Markku Wileniuksen Tulevaisuuskirja liputtaa Guggenheim-museon puolesta.

Elämme sellaisia murrosaikoja, että kysymys maailman suunnasta kiinnostaa yhä enemmän. Kuka onkaan parempi kirjoittamaan kirjan tulevaisuudesta kuin tulevaisuuden tutkimuksen professori ja pitkän linjan tulevaisuuden tutkija Markku Wilenius. Otava on juuri julkaissut Wileniuksen Tulevaisuuskirjan, joka alaotsikkona on Metodi seuraavan aikakauden ymmärtämiseen.

Wilenius kirjoittaa itsevarmasti ja lupaavasti: ”minulla on työkalu, jonka avulla niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin hahmottuvat” (s. 13).  Tällainen työkalu on mahtava ase tulevaisuuden ymmärtämisessä ja tekemisessä. Lukija ampaisee innoittuneena kirjan kimppuun. Tämä metodi onkin enemmän kuin tavallinen tulevaisuuden tutkimuksen työkalupakki. Metodiin kuuluu integroiva viitekehys – suurten aaltojen teoria, jonka kautta katsellaan myös tulevaisuudentutkimuksen ”normityökaluja” kuten skenaarioita. Palaan tähän teoriaan lopuksi, mutta ensin katsomme kirjan muuta sisältöä.

Miltä tulevaisuus näyttää?

Tulevaisuuskirja on seikkaperäinen analyysi maailman tulevasta kehityksestä. Käsiteltäviä teemoja ovat globaalisaatio, ilmastonmuutos, resurssien niukkeneminen, energian tuotanto, finanssijärjestelmä, Piilaakso, tulevaisuuden johtaminen, koulutuksen tulevaisuus ja kulttuuri. Kaikista näistä ja monista muistakin asioista Wilenius keskustelee oppineesti ja ymmärrettävästi. Joukossa olevat teoreettiset viittaukset ja pointit ovat kiinnostavia lisiä faktapitoiseen esitykseen.

Tulevaisuuskirjan alussa todetaan aivan oikein että emme tiedä tulevaisuudesta juuri mitään. Tulevaisuus on ”salattu maailma” ja sen täsmällinen tietäminen on ”harhaa”. Tulevaisuus on ”toisenlainen kuin miltä se näyttää”. Sattuma on aina pelissä mukana. Tähän ymmärrykseen nähden Tulevaisuuskirjassa on hämmästyttävän paljon asioita, joita esitetään melkoisella varmuudella. Mutta on myönnettävä että esitetyt ”visiot” ovat todella mielenkiintoisia ja niitä voi pitää valistuneina arvauksina. Itse pidän aivan keskeisenä Wileniuksen perspektivismiä: ”todellisuus ei ole yhtenäinen ja yksiselitteinen vaan vaatii avautuakseen erilaisia perspektiivejä” (s. 23).  Wileniuksen analyysi tarjoaa meille juuri tällaisia todellisuutta avaavia perspektiivejä.

Kirjan erilaiset teemat on koottu hyvin yhteen kaaviossa kuudennen aallon avaintekijöistä 2010-2050 sivulla 66. Keskiössä on kuudennen aallon avainteknologia, älykäs teknologia ja sen mahdollistamat älykkäät ratkaisut. Perusulottuvuuksia ovat

Avain megatrendit

• Globalisoituminen ja uusi geopolitiikka
• Demografinen muutos ja yhteiskunnan ikääntyminen

Avain innovaatioalustat

• Resurssitehokkaiden teknologioiden kasvu
• Biotalouden nousu
• Digitalisoituminen ja teollisen internetin kasvu
• Terveyspalvelujen kysynnän laajentuminen

Yhteiskunnallisen muutoksen airueet ovat

• Kasvavat ympäristöongelmat
• Webin mahdollistama uusi kansalaisyhteiskunta
• Kompleksisten yhteiskuntien kriisiytyminen

Perusvoimana on resurssituottavuuden etsintä.

Tämän kaavion taustalla on selvästi resurssien niukkuus ja ilmastonmuutoksen aiheuttama uhka elämälle ja ihmisille. Ratkaisua haetaan älykkäästä teknologiasta, jonka avulla luodaan aivan uusia tapoja edistää materia- ja energiatehokkuutta ja  kierrätystä. 

Wileniuksen mukaan maailman tragedia on voimavarojen jatkuva hukkaaminen. Tämä ei koske vain luonnonvaroja vaan ihmisten voimavarojen hukkaamista. Kuudennen aallon aikapommeja ovatkin materiaalisia ja henkisiä voimavaroja surutta tuhlaava talous ja sitä tukevat elämäntavat ja yhteiskunnassa kasvava eriarvoisuus (s. 70).

Tulevaisuuskirjan kaikkein vakuuttavimpia osia ovat ne, joissa käsitellään niukkuutta, ilmastonmuutosta ja energiakysymyksiä. Näitä asioita Wilenius on käsitellyt vuosikausia ja asiantuntemus on vahvaa. Toinen vaikuttava teema on johtaminen, jossa nousee esiin inhimillisen pääoman suuri merkitys yrityksille. Työntekijöiden yksilölliset tarpeet kehittyä työssään on tunnistettava. Yksilöitä on johdettava arvoilla, visioilla ja kunnioituksella. Wileniuksen kokemukset maailman suurimman yksityisen vakuutuslaitoksen Allianzin palveluksessa ovat antaneet hyvän näköalapaikan finanssimaailmaan. Tätä koskevat kuvaukset olivat ainakin minulle kirjan antoisimpia kohtia (ks. Luku 6. Talouden tarkoitus).

Wileniuksen monet vierailut Piilaaksossa näkyvät hyvin hänen elävässä kuvauksessaan Piilaakson dynamiikasta ja yrittäjyydestä. Analyysi Piilaakson kulttuurista sivuilla 141-143 on todella osuva ja vastaa myös omia kokemuksiani Piilaaksosta.

Suomen mahdollisuus

Mitä tulevaisuuden tutkija mahtaa sanoa Suomen tulevaisuudesta? Suomi on jäänyt kehityksessä jälkeen monista verrokkimaista, kuten Ruotsista, Saksasta ja Hollannista. Investoinnit ovat pudonneet ja perusteollisuus ei ole kyennyt uudistumaan. Positiivista kehitystä on kuitenkin tapahtunut nuorissa yrityksissä, jotka tarjoavat uudenlaisia palveluja hyödyntäen digitaalista teknologiaa, kuten esineiden internetiä ja pilvipalveluja. Teollisuuden piirissä puhdas teknologia, cleantech on lähtenyt kasvuun: ”parhaiten vetää energiatehokkuus ja sen jälkeen puhtaat prosessit, materiaalit ja tuotteet” (s 194). Peliala mainitaan menestysalueena.

Terveydenhoito on yksi suurista kasvualoista kuudennessa aallossa, Wilenius toteaa. Hän ennakoi terveydenhuoltoon ja hyvinvointiin liittyvän liiketoiminnan kasvavan maailman suurimmaksi toimialaksi.

Metsäteollisuuden tulevaisuus puhututtaa Wileniusta eniten. Metsäala on keskellä koko yhteiskuntaa ravistelevaa materiaalivallankumousta, missä uusiutumattomista raaka-aineista siirrytään biopohjaisiin uusiutuviin raaka-aineisiin, tuotteisiin ja palveluihin. Wilenius analysoi metsäalan siirtymää transitioteorian käsitteillä. Viitekehyksenä on kuudes aalto. Sosioteknisessä regiimissä (eli toimialoilla) siirrytään paperiteollisuudesta metsän ja kuidun jalostavaan hyötykäyttöön. Innovatiivisia erikoistumisalueita ovat:

• Biopohjaiset kemikaalit ja toisen sukupolven biopolttoaineet
• Luonnonkuitupohjaiset korvikkeet uusiutumattomille raaka-aineille
• Rakennus- ja pakkausmateriaalit
• Puudesign
• Life science (esim. lääkkeet ja Xylitol)
• Matkailu

Suomi on jäänyt energiapolitiikassa ”menneille vuosikymmenille”.  Turvaudumme yhä fossiilisiin polttoaineisiin ja ydinvoimaan. Laiminlyömme uusiutuvan energian tuotantoon liittyvät liiketoimintamahdollisuudet.

Lopuksi Wilenius suuntaa huomiomme suomalaisen rahoitusalan haasteisiin. Wileniuksen asiantuntemus pääsee taas tässä hyvin esiin:

• Finanssiala on ylisäädelty ja veropolitiikkaa poukkoilevaa
• Innovatiivista toimintaa ei osata rahoittaa
• Finanssialan on muututtava toimintaympäristön mukana: erityisesti pk-sektorin yrityksiä on rahoitettava
• Rahoittajien on ymmärrettävä yritysten verkottumista ja ekosysteemin rakentamista

Näiden ongelmien ratkaisemiseksi suomalaista rahoitusalaa on kehitettävä systemaattisesti. On tartuttava uusiin rahoitusmuotoihin, kuten joukkorahoitukseen. Omaisuuden siirtymistä sukupolvelta toisemme pitäisi edistää. Kokeilukulttuuria pitäisi suosia myös rahoituksessa. Wileniuksen mukaan suomalainen rahoitusala on hyvin konservatiivinen ja kaukana asiakaskekseistä toimintamallista.

Guggenheim-museo

Guggenheim-museohanke on viime vuosien merkittävin kulttuurihanke Suomessa. Se on jakanut kulttuuripiirejä eri leireihin, mutta kukaan ei enää vakavissaan vastusta itse hanketta. Toteutuessaan museo lisäisi huomattavasti kiinnostutusta kulttuuria kohtaan. Helsinki Guggenheim-museon konsepti on uusi sisältäen kansainvälisten kokoelmien lisäksi suomalaisen nykytaiteen, arkkitehtuurin ja designin esittelyä. Museon vetovoima olisi omaa luokkaansa ja nostaisi Helsingin yhdeksi Pohjois-Euroopan kiinnostavimmaksi taidekaupungiksi. Kaikki nämä seikat puoltavat myös julkisen rahoituksen suuntaamista hankkeelle. Museorakennus olisi suomalaisten omistuksessa kun taas museon toiminnasta vastaisi Guggenheim säätiön huipputiimi yhdessä suomalaisten asiantuntijoiden kanssa.

Markku Wilenius kannatta Guggenheim museota, perustellen sitä omasta tulevaisuuden tutkijan näkökulmastaan. Wilenius kirjoittaa viitaten Suomen vetovoimaisuuteen:

”Tätä ympäristöltään vetovoimaista ja monikulttuurista Suomea on ryhdyttävä rakentamaan entistä määrätietoisemmin, sillä se on tulevan menestyksen elinehto. Siksi Guggenheim-museon kaltaiset aloitteet ovat meille tärkeitä. …
Olen ottanut Guggenheim-hankkeen esille siksi, että Suomen tulevien vuosikymmenien yksi tärkein haaste on, kuinka tästä maasta tehdään monikulttuurisempi ja avoimempi.” (s. 174-175)

Suuren aaltojen teoria

Kirjan viitekehyksenä on Nikola Kondratjevin suurten aaltojen tai syklien teoria. Tämän teorian mukaan modernit taloudet muuttuvat 40-60 vuoden aalloissa. Aaltoja määrittävä tekijä on aikakauden keskeinen teknologia. Kun aallot alkoivat vaikutta 1700-luvun lopulla, niin nyt elämme siirtymäkautta 5. aallosta 6. aaltoon. Saadaksemme otetta aaltoihin, on tunnettava niiden dominoivat teknologiat. Ne menevät järjestyksessä 1) höyrykone, 2) rautatiet ja teräs, 3) sähköistyminen ja kemikaalit, 4) autot ja petrokemikaalit ja 5) digitaalinen teknologia. Nyt olemme siis siirtymässä kuudenteen aaltoon, jonka määräävä teknologia on Wileniuksen mukaan ”älykäs teknologia” tai, painottaen edessä olevaa niukkuutta, ”älykkäät resurssitehokkaat teknologiat”.

Kannattaa huomioida että Wilenius nimeää kuudennen aallon ydinteknologian älykkääksi teknologiaksi. Tämä on nähdäkseni digitaalisen teknologian uusi vaihe enemmän kuin uusi teknologia. Mutta kieltämässä esineiden internet tai kaiken internet, kuten nykyään myös sanotaan, pilvipalvelut, lisätty todellisuus ja tekoäly merkitsevät laadullista muutosta digitalisaatiossa. Samaan aaikan älykkäät matkapuhelimet tarjoavat jatkuvan pääsyn globaaleihin tietovarantoihin.

Älykkääseen teknologiaan kuuluu myös robotiikka. Itse olisin nostanut robotit ja niiden tuoman vallankumouksen aivan keskeiseen asemaan. Robotit ovat jo arkipäivää teollisuudessa, mutta lähivuosina robotit tulevat palvelualoille ja liikenteeseen. Itseohjautuva auto on itse asiassa robotti. Robotit tulevat hoivapalveluihin, pelastustehtäviin, opetukseen ja kauppaan (arvopaperikauppa on jo robottien ohjaamaa). Robotit mullistavat myös sodankäynnin. Robottien älykkyys ylittää pian ihmisten älykkyyden ja hahmontunnistuksen avulla ne näkevät kaiken ja osaavat tulkita ihmisten tunnetiloja.

Kun aikakausi vaihtuu määräävän teknologian muuttuessa, koko yhteiskunta kokee syvällisiä muutoksia. Uudesta teknologiasta tai innovaatiosta ”seuraa paitsi talouden kehitystä ja tuottavuuden kasvua myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia” (s. 55).  Uudet teknologiat muuttavat ”yhteiskunnan henkistä ylärakennetta” (s. 59).

Tästä ylärakenneteesistä Wilenius ottaa kaiken irti. Oli kysymyksessä mikä tahansa tulevaisuuden suuri muutos, se kytketään kuudennen aallon aikaan saamiin muutoksiin. Itse en ole aina vakuuttunut, että kytkennät ovat niin suoria kuin teksti antaa ymmärtää. Mutta joka tapauksessa suurten syklien teoria antaa ryhtiä ja holistisuutta usein niin fragmentaariseen tulevaisuuden tutkimukseen.

Hakematta suurten syklien teoriasta tulee mieleen Marxin kehittämä materialistien historiankäsitys, jonka klassinen muotoilu on Marxin Kansataloustieteen arvostelua johdannossa.

”Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset ovat tiettyjen välttämättömien, heidän tahdostaan riippumattomien suhteiden, tuotantosuhteiden alaisia ja nämä vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa tiettyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaaliperustan, jolle kohoaa oikeudellinen ja poliittinen ylärakenne, ja tätä päällysrakennetta vastaavat tietyt yhteiskunnallisen tietoisuuden muodot.”

Marx ennusti perustan ja päällysrakenteen, tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden joutuvan enemmin tai myöhemmin ristiriitaan joka purkautuu vallankumouksena. Suurten syklien teoria uskoo useisiin pieniin vallankumouksiin, joita Joseph Schumpeter kutsui luovaksi tuhoksi.

Tällä viittauksella Marxiin en suinkaan väitä Markku Wileniusta materialistiksi. Päinvastoin, Wilenius puhuu innokkaasti tietoisuuden vallankumouksesta.

”Kehkeytymässä oleva aikakausi ei tule olemaan vain älykäs vaan myös tietoinen. …  Todellinen kuudennen aallon yhteiskunta  voi perustua vain tietoisuuden kasvuun ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen parempaan laatuun” (s. 225).

Tietoisuuden vallankumouksessa on kyse sosiaalisen tietoisuuden tai tajunnan syntymisestä.  Tässä Wilenius tekee tärkeän erottelun kollektiivisen ja sosiaalisen tietoisuuden välillä. Kollektiivinen tietoisuus on kollektiivin ylivaltaa yksilön yli. Sosiaalinen tietoisuus taas on ihmisen itsensä omaksumaa yhteisvastuuta ja tietoisuutta ympäröivästä maailmasta. ”Kuudennessa aallossa ihminen liittyy osaksi yhteisöään omilla tietoisilla valinnoillaan”. (s. 187).

Kuudes aalto kutsuu esiin ihmisen ja nojautuu ihmisen arvoihin ja tietoisuuteen. Aineellinen kulutus ei voi enää lisääntyä, joten hyvä elämä rakentuu tulevaisuudessa henkisyyden varaan.

Ekosysteemien kokeileva kehittäminen talouskasvun moottoriksi - Aloite uudelle hallitukselle

Uusi hallitusohjelma

Juha Sipilän hallitus on tänään 27.5.  julkistanut hallitusohjelmansa. Se sisältää paljon konkreettisia uudistusehdotuksia ja mittavan 1,6 miljardin kehittämispaketin. Paketissa on toimenpiteitä  mm. digitalisaation edistämiseksi ja biotalouden vahvistamiseksi. Kiinnitän erityistä huomiota kahteen tärkeään kohtaan, toinen on kokeilukulttuurin vahvistaminen ja toinen tutkimustulosten kaupallistaminen.

Teen nyt hallitukselle ehdotuksen lähteä rakentamaan kokeilukulttuurin hengessä paikallisia innovaatioiden ekosysteemejä kytkemällä niihin yliopistot ja korkeakoulut.

Innovaatioiden tarpeesta

Suomessa on nyt pakko löytää keinoja, joilla lisätään työllisyyttä, parannetaan tuottavuutta ja luodaan talouskasvua. Jotkut uskovat verotuksen kannustavaan vaikutukseen ja toiset taas tuotantokustannusten alentamiseen. Kolmannet taas haluavat rakentaa teitä ja saneerata homekouluja. Kaikilla näillä keinoilla on varmastikin vaikutuksia työllisyyteen mutta vaikutukset ovat lyhytaikaisia. Mutta kaikkein tärkein asia eli innovaatiot unohtuvat liian usein näistä kaavailuista. Tarvitaan ratkaisuja, jotka uudistavat suomalaista yhteiskuntaa ja elinkeinoelämää. On investoitava tulevaisuuteen. Tämän on politiikalle vaikeaa koska tulevaisuutta turvaavat investoinnit eivät heti tuota; kestää aikansa ennen kuin asiat alkavat todella muuttua ja uusi talous muotoutua.

Keskeisiä investointeja tulevaisuuteen ovat panokset koulutukseen ja tutkimus- ja kehitystoimintaan. Näiden lisäksi tarvitaan ”rakenteita” jotka synnyttävät innovaatioita. Puhe rakenneuudistuksista on helposti abstraktia.  Siksi on ehdotettava konkreettisempia uudistuksia. 

Esitin Twitterissä lyhyen kommentin Juhana Vartiaisen ja Borgin työvoimapaperiin että siitä puuttuu kokonaan puhe talouden uudistamisesta ja innovaatioita. Juhana vastasi Twitterissä että valtiolla on vian vähän vaikutusta innovaatioihin, jotka ovat ennen kaikkea yritysten vastuulla. Siksi on niin paljon helpompaa puhua työn tarjonnan lisäämisestä, johon voidaan vaikuttaa lyhentämällä koulutusaikoja ja työttömyyspäiväraha päiviä ym.

En ole niin skeptinen kuin Juhana valtion mahdollisuuteen ruokkia innovaatioita. Onhan kaikilla OECD-mailla ja EU:lla merkittäviä julkisia panoksia t&k&i-toimintaan. Siis uskoa on, mutta tulokset eivät ole olleet tarpeeksi hyviä. Jotkut puhuvat jo ylikoulutetuista asiantuntijoista ja tästä saatetaan repiä perusteluita leikata koulutuksesta ja tieteestä. Teollistuneissa maissa t&i-politiikkaa on perusteltu markkinapuutteilla, eli yritykset alipanostavat yhteiskunnan kannalta uuden tiedon tuottamiseen. Tämä markkinapuute on edelleen tosiasia varsinkin länsimaita vaivaavan taloudellisen taantuman aikana. Ylipäätänsä ainakin suomalaiset yritykset investoivat liian vähän ja näin jäävät vanhan tuotannon loukkoon.

Innovaatioita tarvitaan ehottomasti, mutta innovatioiden syntymiseen tarvitaan uudenlaisia paikallisia ympäristöjä, joita sanon innovaatioiden ekosysteemeiksi. Hyvän lähtökohdan tarkoaa hallituksen linjaus tukea "rahoituksella alueellisia tai alakohtaisia osaamiskeskittymiä".

Innovaatiojärjestelmä vaikeuksissa

Teollistuneissa maissa  innovaatioita ja tutkimus – ja kehittämistoimintaa on tarkasteltu kansallisen tason innovaatiojärjestelmän kautta. Hyvin karkeasti luonnehtien innovaatiojärjestelmä on t&k-resurssien kansallinen insentiivi- ja allokointijärjestelmä, jossa yrityksiä kannustetaan investoimaan esimerkiksi verohelpotusten avulla ja jossa resursseja jaetaan hakemustan ja kilpailun kautta esimerkiksi Tekesiltä. Tässä ajattelussa on alueiden dynaamiikka jää huomiotta. Oma teesini on, että innovaatiopolitiikan uudeksi peruskäsitteeksi on valittava ekosysteemin käsite. Samalla on luovuttava top-down-rakenteisesta kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitteestä.

On vahvat näytöt siitä, että talouskasvu tapahtuu alueilla ja kaupunkiseuduilla, joilla on vahvaa osaamista ja innovatiivisia yrityksiä. Tunnettuja ovat esimerkiksi Richard Floridan tutkimukset luovasta luokasta. Mutta kasautumisen eduista on puhuttu jo hyvin pitkään (ks. Lemola 2005). Ytimenä on yritysten paikallinen verkottuminen.

Yritysten verkottuminen ja klusteroituminen ei ole aivan uusia asia. Vuosisatoja on tunnettu keskittymiä, joihin tietyn alan yrittäjät, kuten kauppiaat ja käsityöläiset hakeutuvat. Teollisetkin klusterit alkoivat syntyä jo 1700-luvulla. Suomessa tapahtui esim. sahateollisuuden klusteroitumista jo 1800-luvulla. Uudempia esimerkkejä ovat esim. autoteollisuuden klusteri Detroitissa, bioteknologian klusteri Bostonin alueella ja puolijohteiden klusteri Piilaaksossa.

Klustriajattelun uudempi tuleminen 1990-luvulla johtui hyvin paljon Michael Perterin  kirjasta ”Competitive Advantages of Nations” (1990, suomennettu 1991), joka oli OECD:n ja monen teollisuusmaan, myös Suomen, lähtökohtana uutta teollisuuspolitiikkaa muotoillessa. Porterilaisessa klusterissa kiinnitettiin huomiota kansallisiin kilpailuolosuhteisiin ja täydentävien toimialojen  läsnäoloon. Klusterit olivat teollisia rakenteita, mutta konseptista puuttui dynaamisia ja eteenpäin katsovia elementtejä.

Ekosysteemit

Dynamiikan puute johti teollisen klusterin käsitteen syrjäytymiseen ekosysteemin käsitteen tieltä. Ekosysteemin käsite alkoi vakiintua Kalifornian Piilaaksossa 2000-luvun alussa (ks. Kenney 2000). Käsite lainattiin biologiasta, jossa ekosysteemi liittyi elinympäristöihin, joissa tietyt lajit kukoistavat niille suotuisien olosuhteiden vallitessa. Ekosysteemissä on runsaasti erilaisia lajeja ja prosesseja, jotka tukevat ja ruokkivat toisiaan.

Kun olin ensimmäisen kerran vierailevana tutkijana Berkeleyssä 2002, kiinnitin huomiota ekosysteemikäsitteen esilläoloon. Käsite oli enemmänkin metaforinen kuin eksaktisti määritelty käsite. Kirjassani Kyllä Amerikka opettaa (2003) luonnehdin Piilaakson ekosysteemiä dynaamiseksi verkostoksi, joka kykenee yhdistämään nopeasti erilaisia resursseja uusien ideoiden toteuttamiseksi. Tärkeässä osassa olivat pääomasijoittajat, jotka uskalsivat ottaa riskejä ja panna riittävästi taloudellisia resursseja alkaviin yrityksiin. Keskeiset komponentit ovat riskisijoittajat, innovatiiviset yrittäjät, tehokkaat tukipalvelut ja uudet teknologiat ja niiden osaajat.

Olen analysoinnut myöhemmin ekosysteemin käsitettä perusteellisesti esim. kirjassani Kestävä innovaatio (2008) ja yhdessä Kaisa Oksasen kanssa kirjoittamassani kirjassa Suuntana innovaatiokeskittymä (2012). Määrittelemme innovaatioiden ekosysteemin innovaatioita synnyttäväksi, dynaamiseksi, vuorovaikutteiseksi verkostoksi. Tämä lähestymistapa painottaa tapaa luoda innovaatioita yhdistämällä erilaista osaamista.

Innovaatioiden ekosysteemi koostuu joukosta paikallisia toimijoita ja dynaamisista prosesseista, jotka yhdessä tuottavat uusia ratkaisuja. Keskeisiä piirteitä ovat seuraavat:

• Huipputason yliopistot ja tutkimuslaitokset tuottavat jatkuvasti uutta tietoa ja uusia teknologioita sekä kouluttavat asiantuntijoita ekosysteemin tarpeisiin.
• Alueella on tuntuva rahoitus uusille yrityksille ja tutkimushankkeille.
• Alueella on riittävä varanto osaavaa työvoimaa kaikkiin tärkeisiin tehtäviin.
• Yrityskentässä on isoja vakiintuneita yrityksiä ja uusia innovatiivisia yrityksiä
• Alueen yritykset ovat erikoistuneet ja tekevät tiivistä yhteistyötä.
• Alueella on paikallisten yritysten tarpeisiin erikoistuneita palveluyrityksiä
• Löytyy riittävä markkina uusille innovatiivisiille tuotteille.
• Alue on verkottunut globaalisti muiden innovaatiokeskittymien kanssa.
• Alueen toimijat näkevät menestyksensä riippuvan koko alueen tulevaisuudesta ja ovat sitoutuneita alueen kehittämiseen.
• Alueella vallitsee vahva yrittäjyyskulttuuri, johon liittyy rohkea riskinotto, epäonnistumisen hyväksyminen ja kiinnostus uusia ideoita kohtaan.

Innovaatiokeskittymät tai osaamiskeskittymät puolestaan ovat globaalin talouden luovia, paikallisia keskuksia.

Liiketoimintaekosyseteemit

Ekosysteemin käsitettä on lähestytty myös liiketoimintanäkökulmasta. Business ecosystem viittaa nykyään usein teknologisen toiminta-alustan olemassaoloon. Esimerkiksi IBM:n kehittämä PC-ekosysteemi, Microsoftin selaimen ja sovelluspaketin luoma ekosysteemi, Applen luoma laitteiden ja sovellusten ekosysteemi tai älypuhelinten android-käyttöjärjestelmän  muodostama ekosysteemi.

James F. Moore on kirjoissaan ja artikkeleissaan analysoinut onnistuneesti liiketoimintaekosysteemejä. Tuon tässä esiin Mooren käsityksiä hänen artikkelistaan ”Business ecosystems and the view from the firm” (Antitrust Bulletin; Spring 2006; 51, 1).

Hyvän lähtökohdan tarjoaa liiketoiminnan organisoitumisen jako markkinoihin ja hierarkiaan. Markkina on horisontaalinen mekanismi saattaa kysyntä ja tarjonta kohtaamaan. Hierarkia on taas vertikaalien tapa organisoida tuotantoa kuten isoissa yrityksissä on tapana.  Verkostot ovat kolmas organisoitumisen muoto markkinoiden ja hierarkian välissä. Moore ehdottaa että ”ecosystem organizational form” on tuo kolmas muoto. Tämä järjestäytymisen muoto tarjoaa mahdollisuuden koordinoida erilaisten toimijoiden panoksia jatkuvan innovaation turvaamiseksi.  Ekosysteemi tekee mahdolliseksi yhdistää täydentäviä osaamisia ja resursseja, jotka ovat peräisin eri markkinoilta ja hierarkioilta. Ekosysteemissä erilaiset toimijat ja resurssit kehittyvät yhdessä, vallitsee ”co-evolution”.

Mooren mukaan liiketoimintaekosysteemit ovat julkishyödykkeitä (public goods), eli ne ovat kaikkien mukanaolijoiden käytettävissä ja hyödyttävät kaikkia. Yksinkertaisesti kysymys on siitä, että yhteistoiminnalla yritykset saavuttavat jotain sellaista, mitä ne eivät yksin toimien saavuttaisi.

Moore kuvaa ekosysteemille ominaista organisoitumisen muotoa neljällä käsitteellä:

Ekosysteemin käsite.  Ekosysteemi on yhteistyötä, jolla luodaan toisiaan täydentävien kyvykkyyksien ja yhtiöiden järjestelmä.

Tilan käsite. Tila liiketoimintamahdollisuuksille. ”Space” on myös ”markkinapaikka”, ”valkoinen paikka (kartalla)”, ”mahdollisuuksien tila”. Tila viittaa liiketoimintojen tulevaan alueeseen, jota ei ole vielä tänään olemassa, tai on olemassa vain itumuodossaan.

Erikoistuneen ekosysteemin käsite. Ekosysteemi on yhteistoiminnallinen lähestymistapa kehittää liiketoimintaa tilassa. Sille on ominaista joukko kriittisiä kontribuutioita jotka on yhdistettävä ratkaisujen tuottamiseksi. Erityisessä ekosysteemissä on tunnistettava kriittiset kontribuutiot, tuotannon modularisaatio ja erikoistumisalue (niche).

Tulevaisuuteen suuntautuvan yrityksen käsite. Keskeistä on mikä on yrityksen ”innovaatio trajektori” eli näkemys tavoitteena olevista innovaatioista. Yrityksen nykyiset tuotteet, palvelut ja voimavarat eivät yksin riitä sen tulevaisuuden ennustamiseen. Koska kilpailu on kovaa ja tavaraloukko uhkaa, yrityksen täytyy olla ”aggressiivinen jatkuva innovoija”.

Tiivistän nämä neljä perusprinsiippiä seuraavasti:

Ekosysteemiä luonnehtivat 

1. Yhteistoiminta täydentävien kyvykkyyksien yhdistämiseksi
2. Tila uusille liiketoimintamahdollisuuksille 
3. Erityiset kyvykkyydet ja kontribuutiot tilan hyödyntämiseksi 
4. Innovaatiosuuntautuneet yritykset

Näiden lisäksi Moore tunnistaa neljä konkreettisempaa ekosysteemin ominaisuutta:

• Kampanjat ja aloitteet yhteistoimintaan ryhtymiseksi 
• Toiminnallinen infrastruktuuri tai alusta (platform) jossa kontribuutiot tapahtuvat ja johon uudet asiakkaat kytkeytyvät. 
• Jatkuva palaute asiakkailta. 
• Erilaiset rahoitusmuodot ekosysteemin toimijoille ja kehittämiselle

Liiketoimintaekosysteemien piirteitä

Seuraavaksi poimin Mooren artikkelista kiintoisia huomioita liiketoimintaekosysteemeistä.

Ainakin aluksi muotoutuva ekosysteemi on ideaali, jota kohti kuljetaan ja jonka taakse on saatava riittävästi yrittäjiä. Perustana on oivallus siitä, että yhteistoiminnalla saavutetaan jotain sellaista, jota kukaan ei yksin kykene saavuttamaan. Taloustieteen termein ekosysteemi alentaa vaihdantakustannuksia (vrt. O. Williamson 1985) ja luo win-win tilanteet.

Tila on aluksi mielikuvituksen varassa, koska se on vain mahdollisuus. Tila ei ole kuitenkaan vielä ekosysteemi; se on kutsu liittyä yhteen ja muodostaa ekosysteemi.

Ekosysteemi vaatii suunnitelmaa kuinka eri toimijoiden kontribuutiot voidaan moduloida muotoutuvassa järjestelmässä ja minkälaiset yritykset tulevat tarjoamaan tarvittavat elementit. Tässä yhteydessä Moorella näyttää olevan mielessään tietotekniikkaan tukeutuvat ekosysteemit, kuten Intelin ja Microsoftin muodostama ”Win-tel” ekosysteemi. Niissä on sovitut rajapinnat ja kukin toimija ottaa tuottaakseen moduuleja, jotka systeemi sitten integroi rajapintojen kautta.

Ideaalinen bisnesekosysteemi on taloudellinen yhteisö, jonka jäsenet ovat joustavia, jatkuvasti innovoivia ja erikoistuneita toimijoita.  Koska koko ekosysteemi kehittyy koko ajan, kaikkien toimijoiden tulee kehittää vastaavasti omaa toimintaansa.

Ekosysteemissä pitää olla jatkuvasti käynnissä kampanja ekosysteemin aseman vahvistamiseksi ja yhteistoiminnallisen vision pitämiseksi elävänä. Koko ajan on vaarana, että joku irtautuu yhteistyöstä vaikka se olisikin pitkällä aikavälillä tuottoisaa.

Ekosysteemi on erilaistuneen, komplementaarisen osaamisen verkosto (a network of niches). Jokaista nichetä varten pitäisi olla useita tuottajia, jotka parantavat tarjontaansa kilpailun oloissa.

Ekosysteemi saa kestävyytensä kuluttajilta ja asiakkailta. Usein tuottajat tekevät tuotteensa läpinäkyväksi asiakkaille, jotka sitten voivat sopeuttaa ja kehittää omia toimintojaan paremmin yhteensopiviksi. Tässä tulevat merkittäviksi avoin innovaatio ja avoin data.

Rahoitusinstrumentit kehittyvät ekosysteemin mukana. Ekosysteemeillä on evoluutionsa. Moore tunnistaa neljä vaiheitta ja niille tyypilliset rahoitusmuodot.

1. Alkuvaihe – rahoittajina yrittäjät itse, bisnesenkelit, varhaisen vaiheen riskirahoittajat.
2. Laajentumisvaihe – rahoittajina kasvurahoittajat ja institutionaaliset pääomasijoittajat (private equity). 
3. Vakiintumisvaihe – rahoittajina menestyvät, dominoivat yritykset itse. 
4. Supistumisvaihe – rahoitusta yritysostoista.

Kriittisiä huomioita Mooren teoriasta

Mooren esittämä liiketoimintaekosysteemin käsite keskittyy  yritysten keskinäiseen yhteistoimintaan ja sen  vahvistamiseen. Ekosysteemi näyttää syntyvän mahdollisuuksien tilan oivaltamisesta, eräänlaisesta visiosta. Tätä visiota pitää promovoida ja saada yrittäjät oivaltamaan yhteistyön merkityksen omalta kannaltaan. Ekosysteemissä pitää myös vallita työnjako, niin että eri toimijat edustavat komplementaarisia kyvykkyyksiä ja tuottavat erikoistuneita moduuleita (niche), jotka täydentävät toisiaan.

Moore pitää bisnesekosysteemejä julkishyödykkeenä (public good), joka palvelee koko bisnesyhteisöä. Tässä mielessä se tarjoaa enemmän kuin vain markkinoiden välityksellä toimiva systeemi. Markkinoilla kysyntä ja tarjonta kohtaavat enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Ekosysteemissä yritykset sovittajat toimintansa yhteen niin että tuloksena on tuotteita ja palveluja, jotka ovat paljon enemmän kuin yksittäisten yritysten tuotteet ja palvelut.

Tämä kaikki on kiinnostavaa, mutta samalla tulee esiin yritysmaailman irrallisuus julkisesta sektorista ja ”todellisesta” yhteishyvästä. Monissa tutkimuksissa on osoitettu, että verkostoja ei useinkaan synny yritysten toimesta vaikka niistä olisi selkeää hyötyä. Vallitsee siis verkottumisvaje. Tarvitaan ulkopuolisia ”verkonkutojia” ja verkottajia, jotka saattavat yritykset kohtaamaan ja oivaltamaan yhteistyön vahvuudet. Tämä on julkisen elinkeinopolitiikan tärkeimpiä tehtäviä.

Toinen ongelma on ekosysteemin rajoittaminen yrityksiin, asiakkaisiin ja rahoittajiin. Tässä jää huomiotta kaksi merkittävää funktiota, nimittäin osaavan työvoiman koulutus ja uuden osaamisen tuottaminen. Näitä funktioita hoitavat ammattikoulut ja korkeakoulut. Yliopistot ja niihin kytkeytyvät tutkimuslaitokset tuottavat uutta huippuosaamista ja uusia teknologioita ja niitä hallitsevia ammattilaisia. Emme voi kuvitella Piilaakson menestystä ilman Stanfordia ja muita alueen yliopistoja. Tuskin Bostonin seudun bioteknologian ekosysteemi olisi syntynyt ilman Harvardin ja MIT:n valtavaa tutkimuspanosta. Suomessa Nokian ympärille rakentuneen mobiiliosaamisen ekosysteemi rakentui TKK:n, VTT:n, Oulun yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston tutkimuksen ja koulutuksen varaan.

Kohti ekosysteemipolitiikkaa

Suomi tarvitsee talouskasvunsa tueksi ja vauhdittajaksi erikoistuneita ekosysteemejä, joilla on kotipesä yliopistopaikkakunnilla. Vaikka ekosysteemit ovat myös globaalisti hajautuneita verkostoja, ne eivät voi kehittyä ja kukoistaa ilman vahvoja paikallisia solmupisteitä,  joita sanomme innovaatiokeskittymiksi.

Koska eksosysteeemit tarvitsevan paikan, niiden kehittäminen ei ole vain valtion vastuulla eikä edes saavutettavissa. Tarvitaan yhteistyöstä, jossa ovat mukana kunnat, kuntayhtymät, maakunnat, ELY-keskukset ja valtakunnalliset rahoittajat kuten TEKES. Mutta nämä julkisen toimijat ovat luomassa puitteita tai alustaa eksosysteemeille; ne eivät ole itse ekosysteemi.

Itse ekosysteemin rakentamisessa tulevat Mooren opit käyttöön. Ekosysteemi on ennen kaikkea eteenpäin suuntautuva yritysverkosto, joka tekee yhteistyötä yhdistäen erilaisia täydentäviä osaamisia ja resursseja. Ekosysteemi ei voi syntyä, ellei sen muodostavilla yrityksillä ole yhteinen visio ”mahdollisuuksien tilasta”: on nähtävä että yhdessä kehittymällä ja yhdessä toimimalla kyetään tarttumaan uusiin liiketoimintamahdollisuuksiin tarjoamalla uusia tuotteita ja palveluja. Ekosysteemi kykenee tarjoamaan alustan, platformin, joka helpottaa yhteistyötä.

Mooren näkemys ekosysteemistä yritysten verkostona johtaa siihen, että ekosysteemiä ei voi syntyä elleivät yrittäjät itse usko siihen ja halua rakentaa win-win-asetelmaa. Tämän takia ekosysteemejä ei voida rakentaa ulkoapäin ohjaamalla tai komentamalla: narulla työntäen ekosysteemejä ei synny.

Mutta innovaatiopolitiikalla voidaan kuitenkin tuke ekosysteemien syntymistä ja rakentumista. Yritysten yhteistyötä ei tule rajoittaa esim. vanhanaikaisilla kilpailurajoitteilla ja yhteistyön käynnistämiseksi voidaan järjestää erilaisia matching tilaisuuksia. Tässä voivat yrittäjäjärjestöt olla aktiivisia.

Pidän tärkeänä että korkeakoulut kytkeytyvät ekosysteemiin mm. yhteishankkeilla yritysten kanssa. Ideoiden virran tulee kulkea vuolaana yritysten ja korkeakoulujen välillä. Tässä tarvitaan erilaisia co-creation ja co-evolution toimintamalleja yliopistoille. 

Hallituksen linjaus vahvistaa korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä on tässä aivan keskeisessä asemassa. Erityisesti tutkimustulosten vaikuttavuuden ja kaupallistamisen edistäminen on yksi tehokkaimmista tavoista rakentaa ekosysteemjä.

Julkisista hankinnoista saadaan merkittävä paikallinen kysyntätekijä ekosysteemin yrityksille. Julkiset hankinnat ovat yli 30 miljardia euroa vuodessa. Jos julkisia hankinta suunnataan innovatiivisiin tuotteisiin ja palveluihin, buustataan oikealla tavalla yrityksiä, siis ei suorilla tuilla vaan ostoilla. Samalla julkinen hallinto kykenee uudistumaan saadessaan tehokkaat uudet tuotteet ja palvelut käyttöön.

Ekosysteemien kokeileva kehittäminen

Nyt kun uusi hallitus on sitoutunut kokeilukulttuuriin, niin mitä otollisin kohde olisi kehittää ekosysteemejä yhdessä yritysten, yliopistojen, kuntien, paikallishallinnon ja hallituksen koordinoiduin toimin.  Tutkimustulosten kaupallistamista ja muita vuorovaikutuksen tapoja on aktiivisesti etsittävä ja kokeiltava. Kokeileva ekosysteemipolitiikka on juuri nyt sellaista politiikkaa jota valtakunta tarvitsee selvitäkseen taantumasta ja luodakseen kestävää kasvua.

Taustameriaalia 

Hautamäki Antti (2003): Kyllä Amerikka opettaa, Hyvinvointivaltio muutosten edessä. Sitran julkaisu 259. Edita: Helsinki.

Hautamäki Antti (2006): ”Innovaatioiden ekosysteemi kaupunkipolitiikan ytimessä, Innovationsekosystem i stadspolitikens kärna”, Kvartti 2/06, s. 7-15.

Hautamäki Antti (2007): Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin seutu, Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia. Tutkimuskatsauksia 1/2007. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.

Hautamäki Antti (2008): Kestävä Innovointi, Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Sitran raportteja 76.

Hautamäki Antti ja Oksanen Kaisa (2012): Suuntana innovaatiokeskittymä. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto 2012.

Hautamäki Antti ja Oksanen Kaisa (2013): “Paikallisen innovaatiotalouden vahvistaminen”, Kunnallistieteellinen aikakauskirja 4/13, 369-388.

Kenney Martin (Ed.) (2000): Understanding Silicon Valley - The Anatomy of an Entrepreunial Valley. Stanford: Stanford University Press.

Lemola Tarmo (2004): Innovaatioympäristö innovaatiotoiminnan ehtoja, tukena ja talouskasvun lähteenä. Hyytinen Ari & Rouvinen Petri (toim.): Mistä talouskasvu syntyy? Taloustieto, s. 159-177.

Moore. James F. (2006): ”Business ecosystems and the view from the firm”. Antitrust Bulletin; Spring 2006; 51, 1.

Williamson, O. (1985): The Economic Institutions of Capitalism. The Free Press, New York.