Syvärasismi ja rasismin paradoksi: Rasismia on yhteiskunnassa, mutta kukaan ei ole rasisti!

 

Rasismin paradoksi on, että vaikka rasismia esiintyy yhteiskunnassa, kukaan ei ole rasisti. Kaikki kieltävät olevansa rasisteja, myös ne, jotka ovat esimerkiksi julkaisseet rasistisia mielipiteitä sosiaalisessa mediassa.

 

Tätä paradoksia heijasteli ministeri Anna-Maja Henrikssonin haastattelu äskettäin A-studiossa. Toimittaja tiukkasi ovatko rasistisia kirjoituksia julkaisseet ministerit rasisteja. Henriksson kieltäytyi vastaamasta ja viittasi puolueensa tulevaan kokonaisarviointiin ja hallituksen yhdenvertaisuustiedonantoon.  Hän edellyttää, että kaikki ministerit osoittaisivat teoillaan, että eivät ole rasisteja. Teot tarkoittavat tässä sellaisia hallituksen toimenpiteitä, joilla ehkäistään rakenteellista rasismia esimerkiksi sallimalla anonyymit hakemuksen julkisiin virkoihin, lisätään yhdenvertaisuustietoa kouluissa, vahvistamalla kotoutumista jne. Pelkkä irtisanoutuminen aiemmista lausunnoista tai anteeksipyyntö ei riitä Henrikssonin mielestä osoittamaan, että henkilö on muuttanut asennettaan. Kynnys sanoa jotakuta rasistiksi on korkea.

 

Rasismikeskustelu on hallinnut Suomen kesää. Aikoihin ei ole puhuttu näin paljon rasismista. Keskustelussa on paljon epätarkkuutta ja tarkoitushakuisuutta. Välillä on hyvä hengähtää ja paneutua siihen, mitä rasismi oikein tarkoittaa. 

 

Tässä yksi hyödyllinen määritelmä, jota mm. Punainen risti käyttää.

 

”Rasismi käsitteenä tarkoittaa oletetun ihmisryhmän arvottamista esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella alempiarvoiseksi kuin muut ihmisryhmät.”

 

Rasismissa jokin ihmisryhmä arvotetaan alempiarvoiseksi. Samalla nostetaan oma ihmisryhmä muiden yläpuolelle. 

 

Rasismi näkyy aggressioina ja mikroaggressioina kuten nimittelynä, huuteluna, rasistina vitseinä ja ennakkoluulojen levittämisenä sosiaalisessa mediassa. Mikroaggressio on huomaamatonta aggressiota, kuten kysyminen vierasmaalaiselta näyttävältä ihmiseltä, mistä tämä on kotoisin. 

Rakenteellinen rasismi on vaikeammin havaittavaa mutta vaikutuksiltaan merkittävää rasismia. 

 

”Rakenteelliseksi rasismiksi sanotaan instituutioissa ja yhteiskunnan toimintatavoissa vaikuttavaa rasismia.” (Punainen risti)

 

Esimerkiksi ihmistä voidaan syrjiä nimen tai pukeutuminen perusteella työn tai asunnon haussa. Rasismi voi ilmetä myös vihapuheena ja jopa viharikoksina. 

 

 

Keskustelu on tosiaan vaikeaa, kuten rasismin paradoksi osoittaa. Koitan tuoda jotain selkeyttä puhumalla aristoteelisesti olemuksellisesta eli syvärasismista. Olemuksellinen rasismi on jonkun henkilön ajatusmaailmaan erottamattomasti kuuluvaa rasismia.  Olemuksellinen rasismi ilmenee monina erilaisina rasistisina kannanottoina, nimityksinä, heittoina ja toimintatapoina. Tähän pätee raamatullinen sanonta ”hedelmistään puu tunnetaan”. Syvärasismi on ankkuroitunut henkilön identiteettiin ja on jopa eksistentiaalinen tila.

 

Rasismi voi olla joskus myös aksidentaalista, (ohimenevää, satunnaista), jolloin se ei ole pysyvä tila eikä se ole ankkuroitunut henkilön ajatusmaailmaan. Tilanne saattaa laukaista rasistisen kommentin, esimerkiksi saatamme kirota sitä, että suomea huonosti osaava taksikuski ei ymmärrä, mihin osoitteeseen pitäisi mennä. 

 

Ongelma rasismin tunnistamisessa on, että ulkopuolinen ei voi tietää, onko henkilön rasismi olemuksellista syvärasismia. Henkilöt, joita syytetään rasismista, puolustautuvat kieltämällä olevansa (olemuksellisia) rasisteja ja haluavat todistella, että heidän ulostulonsa ovat olleet yksittäisiä, satunnaisia heittoja ja tapahtuneet vieläpä kauan sitten.

 

Jos jotakuta voi kutsua rasistiksi, niin juuri syvärasismia ilmentävää henkilöä.  Rasistille rasismi ei ole satunnainen ulostulo, vaan ajattelun ja persoonan pysyvä piirre. Tässä pitää kuitenkin olla tarkka siinä, että rasisti-leimaa ei heitetä kevyin perustein. Vain henkilö, joka ilmentää jatkuvasti ja eri muodoissa rasistista käyttäytymistä ja rasistisia tekoja, on olemuksellinen rasisti.

 

Erityisen huolestuttavaa olemuksellisessa rasismissa on sen jatkuvuus. Syvärasisti ei niin vaan luovu rasismistaan vaan tekee rasistisia tekoja myös tulevaisuudessa, vaikka väittää tuomitsevansa rasismin. 

 

Syvärasismi on uskonnon kaltainen oppi ylemmyydestä. Mutta voiko siitä päästä eroon? Kyllä voi, kuten uskonnollinen ihminenkin voi hylätä uskontonsa. Tätä tapahtuu kuitenkin aika harvoin, ja siihen liittyy usein eksistentiaalinen kriisi. Mitään tällaista ei ole havaittavissa perussuomalaisten ulostuloissa. Pelkkä anteeksipyyntö tai rasismin sanallinen kielto ei vielä vakuuta. On nähtävä tekoja, kuten Ulla-Maja Henriksson korostaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rasistinen puhe on rasismia, mutta mitä mieltä onkaan Saarikivi

  

 

Keskustelu rasismista on nykyisin aivan toisella tasolla kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Keskustelun intensiteettiä on voimistanut perussuomalaisten nousu hallitukseen. Perussuomalaisten some-kirjoitukset heijastavat sellaista arvomaailmaa, jota muiden hallituspuolueiden on vaikea niellä. Erityisesti Riikka Purran kirjoitukset ovat kylmäävää luettavaa. Pääministeri Petteri Orpo on rauhoitellut tilannetta vaatimalla koko hallitusta sanoutumaan ehdottomasti irti rasismista. Tällaisten julistusten ongelma on sanojen ja tekojen ristiriidassa. Vasta tulevaisuuden teot näyttävät, ovatko perussuomalaiset todellakin sanoutuneet irti rasismista.

 

Purra ja monet perussuomalaiset vähättelevät rasistisia mielipiteitään. Ne olivat kuulemma sellaisia heittoja ja vitsejä, joista ei voi tehdä johtopäätöksiä tähän päivään. Purra pahoittelee sanamuotojaan, mutta ei sanoudu selvästi irti lausumiensa tosiasiallisesta rasistisesta sisällöstä. 

 

Rasismikeskustelussa joudutaan vääjäämättä pohtimaan kielen asemaa ja roolia. Janne Saarikivi näyttää hyväksyvän sen, että jollain ”suljetulla” foorumilla päästetään höyryjä irt (HS 25.7.). Se ei ole Saarikiven mukaan mitenkään vaarallista. 

 

JUSSI HALLA-AHON Scripta-blogin vieraskirjaan muodostui aikoinaan se, mikä on nykykielellä ”turvallinen tila”. [sic] Kyseessä oli turvallinen tila rasismille. Siellä pöhisi. Sai räksyttää sitä, mitä ei sopinut toreilla julistaa. Siksi juuri paikka olikin suosittu. Kyseessä oli räikeän puheen karnevaali, suuri rasismiperformanssi. (Saarikivi, HS 25.7.2023)

 

Vasemmisto sortuu Saarikiven mukaan moralismiin, kun se tuomitsee tuollaisen ”höhöttelyn” ja ”suuren performanssin”. Kyseessähän on vain performanssi!

 

Saarikiven mielipiteessä ihmetyttää, että juuri kielitieteilijä vähättelee kielellisiä tekoja. Tästä on nyt pakko puhua. Kieli ei ole vai sanomista, vaan kielellä myös tehdään tekoja. Tästä ovat kirjoittaneet monet tunnetut filosofit kuten Wittgenstein ja Austin. Rasistinen puhe on rasistinen teko: rasistinen puhe on rasismia ja rasistiset vitsit ja heitot ovat rasismia. Rasismia on toisen ihmisen pilkkaaminen, vähättely, loukkaavien ilmaisujen käyttö, uhkaaminen tai maalittaminen etnisen tai uskonnollisen taustan perusteella. Purran ”musta säkki” on todella loukkaava ilmaisu musliminaisista. Sitä ei voi mitenkään tulkita kritiikiksi naisten alistettua asemaa kohtaan, kuten Purra yrittää uskotella. 

 

Ihmisen puhe ei ole pelkkiä sanoja, vaan puheen takana ovat aina hänen ajatuksensa. Jos jatkuvasti ja vuosikausia käyttää rasistista kieltä, se heijastaa rasistista arvo-, asenne-  ja ajatusmaailmaa. Jos sitten yht’äkkiä sanoutuu pakon edessä irti aikaisemmista puheistaan, kuulijoilla on oikeus epäillä irtisanoutumisen aitoutta. On tietysti mahdollista, että ihminen voi muuttaa aidosti ajatuksiaan ja arvojaan ja katua aikaisempia sanomisiaan. Itse on jaksa uskoa, että Purra ja muut perussuomalaiset olisivat nyt muuttaneet mielipiteitään. Siksi on pelättävissä, että perusuomalaisten rasismi tulee putkahtamaan esiin erilaisten kiistojen ja päätösten yhteydessä. Rasistinen puhe ja kirjoittelu tulee jatkumaan, mutta sanavalinnat saattavat ”siistiytyä”. 

 

Kielifilosofi Paul Grice on kiinnittänyt huomiota ilmaisujen kahdenlaisiin merkityksiin. Sanotulla on aina kirjaimellinen merkitys, mutta myös vihjemerkitys. Taitava kielenkäyttäjä osaa puhua aivan ”korrektisti”, mutta samalla tuoda esiin erilaisia vihjemerkityksiä, esimerkiksi välittää rasistisia sisältöjä. Yksi keino on kääntää asiat päälaelleen. Tällaisessa kielitieteilijä Jussi Halla-Aho on mestari. Rasistinen kielenkäytön tuomitseminen onkin ”sanavapauden kaventamista”. Saarikivi näyttää kolumnissaan olevan samaa mieltä: vasemmiston rasistisen kielenkäytön tuomitseminen on ”holhoamista” ja helluntaipastorin moralismia. (Toivottavasti helluntaipastorit eivät loukkaannu tästä.)

 

Julkisuudessa on haluttu erottaa rasismi ja maahanmuuton arvostelu. Tietysti ne ovat eri asioita, mutta kun kaivelee maahanmuuttokriittisten arvoja ja argumentteja, esiin nousee aina rasismi. Maahanmuuton kritiikin syvin olemus on suomalaisuudelle vieraiden 

kulttuurien vastustaminen ja ”aidon ja puhtaan” suomalaisuuden puolustaminen. 

 

Rasistinen puhe on rasistinen teko. Rasistisen puheen vaarallisuus on siinä, että puheet synnyttävät syrjiviä tekoja ja väkivaltaa. Sana tulee lihaksi vai pitäisikö sanoa lihaksiksi, joilla lyödään vähemmistöjä. Kun rasistista puhetta toistetaan, sitä aletaan pitää ”normaalina”. Tämä madaltaa kynnystä vähemmistöjä syrjivään käytökseen. Siksi rasistiseen kielenkäyttöön ei voi suhtautua vähättelevästi. 

Keskustelussa on tuotu esiin myös rakenteellinen rasismi, joka näkyy esimerkiksi työnsaannissa, palkoissa, palveluissa, opiskelussa jne. Jotkut keskustelijat pitävät rakenteellista rasismia varsinaisena ongelmana eivätkä ymmärrä, että rasistinen puhe on osa sitä politiikkaa, joka ylläpitää rakenteellista rasismia. Kun maahanmuuttajien ihmisarvo kielletään, niin tästä ei ole niinkään iso askel ehdottaa ja laatia sellaisia lakeja, joilla kaikin tavoin vaikeutetaan maahanmuuttoa. Rasistinen puhe uusintaa rakenteellisista rasismia. 

 Viimeinen kappale lisätty 28.7.

 

 

Kahdeksan kuplan Suomi - syväporauksia suomalaiseen yhteiskuntaan

 

Professori Anu Kantolan ja työryhmän julkaisema tutkimus Kahdeksan Kuplan Suomi, Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (Gaudeamus 2022) on viimevuosien kiinnostavimpia yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Julkaisu syntyi Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston projektista Kansalaisuuden kuilut ja kuplat. Teoksessa tavoitteena oli selvittää miten yhteiskunnalliset muutokset tuntuvat suomalaisten elämässä ja vaikuttavat heidän käsityksiinsä yhteiskunnasta. 

Tutkimus kohdistettiin kahdeksaan suomalaisten ryhmään, jotka kuvastavat yhteiskunnan rakennemuutosta. Näistä ryhmistä poimittiin ja syvähaastateltiin 350:tä suomalaista (joukossa maahanmuuttajia). Tällainen tutkimus antaa mahdollisuuden verrata eri ryhmien asenteita ja kokemuksia yhteiskunnasta. Ryhmät eivät ole kiinteitä luokkia, vaan löyhästi ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan liittyviä tunnepohjaisia identifikaatioita.

Tutkitut ryhmät kannattaa tässäkin todeta:

1. Globaalin talouden etujoukko (yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa)
2. Kaupunkilainen keskiluokka (palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa)
3. Teollisuuden duunarit (teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa)
4. Yrittäjät (pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät kaupungeissa ja esikaupungeissa)
5. Maahan muuttaneet yrittäjät (muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät)
6. Maaseudun väestö (keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla)
7. Palvelualojen duunarit (Palvelualojen pientuloiset suurissa kaupungeissa)
8. Pientuloiset (työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa)

Kirja jakaantuu oikeastaan kahteen osaan. Toisaalta Anu Kantolan kirjoittamaan johdantoon ja ensimmäiseen ja viimeiseen lukuun ja toisaalta kahdeksaan muuhun lukuun, jotka on omistettu näille kahdeksalle ryhmälle. Kantolan kirjoittamat yleiset osat tarjoavat laajan kontekstin ryhmien analyyseille ja koko kirjalle. Ryhmäkohtaisissa luvuissa tuodaan aina esiin kyseisen ryhmän sosio-ekonominen asema ja tarkastellaan haastattelujen kautta ryhmän jäsenten tuntoja ja tunteita, käytettävissä olevia resursseja ja suhtautumista omaan tilanteeseen ja yhteiskuntaan. 

Kirjan konteksti

Anu Kantola, joka on merkittävimpiä intellektuellejamme, osaa rakentaa kirjalle laajan kontekstin. Ensimmäisessä luvussa ”Epävakauden aika” tarkastellaan yhteiskunnallisia muutoksia 1900-luvun lopusta aina 2020-luvulle asti. Suurena yhteisenä nimittäjänä on globalisaatio ja sen mukanaan tuoma eriarvoistuminen ja epävarmuuden lisääntyminen. Oikeisto-vasemmisto-jaon rinnalle alkaa nousta jako konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämän jaon ääripäitä ovat maahanmuuttoa vastustavat perussuomalaiset ja ympäristökysymyksiin keskittyvät vihreät. Nämä uudet jaot näkyvät kaikissa maissa, mutta Suomessa polarisaatio ei ole ollut niin kärjekästä kuin monissa muissa maissa. 

Suomi ei olekaan polarisaation malliesimerkki vaan yhteiskunta, jossa kompromissit ovat olleet tärkeässä roolissa ja määrittäneet yhteistä elämää. (S.19)

Tästä huolimatta globalisaatio ja digitalisaatio muuttavat perusteellisesti työnteon ehtoja ja jakavat ihmisiä uudella tavalla voittajiin ja häviäjiin myös Suomessa. Paljon keskustelua on käyty keskiluokan heikentyneestä asemasta. Ylempi keskiluokka pelkää putoavansa ja alempi keskiluokka kamppailee toimeentulonsa puolesta. Hyvätuloiset johtajat ja asiantuntijat ovat toistaiseksi turvassa, mutta kovat tulospaineet ja pitkäksi venyvät työpäivät aiheuttavat stressiä ja loppuun palamista. 

Kirjan analyyseissä kaksi käsitettä ovat avainasemassa: työkalut ja syvät tarinat. Jokaisella ryhmällä on käytettävissään tiettyjä ”työkaluja”, joiden avulla ihmiset yrittävät ”ymmärtää itseään ja maailmaa ja selvitä elämässä, työssä, perheessä ja yhteiskunnassa”. Työkalut ovat kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneet mutta yhteiskunnan muuttuminen haastaa ne jatkuvasti. Työkaluja ovat esimerkiksi optimismi, toveruus, kova työ, huumori tai jopa yhteiskunnan ulkopuolelle asettuminen. 

Ihmisten identiteettiä kannattelee elämän ”syvä tarina”, joka tuntuu oikealta, kuten sosiologi Arlie Hochschild on osoittanut. Syvä tarina ankkuroituu vahvasti tunteisiin.

Syvissä tarinoissa tiivistyvät ylpeys, rakkaus, toivo, pelot, ärtymys, häpeä tai ahdistus, joita ihmiset kokevat, kun he yrittävät pärjätä ja käyttää oman kulttuurinsa tarjoamia työkaluja muutoksen kourissa. (S. 26)

Vaikka syvä tarina on aina henkilökohtainen, silti monet muut samassa asemassa olevat jakavat osittain samoja tarinoita, esimerkiksi kovan työnteon tai kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. 

Hyvinvointivaltiota arvostetaan mutta myös arvostellaan

Kuten monista aikaisemmista tutkimuksista on jo käynyt selväksi, valtaenemmistö suomalaisista arvostaa hyvinvointivaltiota ja haluaa maksaa veroja sen eteen. Hyvätuloiset ja keskiluokkaiset ovat yhtälailla hyvinvointivaltion kannalla. Se luo turvallisuutta epävarmassa työelämässä. Kahdeksasta ryhmästä pienyrittäjät (kampaajat, korjausfirmat jne.) ja pätkätyötä tekevät (erityisesti ravintola-ala) suhtautuvat kielteisesti hyvinvointivaltioon. He kokevat tekevänsä kovaa työtä pienellä palkalla kun taas sosiaalituen varassa olevat näyttävät saavan toimeentulon tekemättä mitään. Tilitoimistoyrittäjä tilittää:

Ihmisillä pitäisi olla enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja läheistensä hyvinvoinnista, semmoinen ”huolehdin itsestäni ja läheisistäni” on kaventunut ihan hirveen pieneksi, varsinkin se läheisten osa. (S. 129-130)    

Näissä ryhmissä koetaan, että omaa tilannetta ei yhteiskunnassa ymmärretä, ja hyvinvointivaltio tuntuu etäiseltä.

Hyvinvointivaltion kannalta kriittisin ryhmä ovat huono-osaiset, kaupunkien pienituloiset. 

Huono-osaisuus on usein ennen muuta sitkeää sinnittelyä ajoittain ylivoimaiselta tuntuvassa arjessa. Vaivana eivät ole vain niukkuus tai rahan puute, vaan ongelmat tuntuvat kasautuvan yhdeksi suureksi vyyhdiksi. (S. 226) 

Huono-osaisilla on usein hankaluuksia viranomaisten kanssa. Yhteiskunta näyttäytyy ulkopuolisena systeeminä, jonka toimenpiteiden kohteina pienituloiset ovat. Tästä ei pidä kuitenkaan päätellä, että huono-osaiset olisivat jonkinlaisia surkimuksia. He kokevat arvokkuuden tunteita onnistuessaan sinnittelemään vaikeuksia keskellä. Pientuloiset tuntevat solidaarisuutta kanssaihmisiään kohtaan ja auttavat toisiaan vaikeuksissa. 

Yksinhuoltaja Milla kokee yhteenkuuluvuutta naapureihin: 

Koko piha on niin yhteisöllinen, aina jos tarvii jotain niin voi keneltä vaan naapurilta käydä kysymässä. Meillä kävi naapurin mies kiinnittämässä mulle pari taulua, ja sitten se laittoi mulle hyllyt kasaan, kun en osannut niitäkään. (S. 241).

Kansallisaate ja suuri kansallinen tarina

Kirjan viimeisessä luvussa "Suuren ruuvin yhteiskunta" Kantola pohtii, onko kansallinen tarina lopussa vai voiko sitä vielä päivittää. Suuri ruuvi – muutokset – puristavat kaikkia. Kokemus elämän kiristymisestä yhdistää kaikkia suomalaisia. Ihmiset yrittävän selvitä tästä puristuksesta käyttämällä työkalujaan. Kaikilla työkalut eivät auta, etenkin maaseudun perinteiset työkalut kuten rakkaus kotiseutuun ja luontoon eivät enää toimi. Suomalaisilla on kuitenkin ollut yhteisiä työkaluja ja yhteinen tarina. Siihen on kuulunut sisukkuus, kova työnteko ja ahkeruus sekä tunne yhteisessä veneessä soutamisesta. Erityisesti hyvinvointivaltiosta ollaan ylpeitä ja sitä pidetään yhteisenä saavutuksena.

Suurena kertomuksena Kantola esittää kansallisaatteen uuden nousun. Globalisaatio näytti tekevän kansallisvaltiot tarpeettomiksi, jopa kehityksen esteiksi. Kansallisaate teki kuitenkin paluun 2000-luvulla. Nationalismi on nostanut päätään kaikkialla. Entistä tärkeämpää on se, mikä ihmisiä yhdistää, miksi kuulumme yhteen. Yhteenkuuluvuus ei ole mitenkään itsestään selvää modernissa maailmassa, joka korostaa yksilöitä ja ihmisten erilaisuutta. Mutta ihmisillä on myös tarve kuulua johonkin itseään suurempaan ja nähdä yhteiskunta osana omaa identiteettiä. Tähän tarvitaan suuri tarina, mutta vanha tarina ei sellaisenaan toimi ja siksi kansallista tarinaa on päivitettävä. 

Miten päivittää yhteiskunnan yhteinen tarina niin, että se vastaa uuden ajan haasteisiin, ja miten rakentaa yhteiskunta, joka tuntuu yhteiseltä mutta samalla joustavalta? (S. 263)

Kirja päättyy tähän kysymykseen antamatta vastausta.

Kirjan merkitys

Kahdeksan kuplan Suomi ei ole kattava tutkimus koko väestöstä. Sen sijaan kirja tarjoaa ”kohdennettuja porauksia siihen, miten yhteiskunnan ja talouden rakenteiden muutokset koetaan eri tuloluokissa ja eri puolilla Suomea. (S. 267) Poraukset auttavat ”ymmärtämään, miten ihmiset näkevät asiat omasta näkökulmastaan.”(S. 268) Itse näen kirjan merkityksen juuri tässä näkökulmien avaamisessa. En tiedä mitään muuta tutkimusta, jossa olisi katseltu yhteiskuntaa näin kattavasti eri asemassa olevien kansalaisten näkökulmista. Yleensähän me teemme omasta näkökulmastamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä kansakunnan ja yhteiskunnan tilasta. Kirjan ansiosta meillä on nyt ”ikkunoita” tarkastella yhteiskunnallista tilannetta omastamme poikkeavista näkökulmista. Tämä  voi vahvistaa empatiaa muita kohtaan ja luoda pohjaa dialogille eri näkökulmia edustavien ihmisten välillä. 

Kirjassa esitetyistä kahdeksasta ryhmästä minua puhuttelivat eniten Globaalin talouden etujoukko, Kaupunkilainen keskiluokka, Palvelualojen duunarit ja Pientuloiset. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja yritysmaailmassa Globaalin talouden etujoukon puheet ja kokemukset on esitetty yleispätevinä totuuksina, vaikka kyseessä on suhteellisen pieni ryhmä. Tämä ryhmä tuli minulle tutuksi Sitran verkostoissa ja toimiessani innovaatiotutkijana. Tuttavapiirissäni on paljon akateemisesti koulutettua väkeä, joka lukeutuu kaupunkien keskiluokkaan.  Palvelualojen duunarit ovat tulleet tutuiksi ravintoloissa ja kaupoissa. Tässä on se irvokas kuvio, että monet palvelut olisivat keskiluokan tavoittamattomissa, jos nämä duunarit saisivat kunnollista palkkaa pysyvissä työsuhteissa. Moni keskiluokkainen ei tiedä mitään lähiöissä asuvien pienituloisten elämästä. Mielikuvat sosiaalipummeista ja työn vieroksujista eivät tee oikeutta suurimmalle osalle pientuloisista.  Pientuloiset ovat uskomattomia selviytyjiä ja siitä ylpeitä. Paradoksaalista on, että juuri pientuloiset, jotka tarvitsevat julkisia palveluja ja tulonsiirtoja, kokevat itsensä ulkopuolisiksi  ja syrjäytetyiksi. 

Jos vastaava tutkimusta jatkettaisiin, niin ottaisin mukaan uusia ryhmiä. Kulttuurityöntekijät ja free-lancerit ovat kiinnostava väliryhmä. Osa kulttuurityöntekijöistä on yrittäjiä (taitelijat), osalla on säännöllinen palkka (teatterit ja orkesterit) ja osa on pätkätöissä. Kulttuurityöntekijät tekevät mielestään arvokasta työtä, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Koronapandemian aikana kulttuuri- ja tapahtuma-ala käytännössä ajettiin alas. Olisi tärkeä tietää mitä kulttuurityöntekijät tuntevat nyt ja miten he suhtautuvat yhteiskuntaan ja asemaansa siinä. Toinen tutkimatta jäänyt ryhmä on nuoret, jotka ovat vasta astumassa itsenäiseen elämään ja miettivät mitä tekisivät isoina. Luottavatko he hyvinvointivaltioon ja edustukselliseen demokratiaan?

Kahdeksan kuplan Suomi välittää lukijalle autenttisen kuvan kahdeksaan eri ryhmään kuuluvien suomalaisten syvistä tarinoista ja siitä, miltä muutos tuntuu. Yhteiskunnan kehittäminen ei voi onnistua ellemme ole selvillä ihmisten tunteista. Tarvittava uusi kansallinen tarina voi perustua vain ihmisten jaettuihin kokemuksiin.