Syvärasismi ja rasismin paradoksi: Rasismia on yhteiskunnassa, mutta kukaan ei ole rasisti!

 

Rasismin paradoksi on, että vaikka rasismia esiintyy yhteiskunnassa, kukaan ei ole rasisti. Kaikki kieltävät olevansa rasisteja, myös ne, jotka ovat esimerkiksi julkaisseet rasistisia mielipiteitä sosiaalisessa mediassa.

 

Tätä paradoksia heijasteli ministeri Anna-Maja Henrikssonin haastattelu äskettäin A-studiossa. Toimittaja tiukkasi ovatko rasistisia kirjoituksia julkaisseet ministerit rasisteja. Henriksson kieltäytyi vastaamasta ja viittasi puolueensa tulevaan kokonaisarviointiin ja hallituksen yhdenvertaisuustiedonantoon.  Hän edellyttää, että kaikki ministerit osoittaisivat teoillaan, että eivät ole rasisteja. Teot tarkoittavat tässä sellaisia hallituksen toimenpiteitä, joilla ehkäistään rakenteellista rasismia esimerkiksi sallimalla anonyymit hakemuksen julkisiin virkoihin, lisätään yhdenvertaisuustietoa kouluissa, vahvistamalla kotoutumista jne. Pelkkä irtisanoutuminen aiemmista lausunnoista tai anteeksipyyntö ei riitä Henrikssonin mielestä osoittamaan, että henkilö on muuttanut asennettaan. Kynnys sanoa jotakuta rasistiksi on korkea.

 

Rasismikeskustelu on hallinnut Suomen kesää. Aikoihin ei ole puhuttu näin paljon rasismista. Keskustelussa on paljon epätarkkuutta ja tarkoitushakuisuutta. Välillä on hyvä hengähtää ja paneutua siihen, mitä rasismi oikein tarkoittaa. 

 

Tässä yksi hyödyllinen määritelmä, jota mm. Punainen risti käyttää.

 

”Rasismi käsitteenä tarkoittaa oletetun ihmisryhmän arvottamista esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella alempiarvoiseksi kuin muut ihmisryhmät.”

 

Rasismissa jokin ihmisryhmä arvotetaan alempiarvoiseksi. Samalla nostetaan oma ihmisryhmä muiden yläpuolelle. 

 

Rasismi näkyy aggressioina ja mikroaggressioina kuten nimittelynä, huuteluna, rasistina vitseinä ja ennakkoluulojen levittämisenä sosiaalisessa mediassa. Mikroaggressio on huomaamatonta aggressiota, kuten kysyminen vierasmaalaiselta näyttävältä ihmiseltä, mistä tämä on kotoisin. 

Rakenteellinen rasismi on vaikeammin havaittavaa mutta vaikutuksiltaan merkittävää rasismia. 

 

”Rakenteelliseksi rasismiksi sanotaan instituutioissa ja yhteiskunnan toimintatavoissa vaikuttavaa rasismia.” (Punainen risti)

 

Esimerkiksi ihmistä voidaan syrjiä nimen tai pukeutuminen perusteella työn tai asunnon haussa. Rasismi voi ilmetä myös vihapuheena ja jopa viharikoksina. 

 

 

Keskustelu on tosiaan vaikeaa, kuten rasismin paradoksi osoittaa. Koitan tuoda jotain selkeyttä puhumalla aristoteelisesti olemuksellisesta eli syvärasismista. Olemuksellinen rasismi on jonkun henkilön ajatusmaailmaan erottamattomasti kuuluvaa rasismia.  Olemuksellinen rasismi ilmenee monina erilaisina rasistisina kannanottoina, nimityksinä, heittoina ja toimintatapoina. Tähän pätee raamatullinen sanonta ”hedelmistään puu tunnetaan”. Syvärasismi on ankkuroitunut henkilön identiteettiin ja on jopa eksistentiaalinen tila.

 

Rasismi voi olla joskus myös aksidentaalista, (ohimenevää, satunnaista), jolloin se ei ole pysyvä tila eikä se ole ankkuroitunut henkilön ajatusmaailmaan. Tilanne saattaa laukaista rasistisen kommentin, esimerkiksi saatamme kirota sitä, että suomea huonosti osaava taksikuski ei ymmärrä, mihin osoitteeseen pitäisi mennä. 

 

Ongelma rasismin tunnistamisessa on, että ulkopuolinen ei voi tietää, onko henkilön rasismi olemuksellista syvärasismia. Henkilöt, joita syytetään rasismista, puolustautuvat kieltämällä olevansa (olemuksellisia) rasisteja ja haluavat todistella, että heidän ulostulonsa ovat olleet yksittäisiä, satunnaisia heittoja ja tapahtuneet vieläpä kauan sitten.

 

Jos jotakuta voi kutsua rasistiksi, niin juuri syvärasismia ilmentävää henkilöä.  Rasistille rasismi ei ole satunnainen ulostulo, vaan ajattelun ja persoonan pysyvä piirre. Tässä pitää kuitenkin olla tarkka siinä, että rasisti-leimaa ei heitetä kevyin perustein. Vain henkilö, joka ilmentää jatkuvasti ja eri muodoissa rasistista käyttäytymistä ja rasistisia tekoja, on olemuksellinen rasisti.

 

Erityisen huolestuttavaa olemuksellisessa rasismissa on sen jatkuvuus. Syvärasisti ei niin vaan luovu rasismistaan vaan tekee rasistisia tekoja myös tulevaisuudessa, vaikka väittää tuomitsevansa rasismin. 

 

Syvärasismi on uskonnon kaltainen oppi ylemmyydestä. Mutta voiko siitä päästä eroon? Kyllä voi, kuten uskonnollinen ihminenkin voi hylätä uskontonsa. Tätä tapahtuu kuitenkin aika harvoin, ja siihen liittyy usein eksistentiaalinen kriisi. Mitään tällaista ei ole havaittavissa perussuomalaisten ulostuloissa. Pelkkä anteeksipyyntö tai rasismin sanallinen kielto ei vielä vakuuta. On nähtävä tekoja, kuten Ulla-Maja Henriksson korostaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rasistinen puhe on rasismia, mutta mitä mieltä onkaan Saarikivi

  

 

Keskustelu rasismista on nykyisin aivan toisella tasolla kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Keskustelun intensiteettiä on voimistanut perussuomalaisten nousu hallitukseen. Perussuomalaisten some-kirjoitukset heijastavat sellaista arvomaailmaa, jota muiden hallituspuolueiden on vaikea niellä. Erityisesti Riikka Purran kirjoitukset ovat kylmäävää luettavaa. Pääministeri Petteri Orpo on rauhoitellut tilannetta vaatimalla koko hallitusta sanoutumaan ehdottomasti irti rasismista. Tällaisten julistusten ongelma on sanojen ja tekojen ristiriidassa. Vasta tulevaisuuden teot näyttävät, ovatko perussuomalaiset todellakin sanoutuneet irti rasismista.

 

Purra ja monet perussuomalaiset vähättelevät rasistisia mielipiteitään. Ne olivat kuulemma sellaisia heittoja ja vitsejä, joista ei voi tehdä johtopäätöksiä tähän päivään. Purra pahoittelee sanamuotojaan, mutta ei sanoudu selvästi irti lausumiensa tosiasiallisesta rasistisesta sisällöstä. 

 

Rasismikeskustelussa joudutaan vääjäämättä pohtimaan kielen asemaa ja roolia. Janne Saarikivi näyttää hyväksyvän sen, että jollain ”suljetulla” foorumilla päästetään höyryjä irt (HS 25.7.). Se ei ole Saarikiven mukaan mitenkään vaarallista. 

 

JUSSI HALLA-AHON Scripta-blogin vieraskirjaan muodostui aikoinaan se, mikä on nykykielellä ”turvallinen tila”. [sic] Kyseessä oli turvallinen tila rasismille. Siellä pöhisi. Sai räksyttää sitä, mitä ei sopinut toreilla julistaa. Siksi juuri paikka olikin suosittu. Kyseessä oli räikeän puheen karnevaali, suuri rasismiperformanssi. (Saarikivi, HS 25.7.2023)

 

Vasemmisto sortuu Saarikiven mukaan moralismiin, kun se tuomitsee tuollaisen ”höhöttelyn” ja ”suuren performanssin”. Kyseessähän on vain performanssi!

 

Saarikiven mielipiteessä ihmetyttää, että juuri kielitieteilijä vähättelee kielellisiä tekoja. Tästä on nyt pakko puhua. Kieli ei ole vai sanomista, vaan kielellä myös tehdään tekoja. Tästä ovat kirjoittaneet monet tunnetut filosofit kuten Wittgenstein ja Austin. Rasistinen puhe on rasistinen teko: rasistinen puhe on rasismia ja rasistiset vitsit ja heitot ovat rasismia. Rasismia on toisen ihmisen pilkkaaminen, vähättely, loukkaavien ilmaisujen käyttö, uhkaaminen tai maalittaminen etnisen tai uskonnollisen taustan perusteella. Purran ”musta säkki” on todella loukkaava ilmaisu musliminaisista. Sitä ei voi mitenkään tulkita kritiikiksi naisten alistettua asemaa kohtaan, kuten Purra yrittää uskotella. 

 

Ihmisen puhe ei ole pelkkiä sanoja, vaan puheen takana ovat aina hänen ajatuksensa. Jos jatkuvasti ja vuosikausia käyttää rasistista kieltä, se heijastaa rasistista arvo-, asenne-  ja ajatusmaailmaa. Jos sitten yht’äkkiä sanoutuu pakon edessä irti aikaisemmista puheistaan, kuulijoilla on oikeus epäillä irtisanoutumisen aitoutta. On tietysti mahdollista, että ihminen voi muuttaa aidosti ajatuksiaan ja arvojaan ja katua aikaisempia sanomisiaan. Itse on jaksa uskoa, että Purra ja muut perussuomalaiset olisivat nyt muuttaneet mielipiteitään. Siksi on pelättävissä, että perusuomalaisten rasismi tulee putkahtamaan esiin erilaisten kiistojen ja päätösten yhteydessä. Rasistinen puhe ja kirjoittelu tulee jatkumaan, mutta sanavalinnat saattavat ”siistiytyä”. 

 

Kielifilosofi Paul Grice on kiinnittänyt huomiota ilmaisujen kahdenlaisiin merkityksiin. Sanotulla on aina kirjaimellinen merkitys, mutta myös vihjemerkitys. Taitava kielenkäyttäjä osaa puhua aivan ”korrektisti”, mutta samalla tuoda esiin erilaisia vihjemerkityksiä, esimerkiksi välittää rasistisia sisältöjä. Yksi keino on kääntää asiat päälaelleen. Tällaisessa kielitieteilijä Jussi Halla-Aho on mestari. Rasistinen kielenkäytön tuomitseminen onkin ”sanavapauden kaventamista”. Saarikivi näyttää kolumnissaan olevan samaa mieltä: vasemmiston rasistisen kielenkäytön tuomitseminen on ”holhoamista” ja helluntaipastorin moralismia. (Toivottavasti helluntaipastorit eivät loukkaannu tästä.)

 

Julkisuudessa on haluttu erottaa rasismi ja maahanmuuton arvostelu. Tietysti ne ovat eri asioita, mutta kun kaivelee maahanmuuttokriittisten arvoja ja argumentteja, esiin nousee aina rasismi. Maahanmuuton kritiikin syvin olemus on suomalaisuudelle vieraiden 

kulttuurien vastustaminen ja ”aidon ja puhtaan” suomalaisuuden puolustaminen. 

 

Rasistinen puhe on rasistinen teko. Rasistisen puheen vaarallisuus on siinä, että puheet synnyttävät syrjiviä tekoja ja väkivaltaa. Sana tulee lihaksi vai pitäisikö sanoa lihaksiksi, joilla lyödään vähemmistöjä. Kun rasistista puhetta toistetaan, sitä aletaan pitää ”normaalina”. Tämä madaltaa kynnystä vähemmistöjä syrjivään käytökseen. Siksi rasistiseen kielenkäyttöön ei voi suhtautua vähättelevästi. 

Keskustelussa on tuotu esiin myös rakenteellinen rasismi, joka näkyy esimerkiksi työnsaannissa, palkoissa, palveluissa, opiskelussa jne. Jotkut keskustelijat pitävät rakenteellista rasismia varsinaisena ongelmana eivätkä ymmärrä, että rasistinen puhe on osa sitä politiikkaa, joka ylläpitää rakenteellista rasismia. Kun maahanmuuttajien ihmisarvo kielletään, niin tästä ei ole niinkään iso askel ehdottaa ja laatia sellaisia lakeja, joilla kaikin tavoin vaikeutetaan maahanmuuttoa. Rasistinen puhe uusintaa rakenteellisista rasismia. 

 Viimeinen kappale lisätty 28.7.

 

 

Kahdeksan kuplan Suomi - syväporauksia suomalaiseen yhteiskuntaan

 

Professori Anu Kantolan ja työryhmän julkaisema tutkimus Kahdeksan Kuplan Suomi, Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (Gaudeamus 2022) on viimevuosien kiinnostavimpia yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Julkaisu syntyi Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston projektista Kansalaisuuden kuilut ja kuplat. Teoksessa tavoitteena oli selvittää miten yhteiskunnalliset muutokset tuntuvat suomalaisten elämässä ja vaikuttavat heidän käsityksiinsä yhteiskunnasta. 

Tutkimus kohdistettiin kahdeksaan suomalaisten ryhmään, jotka kuvastavat yhteiskunnan rakennemuutosta. Näistä ryhmistä poimittiin ja syvähaastateltiin 350:tä suomalaista (joukossa maahanmuuttajia). Tällainen tutkimus antaa mahdollisuuden verrata eri ryhmien asenteita ja kokemuksia yhteiskunnasta. Ryhmät eivät ole kiinteitä luokkia, vaan löyhästi ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan liittyviä tunnepohjaisia identifikaatioita.

Tutkitut ryhmät kannattaa tässäkin todeta:

1. Globaalin talouden etujoukko (yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa)
2. Kaupunkilainen keskiluokka (palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa)
3. Teollisuuden duunarit (teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa)
4. Yrittäjät (pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät kaupungeissa ja esikaupungeissa)
5. Maahan muuttaneet yrittäjät (muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät)
6. Maaseudun väestö (keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla)
7. Palvelualojen duunarit (Palvelualojen pientuloiset suurissa kaupungeissa)
8. Pientuloiset (työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa)

Kirja jakaantuu oikeastaan kahteen osaan. Toisaalta Anu Kantolan kirjoittamaan johdantoon ja ensimmäiseen ja viimeiseen lukuun ja toisaalta kahdeksaan muuhun lukuun, jotka on omistettu näille kahdeksalle ryhmälle. Kantolan kirjoittamat yleiset osat tarjoavat laajan kontekstin ryhmien analyyseille ja koko kirjalle. Ryhmäkohtaisissa luvuissa tuodaan aina esiin kyseisen ryhmän sosio-ekonominen asema ja tarkastellaan haastattelujen kautta ryhmän jäsenten tuntoja ja tunteita, käytettävissä olevia resursseja ja suhtautumista omaan tilanteeseen ja yhteiskuntaan. 

Kirjan konteksti

Anu Kantola, joka on merkittävimpiä intellektuellejamme, osaa rakentaa kirjalle laajan kontekstin. Ensimmäisessä luvussa ”Epävakauden aika” tarkastellaan yhteiskunnallisia muutoksia 1900-luvun lopusta aina 2020-luvulle asti. Suurena yhteisenä nimittäjänä on globalisaatio ja sen mukanaan tuoma eriarvoistuminen ja epävarmuuden lisääntyminen. Oikeisto-vasemmisto-jaon rinnalle alkaa nousta jako konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämän jaon ääripäitä ovat maahanmuuttoa vastustavat perussuomalaiset ja ympäristökysymyksiin keskittyvät vihreät. Nämä uudet jaot näkyvät kaikissa maissa, mutta Suomessa polarisaatio ei ole ollut niin kärjekästä kuin monissa muissa maissa. 

Suomi ei olekaan polarisaation malliesimerkki vaan yhteiskunta, jossa kompromissit ovat olleet tärkeässä roolissa ja määrittäneet yhteistä elämää. (S.19)

Tästä huolimatta globalisaatio ja digitalisaatio muuttavat perusteellisesti työnteon ehtoja ja jakavat ihmisiä uudella tavalla voittajiin ja häviäjiin myös Suomessa. Paljon keskustelua on käyty keskiluokan heikentyneestä asemasta. Ylempi keskiluokka pelkää putoavansa ja alempi keskiluokka kamppailee toimeentulonsa puolesta. Hyvätuloiset johtajat ja asiantuntijat ovat toistaiseksi turvassa, mutta kovat tulospaineet ja pitkäksi venyvät työpäivät aiheuttavat stressiä ja loppuun palamista. 

Kirjan analyyseissä kaksi käsitettä ovat avainasemassa: työkalut ja syvät tarinat. Jokaisella ryhmällä on käytettävissään tiettyjä ”työkaluja”, joiden avulla ihmiset yrittävät ”ymmärtää itseään ja maailmaa ja selvitä elämässä, työssä, perheessä ja yhteiskunnassa”. Työkalut ovat kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneet mutta yhteiskunnan muuttuminen haastaa ne jatkuvasti. Työkaluja ovat esimerkiksi optimismi, toveruus, kova työ, huumori tai jopa yhteiskunnan ulkopuolelle asettuminen. 

Ihmisten identiteettiä kannattelee elämän ”syvä tarina”, joka tuntuu oikealta, kuten sosiologi Arlie Hochschild on osoittanut. Syvä tarina ankkuroituu vahvasti tunteisiin.

Syvissä tarinoissa tiivistyvät ylpeys, rakkaus, toivo, pelot, ärtymys, häpeä tai ahdistus, joita ihmiset kokevat, kun he yrittävät pärjätä ja käyttää oman kulttuurinsa tarjoamia työkaluja muutoksen kourissa. (S. 26)

Vaikka syvä tarina on aina henkilökohtainen, silti monet muut samassa asemassa olevat jakavat osittain samoja tarinoita, esimerkiksi kovan työnteon tai kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. 

Hyvinvointivaltiota arvostetaan mutta myös arvostellaan

Kuten monista aikaisemmista tutkimuksista on jo käynyt selväksi, valtaenemmistö suomalaisista arvostaa hyvinvointivaltiota ja haluaa maksaa veroja sen eteen. Hyvätuloiset ja keskiluokkaiset ovat yhtälailla hyvinvointivaltion kannalla. Se luo turvallisuutta epävarmassa työelämässä. Kahdeksasta ryhmästä pienyrittäjät (kampaajat, korjausfirmat jne.) ja pätkätyötä tekevät (erityisesti ravintola-ala) suhtautuvat kielteisesti hyvinvointivaltioon. He kokevat tekevänsä kovaa työtä pienellä palkalla kun taas sosiaalituen varassa olevat näyttävät saavan toimeentulon tekemättä mitään. Tilitoimistoyrittäjä tilittää:

Ihmisillä pitäisi olla enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja läheistensä hyvinvoinnista, semmoinen ”huolehdin itsestäni ja läheisistäni” on kaventunut ihan hirveen pieneksi, varsinkin se läheisten osa. (S. 129-130)    

Näissä ryhmissä koetaan, että omaa tilannetta ei yhteiskunnassa ymmärretä, ja hyvinvointivaltio tuntuu etäiseltä.

Hyvinvointivaltion kannalta kriittisin ryhmä ovat huono-osaiset, kaupunkien pienituloiset. 

Huono-osaisuus on usein ennen muuta sitkeää sinnittelyä ajoittain ylivoimaiselta tuntuvassa arjessa. Vaivana eivät ole vain niukkuus tai rahan puute, vaan ongelmat tuntuvat kasautuvan yhdeksi suureksi vyyhdiksi. (S. 226) 

Huono-osaisilla on usein hankaluuksia viranomaisten kanssa. Yhteiskunta näyttäytyy ulkopuolisena systeeminä, jonka toimenpiteiden kohteina pienituloiset ovat. Tästä ei pidä kuitenkaan päätellä, että huono-osaiset olisivat jonkinlaisia surkimuksia. He kokevat arvokkuuden tunteita onnistuessaan sinnittelemään vaikeuksia keskellä. Pientuloiset tuntevat solidaarisuutta kanssaihmisiään kohtaan ja auttavat toisiaan vaikeuksissa. 

Yksinhuoltaja Milla kokee yhteenkuuluvuutta naapureihin: 

Koko piha on niin yhteisöllinen, aina jos tarvii jotain niin voi keneltä vaan naapurilta käydä kysymässä. Meillä kävi naapurin mies kiinnittämässä mulle pari taulua, ja sitten se laittoi mulle hyllyt kasaan, kun en osannut niitäkään. (S. 241).

Kansallisaate ja suuri kansallinen tarina

Kirjan viimeisessä luvussa "Suuren ruuvin yhteiskunta" Kantola pohtii, onko kansallinen tarina lopussa vai voiko sitä vielä päivittää. Suuri ruuvi – muutokset – puristavat kaikkia. Kokemus elämän kiristymisestä yhdistää kaikkia suomalaisia. Ihmiset yrittävän selvitä tästä puristuksesta käyttämällä työkalujaan. Kaikilla työkalut eivät auta, etenkin maaseudun perinteiset työkalut kuten rakkaus kotiseutuun ja luontoon eivät enää toimi. Suomalaisilla on kuitenkin ollut yhteisiä työkaluja ja yhteinen tarina. Siihen on kuulunut sisukkuus, kova työnteko ja ahkeruus sekä tunne yhteisessä veneessä soutamisesta. Erityisesti hyvinvointivaltiosta ollaan ylpeitä ja sitä pidetään yhteisenä saavutuksena.

Suurena kertomuksena Kantola esittää kansallisaatteen uuden nousun. Globalisaatio näytti tekevän kansallisvaltiot tarpeettomiksi, jopa kehityksen esteiksi. Kansallisaate teki kuitenkin paluun 2000-luvulla. Nationalismi on nostanut päätään kaikkialla. Entistä tärkeämpää on se, mikä ihmisiä yhdistää, miksi kuulumme yhteen. Yhteenkuuluvuus ei ole mitenkään itsestään selvää modernissa maailmassa, joka korostaa yksilöitä ja ihmisten erilaisuutta. Mutta ihmisillä on myös tarve kuulua johonkin itseään suurempaan ja nähdä yhteiskunta osana omaa identiteettiä. Tähän tarvitaan suuri tarina, mutta vanha tarina ei sellaisenaan toimi ja siksi kansallista tarinaa on päivitettävä. 

Miten päivittää yhteiskunnan yhteinen tarina niin, että se vastaa uuden ajan haasteisiin, ja miten rakentaa yhteiskunta, joka tuntuu yhteiseltä mutta samalla joustavalta? (S. 263)

Kirja päättyy tähän kysymykseen antamatta vastausta.

Kirjan merkitys

Kahdeksan kuplan Suomi ei ole kattava tutkimus koko väestöstä. Sen sijaan kirja tarjoaa ”kohdennettuja porauksia siihen, miten yhteiskunnan ja talouden rakenteiden muutokset koetaan eri tuloluokissa ja eri puolilla Suomea. (S. 267) Poraukset auttavat ”ymmärtämään, miten ihmiset näkevät asiat omasta näkökulmastaan.”(S. 268) Itse näen kirjan merkityksen juuri tässä näkökulmien avaamisessa. En tiedä mitään muuta tutkimusta, jossa olisi katseltu yhteiskuntaa näin kattavasti eri asemassa olevien kansalaisten näkökulmista. Yleensähän me teemme omasta näkökulmastamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä kansakunnan ja yhteiskunnan tilasta. Kirjan ansiosta meillä on nyt ”ikkunoita” tarkastella yhteiskunnallista tilannetta omastamme poikkeavista näkökulmista. Tämä  voi vahvistaa empatiaa muita kohtaan ja luoda pohjaa dialogille eri näkökulmia edustavien ihmisten välillä. 

Kirjassa esitetyistä kahdeksasta ryhmästä minua puhuttelivat eniten Globaalin talouden etujoukko, Kaupunkilainen keskiluokka, Palvelualojen duunarit ja Pientuloiset. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja yritysmaailmassa Globaalin talouden etujoukon puheet ja kokemukset on esitetty yleispätevinä totuuksina, vaikka kyseessä on suhteellisen pieni ryhmä. Tämä ryhmä tuli minulle tutuksi Sitran verkostoissa ja toimiessani innovaatiotutkijana. Tuttavapiirissäni on paljon akateemisesti koulutettua väkeä, joka lukeutuu kaupunkien keskiluokkaan.  Palvelualojen duunarit ovat tulleet tutuiksi ravintoloissa ja kaupoissa. Tässä on se irvokas kuvio, että monet palvelut olisivat keskiluokan tavoittamattomissa, jos nämä duunarit saisivat kunnollista palkkaa pysyvissä työsuhteissa. Moni keskiluokkainen ei tiedä mitään lähiöissä asuvien pienituloisten elämästä. Mielikuvat sosiaalipummeista ja työn vieroksujista eivät tee oikeutta suurimmalle osalle pientuloisista.  Pientuloiset ovat uskomattomia selviytyjiä ja siitä ylpeitä. Paradoksaalista on, että juuri pientuloiset, jotka tarvitsevat julkisia palveluja ja tulonsiirtoja, kokevat itsensä ulkopuolisiksi  ja syrjäytetyiksi. 

Jos vastaava tutkimusta jatkettaisiin, niin ottaisin mukaan uusia ryhmiä. Kulttuurityöntekijät ja free-lancerit ovat kiinnostava väliryhmä. Osa kulttuurityöntekijöistä on yrittäjiä (taitelijat), osalla on säännöllinen palkka (teatterit ja orkesterit) ja osa on pätkätöissä. Kulttuurityöntekijät tekevät mielestään arvokasta työtä, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Koronapandemian aikana kulttuuri- ja tapahtuma-ala käytännössä ajettiin alas. Olisi tärkeä tietää mitä kulttuurityöntekijät tuntevat nyt ja miten he suhtautuvat yhteiskuntaan ja asemaansa siinä. Toinen tutkimatta jäänyt ryhmä on nuoret, jotka ovat vasta astumassa itsenäiseen elämään ja miettivät mitä tekisivät isoina. Luottavatko he hyvinvointivaltioon ja edustukselliseen demokratiaan?

Kahdeksan kuplan Suomi välittää lukijalle autenttisen kuvan kahdeksaan eri ryhmään kuuluvien suomalaisten syvistä tarinoista ja siitä, miltä muutos tuntuu. Yhteiskunnan kehittäminen ei voi onnistua ellemme ole selvillä ihmisten tunteista. Tarvittava uusi kansallinen tarina voi perustua vain ihmisten jaettuihin kokemuksiin. 

 

 

 

Neuvostoihmisen loppu ja epätoivoinen elvytys, Tapaus Ukraina

  

 

Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan ja Ukrainassa tehdyt sotarikokset ovat aiheellisesti nostaneet kysymyksen, mitä Putinin ja venäläisten päässä ylipäätänsä liikkuu. Miksi tähän sotaan ryhdyttiin ja mitkä ovat sen motiivit ja päämäärät? Näitä kysymyksiä on pohdittu julkisuudessa runsaasti ja aiheeseen on vaikea lisätä mitään uutta. Silti jotain tuntuu jäävän auki, jokin pala tuntuu puuttuvan. Itselleni palat loksahtivat paikoilleen kun luin Svetlana Aleksijevitšin kirjan Neuvostoihmisen loppu, Kun nykyhetkestä tuli Second Handia (Tammi 2018, alunperin julkaistu venäjäksi 2013, kääntänyt Vappu Orlov). Ukrainassa syntynyt ja Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš sai 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kirja koostuu ”kadun hälystä ja keittiökeskusteluista” ja kahdestakymmenestä tarinasta, jotka Aleksijevitš tallensi. Keskusteluista ja tarinoista kertyy yhteensä lähes 700 sivua. Aleksijevitšin oma ääni jää taustalle ja ihmisten ääni pääsee esille. 

Kirjan teemojen ja sisältöjen ymmärtämiseksi on palautettava mieliin Neuvostoliiton ja Venäjän kehitys 1980-luvulta 2000-luvulle (ks. Wikipedia). Voimme jakaa tämän ajanjakson Gorbatšovin, Jeltsinin ja Putinin aikaan. 

Mihail Gorbatšov toimi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuosina 1985-1991 ja valtionpäämiehenä vuosina 1988-1991. Vuonna 1986 hän pani alulle avoimuuden (glasnost) ja uudistusten (perestroikka) ohjelman, joka ajautui parissa vuodessa suuriin vaikeuksiin mm. talouskasvin taantuessa ja öljyn alhaisen hinnan takia. Neuvostoliiton vanhoilliset piirit, perinteiset kommunistit, aloittivat vallankaappauksen, joka kesti vain kolme päivää 19.-21. elokuuta 1991. Vallankaappaus torjuttiin ja Boris Jeltsin oli tässä keulakuvana. Vallankaappauksen aikana Baltian neuvostotasavallat julistautuivat itsenäisiksi ja Ukraina teki saman muutamaa päivää myöhemmin. Neuvostoliiton kommunistinen puolue lakkautettiin 29. elokuuta 1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä 26.12. korkein neuvosto päätti Neuvostotasavaltojen liiton purkamisesta ja Neuvostoliitto hajosi 15 itsenäiseksi valtioksi. 

Boris Jeltsin äänestettiin presidentiksi kesäkuussa 1991. Jeltsin aloitti uusliberalistisen talouden uudistamisen, joka johti talouden yksityistämiseen ja ajoi tavalliset kansalaiset suureen kurjuuteen ja köyhyyteen. Rikollisryhmät saivat toimia esteettä ja korruptio kukoisti. Valtavia omaisuuksia siirtyi pienen sisäpiirin, ”perheen”,  eli oligarkkien haltuun. Presidentti tukeutui vallankäytössään oligarkkien tukeen. Jeltsinin kunto heikkeni ja ote vallasta herpaantui. 31.12.1999 hän erosi presidentin tehtävästä. 

Vladimir Putin voitti vuoden 2000 presidentinvaalit. Putin pystyi palauttamaan järjestyksen Venäjälle ja talous alkoi kohentua mm. öljyn korkeiden hintojen ansiosta. Öljyn ja maakaasun tuotantoa palautettiin valtion hallintaan. Putinin kannatus kasvoi ja hän alkoi keskittää valtaa itselleen ja tukahduttaa vapaata mediaa. Vuoden 2012 presidentinvaalit synnyttivät laajoja mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Putinin ja Venäjän vaiheista 2000-luvulla on puhuttu paljon. Mainittakoon tässä vain Krimin niemimaan miehitys ja haltuunotto vuonna 2014. Krimin ”palauttaminen” Venäjälle herätti suurta innostusta toisin kuin 24.2.2022 alkanut Venäjän sota Ukrainaa vastaan. 

Tiivistäen voi sanoa, että Gorbatšovin aikana Neuvojärjestelmää yritettiin modernisoida ja lisätä vapauksia. Tämä kehitys johti kuitenkin järjestelmän hajoamiseen ja lopulta lakkauttamiseen. Kansalaisten elintaso romahti. Jeltsinin aikana taloutta alettiin yksityistää ja liberalisoida tavoitteena markkinatalous. Tuloksena oli omaisuuksien kasautuminen oligarkeille, sekasorto ja valtava työttömyys ja väestön köyhtyminen. Putin tuli esiin pelastajana, joka palautti järjestyksen ja turvallisuuden. Elintaso alkoi kohota. Mutta varsin pian Putin alkoi keskittää valtaa itselleen ja tukahduttaa oppositiota. Pelastajasta tuli diktaattori. 

Kirjan kiinnostavimmat teemat, jotka nousevat yhä uudelleen esille, ovat

·      Neuvostoliiton romahtamisen aiheuttama epätoivo ja suru

·      Neuvostoliiton pimeä puoli vankileireineen ja mielivaltaisuuksineen

·      Neuvostoliiton jälkeen koittanut vapauden aikakausi ja rahan tärkeys

·      Jeltsinin kauden anarkia, väkivalta ja turvattomuus

·      Kaipaus takaisin Neuvostoliiton suuruuden aikaan (mutta ilman kommunismia) 

Putinista ei kirjassa juuri puhuta, johtuen varmaan siitä, että haastattelut on tehty 2000-luvun lopussa ja 2010-luvun alussa. 

Neuvostoihminen

Svetlana Aleksijevitš kuvaa kirjan problematiikkaa ja tavoitteita seuraavasti. Kommunismin tavoitteena oli muuttaa vanha ihminen uudeksi, toisenlaiseksi. 

”Runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa marxismi-leninismin laboratorioissa kehitettiin erityinen ihmistyyppi, homo sovieticus. Toisten mielestä se on traaginen hahmo, toiset käytävät siitä nimeä sovok, neukku. (s. 11) … Minä etsin niitä, jotka olivat kasvaneet tiukasti kiinni aatteeseen, päästäneet sen sisälleen niin ettei sitä saanut repäistyksi irti – valtiosta oli tullut heidän maailmankaikkeutensa, se oli syrjäyttänyt kaiken muun, jopa oman elämän. (s. 13)”

Neuvostoliiton romahdettua vapaus oli kaikkien huulilla. Mutta mitä se oikein oli tai on? Tätä Aleksijevitš kysyi kaikilta, joita tapasi. Ja sai hyvin erilaisia vastauksia; isät ja pojat ja äidit ja tyttäret vastasivat eri tavoin ja tuntuivat elävän eri maailmoissa.

Kirjan haastatteluista käy ilmi, että vanhemmat ihmiset, joista osa oli elänyt jo Stalinin aikana, pitivät Neuvostoliittoa suurenmoisena maana. Näin siitä huolimatta, että Stalinin vainot koskettivat lähes kaikkia, jos ei muuten niin ainaisen pelkona joutua pidätetyksi ja lähetetyksi vankileirille. Erityisesti arvostettiin Neuvostoliiton ja kommunismin suurta päämäärää: 

”Venäläisten on saatava uskoa johonkin… Johonkin valoisaan, ylevään. Meillä on selkäytimeen tallennettuna imperiumi ja kommunismi. Sankarillisuus on meille läheistä.” (s. 53). 

”Lisäksi venäläinen ei halua elää muuten vain, vaan hän haluaa elää jotakin varten. Hän haluaa olla osallisena suuressa asiassa.” (s. 435)

Monelle toinen maailmansota ja voitto Hitleristä oli koko Neuvostohistorian suurin tapahtuma ja huipentuma. Tästä johtuen sota sai erityisen merkityksen: ”Se on ainoa missä pärjäämme.” (s. 54) Tätä samaa ajatusta Putin toistaa puheissaan.

Neuvostoliittoa myönteisesti muistelevat tuovat esiin sosialismiin liittyvän tasa-arvon ja epäitsekkyyden.

”Sosialismi ei ole pelkkiä leirejä, ilmiantoja ja rautaesirippuja, se on myös oikeudenmukainen, selkeä maailma: kaikki jaetaan toisten kanssa, säälitään heikkoja, osoitetaan myötätuntoa, eikä haalita kaikkea itselle.” (s. 75)

Neuvostoliiton hajoaminen

Neuvostoliiton hajotessa hajosi suurvalta. 

”Me olimme supervalta, sanelimme omat ehtomme monille maille. Amerikkakin pelkäsi meitä, Sukkahousujako ja farkkujako ei ollut tarpeeksi? Jotta voitettaisiin ydinsota, siihen ei tarvita sukkahousuja vaan nykyaikaisia ohjuksia ja pommikoneita. Niitä meillä on.” (s. 180)

Neuvostoliiton hajoaminen liitetään Gorbatšoviin. 

”Gorbatšov oli Yhdysvaltain salainen agentti… Vapaamuurari…Hän kavalsi kommunismin. Kommunistit roskiin, komsomolilaiset kaatopaikalle. Minä vihjaan Gorbatšovia, sillä hän riisti minulta kotimaan.” (s. 33)

Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvä katkeruus oli syvää:

”Maailma muuttui yksinapaiseksi, nyt se kuului Amerikalle. Meistä tuli heikkoja, meidät sysättiin saman tien syrjään. Meistä tehtiin voitettu, kolmannen luokan maa. Toisen maailmansodan me voitimme … kolmannen maailmansodan me hävisimme.” (s. 194)

Toisaalta Gorbatšov nähtiin sosialismin uudistajana. Hän puhui ”hyppäyksestä kehittyneeseen sosialismiin”. Gorbatšov herätti varsinkin alussa suuria toiveita. Hänen uskottiin tuovan vapauden. 

”Gorbatšovin aika… Oli valtavat joukot onnellisen näköisiä ihmisiä. Va-pa-us! Se oli kaikille henki ja elämä.” (s. 32). ”Ne olivat ihania, viattomia vuosia.” (s. 34) 

Mutta vähitellen suhtautuminen Gorbatšoviin alkoi muuttua. Yhtenä syynä oli tuotannon romahtaminen ja pula elintarvikkeista. Työttömyys lisääntyi ja lukuisia tehtaita suljettiin. Palkkoja ei kyetty maksamaan.

”Mitä enemmän puhuttiin ja kirjoitettiin ’Vapaus! Vapaus!’ sitä nopeammin kauppojen tiskeiltä katosivat paitsi juusto ja liha myös suola ja sokeri. Kaupat olivat tyhjillään. Alkoi pelottaa.” (s. 35)

Neuvostoihmisen identiteetti ei kuitenkaan niin vain hävinnyt. Osa oli toki iloinen Neuvostoliiton hajoamisesta, mutta osalle identiteetti oli ankkuroitunut  Neuvostoliittoon eikä sitä voitu pyyhkäistä pois.

”Minulla on päässäni neuvostoliittolainen malli, se matriisi, olen elänyt puolet elämästäni sosialismissa. Se on juuttunut minuun kiinni. Ei sitä voi hakata irti.” (s. 526) 

Talouden liberalisointi

Menet syyt johtivat siihen, että Neuvostoliitto ei voinut enää toimia ja pysyä koossa. Gorbatšov julisti 1991 Neuvostoliiton päättyneeksi. Gorbatšovin aika päättyi ja Jeltsinin aika alkoi. Jeltsin ryhtyi modernisoimaan taloutta uusliberalistisen mallin mukaisesti. Voidaan sanoa että kapitalismi nousi tuhkasta. Siirryttiin markkinatalouteen. Tämä oli monille käsittämätöntä ja pelottavaa. Jeltsin aloitti puhumalla etuoikeuksien hävittämisestä, mutta toisin kävi. Yhteiskunta hajautui kahtia: suureen köyhtyvään keskiluokkaan ja pieneen suuromistajien ryhmää tai voisi sanoa, niihin, jotka eivät sopeutuneet markkinatalouteen, ja niihin jotka hyödynsivät sitä häikäilemättä. Rikollisjengit riehuivat kaduilla. Tämä kehitys oli monille valtava pettymys, sillä samanarvoisuus oli neuvostoihmisen keskeisiä arvoja. 

”Kysymys kuuluu, mitä me halusimme? Pehmeää sosialismia… ihmiskasvoista… Mitä meillä on? Kaduilla vallitsee kova kapitalismi. Ammunta. Erottelu. … Roistot kipusivat huipulle, trokarit ja rahanvaihtajat kaappasivat vallan.” (s. 200)

Vanhempi väki, neuvostoihminen, ei ymmärtänyt mitä yhteiskunnassa tapahtui. 35-vuotias nainen, ammatiltaan mainospäällikkö, ilmaisee asian seuraavasti:

”Vanhempieni kaltaisten ihmisten tietoisuuteen ei ollut vielä tunkeutunut se seikka, että oli siirrytty kapitalismiin.” (s. 502)

Tälle mainospäällikölle Venäjällä jylläävä kapitalismi oli mahtava asia: 

”Ennen kaikki oli ollut harmaata, mutta nyt: kirkkaita värejä, kirjavia kylttejä [viittaa mainoksiin ja katukuvaa]. Kaikkea teki mieli! Nyt voi saada kaikkea! Voit ruveta miksi haluat: meklariksi, palkkamurhaajaksi, homoksi… Yhdeksänkymmentäluku… se oli minulle siunattu…unohtumaton…Nuorten reformaattoreiden, roistojen ja seikkailijoiden aika! … Kun hyörii ja häärää, niin saa kaiken. … Venäjä meni pyörälle päästään.” (s. 505)

Tässä heijastuu mielestäni Ayn Randin edustama äärimmäinen individualismi.

Jeltsinin aikana ihmiset köyhtyivät ennennäkemättömästi. Rahaa ei ollut, palkkoja ei maksettu ja niin professorit kuin siivoojatkin joutuivat kaupittelemaan tavaroitaan toreilla tullakseen toimeen. 

Kansallisomaisuus yksityistettiin. Tässä toimi keskeisenä vipusena kaikille jaettavat voucherit, jotka piti sijoittaa yritysten osakkeisiin. Mutta juuri kukaan ei osannut sitä tehdä ja siksi voucherit myytiin halvalla tyypeille, jotka keräsivät niitä ja saivat sitä kautta suuria omaisuuksia. Yksi syy tähän tilanteeseen oli siinä että ”[s]osialismissa ei opetettu tekemään rahaa”. (s. 568). Mutta nyt rahasta oli tullut keskeinen asia. 

”Rahasta tuli vapauden synonyymi. Se sai kaikki kiihdyksiin. Kaikkein vahvimmat ja aggressiivisimmat ryhtyivät liiketoimiin.” (s. 43)

Putinin aika

Sitten alkoi Putinin aika. Jeltsin astui sivuun ja suositteli Putinia jatkajaksi. Putin lupasi järjestystä ja turvallisuutta. Monille tämä oli niissä oloissa ykkösasia. Yksityistettyä kansallisomaisuutta kuten kaasu- ja öljyteollisuutta palautettiin valtiolla. Talous alkoi vähitellen kohentua, osin öljyn hyvän maailmanmarkkinahinnan ansiosta, ja työllisyys parantua. Mutta samalla vapauksia ruvettiin kaventamaan ja hallinnon kritiikkiä tukahduttamaan. Vuonna 2011 Moskovassa järjestettiin jättimielenosoituksia korruptiota vastaan. Uusia mielenosoituksia syntyi Putinin tultua valituksi presidentiksi seuraavana vuonna 2012. Putinin eroa vaadittiin.

Monet kuitenkin uskoivat kyynisesti, että Putinin eroaminen ei johda mihinkään hyvään. 

”No Putin eroaa. Ja valtaistuimelle nousee uusi yksinvaltias. Niin kuin on ennen varastettu, niin varastetaan edelleen. Ennallaan pysyvät räityt alikäytävät, hylätyt vanhukset, kyyniset virkamiehet ja röyhkeät liikennepoliisit… ja lahjusten antamista pidetään normaalina…Mitä mieltä on vaihtaa hallitusta, jos me itse emme muutu? Minä en usko, että meillä voi olla mitään demokratiaa.” (s. 444)

 

Johtopäätöksiä

Olen lainannut kirjaa näin laajasti, koska aikakauden luonne ja ongelmat tulevat usein paremmin ihmisten mielipiteissä kuin neutraaleissa raporteissa. Kuten kirjan nimi Neuvostoihmisen loppu kertoo, 80- ja 90-lukujen tapahtumat hävittivät kokonaisen yhteiskuntajärjestelmän ja siihen kasvaneet ja uskoneet ihmiset menettivät identiteettinsä ja toivonsa. Tuskin historiasta löytyy yhtä nopeasti tapahtunutta imperiumin sortumista ja sen ideologian häviämistä. Samalla on muistettava, että neuvostoyhteiskunnassa oli kasvavaa tyytymättömyyttä, katkeruutta ja vapauden kaipuuta. 

Gorbatšovin nousu ja hänen lanseeraamansa perestroikka ja glasnost herättivät toivoa.  Uskottiin, että neuvostojärjestelmä voi uudistua ja kehittyä humaaniksi sosialismiksi. Näin ei tapahtunut ja yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat kärjistyivät. Vuonna 1991 Gorbatšovin oli pakko myöntää, että Neuvostoliittoa ei voi enää pitää hengissä. 1990-luku oli valtava pettymys: kapitalismi ei osoittautunutkaan onnelaksi.

Kun Putin valittiin vuonna 2000 presidentiksi, häntä ei juuri tunnettu. Entisenä KGB:n virkailijana Putin pystyi rakentamaan ympärilleen myötäjuoksijoiden verkoston ja ottamaan turvallisuuskoneiston haltuunsa. Oikeuslaitos alistettiin tiukasti salaisen palvelun otteeseen. Suhde Neuvostoliittoon määriteltiin uudelleen. Kuten Anna Appelbaum asian ilmaisee:

”Neuvostoliiton historia muotoiltiin uudestaan, ja sitä alettiin muistella myönteisenä aikana, Venäjän voiman ja maailmanvallan riemuvoittona. … Historian keskiöön Putinin regiimi nosti Neuvostoliiton puolustustaistelun natsi-Saksaa vastaan” (HS. 16.10.2022)

Neuvostoihmisen loppu on kertomus yhden historiallisen imperiumin nopeasta luhistumisesta ja sen aiheuttamasta kaaoksesta. Gorbatšovin ja Jeltsinin aikaa seurasi kuitenkin Putinin aika Putinin toimintaa ja ajattelua näyttää leimaavan Neuvostoliiton hajoamisesta aiheutunut nöyryytys ja pyrkimys palauttaa Venäjälle takaisin se suurvalta-asema, joka Neuvostoliitolla oli. Tämä tavoite vastaa monien neuvostoihmisten toiveita löytää identiteettinsä uudelleen. Jo kertaalleen haudattu neuvostoihminen on noussut kuolleista ja etsii elinvoimaa Putinin imperialistista haaveista. Ukrainan sota näyttänee, että näillä haaveilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. 

 

 

 

Fundamentaalinen epävarmuus ja uusi maailmanjärjestys

  

Fundamentaalinen epävarmuus luonnehtii aikaamme. Venäjän hyökkäys Ukrainaan  on merkittävästi lisäännyt tätä epävarmuutta. 24.2. jää historiaan yhtä voimakkaasti kuin 9/11. 

Fundamentaalisella epävarmuudella tarkoitan sitä, että hyvin monet elleivät kaikki keskeiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset perustat ovat muutoksessa. Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muutos on vain yksi näistä muuttuvista fundamenteista. 

Covid-19 pandemia järisytti myös fundamentteja. Se iski myös globaalisti ja toi esiin uusia ilmiöitä, kuten huonon varautumisen pandemioihin, lääkekehityksen kriittisyyden ja yhteiskunnan haavoittuvuuden. Sulkutoimet (liikkumisen rajoittaminen, ravintoloiden sulkemisen ja tapahtumien kieltäminen, etätyöhön ja etäkouluun siirtyminen) lisäsivät työttömyyttä ja osoittivat tiettyjen yhteiskuntaryhmien haavoittuvuuden (ikääntyneet, koululaiset, opiskelijat). Myös globaalit tuotantoketjut osoittivat heikkouttaan ja monista tavaroista (kuten elektroniikkakomponenteista) tuli pulaa, mikä rajoitti  monien tuotteiden tarjontaa (autot, älypuhelimet.). Merkillepantavaa on myös Kiinan toimenpiteet pandemian torjunnassa: autoritaarinen valtio kykenee sulkemaan kokonaisia kaupunkeja ja asettamaan kansalaisia erittäin tiukkaan karanteeniin. Vielä emme tiedä onnistuuko Kiina torjumaan pandemian; ainakin omikron muunnos leviää Kiinassa. Mutta pandemia on vain yksi epävarmuutta synnyttävä tekijä. Syvemmältä kouraisee globalisaation ajan päättyminen. Sitä luonnehtii tietynlainen paluu valtiokeskeisyyteen. Mutta tässä huomaamme keskeisen vedenjakajan: maailma jakautuu demokraattisiin ja totalitaarisiin valtioihin. 

Mitä globalisaatio oli?

Pandemian aikana alkoi puhe uudesta normaalista, jolla viitattiin aikaan pandemian jälkeen ja jonka toivottiin avaavan mahdollisuuksia uudistaa yhteiskuntaa. Ukrainan sota tekee aikaisemman puheen uudesta normaalista vanhentuneeksi. Näkökulmaa on nyt vaihdettava. Mielestäni katse on kiinnitettävä globaaliin tilanteeseen, geopolitiikkaan ja geoekonomiaan. 

Globalisaatio, joka alkoi 80-90-luvuilla ja johon kuului myös Neuvostoliiton hajoaminen ja lyhyt demokratiakausi, on kulkenut tiensä päähän. Globalisaatiota luonnehti keskinäinen riippuvuus ja resurssien (ihmiset, pääomat, tavarat, palvelut) liikkuvuus.  Globalisaatio näytti sitovan kaikki taloudet samaan järjestelmään ja avaavan portit uusi suorille investoinneille ”edullisimpiin sijaintipaikkoihin”.  Globalisaatiota alettiin 2000-luvulla kritisoida sen epäoikeudenmukaisuudesta ja ei vain kehitysmaiden vaan myös kehittyneiden maiden polarisaation kiihdyttämisestä. Ympäristökysymyksestä tuli myös keskeinen teema globalisaation kritiikissä. Aika paljon tämä kritiikki keskittyi ”fosiilikapitalismiin”, jossa fossiilisten polttoaineiden hankinta, jalostus ja jakelu muodostaa keskeisen osan taloutta. 2000-luvulla havaittiin myös globaalien arvoketjujen haavoittuvuus. Raaka-aine (metallit) ja kulutustavaroiden tuotannosta vastasivat köyhien maiden asukkaat työskennellen melkein orjien asemassa, ei vain Afrikassa vaan myös Kauko-Idässä (Bangladesh ym.). Kuluttajien vaatimukset ympäristön suojelusta ja inhimillistä työolosuhteista pakottivat tuottajia ja rahoittajia kontrolloimaan arvoketjujen alkupäätä. Myös erilaiset häiriöt tuotantomaissa ja logistiikassa (esim. konttikuljetukset) osoittivat minkälaisia riskejä globaaleihin arvoketjuihin liittyi. Investointeja kaukomaihin alettiin hillitä tai vetää pois. 

Myös Kiina saatiin mukaan globalisaatioon ja Kiinasta muodostui maailman ”tehdas”, joka tuotti valtavan määrät tavaroita edulliseen hintaan maailmanmarkkinoille. Länsimaat riensivät kilvan investoimaan Kiinaan. Kiinassa tuotantokulut olivat alhaiset ja tuotantoa eivät rajoittaneet samanlaiset työvoiman käyttöön ja ympäristöön liittyvät normit, kuin pitkälle teollistuneissa maissa. Näkemättä jäi, että Kiinalla oli omat intressit ja se alkoi käyttää valtavia valuuttavarantojaan omiin investointeihin, ei vain raaka-aine lähteille kuten Afrikkaan vaan myös omaan tuotantoon ja teknologiaan tavoitteenaan vapautua länsiriippuvuudesta ja siirtyä tekoälyn aikakauteen. Kiina on jo monilla aluilla korkean teknologian huippumaa (bioteknologia, materiaalit, tekoäly). Kiinan halu ja taito laajentaa omaa vaikutusvaltaansa globaalissa taloudessa on vertaansa vailla. Kiinan taloudellinen ekspansio kiteytyi oppiin uudesta ”silkkitiestä”. 

Globalisaation jälkeinen aika

Nyt 2020-luvulla olemme selvästi uudessa tilanteessa, jota voi luonnehtia post-globaalisaatioksi. Neuvostoliiton romahdettua maailma näytti yksinapaiselta; kapitalismi oli voittanut taistelun kommunismia vastaan eikä muita vaihtoehtoja ollut näkyvissä. Venäjällä koettiin alemmuuden tuntoja, joihin Putin sitten kiinnittyi 2000-luvulla. Venäjä ei tyytynyt osaansa entisenä suurvaltana. Lanseerattiin ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa Venäjällä olisi merkittävä rooli. Osana tätä aseman tavoittelua Venäjä otti käyttöön hybridisodan, jonka avulla pyrittiin horjuttamaan länsimaita ja luomaan niiden välille eripuraisuutta.  Putinin sotadoktriinin mukaan Venäjän keskeinen asema voitiin taata vain aseilla ja sotilaallisella voimalla, mitä käytettiin ja näytettiin Georgiassa ja Syyriassa. Tämä ideologia ohjaisi Venäjän hyökkäämään Ukrainaan. Sen tuloksena Länsi yhdisti voimansa, asetti ennennäkemättömät sanktiot ja teki Venäjästä hylkiövaltion, jonka rooli tulee olemaan heikko, mutta ainainen uhka. Venäjästä ei tullut merkittävää peluria, mutta Venäjän kumppanista Kiinasta on tullut. Kiina on nyt lähes ainoa merkittävä valtio, joka ei ole tuominnut hyökkäystä Ukrainaan. Kiinaa kiinnostavat Venäjän valtavat luonnonvarat, joita se tarvitsee kasvaakseen. Kiinan tuki Venäjälle on täysin itsekästä, ei niinkään periaatteellista.

Kiinan talouden huikea kasvu ja valtavat resurssit asettivat sen Yhdysvaltojen rinnalle maailman johtavan maana. Yhdysvallat pitää Kiinaa päävastustajanaan vaikka epäselvää onkin mitä vastakkainasettelu koskee (ideologiaa, taloutta, sotilaallista voimaa vai mitä). Maailma voidaan pitää Kiinan keskeisen aseman takia nyt todella kaksinapaisena, jossa toisella puolella on EU ja Yhdysvallat ja niiden liittolaiset (Australia, Japani ym.) ja toisella puolella Kiina mahdollisesti Venäjän ja Intian kanssa. Tämä kaksinapainen geopoliittinen asetelma on post-globalisaation selkein elementti. 

Myös geoekonominen aspekti on erittäin kiinnostava. Planeetta ei ole enää avoin temmellyskenttä pääomalle. Taloudessa alkaa korostua regionaalisuus ja lokaalisuus. Tähän liittyy myös monissa maissa (Yhdysvallat, EU) virinneet toimet rajoittaa giganttimaisten yritysten valtaa ja toimintavapauksia (Amazon, Google, Meta ym.).  Regionaalisuuden ja lokaalisuuden puolesta puhuu paitsi globaalien arvoketjujen haavoittuvuus mutta myös ekologiset seikat. EU:n riippuvuus Venäjän tuottamista fossiilisista polttoaineista (öljy, kaasu, kivihiili) osoittautui suureksi ongelmaksi: Venäjää rahoitetaan nyt ostamalla sieltä fossiilisia polttoaineita.  Niistä irtautuminen on mahdollista vain lisäämällä omaa energian tuotantoa. Aluksi tämä voi tapahtua hyödyntämällä omaa fossiilista energiaa (kivihiiltä, turvetta) tai polttamalla puuta. Mutta pidemmällä aikavälillä ainoa kestävä ratkaisu on uusiutuvan energian lisääminen (tuulivoima, aurinkovoima, maalämpö jne.).

Oma erityiskysymyksensä on ydinvoima. Usein energialähteet jaetaan varastoihin ja virtoihin. Vastoja ovat juuri kivihiili, kaasu ja öljy, mutta myös uraani. Virtoja ovat puolestaan ”virtaavat” lähteet, kuten vesi, tuuli, aurinko jne. Varastot ovat luoneet vakautta, kun taas virtaavat energialähteet ovat herkkiä ulkoisille seikoille (tullet, pilvisyys, pakkaset jne.). Fossiilikapitalismi on rakentunut varastojen varaan. Kiinnostavaa on muuntuuko fossiilikapitalismi ”atomikapitalismiksi”, joka hyödyntää ydinvoimaa, vai hajoaako kapitalismi virtaavan energian saadessa yliotteen. Joka tapauksessa kun talous regionalisoituu ja lokalisoituu, kansalaisyhteiskunnalla ja politiikalla on suuremmat mahdollisuudet rajoittaa pääomien kasautumista ja valtaa. 

Globalisaatio oli uusliberalismin voittokulkua. Ajateltiin että vain vapaa markkinatalous kykenee ratkaisemaan aikamme ongelmat. Valtion pitäisi puuttua markkinoiden toimintaan mahdollisimman vähän. Kaikki sääntely on pahasta ja haittaa talouskasvua. Elämme uudenlaista valtiokeskeisyyden aikaa. Viimeistään Yhdysvalloista alkanut pankkikriisi (2008) osoitti, että valtiota tarvitaan sääntelemään ja pelastamaan pankkeja. Koronapandemiaa ei olisi kyennyt voittamaan ilman valtioiden rajoitustoimia ja rokotusohjelmia. Ilmastonmuutos voidaan torjua vain valtioiden asettamilla rajoituksilla ja hiiliveron tapaisilla ohjauskeinoilla. Ukrainan sota puolestaan osoitti, että Venäjän aggressiota ei voida padota ilman vahvoja puolustusvoimia. 

Uusi turvallisuusarkkitehtuuri

Ukrainan sota pisti Lännen ja EU:n turvallisuusarkkitehtuurin uusiksi. Emme tiedä vielä mitä se tarkoittaa, mutta joitakin arvauksia voi tehdä. Ainakin joudumme luopumaan siitä naiivista käsityksestä että kaupankäynti lisää luottamusta ja sitoo osapuolet rauhanomaiseen yhteistyöhön. Tämä ”vakaus” on ollut ainakin Suomen turvallisuuspolitiikan ydinoletuksia. Ehkä tärkein seuraus on kokemus yhtenäisyydestä: vain tiivis yhteistyö ulko- ja turvallisuuspolitiikassa pystyy antamaan riittävät turvatakuut. Tähän liittyvät EU:n keskinäinen solidaarisuus ja Nato-jäsenyys.  Toinen vaikutus on puolustusbudjettien kasvattaminen ja puolustuskyvystä ja omasta asetuotannosta huolehtiminen (hankinnat, varusmiespalvelu, reservit jne.). Tämä liittyy laajempaan kysymykseen huoltovarmuudesta. 

Kuten jo edellä todettiin, energiaomavaraisuudesta on tullut tärkeä prioriteetti ja keskeinen osa huoltovarmuutta.  Tämä tukee vihreää siirtymää, mutta kehitys ei ole suoraviivaista. Fossiilisia energiavaroja käytetään vielä pitkään ja niitä saatetaan joutua jopa lisäämään, kun tuontienergia Venäjältä tyrehtyy ja energian hinta nousee. Lisäksi ydinvoimaa ei tulla ajamaan alas, mutta suurten laitosten sijaan kehitetään minivoimaloita, jotka palvelevan lokaalista energian tarvetta, etenkin sähkön tuotantoa. Suomella on merkittävät omat uraanivarat, joiden avulla voitaisiin pitää yllä useita minivoimaloita, jotka riittäisivät tyydyttämään Suomen sähkötarpeet vuosikausiksi. 

Demokratian kriisi, onko sitä?

Viime vuosina on käyty loputonta keskustelua demokratian kriisistä. Siihen on kytketty lukuisia toisiaan risteäviä teemoja kuten osallisuus, eriarvoisuus, feminismi, ympäristökriisi, kapitalismin kriisi jne. Venäjän aggressio Ukrainassa pitää tämänkin keskustelun uusiin raameihin. Demokratian yksinkertaiset periaatteet,  kuten kansanvalta,  laillisuus, yksilön oikeudet, median vapaus ja tosiasioiden tunnustaminen, ovatkin äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan ja tekemään uhrauksia. Nämä periaatteet eivät toteudu Venäjällä, ja siksi Putin on voinut rakentaa totalitaarisen järjestelmän. On oikein todettu, että Ukraina on Lännen etuvartio Venäjään päin ja puolustaa siellä valtavilla uhrauksilla demokratiaa. Demokratia olisi todella kriisissä, jos Venäjä valloittaisi Ukrainan ja toisi aseensa Euroopan iholle. Tämän uhan alla demokraattiset maa ovat osoittaneet demokratian voiman: Vaikka kiistelemme lukuisista asioista päivänpolitiikassa, pystymme todellisen uhan alla kokomaan rivimme ja asettumaan yhtenäisesti puolustamaan vapauttamme.

Demokratiaa eivät uhkaa vain totalitaariset, aggressiiviset valtiot vaan myös populismi, joka jäytää demokratiaa sisältä päin. Populismin kritiikissä täytyy kuitenkin olla tarkka. Demokratiassa ei ole ongelma että jotkut ryhmät tarjoavat yksinkertaisia ja yksipuolisia vastauksia tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin. Demokratia on moniäänistä. Ongelma on siinä, että jotkut ryhmät asettuvat vastustamaan demokratian periaatteita ja pyrkivät kumoaman demokraattisen järjestyksen. Tästä on paras esimerkki Hitler ja natsien toiminta 30-luvulla Saksassa. Myös Trumpin masinoima Kongressin valtaus on esimerkki tästä. Demokraattisella yhteiskunnalla täytyy olla keinoja rajoittaa tällaisten demokratian vastaisten liikkeiden toimintaa. Yksi keino on pitää kiinni vallanjaon periaatteista kuten oikeuslaitoksen riippumattomuudesta ja median vapaudesta kritisoida vallankäyttöä. Myös yliopistojen autonomian takaaminen kuluu demokratian ”puolustus-ohjelmaan”. 

Uusi, uusi normaali

Post-globalisaatiossa ja Ukrainan sodan jälkeen tarvitaan uudenlaista resilienssiä. Taaksepäin katsovassa resilienssissä halutaan palauttaa kriisin jälkeinen tilanne, ikään kuin pyyhkäistä kriisi pois päiväjärjestyksestä (”venäläistä resilienssiä”). Sen sijaan eteenpäin katsovassa, uudistavassa  resilienssissä uudistetaan rakenteita ja toimintamalleja. Kriisi heittää meidät korkeammalle tasolle. Tällainen uudistava resilienssi edellyttää ilmapiirin muuttumista. Meidän on ymmärrettävä minkälainen maailma ihmisiä nyt kohtaa ja minkälaista suhtautumista se edellyttää 

24.2. muutti radikaalista henkistä maisemaa. Koen tämän itsessänikin. Takana on kaksi vuotta koronapandemiaa, joka on vetänyt mielialoja alaspäin. Moni on joutunut työttömäksi, ahdistunut tai syrjäytynyt. Etätyö on heikentänyt yhteisöllisyyttä ja vähentänyt innovatiivisuutta. Uusia kontakteja ei synny ja vanhatkin heikkenevät. Pandemia synnytti näköalattomuutta. Tämä ei näy vielä talouden tunnusluvuissa ja työllisyystilanne on tällä hetkellä jopa odotettua parempi. Pientä, muutaman prosentin talouskasvuakin on ennustettu. Mutta sotatilanne tuo uusia uhkakuvia. Moni pelkää tulevaisuutta!

Energian hinta on ennätyskorkealla ja se vaikuttaa kaikkeen: tuotantoon, kuljetuksiin, lämmitykseen, bensan hintaan jne. Lannoitteita ei ole riittävästi saatavissa, joten sadot voivat jäädä pieniksi. Matkailu kärsii energian hinnan noususta. Investoinnit Suomeen saattavat pienentyä Venäjän läheisyyden takia. Suomeen on tulossa kymmeniä tuhansia pakolaisia Ukrainasta. Näitä vaikutuksia on vaikka kuinka paljon. Niiden yhteisvaikutuksena voi tulla taantuma ja työttömyys lisääntyä rajusti. Ja jos vielä kokoomus pääsee leikkaamaan sosiaaliturvaa, niin turvattomuus lisääntyy yhteiskunnassa. 

Tällaisina  epävarmoina aikoina tarvitaan positiivisia näkymiä, jolla mielialat pidetään korkealla ja luodaan valmiuksia uudistavaan resilienssiin. Olen huolissani siitä, pystyvätkö puolueet tarjoamaan tällaisia näkymiä. Katseet kääntyvät nyt korkeakouluihin ja ajatuspajoihin: niissä pitäisi olla rohkeutta ajatella asioita uudelleen.  Tarvitaan uusia näkökulmia, tulevaisuuden uudenlaista kehystämistä. 

Venäjä pyrkii estämään Suomea käyttämästä Nato-optiotaan

  

 

 

Brysselin koneessa keskusteltiin keskiviikkona 2.2. Euroopan hybridiosaamiskeskuksen Haavoittuvuudet ja resilienssi -verkoston johtajan Jukka Savolaisen kanssa Euroopan ja maailman turvallisuudesta. Harvinaisen kiinnostavaa ja järkyttävää puhetta. Seuraavat pohdiskelut ovat omiani, mutta perustuvat Savolaisen viestiin.
 
Kiina ja Venäjä tulevat liittoutumaan tai vahvistamaan yhteistyötään (mm. Venäjän ydinasearsenaali tukee Kiinaa). Eurooppa ja Yhdysvallat menettävät vääjäämättä asemiaan ja vaikutusvaltaansa ja Kiinan ja Yhdysvaltojen väliset suhteet kärjistyvät. Yhdysvaltojen ja EU:n asema maailmanpolitiikassa tulee vääjäämättä heikkenemään jo väestökehityksenkin seurauksena. Vuonna 2100 maailmassa on 11 miljardia ihmistä ja siitä vain noin miljardi asuu Euroopassa ja Amerikassa, kun taas Afrikassa asuu 4 mrd ja Aasiassa 4 mrd. 
 
Venäjän motiiveja ja strategioita emme tunne, vaikka joskus kuvittelemme niin. Joukkojen kokoaminen Ukrainan rajalle voi olla uhittelua, mutta aseita ei ole hankittu vain näytöksiä varten vaan sotaa varten, joten sota Ukrainassa tai muilla ”etupiirialueilla” on täysin mahdollinen.

Usein ihmetellään mitä järkeä Ukrainan miehittämissä on. Kyse ei ole järjestä vaan vallasta, arvovallasta ja nöyryytyksestä, siis syvistä tunteista, jotka ajavat rationaalisten hyötylaskelmien yli. 
 
Venäjällä on keinoja painostaa ja hajottaa Eurooppaa, kuten ”pakolaisten” kuljettaminen Puolan ja Baltian rajalle. Trollaus on lisääntymässä. Mahdollisuus hakkeroida keskeisiä eurooppalaisia infrastruktuureja kuten energiatuotantoa on todellinen: palvelut ovat haavoittuvia. Tästä voisi puhua enemmänkin mutta haluan tuoda esiin yhden ison asian, joka hahmotin haastattelun pohjalta. 
Lännessä uskotaan, että Venäjään uhkaavat pakotteet purevat eikä Venäjä uskalla hyökätä Ukrainaan. Ongelmana tässä on, että vastapakotteet uhkaavat myös EU:ta. Esimerkiksi Saksa on täysin riippuvainen Venäjältä saatavasta maakaasusta. Uhka toimitusten lopettamisesta estää Saksaa yhtymästä kovimpiin pakotteisiin. Samoin Venäjän rahaliikenteen pysäyttäminen iskee takaisin myös Eurooppalaisiin yrityksiin, jotka käyvät kauppaa Venäjän kanssa tai joilla on toimintaa Venäjällä. Lisäksi Venäjän kumppanuus Kiinan kanssa heikentää pakotteiden uhkaa.
 
Venäjä vaatii nyt EU:ta, Yhdysvaltoja ja Natoa tunnustamaan Venäjän etupiirin ja varoittaa tekemästä siirtoja, jotka lisäävät uhkaa Venäjää kohtaan. Vaikka tiedämme täällä lännessä, että Nato ja EU eivät uhkaa Venäjää, niin Venäjällä väitetään sitä uhattavan; kansa on myös saatu uskomaan tähän uhkakuvaan tukahduttamalla vapaa media. Lavrovin ETYJ-maille lähettämä ”kirje” viestii halusta hämmentää ja luoda eripuraa Euroopassa, mutta kirje on myös kirje omille kansalaisille viestinä siitä, että Venäjää uhataan ja että hallitus on aktiivisesti torjumassa uhkaa. 
 
Kysymykseni on nyt, mitä tapahtuu, jos Suomi aikoo liittyä Natoon. Katsooko Venäjä vain sivusta vai ryhtyykö se uhkaamaan ja häiritsemään Suomea? Tähän Venäjällä on lukuisia keinoja, kuten ”pakolaisten” kuskaaminen Suomen rajalle, kaasu- ja öljytoimitusten häiriöt, Suomen strategisten kohteiden hakkerointi, trollaus ja mielipiteiden muokkaus, suomalaisten yritysten toiminnan vaikeuttaminen Venäjällä, rajaloukkaukset ilmassa, Suomenlahden vesiliikenteen häiritseminen, Suomessa asuvien Venäläisten kotiuttaminen jne. Näitä keinoja on.  Viimeinen keino on hyökkäys Suomeen Nato-jäsenyyden estämiseksi. 

Oletukseni on, että Venäjä tulee kaikin keinoin estämään Suomen Nato-option käytön. Tästä pitäisi nyt keskustella, eikä jostain menneestä suomettumisesta. Pidän epäuskottavana julkisuudessa toistettua väitettä, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Katsokaa karttaa, Ukrainan ohella Suomi on ainoa Venäjän kontrollin ulkopuolella oleva Natoon kuulumaton maa, jolla on yhteistä rajaa sen kanssa. Pietari on 200 kilometrin päässä Suomesta. 
 
Natoon liittyminen käy yhä vaikeammaksi, mitä jännitteisemäksi kansainvälinen tilanne tulee.  Nämä jännitteet eivät ehkä lienny vuosikausiin. Jos pelkäämme puolen valintaa, jäämme blokkien väliin pelkäksi pelinappulaksi. Kuten Ukrainan tilanteesta näemme, ei Nato eikä Yhdysvallat aio puuttua sotilaallisesti Ukrainan mahdolliseen sotaan Venäjän kanssa. Ukraina jätetään yksin, mitä nyt joitakin sotatarvikkeita toimitetaan ”solidaarisuuden” nimissä. Näin saattaa käydä Suomellekin, jos olemme Naton ulkopuolella. EU:n turvatakuut eivät nekään taida riittää. Tuskin kukaan uskoo, että EU tai vaikkapa Ruotsi lähettää Suomeen joukkoja taistelemaan Suomen rinnalla, ja ovathan EU-maat suureksi osaksi Nato-maita. 
 
Tämä on ulkopoliittisen maallikon pohdintaa, mutta kansalaisilla on oikeus ja velvollisuus osallistua ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
 

 

 

Ilmastonmuutos vaatii talousjärjestelmän uudistamista

Naomi Kleinin ravisteleva kirja Tämä Muuttaa Kaiken, Kapitalismi vs. Ilmasto ilmestyi alunperin 2014, mutta sen suomennos vasta 2019. Kirjaa ja sen argumentteja on käsitelty Suomessa aivan riittämättömästi, mikä voi osittain johtua kirjan massiivisuudesta. (Suomennetussa kirjassa on 720 sivua; eivätkö ihmiset enää lue isoja kirjoja?). Sain luettua kirjan aivan äskettäin ja se teki suuren vaikutuksen, paitsi iskevän kielensä myös kriittisyytensä ja radikalisminsa takia. Ajattelin että nyt täytyy paneutua paremmin ilmastonmuutokseen, josta kaikki puhuvat mutta kuka mitäkin. 

Kleinin aikaisempi menestyskirja kirja No Logo sai ihmiset suhtautumaan kriittisesti brändeihin. Uudessa kirjassa on kysymys ilmastonmuutoksen aiheuttajista ja mahdollisuuksista estää ilmaston lämpeneminen yli kriittisen rajan, jonka jälkeen ilmastonmuutos olisi tuhoisa koko ihmiskunnalle. Näkökulmana on keskeisesti Pohjois-Amerikka (Kanada ja Yhdysvallat) ja Iso-Britannia, mutta myös kehitysmaat. Ilmastonmuutoksen syntipukkeja ovat ”fossiiliyhtiöt”, jotka louhivat ja pumppaavat maaperästä kivihiiltä, öljyä ja kaasua ja jalostavat ja myyvät niitä globaaleilla markkinoilla (BP, ExxonMobil, Shell jne.). Fossiiliyhtiöt ovat voineet toimia lähes rajoituksetta, koska vallitseva markkinatalousideologia, uusliberalismi on saanut niin vahvan aseman länsimaissa. Siksi Kleinin kirja suuntaa katseensa kapitalismiin, sen toimintalogiikkaan ja ajatusmaailmaan. Kleinin ehkä keskeisin väite on, että uusliberalismin ideologian mukaan muotoutunut talousjärjestelmä sotii luonnonjärjestelmää vastaan. 

 

Uusi yhteiskuntamalli

”Ilmastonmuutos on koko sivilisaatiotamme koskeva hälytyssignaali, joka viestittää tulipalojen, tulvien, kuivuusjaksojen ja sukupuuttoaaltojen kielellä, että tarvitsemme täysin uuden taloudellisen mallin ja tavan jakaa planeettamme. (Klein s. 45)

Kleinin tärkein viesti on mielestäni se, että ilmastonmuutos on yhteydessä kaikkiin suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen, valtaviin tuloeroihin, terveyseroihin, tehomaatalouden ongelmiin, yhdyskuntarakenteen haavoittuvuuteen jne. 

”Näkemyksellinen päästöjenvähennyssuunnitelma voisi luoda perustan koko talousjärjestelmän uudistamiselle.” (s. 210) 

Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun on oltava työtä oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman puolesta.  Tämä tarkoittaa, että ilmastoliikkeen täytyy toimia yhteistyössä kaikkien yhteiskunnan ja talouden uudistamista ajavien liikkeiden ja voimien kanssa. Tämä on eräänlaista ”ilmastointersektionaalisuutta” (minun termini), joka yhdistää feministejä, sosialisteja, vihreitä ja anarkisteja. 

”Meidän täytyy ymmärtää, että eriarvoisuuden vastustaminen kaikin mahdollisin tavoin on ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun keskeinen strategia.” (s. 132).

Tärkeä käsite on ilmasto-oikeudenmukaisuus, joka tarkoittaa että ilmastonmuutoksen aiheuttamat taloudelliset ja yhteiskunnalliset taakat ja vaikutukset pitää jakaa oikeudenmukaisesti. Kaikkialla on nähtävissä kuinka haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ja ihmisryhmät kärsivät eniten ilmastonmuutoksesta. Näin on kehitysmaissa mutta myös teollistuneissa maissa. Köyhät ihmiset eivät pysty sopeutumaan muutoksiin eivätkä maksamaan kallistuvaa energiaa tai hankkimaan puhdasta vettä jne. Tässä yhteydessä puhutaan myös ilmastovelasta, jolla tarkoitetaan teollistuneiden maiden velvollisuutta korvata kehitysmaille tai alkuperäiskansoille aiheuttamansa ympäristöongelmat.

Saastuttaja maksaa -periaate on hyvin tärkeä oikeudenmukaisuuden kannalta. Periaate kohdistaisi toimenpiteitä erityisesti suuriin fossiiliyhtiöihin, jotka takovat valtavia voittoja tuottamalla ”likaista energiaa”. Fossiiliyhtiöiden voitot ovat yleensä kymmeniä miljardeja vuodessa. Niistä suurin osa mene osakkeenomistajille, johtajien ylisuuriin palkkioihin ja entistä tehokkaampien teknologioiden kehittämiseen ja uusien fossiilienergialähteiden hyödyntämiseen. Uusiutuviin energiahankkeisiin ne käyttävät muutaman prosentin voitoistaan, ja näitäkin tehdään vain positiivisen mielikuvan luomiseksi, viherpesuun, Klein todistelee. 

Saastuttaja maksaa –periaatteen yksi sovellus voisi olla, että tulo- ja varallisuusveron progressiota kiristetään. On laskettu, että maailman viisisataa miljoonaa rikkainta ihmistä on vastuussa noin puolesta kaikista maailman päästöistä. Tähän joukkoon mahtuu runsaasti keskiluokkaisia valkoisia. Oikeudenmukaisuus vaatii, että rikkaat kantavat hiilijalanjälkeään vastaavan osan ilmastotaakasta. Tähän asti on vedottu tavallisiin kansalaisiin ja vaadittu heiltä uhrauksia. 

”Vuosikymmenien ajan tavallisia ihmisiä on vaadittu sammuttaman valonsa, pukeutumaan lämpimämmin  ja maksamaan lisähintaa myrkyttömistä pesuaineista ja uusiutuvasta energiasta. Samaan aikaan suurimmat saastuttajat ovat saaneet kasvattaa päästöjä ilman minkäänlaisia rangaistuksia.” (s. 161).

 

Tuhokapitalismi ja uusliberalismi

Klein näkee ilmastomuutoksen perimmäiseksi aiheuttajaksi kapitalistisen talousjärjestelmän, ”tuhokapitalismin”.  Hän kysyy, mikä on estänyt tekemästä jo pitkään tiedossa olleita välttämättömiä päästövähennyksiä ja vastaa, että ne olisivat ristiriidassa sääntelystä vapautetun kapitalismin kanssa. (s. 35). Vallassa oleva markkinafundamentalismi torjuu tehokkaimmat keinot hillitä ilmastonmuutosta, koska niissä puututtaisiin markkinoiden vapauteen ja asetettaisiin esteitä yrittäjyydelle ja vapaakaupalle. 

Kapitalismin vallitsevaa ideologiaa kutsutaan usein uusliberalismiksi. Klein kiteyttää sen keskeiset politiikkapilarit seuraavasti (s. 105): 

• Julkisen sfäärin yksityistäminen
• Yritystoiminnan sääntelyn purkaminen
• Tulo- ja yhteisöverojen alentaminen
• Julkisten menojen leikkaukset.

Nämä pilarit ovat estäneet vuosikausia tekemästä niitä toimia, joilla voitaisiin estää ilmastonmuutos. Tällaisia toimia olisivat esimerkiksi hiilivero ja saastuttaja maksaa -periaate, julkiset infrastruktuuri-investoinnit uusiutuvaan energiaan ja parempaan julkiseen liikenteeseen, päästörajojen asettaminen, korkeat turvallisuusvaatimukset ja muut sääntelykeinot.  Ne koetaan vaarallisiksi myös siksi, että ne kyseenlaistavat lisääntyvän kulutuksen ja jatkuvan talouskasvun, jotka ovat uusliberalismin mukaan menestyvän yhteiskunnan kulmakiviä. 

Kleinin analyysistä voi rakentaa itselleen ”uusliberalismitestin”:

Aina kun joku vaatii yksityistämistä, sääntelyn purkamista, verojen alentamisesta ja julkisten palvelujen leikkauksia talouskasvun tähden, olemme tekemissä ilmastonmuutoksen kannalta tuhoisan ideologian kanssa. 

Koska ilmastonmuutos vaatii toimenpiteitä, jotka sotivat uusliberalismin peruspilareita vastaan, markkinaliberaalit voimat kieltävät ilmastonmuutoksen tosiasian ja hyökkäävät sellaista tutkimusta vastaan, joka osoittaa ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisen toiminnasta. Klein osoittaa, että ilmastonmuutoksen kieltämiseen ovat vaikuttaneet oikeistolaiset ajatuspajat, kuten Heartland-Instituutti, Cato Instituutti ja Ayn Rand Instituuti.  Nämä uusliberalismin linnakkeet näkevät, että jos ilmastonmuutos hyväksyttäisiin, jouduttaisiin hyväksymään sellainen politiikka, joka sotii vapaan kapitalismin pyhimpiä arvoja vastaan. Kuvaavaa on, että näitä ajatuspajoja rahoittavat oikeistolaiset säätiöt ja suuret fossiiliyhtiöt, jotka pelkäävät ilmastonmuutoksen hyväksyminen johtavan toimenpiteisiin, jotka vaarantavat niiden voitontavoittelua. Fossiiliyhtiöt (BP, Shell, ExxonMobil, Chevron ja Total) lobbaavat muutenkin asiaansa noin 200 miljoonalla dollarilla vuosittain.

Ajatuspajoista syötetään julkisuuteen ja mediaan valeuutisia ja tuotetaan vasta-argumentteja ilmastotutkijoille (aikaisemmin niissä torjuttiin tupakan terveyshaittoihin kohdistuneita tieteellisiä tutkimuksia). Ilmastonmuutoksen kieltäjät pelottelevat päästörajoitusten varjolla hiipivästä kommunismista. Tarkoituksena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen niin, että suuri enemmistö kieltäisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Tästä massiivisesta ideologisesta hyökkäyksestä huolimatta noin 75 % amerikkalaisista ajattelee, että ihminen on aiheuttanut ilmastonmuutoksen.

Ilmastonmuutos on totta

Kun Klein kirjoitti kirjansa, kaikki perusasiat olivat jo tiedossa, mutta silloin vielä 2 astetta pidettiin kriittisenä rajana,  jonka Pariisin ilmastokokous otti päätöstensä pohjaksi. Taalaksen kirjasta Ilmastonmuutos saa hyvän kokonaiskuvan ilmastonmuutoksesta (Taalas 202)1. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC painottaa vuoden 2018 raportissaan (ns. 1,5 %:n raportti), että maapallon keskilämpötila on noussut 1,1 astetta esiteollisesta ajasta ja saavuttaa kriittisen 1,5 asteen rajan 2030-luvun alkupuolella. Tämän muutoksen on aiheuttanut lähes yksinomaan ihmisten toiminta. Jos 1,5 asteen raja ylitetään, vaikutukset ovat dramaattisia maalla, merillä ja ilmakehässä. Kuumat kaudet ja kuivuus lisääntyvät, sateet ja tulvat yleistyvät ja trooppiset myrskyt pahenevat. Meriveden pinta nousee mm. jäätikköjen sulamisen takia. Jotta kriittisen rajan yli ei mentäisi, hiilidioksidipäästöjä on voimakkaasti rajoitettava ja poistettava hiilidioksidia ilmakehästä. IPCC:n mukaan nettonollapäästöt täytyy saavuttaa vuosisadan puoleen väliin mennessä; silloin ihmisten tuottamat hiilidioksidipäästöt olisivat yhtä suuret kuin mitä ihmistoimin pystytään ilmakehästä poistamaan.

ICPP:n arvion mukaan ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen vuosisadan loppuun mennessä vaatisi päästöjen vähentämistä 45 % vuoden 2010 tasosta vuoteen 2030 mennessä. YK:n tuoreen raportin mukaan vuoteen 2030 mennessä globaalien ilmastopäästöjen määrä ei suinkaan vähene vaan kasvaa vuoden 2010 tasosta 16 %. Maailma on menossa kohti katastrofaalista 2,7 aseen lämpenemistä. Näiden lukujen valossa meillä on nyt maailmanlaajuinen ilmaston hätätila.

Pariisin ilmastosopimus vuodelta 2015 antoi kuitenkin toivoa paremmasta. Erityisen merkittävää oli, että Kiina tuli sopimukseen mukaan. Kiinan kantaan ovat vaikuttaneet kiinalaisten omat huolet ilmastonmuutoksesta, esimerkkinä Pekingiä ja suuria teollisuuskaupunkeja ajoittain vaivaavat savusumut, jotka johtuvat hiilen polttamisesta. Pariisissa ei asetettu yleisiä päästötavoitteita vaan maat saivat vapaasti itse asettaa omat tavoitteensa. Maiden tekemät vähennystavoitteet ovat kuitenkin riittämättömiä 2 %:n tavoitteen saavuttamiseksi puhumattakaan 1,5 %:n tavoitteesta. Lisäksi tavoitteiden toteuttaminen etenee aivan liian hitaasti. Toisaalta IPCC:n raportin analyysi 1,5 % päästövähennyksistä on saanut monet maat sitoutumaan 1,5 %:n tavoitteeseen, Suomi mukaan lukien. Tämä raportti näyttää saaneen aikaan huomattavan käänteen julkisessa mielipiteessä, vertautuen Al Goren Epämiellyttävä totuus kirjaan ja elokuvaan vuodelta 2006. ICPP:n raporttia vastaan ovat odotetusti hyökänneet monet fossiiliyhtiöt ja niistä riippuvat maat. 

Eri tarkoituksiin tuotettavasta energiasta 85 % tuotetaan kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla ja vain 15 % uusiutuvalla energialla, vesivoimalla ja ydinvoimalla (ks. Taalas 2021). Suurimmat kasvihuonekaasujen päästölähteet maailmanlaajuisesti ovat energiasektori (polttoaineiden poltto ja niiden tuotanto ja jakelu) noin 72 %:n osuudella, maataloussektori 11 %:n osuudella ja teollisuusprosessit 6 %:n osuudella. Suomessa vastaavat luvut olivat vuonna 2019 energiasektori 74 %, maatalous 13 % ja teollisuus 10%. Näiden lukujen valossa huomio on kiinnitettävä energiasektoriin ja tämä onkin Naomi Kleinin fokuksessa.  Myös Taalas korostaa että ilmasto-ongelma voidaan ratkaista vain fossiilienergian harkitulla vähentämisellä energiantuotannossa, liikenteessä, teollisuudessa ja asumisessa.

On kuitenkin hyvä tiedostaa, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa kasvihuonekaasujen päästöt ovat pienentyneet 2000-luvulla, kun saman aikaan Kiinan, Intian ja Venäjän päästöt ovat lisääntyneet. Vuosina 1990-2019 EU:n kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät 24 % kun samaan aikaan talous kasvoi 60 %. EU:n tavoitteena on vähentää päästöjä vähintään 55 % vuoteen 2030 mennessä ja saavuttaa ilmastoneutraalisuus vuoteen 2050 mennessä.

Vaikka Yhdysvallat onkin suuri päästöjen lähde (noin 15 %), Kiinan päästöt ovat kaksinkertaiset siihen verrattuna (28 %). Se että Klein keskittyy Yhdysvaltojen ja Kanadan tilanteeseen, on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että hän tuntee näiden maiden tilanteet ja ilmastoliikkeen hyvin. Globaalia tilannetta ajatellen Aasiasta pitäisi puhua enemmän. Toisaalta globalisaation pelisäännöt ja suurten megayritysten toimintalogiikka on samanlainen kaikkialla. 

 

Fossiiliyhtiöiden kyltymättömyys

Fossiiliyhtiöiden toimintatapa kuvastaa ns. ekstraktivismia, joka perustuu luonnonresurssien kestämättömään käyttöön ja hyödyntämiseen. Alun perin ekstraktivismi tarkoitti talouksia, jotka perustuivat yhä suurempien raaka-ainemäärien ottamiseen luonnosta. Itse asiassa koko teollinen yhteiskunta perustuu ekstraktivismiin, koska talouskasvu ei olisi ollut mahdollista ilman kivihiilen ja sittemmin halvan öljyn saatavuutta. Britanniassa tätä ajattelutapaa levitti mm. Francis Bacon, jonka mukaan ”ihmisen ei tule empiä tunkeutumista luonnon reikiin ja kolkkiin” (sic!). Ekstraktivismille on etsitty perusteita jopa Raamatusta.

Fossiiliyhtiöiden toimintaa tulee tarkastella kriittisesti. Kleinilla on lukuisia esimerkkejä näiden yhtiöiden tuhoisasta toiminnasta. Yhtiöt ovat suhtautuneet välinpitämättömästi turvallisuusmääräyksiin, mistä on aiheutunut ympäristökatastrofeja öljyn syöksyessä mereen öljynporauslautoilta ja kuljetusaluksista. Myös makean veden lähteitä, jokia ja järviä on tuhoutunut poraus- tai kaivausalueiden ympäristössä. Valtavia, tuhansia kilometrejä pitkiä öljy- ja kaasuputkia (esim. Keystone XL –öljyputki) on rakennettu haavoittuvien erämaa-alueiden läpi. Niiden kautta kuljetetaan ympäristölle tuhoisia ja helposti syttyviä aineita. Vastaavasti energian kuljetukseen on rakennettu junaratoja, jotka kulkevat suojelukohteiden ja erämaa-alueiden läpi. Junaonnettomuudet niillä eivät ole niinkään harvinaisia ja kokonaisia junia on leimahtanut liekkeihin paikallisten asukkaiden kylissä.

Öljyä, kaasua ja hiiltä kuljetetaan kaukana oleviin satamiin, jossa niitä jalostetaan. Satama-alueet ovat saastuneet ja niiden lähellä asuvat asukkaat kärsivät taudeista, jotka johtuvat altistumiselle monenlaisille kemikaaleille. Kaikkea tätä on tapahtunut vuosikausia ilman että tilanteeseen olisi pystynyt tai haluttu puuttua. Fossiiliyhtiöt ovat taivuttaneet ja lahjoneet hallituksia puolelleen ja saaneet jatkaa tuhoisaa toimintaansa elinkeinovapauden nimissä. Vapaakauppasopimukset ovat ilmaston kannalta hyvin problemaattisia, koska niihin vedoten globaalit yritykset ovat tehokkaasti torjuneet kestäviin ratkaisuihin tähtäävät paikalliset hankkeet. Yhtiöt vetoavat laitosten työllistävään vaikutukseen, mikä on kova argumentti korkean työttömyyden alueilla. Houkutusten vastustaminen vaatii suurta kotiseuturakkautta, halua puolustaa puhdasta ilmaa, maata ja vettä. 

Fossiiliyhtiöille eivät enää riitä niiden nykyiset energialähteet. On etsittävä jatkuvasti uusia öljy- ja kaasukenttiä tai hiiliesiintymiä. Katseet ovat kääntyneet esimerkiksi arktisille alueille, Grönlantiin ja Jäämerelle, jotka ovat erittäin haavoittuvia alueita ja joissa pelastustoimet ovat vaikeita. Näiden lisäksi kehitetään uusia teknologioita hyödyntämään esiintymiä, joita ei ole aikaisemmin pystytty hyödyntämään. Näitä ovat öljyhiekan hyödyntäminen ja vesisärötys. 

Öljyhiekka on bitumia, joka on sitoutunut hiekanjyviin (ks. Wikipedia). Sitä on tavallista hankalampi hyödyntää. Sen talteenotto ja jalostaminen raakaöljyksi vaatii paljon energiaa ja vettä. Sen ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin tavallisessa öljytuotannossa. Suurimmat esiintymät ovat Kanadassa ja Venezuelassa. Kanadan Albertassa on kolme suurta esiintymää, jota hyödynnetään avolouhoksilla kuorimalla ”pintamaa” (so. hedelmällinen multakerros) pois. Niiden yhteinen pinta-ala on Englantia suurempi alue. Näistä avolouhoksista muodostuu autiomaita, joissa ei voi harjoittaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa. Lisäksi käytetään muita menetelmiä kuten höyrysimulaatiota, jossa ruiskutetaan höyryä maaperään mikä aiheuttaa murtumia, joiden kautta öljyä saadaan pumpattua. 

Toinen, uudempi öljynlähde on öljyliuske, joka sijaitsee 1-2 kilometrin syvyydessä. Siitä saadaan maakaasua, liuskekaasua ja liuskeöljyä vesisärötyksellä. Menetelmässä maahan porataan 1-2 km syvä reikä, johon pumpataan suurella paineella vettä, hiekkaa ja kemikaaleja. Kova paine lohkoo huokoista kiveä ja kaasu irtoaa. Vesisärötys on uusi teknologia, joka on otettu käyttöön 2000-luvulla, etenkin Yhdysvalloissa. Vesisärötys tuhoaa luontoa porausalueella, saattaa aiheuttaa maanjäristyksiä ja turmelee pohjavesiä. 

Kivihiili on erittäin haitallinen polttoaine, jonka poltto lisää paitsi hiilidioksidia myös rikkidioksidia ja pienhiukkasia ilmakehään ja ympäristöön. Energian kokonaistuotannosta hiilen osuus on noin neljännes. Kivihiiltä käytetään lämmitykseen mutta myös raudan valmistuksessa. Kivihiilen louhinta aiheuttaa itsessään ympäristövaurioita ja kaivoksissa sattuu usein onnettomuuksia. On huomattava, että öljyn tarjonta on niukkenemassa mutta maakaasua ja hiiltä riittää maaperässä jopa sadoiksi vuosiksi. Maakaasun hiilidioksidipäästöt ovat noin kolmanneksen muita fossiilisia polttoaineita matalammat. 

Naomi Kleinin tarkastelu ei rajoitu vain fossiilisiin polttoaineisiin ja niiden käytön ja tuottamisen ongelmiin. Samantapaisia ongelmia liittyy myös muuhun kaivannais-teollisuuteen, kuten kullan ja harvinaisten metallien kaivaukseen. Kaivokset, varsinkin avolouhokset tuottavat ympäristöongelmia esimerkiksi vesistöjen saastumista ja tekevät suuria maa-alueita käyttökelvottomiksi. Lisäksi työolosuhteet ovat kehitysmaissa sietämättömiä ja kaivoksissa työskentelee myös lapsia. 

Klein yhtyy siihen käsitykseen, että ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi kaikki fossiilisten polttoaineiden jäljellä olevat varannot pitäisi jättää hyödyntämättä. Fossiiliyhtiöt vastustavat tätä ja etsivät ja avaavat jatkuvasti uusia esiintymiä hyödyntäen uusinta tekniikkaa. Tälle laajenemiselle pitäisi pystyä asettamaan STOP, mutta yhtiöt ovat taitavia lobbaamaan ja vetoamaan elinkeinovapauteen ja kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin. 

Kehitysmaissa mutta osin myös teollistuneissa maissa kentät aukeavat yhtiöille niiden luvatessa työpaikkoja ja tuloja valtioille. Myös lahjonta on tavallista. Mutta valtiot eivät ole halutessaan voimattomia. Esimerkiksi vesisärötys on kielletty EU:n alueella. Yhdysvaltojen esimerkistä näemme, että presidentti pystyy kyllä vaikuttamaan fossiiliyhtiöiden toimintaan (Obama vs. Trump vs. Biden). 

 

Fossiilitalous vs. ekotalous

On syytä palata Naomi Kleinin analyysiin kapitalismista. On totta, että kapitalismin logiikka on ollut omiaan lisäämään kulutusta ja motivoinut ottamaan käyttöön yhä uusia fossiilisia energialähteitä. Halvan ja helppokäyttöisen energian saatavuus johti taloudellinen kasvuun, joka alkoi 1800-luvulla. Tämän kehityksen tuloksena on muotoutunut erityinen fossiilitalous (tai fossiilikapitalismi), joka voi toimia vain kuluttamalla yhä lisää fossiilienergiaa. 

Tieto ilmastomuutoksen vaikutuksista pakottaa rakentamaan ekotaloutta, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on minimaalista, energiatehokkuus on maksimaalista, uusiutuviin luonnonvaroihin (aurinko, tuuli, vesi) perustuva energiatuotanto vallitsevaa ja hiilidioksidin ja muiden ilmastokaasujen (metaani jne.) talteenotto laajaa ja kannattavaa. Ekotalous tulee olemaan hiilineutraalia, mikä taataan kasvattamalla hiilinieluja. 

Kleinin ratkaisu ekotalouteen siirtymiseksi on vallitsevan talousjärjestelmän ja sitä tukevan uusliberalistisen ajattelumallin kumoaminen. Se mikä Kleinin mallissa jää epäseläksi on yritysten rooli ekotalouden rakentamisessa. Kleinin raju kritiikki ”tuhokapitalismia” kohtaan tekee myös ”hyvistä yrityksistä” syypäitä ilmastokriisiin. Tämä aiheuttaa epäluuloja myös niitä yrityksiä kohtaan, jotka vähentävät rajusti fossiilisten polttoaineiden käyttöä, luovat uutta teknologiaa kestävää energiataloutta varten, kehittävät sähköautoja ja laitteita maalämmön hyödyntämiseen jne. (Ks. Isomäki 2019). Monia ympäristöaktivisteja ei miellytä puhe ilmastonmuutoksen avaamista suurista liiketoimintamahdollisuuksista. Mutta ilman yrityksiä ja niiden innovaatioita ilmastokriisin ratkaisu ja ekotalouteen siirtyminen on mahdotonta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana yritysten asenteissa on tapahtunut suuria muutoksia. Lähes kaikki suuret yritykset (esim. lento- ja teräsyhtiöt) ilmoittavat vähentävänsä tuotantonsa hiilijalanjälkeä, korvaavansa fossiilisten polttoaineiden käyttöä uusiutuvalla energialla. Tämä koskee myös fossiiliyhtiöitä. Samaan aikaan monet yritykset kehittävät ratkaisuja, jotka helpottavat siirtymää ekotalouteen. Investoinnit ympäristölle haitallisiin yrityksiin vähenevät ja sijoittajat korostavat ekologista tuotantoa ja eettistä vastuullisuutta. Epäilemättä tässä ”liikehdinnässä” on myös bluffia ja brändien maineen parantamista, mutta suunta on oikea. 

Sen sijaan Kleinin kritiikki kapitalismin logiikkaa ja uusliberalismia kohtaan on terävää. Ilmastokriisiä ei ratkaista yksityistämällä julkista toimintaa, vähentämällä veroja ja heikentämällä julkisia palveluja, kuten sosiaaliturvaa. Uusliberalismin vaatimukset sääntelyn purkamiseksi ja globaalin vapaakaupan laajentamiseksi heikentävät kansallisia keinoja torjua ilmastonmuutosta. Julkista hallintoa tarvitaan entistä enemmän isojen infrastruktuurihankkeiden toteuttamisessa ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien sääilmiöiden torjumisessa (kuivuus, tulvat, hirmumyrkyt, metsäpalot jne.). Tarvitaan ennaltaehkäisyä ja sopeutumista, molemmat asioita, joita yritykset eivät juuri tee. Vain valtiot voivat asettaa sitovia päästötavoitteita ja säännellä haitallista tuotantoa. 

Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii julkisen hallinnon toimenpiteitä. Ilmastonmuutokset vaikutukset ja sen torjumisen aiheuttamat välttämättömät toimenpiteet koskettavat köyhiä ihmisiä ja maita paljon rankemmin kuin teollistuneita maita ja niiden keskiluokkaa. Tarvitaan kriisiapua, sosiaaliturvaa, uutta infrastruktuuria ja perinteisen ekologisen elämäntavan suojelua. Niinkin perustava tarve kuin puhdas vesi, ei ole itsestään selvä haavoittuvilla alueilla. 

Ilmastonmuutoskeskustelun yksi keskeinen johtopäätös on, että kulutusta on yksinkertaisesti vähennettävä. Tämä ei ole mannaa jatkuvan kasvun nimeen vannovalle uusliberalismille ja sen takana olevalle taloustieteelle. Talouskasvun ideologia on iskostettu niin hyvin kaikkien tajuntaan, että hyvinkin edistykselliset hallitukset/valtiot mittaavat onnistumistaan ja kilpailukykyään talouskasvun mittareilla. Tässä näemme hyvin kuinka ns. syväliberalismi toimii (Lahtinen & Purokuru 2020). 

Ekotalous vaatii onnistuakseen ihmisen ja luonnon suhteen uudelleenmäärittelyä. Ihminen ei voi asettua luonnon yläpuolelle ja ajatella, että kaikki mikä hyödyttää ihmistä on sallittua. Ihan kirjaimellisesti ihminen on luontoa ja luonnossa. Ihminen elää puhtaasta ilmasta, vedestä ja maaperästä: ihminen tarvitsee näitä ekosysteemipalveluja. Alkuperäiskansojen elämänkatsomuksessa sanoin kuin suurissa uskonnoissa elämän ja maan kunnioitus on keskeisessä asemassa. Olemme täysin riippuvia ”Äiti maan” suosiollisuudesta. Luonto ei ole mykkä kone, vaan se vastaa tekoihimme omalla kielellään, jota meidän on opittava lukemaan. 

Talouden kannalta keskeiseksi luontosuhteen vaalimisen periaatteeksi nousee uusintaminen. Luonnon kyky uudistua on kaikissa ihmisen toimissa otettava huomioon. Itse olen puhunut tässä mielessä kestävistä innovaatioista (ks. Hautamäki 2008). Uusintamisen periaate on jyrkästi ristiriidassa luonnon lyhytjänteistä hyväksikäyttöä edustavan ekstraktivismin kanssa.

”Olennaista on, että eläminen ilman ekstraktivismia tarkoittaa lähes täydellistä nojaamista resursseihin, joita voi jatkuvasti uusintaa. Ruokaa voidaan viljellä menetelmillä, jotka suojaavat maaperän hedelmällisyyttä. Energiaa voidaan tuottaa menetelmillä, jotka valjastavat käyttöön auringon, tuulen ja aaltojen uusiutuvaa voimaa.  Metalleja voidaan valmistaa kierrätetyistä ja uudelleenkäytetyistä lähteistä. … Uusintaminen [vastakohtana resilienssille, AH] taas on aktiivista – sen kautta osallistumme kokonaisvaltaisesti elämän luovuuden maksimointiin.” (s. 591)

Kirjansa viimeisessä luvussa Klein puhuu lisääntymisoikeuksista, joka tarkoittaa kaikkien eliölajien mukaan lukien ihmisten oikeutta lisääntyä luontaisesti. Hän kertoo tapauksista, jossa fossiilitehtaat ja kaivokset ovat heikentäneet naisten kykyä synnyttä. Suuret öljyvuodot merissä ovat tuhonneet monien eliölajien kyvyn lisääntyä. Suuret koralliriutat ovat häviämässä. Onko Äiti maa kuolemassa!

 

Miten ilmaston lämpenemistä voidaan rajoittaa

Ilmastohätätila vaatisi välittömästi siirtymistä fossiilisista energialähteistä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön. Saastuttamattomia energialähteitä ovat esimerkiksi aurinko-, tuuli- ja vesivoima, maalämpö jne. Fossiilienergiaa turvallisempi mutta silti kasvuhuonekaasuja tuottava energialähde on bioenergia (öljy ja kaasu). Siirtymä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön tapahtuu kuitenkin hitaasti, koska talousjärjestelmämme perustuu halvan hiilen, öljyn ja maakaasun käyttöön. Kieltojen ja rajoituksien sijaan suositaan markkinamekanismeja: kalleutetaan saastuttavia energiamuotoja kuten kivihiiltä ja halvennetaan ilmastopositiivisia energiamuotoja, kuten tuulivoimaa. Julkiset investoinnit uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen ja hyödyntämiseen ovat merkittävä muutostekijä. 

Ilmastonmuutoksen torjuntaan on kehitetty ja kehitetään erilaisia ”mekanismeja”, joihin liittyy sääntelyä ja veroluonteisia maksuja, mutta myös kannusteita. Tunnettu esimerkki on päästökauppa. Klein kuvaa päästökauppaa hyvin negatiivisesti. Päästökaupan idea on hinnoitella päästöt ja maksaa jokaisesta tuotetusta hiilidioksiditonnista ”markkinahinta”.  Tämä on sikäli intuition vastaista, että se sallii suuret päästöt sille joka pystyy maksamaan niistä, kun taas ilmastonmuutoksen kannalta nimenomaan päästöjä pitäisi voimakkaasti vähentää. YK:n päästökauppajärjestelmässä yritykset voivat käydä keskenään kauppa: Yritys, joka päästöt ovat vähäisiä voi myydä oikeuksia yritykselle jonka päästöt ovat korkeita. Tämä on synnyttänyt myös hyväksikäyttöä. Jotkut yritykset luovat keinotekoisesti päästöoikeuksia ja tekevät niillä rahaa (ks. luku Kauppaa saasteilla). Myös erilaiset kompensaatiomekanismit näyttävät synnyttävän keinottelua. 

EU:n päästökauppajärjestelmässä kunkin maan kokonaispäästöille asetetaan yläraja. Sen puitteissa sitten ”myydään” päästöoikeuksia huutokaupalla. Tietyissä tapauksissa päästöoikeuksia voi saada ilmaiseksi. Euroopan järjestelmä toimi aluksi huonosti. Kysyntää päästöoikeuksille oli vähemmän kuin yläraja sallisi ja lisäksi päästöoikeuden hinta oli pudonnut niin alas, että kannusteet vähentää päästöjä ovat heikkoja. Nyt kuitenkin järjestelmä toimii paremmin ja päästöoikeuden hinta on noussut lähes 35 euroon hiilitonnia kohti ja suunta on ylöspäin.

EU:n on kehittämässä muitakin mekanismeja, joista kiinnostavin on hiilitullimekanismi. Tässä ns. hiilirajamekanismissa EU:n ulkopuolisten maiden on maksettava sama hiilen hinta, jonka EU:n yritykset jo maksavat. Tämä asettaa EU:n yritykset ja muut yritykset samalle viivalle eikä epäreilua kilpailua syntyisi.  Mekanismi kannustaa EU:n ulkopuolisten maiden tuottajia vähähiilisempään tuotantoon.

Naomi Klein ehdottaa hiiliveron käyttöönottoa. Hiilivero on otettu käyttöön mm. Australiassa ja Kanadassa. Yksi mahdollisuus olisi asettaa tasasuuruinen vero kaikille kasvihuonepäästöille. Tämä kannustaisi vähentämään niitä päästöjä, jotka voidaan saavuttaa edullisimmin. Hiiliveron sijaan tai rinnalla voidaan verottaa hiilijalanjälkeä, mitä on kuitenkin vaikea mitata.  Hiiliveron tuotosta merkittävä osa pitäisi käyttää uusiutuvien energialähteiden kuten aurinko- ja tuulivoiman kehittämiseen. Samasta tuotosta pitäisi kompensoida niitä haittoja, joita joillekin aiheutuu nousevista veroista. Esimerkkinä on autoveron korotusten kompensoiminen niille, joille henkilöauton käyttö on välttämättömyys esimerkiksi liikkumisrajoitteiden tai maaseudun pitkien etäisyyksien takia. 

Kaikkein huolestuttavin idea ilmastonmuutoksen torjumiseksi on manipuloida ilmakehää niin että se heijastaa osan auringon säteistä takaisin avaruuteen. Tehokkaimmaksi keinoksi on katsottu sulfaatin suihkuttaminen ilmakehään. Taivaalle syntysi eräänlainen katto, joka estäisi ilmaston lämpenemisen. Tulivuorten purkauksista saatujen kokemusten perusteella tiedetään kuitenkin, että tällaisten ilmiöiden vaikutukset olisivat hyvin epätasaisia lisäten sateita toisaalla ja kuivuutta toisaalla. Lisäksi ilmakehässä oleva hiilidioksidi jäisi sinne jatkaen tuhojaan. Tällainen ”Solar Radiation Management” (SRM) vähentäisi mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja synnyttäisi aivan arvaamattomia vaikutuksia, jotka voisivat olla äärimmäisen tuhoisia joillekin maapallon alueille. Traagista on, että tällaisten suunnitelmien laatimisella halutaan tehdä tarpeettomaksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen: meidän ei tarvitse muuttaa toimintaamme kunhan vain ilmakehään suihkutetaan lisää kemikaaleja. 

Koska energian tuotannon muutokset vaativat aikaa ja 10 vuoden etsikkoaika menee nopeasti, on puhuttu siirtymäkaudenenergiaratkaisuista. Tällaiseksi väliajan ratkaisuksi on tarjottu siirtymistä ”kaasutalouteen”. Naomi Klein torjuu tällaisen ajattelun, koske siirtymäkausilla vain viivytetään oikeaa siirtymistä fossiilivapaaseen talouteen. Kleinin mukaan kaikki panokset on nyt pantava fossiilivapaiden energiamuotojen nopeaan leviämiseen ja sen vaatiman infrastruktuurin rakentamiseen ja samalla ajettava alas hiilivoimaloita ja vähennettävä öljyn ja maakaasun käyttöä. 

 

Vain kansalaiset voivat estää ilmastokatastrofin

Kleinin analyysin mukaan fossiiliyhtiöt eivät vapaaehtoisesti luovu fossiilienergian tuotannosta eivätkä uusien lähteiden etsimisestä ja hyödyntämisestä ympäristöä uhkaavien teknologioiden avulla.  Fossiiliyhtiöiden valtavat voitot antavat niille keinoja painostaa ja lahjoa päätöksentekijöitä. Useassa tapauksessa tämä merkitsee, että eri maiden hallitukset katsovat sormiensa lävitse yhtiöiden toimintaa, joka vahingoittaa paikallisia ihmisiä ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Päätöksentekijät eivät kuuntele kansalaisia eivätkä ota huomioon kansalaisten tarpeita ja huolia. On myös useita esimerkkejä siitä kuinka valtakoneisto, poliisi ja jopa armeija komennetaan tukahduttamaan ilmastonmuutosta vastustavia mielenosoituksia ja aktiota. Tämän takia Klein puhuu demokratian kriisistä.

Uusiliberalismin ja markkinatalouden propaganda on muodostanut merkittävän esteen kansalaisliikkeiden nousulle. Klein dokumentoi kuitenkin kasvavaa tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa ja tuo esiin vahvoja esimerkkejä ihmisten uusista tavoista vastustaa ilmastonmuutosta ja fossiiliyhtiöitä. Toisaalta eräät merkittävät ilmastojärjestöt kuten The Nature Conservancy ovat liittoutuneet fossiiliyhtiöiden ja hallitsevan talouseliitin kanssa uskoen, että yritykset muuttavat toimintaansa kun löydetään tapoja tehdä bisnestä ilmastonmuutoksella. Ilman että muutetaan järjestelmiä radikaalisti, tehdään pieniä parannuksia esimerkiksi hiilen talteenotossa tai prosessien vaatiman veden käytössä. Nämä muutokset vain lykkäävät välttämätöntä nopeaa siirtymistä fossiilivapaisiin energiamuotoihin. Kuvaavaa näille epäpyhille alliansseille on, että fossiiliyhtiöt rahoittavat tällaisia järjestöjä, jotka puolestaan vakuuttavat kansalaisille, että yhtiöt taistelevat tosissaan ilmastonmuutosta vastaan.

Kleinin kirja on kuitenkin optimistinen. Kiinnostavimpia esimerkkejä on alkuperäiskansojen taistelu fossiiliyhtiöitä vastaan. Kanadan perustuslaki tunnustaa alkuperäiskansojen oikeudet, kuten oikeuden itsehallintoon ja oikeuden harjoittaa perinteistä kulttuuria ja tapoja. Laajat alueet Kanadassa ovat juuri alkuperäiskansojen elinalueita. Kun näillä alueilla porataan öljyä, louhitaan hiiltä tai kaivetaan öljyhiekkaa ja kuljetetaan niitä tuhansia kilometrejä putkilla tai junilla, syntyy korvaamattomia vahinkoja. Järvien ja jokien vedet ja pohjavedot saastuvat, hedelmällinen pintamaa hävitetään, perinteiset laidunalueet tuhoutuvat ja ikivanhat tavat metsästää ja kalastaa käyvät mahdottomiksi. Alkuperäiskansat ovat heränneet vastustamaan perinteisten elämäntapojensa ja elinkeinojensa tuhoamista ja vaativat oikeuksiaan. Monet valtaväestöön kuuluvat kansalaiset tukevat näitä vaatimuksia ja osallistuvat mielenosoituksiin ja kampanjoihin.  Vastaavaa tapahtuu muuallakin, kuten Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa. Näitä vaatimuksia voidaan perustella mm. vetoamalla YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistukseen vuodelta 2007. 

”[A]lkuperäiskansojen oikeudet voivat olla vahvimpia välineitä, joilla voimme suojella meitä kaikkia ilmastokaaoksen vaikutuksilta tulevaisuudessa.” (s. 498)

Ilmastonmuutoksen torjumisen tärkein voimavara ovat kansalaiset. Yhä useammat ihmiset ovat havahtuneet ilmastonmuutokseen ja alkaneet toimia aktiivisesti sen torjumiseksi ja päätöksentekijöiden painostamiseksi. Ilman tällaista aktivismia päätöksentekijät tuskin muuttavat ympäristöpolitiikkaansa. Vahva esimerkki on Kreikasta, jossa Halkidikissa taisteltiin kultakaivosta vastaan. Eldorado niminen kaivosyhtiö halusi perustaa avolouhoksen. Alue on kaunista perinteistä maaseutua, jolla vierailee runsaasti turisteja.  Paikalliset asukkaat halusivat säilyttää alueen koskemattomana ja järjestivät mielenosoituksia ja yrittivät estää maansiirtokoneiden toimintaa. Tämä taas johti siihen, että poliisivoimat tulivat puolustamaan Eldoradon kaivaustoimintaa ja asettuivat paikallisia ihmisiä vastaan kovin ottein. 

Helpoimmin vastarinta syntyy paikallisesti, kun kaivostoiminta tai öljynporaus uhkaa paikallisen väestön elinolo, saastuttaa vedet ja maaperän ja haittaa perinteisen elinkeinojen harjoittamista (maatalous, metsästys ja kalastus). Paikallisten liikkeiden vaatimuksena on usein myös peruuttaa energia- ja vesituotannon ulkoistukset (esim. sähkölaitokset ja vesilaitokset)  ja ottaa ne julkiseen hallintaan. Samoin kansainvälisten maatalousyritysten dominanssi ruoantuotannossa voidaan osittain korvata paikallisella ympäristöystävällisellä maataloudella. Klein esittelee agroekologiaa, joka on tuotantomalli, jossa pienviljelijät soveltavat nykyaikaista tiedettä ja paikallistietämystä yhdistäviä kestäviä viljelymenetelmiä. (s. 184). 

Paikalliset liikkeet eivät yksin riitä kääntämään energiatuotannon suurta linjaa. Siihen tarvitaan laajaa yhteistyötä eri puolilla toimivien paikallisten ja globaalien ympäristöjärjestöjen kanssa. Kleinin perussanoman mukaan tähän yhteistyöhön ja liikehdintään on saatavissa mukaan eri alojen järjestöjä ja liikkeitä, kuten feministit, Occupy Wall Streetin kaltaisia taloudellista eriarvoisuutta vastustavia liikkeitä, luonnon monimuotoisuutta ajavia liikkeitä, sosiaaliturvaa edistäviä liikkeitä jne. Kaikki liittyy kaikkeen ja suurena yhdistävänä tekijänä toimii juuri ilmastonmuutoksen torjuminen. 

Fossiiliyhtiöt, jotka ovat Kleinin kirjan pahiksia, joutuvat kohtaamaan kasvavan vastarinnan ja julkisen mielipiteen paineen. Siirtymä fossiilittomaan energiatuotantoon heikentää fossiiliyhtiöiden taloudellista tulosta ja niiden markkina-arvoa. Lisäksi kasvava ympäristötietoisuus johtaa siihen, että fossiilienergiayhtiöihin ei enää haluta investoida ja monet suuret rahastot vetävä sijoituksiaan pois fossiiliyhtiöistä. Tätä kieltä yritykset ymmärtävät ja monet fossiiliyhtiöt panostavat nyt bioenergiaan ja uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen (aurinkoenergia, tuulivoimalat).

Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina

Naomi Kleinin kirjan kantava teema on tavallisten ihmisten ja kansalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Meitähän ja meidän perheitämme ja lapsiamme ilmastonmuutos koskee. Yritysten voitot ovat tämän rinnalla aivan sivuseikka. Ihmisiä todella huolestuttaa ilmastonmuutos. Ilmastoahdistusta aiheuttaa erityisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi välttämättömien tekojen puuttuminen: hiilidioksidipäästöt kasvavat jatkuvasti – ainakin globaalissa mittakaavassa. Luvattuja päästöjen vähennyksiä tehdään aivan liian hitaasti ja epäolennaisilla tavoilla.

Kleinin mukaan kansalaiset ovat nyt keskeisessä asemassa. Kyse ei ole siitä, että kansalaiset pienentäisivät omaa hiilijalanjälkeään vaikka sekin on tärkeää, vaan siitä että kansalaiset alkaisivat vaatimaan muutoksia ja painostamaan sekä yrityksiä että päätöksentekijöitä vaikuttaviin tekoihin. Klein peräänkuuluttaa aktivismia ja kansalaistottelemattomuutta, jos ääni ei muuten kuulu. Greenpeace ja Elokapinaliike toimivat juuri näin. Suomessa Elokapina on julistanut ilmastonhätätilan ja vaatii hiilineutraaliutta jo vuonna 2025. Elokapina käyttää väkivallattomia keinoja, kuten istumalakkoja kaduilla. Liike on myös kohdannut virkavallan mielivallan. 

Kun olin viimeistä vuotta Sitran palveluksessa (2008), vedin Esko Ahon asettamaa asiantuntijaryhmää, joka pohti yhteiskunnan muutoksia ja muuttamista. Asiantuntijaryhmän loppuraportin Muutoksen Suomi tunnuslauseeksi nousi kuin itsestään teesi: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina”. Tämä palautui mieleen kirjoittaessani tätä artikkelia. Teesin molemmat osat ovat yhtä tärkeitä. Monissa Kleinin esimerkeissä julkinen hallinto on asettunut yritysten puolelle ja tukahduttanut mielenosoitukset ja aktiot väkivalloin määräämällä poliisit paikalla pamppuineen ja kyynelkaasupanoksineen. Virkavalta on siis asettunut ihmisiä ja heidän oikeuksia vastaan. Tätä juuri on demokratian kriisi. Teesi ”instituutiot ihmisten tukijoina”  tarkoittaa nimenomaan sitä, että yhteiskunnalliset laitokset puolustavat kaikissa olosuhteissa ihmisten oikeuksia ja tukevat heidän pyrkimyksiään hyvään, tasapainoiseen elämään keskenään ja luonnon kanssa.

 

Viitteet

 

Hautamäki, Antti. 2008. Kestävä Innovaatio. Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Sitran raportteja 76. Sitra. 

Hautamäki, Antti. (toim.). 2008. Muutoksen Suomi. Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Sitra. 

Isomäki, Risto. 2019. Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. Into. 

Klein, Naomi. 2019. Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto. Suomentaneet Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen ja Henri Purje. Into.

Lahtinen, Vaikka & Purokuru, Pontus. 2020. Mikä Liberalismia Vaivaa? Kosmos.

Taalas, Petteri. 2021. Ilmastonmuutos. Tammi.