut vielä tunkeutunut se seikka, että oli siirrytty kapitalismiin.” (s. 502)

Tälle mainospäällikölle Venäjällä jylläävä kapitalismi oli mahtava asia: 

”Ennen kaikki oli ollut harmaata, mutta nyt: kirkkaita värejä, kirjavia kylttejä [viittaa mainoksiin ja katukuvaa]. Kaikkea teki mieli! Nyt voi saada kaikkea! Voit ruveta miksi haluat: meklariksi, palkkamurhaajaksi, homoksi… Yhdeksänkymmentäluku… se oli minulle siunattu…unohtumaton…Nuorten reformaattoreiden, roistojen ja seikkailijoiden aika! … Kun hyörii ja häärää, niin saa kaiken. … Venäjä meni pyörälle päästään.” (s. 505)

Tässä heijastuu mielestäni Ayn Randin edustama äärimmäinen individualismi.

Jeltsinin aikana ihmiset köyhtyivät ennennäkemättömästi. Rahaa ei ollut, palkkoja ei maksettu ja niin professorit kuin siivoojatkin joutuivat kaupittelemaan tavaroitaan toreilla tullakseen toimeen. 

Kansallisomaisuus yksityistettiin. Tässä toimi keskeisenä vipusena kaikille jaettavat voucherit, jotka piti sijoittaa yritysten osakkeisiin. Mutta juuri kukaan ei osannut sitä tehdä ja siksi voucherit myytiin halvalla tyypeille, jotka keräsivät niitä ja saivat sitä kautta suuria omaisuuksia. Yksi syy tähän tilanteeseen oli siinä että ”[s]osialismissa ei opetettu tekemään rahaa”. (s. 568). Mutta nyt rahasta oli tullut keskeinen asia. 

”Rahasta tuli vapauden synonyymi. Se sai kaikki kiihdyksiin. Kaikkein vahvimmat ja aggressiivisimmat ryhtyivät liiketoimiin.” (s. 43)

Putinin aika

Sitten alkoi Putinin aika. Jeltsin astui sivuun ja suositteli Putinia jatkajaksi. Putin lupasi järjestystä ja turvallisuutta. Monille tämä oli niissä oloissa ykkösasia. Yksityistettyä kansallisomaisuutta kuten kaasu- ja öljyteollisuutta palautettiin valtiolla. Talous alkoi vähitellen kohentua, osin öljyn hyvän maailmanmarkkinahinnan ansiosta, ja työllisyys parantua. Mutta samalla vapauksia ruvettiin kaventamaan ja hallinnon kritiikkiä tukahduttamaan. Vuonna 2011 Moskovassa järjestettiin jättimielenosoituksia korruptiota vastaan. Uusia mielenosoituksia syntyi Putinin tultua valituksi presidentiksi seuraavana vuonna 2012. Putinin eroa vaadittiin.

Monet kuitenkin uskoivat kyynisesti, että Putinin eroaminen ei johda mihinkään hyvään. 

”No Putin eroaa. Ja valtaistuimelle nousee uusi yksinvaltias. Niin kuin on ennen varastettu, niin varastetaan edelleen. Ennallaan pysyvät räityt alikäytävät, hylätyt vanhukset, kyyniset virkamiehet ja röyhkeät liikennepoliisit… ja lahjusten antamista pidetään normaalina…Mitä mieltä on vaihtaa hallitusta, jos me itse emme muutu? Minä en usko, että meillä voi olla mitään demokratiaa.” (s. 444)

 

Johtopäätöksiä

Olen lainannut kirjaa näin laajasti, koska aikakauden luonne ja ongelmat tulevat usein paremmin ihmisten mielipiteissä kuin neutraaleissa raporteissa. Kuten kirjan nimi Neuvostoihmisen loppu kertoo, 80- ja 90-lukujen tapahtumat hävittivät kokonaisen yhteiskuntajärjestelmän ja siihen kasvaneet ja uskoneet ihmiset menettivät identiteettinsä ja toivonsa. Tuskin historiasta löytyy yhtä nopeasti tapahtunutta imperiumin sortumista ja sen ideologian häviämistä. Samalla on muistettava, että neuvostoyhteiskunnassa oli kasvavaa tyytymättömyyttä, katkeruutta ja vapauden kaipuuta. 

Gorbatšovin nousu ja hänen lanseeraamansa perestroikka ja glasnost herättivät toivoa.  Uskottiin, että neuvostojärjestelmä voi uudistua ja kehittyä humaaniksi sosialismiksi. Näin ei tapahtunut ja yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat kärjistyivät. Vuonna 1991 Gorbatšovin oli pakko myöntää, että Neuvostoliittoa ei voi enää pitää hengissä. 1990-luku oli valtava pettymys: kapitalismi ei osoittautunutkaan onnelaksi.

Kun Putin valittiin vuonna 2000 presidentiksi, häntä ei juuri tunnettu. Entisenä KGB:n virkailijana Putin pystyi rakentamaan ympärilleen myötäjuoksijoiden verkoston ja ottamaan turvallisuuskoneiston haltuunsa. Oikeuslaitos alistettiin tiukasti salaisen palvelun otteeseen. Suhde Neuvostoliittoon määriteltiin uudelleen. Kuten Anna Appelbaum asian ilmaisee:

”Neuvostoliiton historia muotoiltiin uudestaan, ja sitä alettiin muistella myönteisenä aikana, Venäjän voiman ja maailmanvallan riemuvoittona. … Historian keskiöön Putinin regiimi nosti Neuvostoliiton puolustustaistelun natsi-Saksaa vastaan” (HS. 16.10.2022)

Neuvostoihmisen loppu on kertomus yhden historiallisen imperiumin nopeasta luhistumisesta ja sen aiheuttamasta kaaoksesta. Gorbatšovin ja Jeltsinin aikaa seurasi kuitenkin Putinin aika Putinin toimintaa ja ajattelua näyttää leimaavan Neuvostoliiton hajoamisesta aiheutunut nöyryytys ja pyrkimys palauttaa Venäjälle takaisin se suurvalta-asema, joka Neuvostoliitolla oli. Tämä tavoite vastaa monien neuvostoihmisten toiveita löytää identiteettinsä uudelleen. Jo kertaalleen haudattu neuvostoihminen on noussut kuolleista ja etsii elinvoimaa Putinin imperialistista haaveista. Ukrainan sota näyttänee, että näillä haaveilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. 

 

 

 

Fundamentaalinen epävarmuus ja uusi maailmanjärjestys

  

Fundamentaalinen epävarmuus luonnehtii aikaamme. Venäjän hyökkäys Ukrainaan  on merkittävästi lisäännyt tätä epävarmuutta. 24.2. jää historiaan yhtä voimakkaasti kuin 9/11. 

Fundamentaalisella epävarmuudella tarkoitan sitä, että hyvin monet elleivät kaikki keskeiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset perustat ovat muutoksessa. Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muutos on vain yksi näistä muuttuvista fundamenteista. 

Covid-19 pandemia järisytti myös fundamentteja. Se iski myös globaalisti ja toi esiin uusia ilmiöitä, kuten huonon varautumisen pandemioihin, lääkekehityksen kriittisyyden ja yhteiskunnan haavoittuvuuden. Sulkutoimet (liikkumisen rajoittaminen, ravintoloiden sulkemisen ja tapahtumien kieltäminen, etätyöhön ja etäkouluun siirtyminen) lisäsivät työttömyyttä ja osoittivat tiettyjen yhteiskuntaryhmien haavoittuvuuden (ikääntyneet, koululaiset, opiskelijat). Myös globaalit tuotantoketjut osoittivat heikkouttaan ja monista tavaroista (kuten elektroniikkakomponenteista) tuli pulaa, mikä rajoitti  monien tuotteiden tarjontaa (autot, älypuhelimet.). Merkillepantavaa on myös Kiinan toimenpiteet pandemian torjunnassa: autoritaarinen valtio kykenee sulkemaan kokonaisia kaupunkeja ja asettamaan kansalaisia erittäin tiukkaan karanteeniin. Vielä emme tiedä onnistuuko Kiina torjumaan pandemian; ainakin omikron muunnos leviää Kiinassa. Mutta pandemia on vain yksi epävarmuutta synnyttävä tekijä. Syvemmältä kouraisee globalisaation ajan päättyminen. Sitä luonnehtii tietynlainen paluu valtiokeskeisyyteen. Mutta tässä huomaamme keskeisen vedenjakajan: maailma jakautuu demokraattisiin ja totalitaarisiin valtioihin. 

Mitä globalisaatio oli?

Pandemian aikana alkoi puhe uudesta normaalista, jolla viitattiin aikaan pandemian jälkeen ja jonka toivottiin avaavan mahdollisuuksia uudistaa yhteiskuntaa. Ukrainan sota tekee aikaisemman puheen uudesta normaalista vanhentuneeksi. Näkökulmaa on nyt vaihdettava. Mielestäni katse on kiinnitettävä globaaliin tilanteeseen, geopolitiikkaan ja geoekonomiaan. 

Globalisaatio, joka alkoi 80-90-luvuilla ja johon kuului myös Neuvostoliiton hajoaminen ja lyhyt demokratiakausi, on kulkenut tiensä päähän. Globalisaatiota luonnehti keskinäinen riippuvuus ja resurssien (ihmiset, pääomat, tavarat, palvelut) liikkuvuus.  Globalisaatio näytti sitovan kaikki taloudet samaan järjestelmään ja avaavan portit uusi suorille investoinneille ”edullisimpiin sijaintipaikkoihin”.  Globalisaatiota alettiin 2000-luvulla kritisoida sen epäoikeudenmukaisuudesta ja ei vain kehitysmaiden vaan myös kehittyneiden maiden polarisaation kiihdyttämisestä. Ympäristökysymyksestä tuli myös keskeinen teema globalisaation kritiikissä. Aika paljon tämä kritiikki keskittyi ”fosiilikapitalismiin”, jossa fossiilisten polttoaineiden hankinta, jalostus ja jakelu muodostaa keskeisen osan taloutta. 2000-luvulla havaittiin myös globaalien arvoketjujen haavoittuvuus. Raaka-aine (metallit) ja kulutustavaroiden tuotannosta vastasivat köyhien maiden asukkaat työskennellen melkein orjien asemassa, ei vain Afrikassa vaan myös Kauko-Idässä (Bangladesh ym.). Kuluttajien vaatimukset ympäristön suojelusta ja inhimillistä työolosuhteista pakottivat tuottajia ja rahoittajia kontrolloimaan arvoketjujen alkupäätä. Myös erilaiset häiriöt tuotantomaissa ja logistiikassa (esim. konttikuljetukset) osoittivat minkälaisia riskejä globaaleihin arvoketjuihin liittyi. Investointeja kaukomaihin alettiin hillitä tai vetää pois. 

Myös Kiina saatiin mukaan globalisaatioon ja Kiinasta muodostui maailman ”tehdas”, joka tuotti valtavan määrät tavaroita edulliseen hintaan maailmanmarkkinoille. Länsimaat riensivät kilvan investoimaan Kiinaan. Kiinassa tuotantokulut olivat alhaiset ja tuotantoa eivät rajoittaneet samanlaiset työvoiman käyttöön ja ympäristöön liittyvät normit, kuin pitkälle teollistuneissa maissa. Näkemättä jäi, että Kiinalla oli omat intressit ja se alkoi käyttää valtavia valuuttavarantojaan omiin investointeihin, ei vain raaka-aine lähteille kuten Afrikkaan vaan myös omaan tuotantoon ja teknologiaan tavoitteenaan vapautua länsiriippuvuudesta ja siirtyä tekoälyn aikakauteen. Kiina on jo monilla aluilla korkean teknologian huippumaa (bioteknologia, materiaalit, tekoäly). Kiinan halu ja taito laajentaa omaa vaikutusvaltaansa globaalissa taloudessa on vertaansa vailla. Kiinan taloudellinen ekspansio kiteytyi oppiin uudesta ”silkkitiestä”. 

Globalisaation jälkeinen aika

Nyt 2020-luvulla olemme selvästi uudessa tilanteessa, jota voi luonnehtia post-globaalisaatioksi. Neuvostoliiton romahdettua maailma näytti yksinapaiselta; kapitalismi oli voittanut taistelun kommunismia vastaan eikä muita vaihtoehtoja ollut näkyvissä. Venäjällä koettiin alemmuuden tuntoja, joihin Putin sitten kiinnittyi 2000-luvulla. Venäjä ei tyytynyt osaansa entisenä suurvaltana. Lanseerattiin ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa Venäjällä olisi merkittävä rooli. Osana tätä aseman tavoittelua Venäjä otti käyttöön hybridisodan, jonka avulla pyrittiin horjuttamaan länsimaita ja luomaan niiden välille eripuraisuutta.  Putinin sotadoktriinin mukaan Venäjän keskeinen asema voitiin taata vain aseilla ja sotilaallisella voimalla, mitä käytettiin ja näytettiin Georgiassa ja Syyriassa. Tämä ideologia ohjaisi Venäjän hyökkäämään Ukrainaan. Sen tuloksena Länsi yhdisti voimansa, asetti ennennäkemättömät sanktiot ja teki Venäjästä hylkiövaltion, jonka rooli tulee olemaan heikko, mutta ainainen uhka. Venäjästä ei tullut merkittävää peluria, mutta Venäjän kumppanista Kiinasta on tullut. Kiina on nyt lähes ainoa merkittävä valtio, joka ei ole tuominnut hyökkäystä Ukrainaan. Kiinaa kiinnostavat Venäjän valtavat luonnonvarat, joita se tarvitsee kasvaakseen. Kiinan tuki Venäjälle on täysin itsekästä, ei niinkään periaatteellista.

Kiinan talouden huikea kasvu ja valtavat resurssit asettivat sen Yhdysvaltojen rinnalle maailman johtavan maana. Yhdysvallat pitää Kiinaa päävastustajanaan vaikka epäselvää onkin mitä vastakkainasettelu koskee (ideologiaa, taloutta, sotilaallista voimaa vai mitä). Maailma voidaan pitää Kiinan keskeisen aseman takia nyt todella kaksinapaisena, jossa toisella puolella on EU ja Yhdysvallat ja niiden liittolaiset (Australia, Japani ym.) ja toisella puolella Kiina mahdollisesti Venäjän ja Intian kanssa. Tämä kaksinapainen geopoliittinen asetelma on post-globalisaation selkein elementti. 

Myös geoekonominen aspekti on erittäin kiinnostava. Planeetta ei ole enää avoin temmellyskenttä pääomalle. Taloudessa alkaa korostua regionaalisuus ja lokaalisuus. Tähän liittyy myös monissa maissa (Yhdysvallat, EU) virinneet toimet rajoittaa giganttimaisten yritysten valtaa ja toimintavapauksia (Amazon, Google, Meta ym.).  Regionaalisuuden ja lokaalisuuden puolesta puhuu paitsi globaalien arvoketjujen haavoittuvuus mutta myös ekologiset seikat. EU:n riippuvuus Venäjän tuottamista fossiilisista polttoaineista (öljy, kaasu, kivihiili) osoittautui suureksi ongelmaksi: Venäjää rahoitetaan nyt ostamalla sieltä fossiilisia polttoaineita.  Niistä irtautuminen on mahdollista vain lisäämällä omaa energian tuotantoa. Aluksi tämä voi tapahtua hyödyntämällä omaa fossiilista energiaa (kivihiiltä, turvetta) tai polttamalla puuta. Mutta pidemmällä aikavälillä ainoa kestävä ratkaisu on uusiutuvan energian lisääminen (tuulivoima, aurinkovoima, maalämpö jne.).

Oma erityiskysymyksensä on ydinvoima. Usein energialähteet jaetaan varastoihin ja virtoihin. Vastoja ovat juuri kivihiili, kaasu ja öljy, mutta myös uraani. Virtoja ovat puolestaan ”virtaavat” lähteet, kuten vesi, tuuli, aurinko jne. Varastot ovat luoneet vakautta, kun taas virtaavat energialähteet ovat herkkiä ulkoisille seikoille (tullet, pilvisyys, pakkaset jne.). Fossiilikapitalismi on rakentunut varastojen varaan. Kiinnostavaa on muuntuuko fossiilikapitalismi ”atomikapitalismiksi”, joka hyödyntää ydinvoimaa, vai hajoaako kapitalismi virtaavan energian saadessa yliotteen. Joka tapauksessa kun talous regionalisoituu ja lokalisoituu, kansalaisyhteiskunnalla ja politiikalla on suuremmat mahdollisuudet rajoittaa pääomien kasautumista ja valtaa. 

Globalisaatio oli uusliberalismin voittokulkua. Ajateltiin että vain vapaa markkinatalous kykenee ratkaisemaan aikamme ongelmat. Valtion pitäisi puuttua markkinoiden toimintaan mahdollisimman vähän. Kaikki sääntely on pahasta ja haittaa talouskasvua. Elämme uudenlaista valtiokeskeisyyden aikaa. Viimeistään Yhdysvalloista alkanut pankkikriisi (2008) osoitti, että valtiota tarvitaan sääntelemään ja pelastamaan pankkeja. Koronapandemiaa ei olisi kyennyt voittamaan ilman valtioiden rajoitustoimia ja rokotusohjelmia. Ilmastonmuutos voidaan torjua vain valtioiden asettamilla rajoituksilla ja hiiliveron tapaisilla ohjauskeinoilla. Ukrainan sota puolestaan osoitti, että Venäjän aggressiota ei voida padota ilman vahvoja puolustusvoimia. 

Uusi turvallisuusarkkitehtuuri

Ukrainan sota pisti Lännen ja EU:n turvallisuusarkkitehtuurin uusiksi. Emme tiedä vielä mitä se tarkoittaa, mutta joitakin arvauksia voi tehdä. Ainakin joudumme luopumaan siitä naiivista käsityksestä että kaupankäynti lisää luottamusta ja sitoo osapuolet rauhanomaiseen yhteistyöhön. Tämä ”vakaus” on ollut ainakin Suomen turvallisuuspolitiikan ydinoletuksia. Ehkä tärkein seuraus on kokemus yhtenäisyydestä: vain tiivis yhteistyö ulko- ja turvallisuuspolitiikassa pystyy antamaan riittävät turvatakuut. Tähän liittyvät EU:n keskinäinen solidaarisuus ja Nato-jäsenyys.  Toinen vaikutus on puolustusbudjettien kasvattaminen ja puolustuskyvystä ja omasta asetuotannosta huolehtiminen (hankinnat, varusmiespalvelu, reservit jne.). Tämä liittyy laajempaan kysymykseen huoltovarmuudesta. 

Kuten jo edellä todettiin, energiaomavaraisuudesta on tullut tärkeä prioriteetti ja keskeinen osa huoltovarmuutta.  Tämä tukee vihreää siirtymää, mutta kehitys ei ole suoraviivaista. Fossiilisia energiavaroja käytetään vielä pitkään ja niitä saatetaan joutua jopa lisäämään, kun tuontienergia Venäjältä tyrehtyy ja energian hinta nousee. Lisäksi ydinvoimaa ei tulla ajamaan alas, mutta suurten laitosten sijaan kehitetään minivoimaloita, jotka palvelevan lokaalista energian tarvetta, etenkin sähkön tuotantoa. Suomella on merkittävät omat uraanivarat, joiden avulla voitaisiin pitää yllä useita minivoimaloita, jotka riittäisivät tyydyttämään Suomen sähkötarpeet vuosikausiksi. 

Demokratian kriisi, onko sitä?

Viime vuosina on käyty loputonta keskustelua demokratian kriisistä. Siihen on kytketty lukuisia toisiaan risteäviä teemoja kuten osallisuus, eriarvoisuus, feminismi, ympäristökriisi, kapitalismin kriisi jne. Venäjän aggressio Ukrainassa pitää tämänkin keskustelun uusiin raameihin. Demokratian yksinkertaiset periaatteet,  kuten kansanvalta,  laillisuus, yksilön oikeudet, median vapaus ja tosiasioiden tunnustaminen, ovatkin äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan ja tekemään uhrauksia. Nämä periaatteet eivät toteudu Venäjällä, ja siksi Putin on voinut rakentaa totalitaarisen järjestelmän. On oikein todettu, että Ukraina on Lännen etuvartio Venäjään päin ja puolustaa siellä valtavilla uhrauksilla demokratiaa. Demokratia olisi todella kriisissä, jos Venäjä valloittaisi Ukrainan ja toisi aseensa Euroopan iholle. Tämän uhan alla demokraattiset maa ovat osoittaneet demokratian voiman: Vaikka kiistelemme lukuisista asioista päivänpolitiikassa, pystymme todellisen uhan alla kokomaan rivimme ja asettumaan yhtenäisesti puolustamaan vapauttamme.

Demokratiaa eivät uhkaa vain totalitaariset, aggressiiviset valtiot vaan myös populismi, joka jäytää demokratiaa sisältä päin. Populismin kritiikissä täytyy kuitenkin olla tarkka. Demokratiassa ei ole ongelma että jotkut ryhmät tarjoavat yksinkertaisia ja yksipuolisia vastauksia tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin. Demokratia on moniäänistä. Ongelma on siinä, että jotkut ryhmät asettuvat vastustamaan demokratian periaatteita ja pyrkivät kumoaman demokraattisen järjestyksen. Tästä on paras esimerkki Hitler ja natsien toiminta 30-luvulla Saksassa. Myös Trumpin masinoima Kongressin valtaus on esimerkki tästä. Demokraattisella yhteiskunnalla täytyy olla keinoja rajoittaa tällaisten demokratian vastaisten liikkeiden toimintaa. Yksi keino on pitää kiinni vallanjaon periaatteista kuten oikeuslaitoksen riippumattomuudesta ja median vapaudesta kritisoida vallankäyttöä. Myös yliopistojen autonomian takaaminen kuluu demokratian ”puolustus-ohjelmaan”. 

Uusi, uusi normaali

Post-globalisaatiossa ja Ukrainan sodan jälkeen tarvitaan uudenlaista resilienssiä. Taaksepäin katsovassa resilienssissä halutaan palauttaa kriisin jälkeinen tilanne, ikään kuin pyyhkäistä kriisi pois päiväjärjestyksestä (”venäläistä resilienssiä”). Sen sijaan eteenpäin katsovassa, uudistavassa  resilienssissä uudistetaan rakenteita ja toimintamalleja. Kriisi heittää meidät korkeammalle tasolle. Tällainen uudistava resilienssi edellyttää ilmapiirin muuttumista. Meidän on ymmärrettävä minkälainen maailma ihmisiä nyt kohtaa ja minkälaista suhtautumista se edellyttää 

24.2. muutti radikaalista henkistä maisemaa. Koen tämän itsessänikin. Takana on kaksi vuotta koronapandemiaa, joka on vetänyt mielialoja alaspäin. Moni on joutunut työttömäksi, ahdistunut tai syrjäytynyt. Etätyö on heikentänyt yhteisöllisyyttä ja vähentänyt innovatiivisuutta. Uusia kontakteja ei synny ja vanhatkin heikkenevät. Pandemia synnytti näköalattomuutta. Tämä ei näy vielä talouden tunnusluvuissa ja työllisyystilanne on tällä hetkellä jopa odotettua parempi. Pientä, muutaman prosentin talouskasvuakin on ennustettu. Mutta sotatilanne tuo uusia uhkakuvia. Moni pelkää tulevaisuutta!

Energian hinta on ennätyskorkealla ja se vaikuttaa kaikkeen: tuotantoon, kuljetuksiin, lämmitykseen, bensan hintaan jne. Lannoitteita ei ole riittävästi saatavissa, joten sadot voivat jäädä pieniksi. Matkailu kärsii energian hinnan noususta. Investoinnit Suomeen saattavat pienentyä Venäjän läheisyyden takia. Suomeen on tulossa kymmeniä tuhansia pakolaisia Ukrainasta. Näitä vaikutuksia on vaikka kuinka paljon. Niiden yhteisvaikutuksena voi tulla taantuma ja työttömyys lisääntyä rajusti. Ja jos vielä kokoomus pääsee leikkaamaan sosiaaliturvaa, niin turvattomuus lisääntyy yhteiskunnassa. 

Tällaisina  epävarmoina aikoina tarvitaan positiivisia näkymiä, jolla mielialat pidetään korkealla ja luodaan valmiuksia uudistavaan resilienssiin. Olen huolissani siitä, pystyvätkö puolueet tarjoamaan tällaisia näkymiä. Katseet kääntyvät nyt korkeakouluihin ja ajatuspajoihin: niissä pitäisi olla rohkeutta ajatella asioita uudelleen.  Tarvitaan uusia näkökulmia, tulevaisuuden uudenlaista kehystämistä. 

Venäjä pyrkii estämään Suomea käyttämästä Nato-optiotaan

  

 

 

Brysselin koneessa keskusteltiin keskiviikkona 2.2. Euroopan hybridiosaamiskeskuksen Haavoittuvuudet ja resilienssi -verkoston johtajan Jukka Savolaisen kanssa Euroopan ja maailman turvallisuudesta. Harvinaisen kiinnostavaa ja järkyttävää puhetta. Seuraavat pohdiskelut ovat omiani, mutta perustuvat Savolaisen viestiin.
 
Kiina ja Venäjä tulevat liittoutumaan tai vahvistamaan yhteistyötään (mm. Venäjän ydinasearsenaali tukee Kiinaa). Eurooppa ja Yhdysvallat menettävät vääjäämättä asemiaan ja vaikutusvaltaansa ja Kiinan ja Yhdysvaltojen väliset suhteet kärjistyvät. Yhdysvaltojen ja EU:n asema maailmanpolitiikassa tulee vääjäämättä heikkenemään jo väestökehityksenkin seurauksena. Vuonna 2100 maailmassa on 11 miljardia ihmistä ja siitä vain noin miljardi asuu Euroopassa ja Amerikassa, kun taas Afrikassa asuu 4 mrd ja Aasiassa 4 mrd. 
 
Venäjän motiiveja ja strategioita emme tunne, vaikka joskus kuvittelemme niin. Joukkojen kokoaminen Ukrainan rajalle voi olla uhittelua, mutta aseita ei ole hankittu vain näytöksiä varten vaan sotaa varten, joten sota Ukrainassa tai muilla ”etupiirialueilla” on täysin mahdollinen.

Usein ihmetellään mitä järkeä Ukrainan miehittämissä on. Kyse ei ole järjestä vaan vallasta, arvovallasta ja nöyryytyksestä, siis syvistä tunteista, jotka ajavat rationaalisten hyötylaskelmien yli. 
 
Venäjällä on keinoja painostaa ja hajottaa Eurooppaa, kuten ”pakolaisten” kuljettaminen Puolan ja Baltian rajalle. Trollaus on lisääntymässä. Mahdollisuus hakkeroida keskeisiä eurooppalaisia infrastruktuureja kuten energiatuotantoa on todellinen: palvelut ovat haavoittuvia. Tästä voisi puhua enemmänkin mutta haluan tuoda esiin yhden ison asian, joka hahmotin haastattelun pohjalta. 
Lännessä uskotaan, että Venäjään uhkaavat pakotteet purevat eikä Venäjä uskalla hyökätä Ukrainaan. Ongelmana tässä on, että vastapakotteet uhkaavat myös EU:ta. Esimerkiksi Saksa on täysin riippuvainen Venäjältä saatavasta maakaasusta. Uhka toimitusten lopettamisesta estää Saksaa yhtymästä kovimpiin pakotteisiin. Samoin Venäjän rahaliikenteen pysäyttäminen iskee takaisin myös Eurooppalaisiin yrityksiin, jotka käyvät kauppaa Venäjän kanssa tai joilla on toimintaa Venäjällä. Lisäksi Venäjän kumppanuus Kiinan kanssa heikentää pakotteiden uhkaa.
 
Venäjä vaatii nyt EU:ta, Yhdysvaltoja ja Natoa tunnustamaan Venäjän etupiirin ja varoittaa tekemästä siirtoja, jotka lisäävät uhkaa Venäjää kohtaan. Vaikka tiedämme täällä lännessä, että Nato ja EU eivät uhkaa Venäjää, niin Venäjällä väitetään sitä uhattavan; kansa on myös saatu uskomaan tähän uhkakuvaan tukahduttamalla vapaa media. Lavrovin ETYJ-maille lähettämä ”kirje” viestii halusta hämmentää ja luoda eripuraa Euroopassa, mutta kirje on myös kirje omille kansalaisille viestinä siitä, että Venäjää uhataan ja että hallitus on aktiivisesti torjumassa uhkaa. 
 
Kysymykseni on nyt, mitä tapahtuu, jos Suomi aikoo liittyä Natoon. Katsooko Venäjä vain sivusta vai ryhtyykö se uhkaamaan ja häiritsemään Suomea? Tähän Venäjällä on lukuisia keinoja, kuten ”pakolaisten” kuskaaminen Suomen rajalle, kaasu- ja öljytoimitusten häiriöt, Suomen strategisten kohteiden hakkerointi, trollaus ja mielipiteiden muokkaus, suomalaisten yritysten toiminnan vaikeuttaminen Venäjällä, rajaloukkaukset ilmassa, Suomenlahden vesiliikenteen häiritseminen, Suomessa asuvien Venäläisten kotiuttaminen jne. Näitä keinoja on.  Viimeinen keino on hyökkäys Suomeen Nato-jäsenyyden estämiseksi. 

Oletukseni on, että Venäjä tulee kaikin keinoin estämään Suomen Nato-option käytön. Tästä pitäisi nyt keskustella, eikä jostain menneestä suomettumisesta. Pidän epäuskottavana julkisuudessa toistettua väitettä, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Katsokaa karttaa, Ukrainan ohella Suomi on ainoa Venäjän kontrollin ulkopuolella oleva Natoon kuulumaton maa, jolla on yhteistä rajaa sen kanssa. Pietari on 200 kilometrin päässä Suomesta. 
 
Natoon liittyminen käy yhä vaikeammaksi, mitä jännitteisemäksi kansainvälinen tilanne tulee.  Nämä jännitteet eivät ehkä lienny vuosikausiin. Jos pelkäämme puolen valintaa, jäämme blokkien väliin pelkäksi pelinappulaksi. Kuten Ukrainan tilanteesta näemme, ei Nato eikä Yhdysvallat aio puuttua sotilaallisesti Ukrainan mahdolliseen sotaan Venäjän kanssa. Ukraina jätetään yksin, mitä nyt joitakin sotatarvikkeita toimitetaan ”solidaarisuuden” nimissä. Näin saattaa käydä Suomellekin, jos olemme Naton ulkopuolella. EU:n turvatakuut eivät nekään taida riittää. Tuskin kukaan uskoo, että EU tai vaikkapa Ruotsi lähettää Suomeen joukkoja taistelemaan Suomen rinnalla, ja ovathan EU-maat suureksi osaksi Nato-maita. 
 
Tämä on ulkopoliittisen maallikon pohdintaa, mutta kansalaisilla on oikeus ja velvollisuus osallistua ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.