Koronaepidemia pistää monia asioita uusiksi. On oikeutettua ajatella, että epidemian jälkeen syntyy uusi normaali; paluuta vanhaan ei ole. Nyt on tärkeätä että yritämme ymmärtää, mistä on kysymys ja mitä on tapahtumassa. Julkisuudessa on esitetty turhauttavan spekulaation rinnalla hienoja ja syvällisiä analyysejä. Monet niistä korostavat että meidän on tehtävä vaikeitakin valintoja.
Koko keskustelua koronan jälkeisestä ajasta vaivaa kaiken tiedon epävarmuus. Meillä on paljon arvauksia ja spekulaatioita, vähän kiistattomia faktoja. Ennakointi on äärimmäisen vaikeaa näissä olosuhteissa. Mutta muutakaan keinoa ei ole. Ennakoinnin ongelmana on, että ongelmat jotka nyt ovat silmien edessä, saavat kaiken huomion, mutta rajoittunut näkökykymme estää meitä näkemästä todellisia pitkän aikavälin muutoksia.
Mustat joutsenet ja asiantuntemus
Yksi analyysikehikko on Talebin teoria mustista joutsenista (N.N.Taleb, Musta Joutsen, Terra Cognita, 2007). Käsite viittaa siihen, että näemme vain valkoisia joutsenia. Mutta sitten löytyykin musta joutsen, joka pistää tavalliset oletuksemme romukoppaan. Mustat joutsenet ovat ennakoimattomia ja hyvin epätodennäköisiä tapahtumia. Niiden todennäköisyyttä ei voi laskea koska niiden olemassaoloa ei tiedetä ennen niiden esiin tulemista. Mustat joutsenet ”jymäyttävät” meitä. Talebin mukaan melkein kaikki maailmaa suuresti muuttaneet tapahtumat ovat olleet mustia joutsenia (uskonnot, uudet teknologiat, Laser, Internet, lentokonetörmäykset WTC:n torneihin jne.). Nyt jotkut ovat esittäneet että koronaepidemiaa ei voi pitää mustana joutsenen, koska monet ovat ennakoineet SARSin ja muiden epidemioiden perusteella että uusi epidemioita tulee. (Väitetään että koronaviruksen todennäköisyys oli 1.) Pidän tätä argumenttia heikkona. Ensinnäkin kukaan ei ole kyennyt ennakoimaan minkälainen virus on ja milloin se tulee. Toiseksi koronaepidemia on paljon enemmän kuin virus: epidemia koskee kaikkia maita, tapaa miljoonia, aiheuttaa kansatuotteen rajun pudotuksen, synnyttää suunnattomasti työttömyyttä ja ajaa yrityksiä konkurssin ja ennen kaikkea pakottaa valtion rajoittamaan ihmisten liikkumista ja kokoontumista. Tällainen epidemia on musta joutsen.
Talebilla on mielenkiintoinen väite siitä, että ne, jotka onnistuvat estämään mustien joutsen tuhovaikutukset, jäävät usein tuntemattomiksi sankareiksi. Talebilla on kuvaava esimerkki siitä, miten vaikeata on torjua mustia joutsenia. Ajatellaan että joku olisi ennakoinut muslimien hyökkäyksen lentokoneilla WTC:n torneihin (9/11) ja esittänyt että kaikki lentomatkustajat pitää aina tarkastaa, lentokoneiden ohjaamot on kyettävä lukitsemaan luodin kestävillä ovilla yms. On hyvin epätodennäköistä että tämä näkijän ehdotuksiin olisi suostuttu. Ja kuitenkin nämä toimet olisivat luultavasti estäneet tuhoisan hyökkäyksen.
Riippumatta siitä onko koronapandemia musta joutsen vai ei, pidän merkittävänä Talebin huolta Mustan Joutsenen ”sokeudesta”. Tällä hän tarkoittaa mustan joutsenen merkityksen aliarvioimista ja jonkin erityisen ajoittaista yliarviointi. Erityisen yliarviointi seuraa helposti siitä, että elämme vahvistusharhan vallassa. Kun tiettyä asiaa toistetaan ja toistetaan kaikilla kanavilla, siitä tulee epäilyksen ulkopuolella olevaa ”faktaa”: emme enää näe muuta. Luotamme informaatioon ja kadotamme todellisen tiedon.
Taleb varoittaa meitä erityisesti sanomalehtien haitallisesta vaikutuksesta ja asiantuntijoiden mielipiteistä. Asiantuntijoita on kahta tyyppiä: niitä joilla on ”ylimieli (jonkinlaisen) pätevyyden kanssa” ja niitä joilla on ”ylimieli sekoittuneena pätemättömyyteen”. No tämä on ehkä ylimielistä arvostelua. Useimmiten argumentoidaan pikemminkin, että pandemia on palauttanut tieteen kunniaan ja lisännyt luottamusta tieteeseen ja todellisiin asiantuntijoihin. Tiedekriittiset populistit ovat nyt puolestaan harvinaisen hiljaa. Nähtäväksi jää merkitseekö pandemia ”totuuden jälkeisen ajan” päättymistä. Se mikä pistää silmään sosiaalisessa mediassa on viruksiin ja niiden leviämiseen ja torjumiseen liittyvien ”asiantuntijoiden” suuri määrä. On myös huomattava vakavasti otettavien asiantuntijoiden (alan erikoislääkärit ja professorit, THL:n asiantuntijat) erimielisyydet, jotka koskevat lähes kaikkia epidemiaan liittyviä kysymyksiä. Tiede ei anna varmoja, yksikäsitteisiä vastauksia!
Koronaepidemia on osoittanut meille yhteiskunnan kompleksisuuden. Asiat liittyvät toisiinsa yllättävillä tavoilla, joka paljastuvat kun jotkut osat alkavat toimia uusilla tavoilla. Kun ravintolat suljetaan, niille raaka-aineita tuottavat maatilat ajautuvat vaikeuksiin ja niiden tarve hankkia lannoitteita loppuu. Kun koulut suljetaan, perheväkivalta kasvaa. Tällaista kompleksista keskinäisriippuvaa järjestelmää on erittäin vaikea hallita ja muuttaa. Jokainen asiantuntija näkee tästä kompleksista vain yhden tai muutaman aspektin. Siksi kokonaiskuvaa on äärimmäisen vaikea muodostaa.
Valtion rooli kirkastuu
Koronapandemian torjunta on vakuuttavasti osoittanut valtiovallan ja julkisen hallinnon suuren merkityksen yhteiskunnan ylläpitämiselle. Yritykset eivät mitenkään pysty estämään virusten leviämistä; siihen tarvitaan valtiokoneistoa, jolla on oikeus rajoittaa kansalaisten ja yritysten toimintaa. Valtiolla on tukenaan poliisi, armeija ja oikeuslaitos.
Vain valtiovalta voi lainaotollaan, takuillaan ja rahan jakamisella estää talouden romahtamisen, tuhansien yritysten kaatumisen ja satojen tuhansien työttömyyden. Normaaleina aikoina valtiovalta voi pysytellä taka-alalla ja antaa yhteiskunnallisten prosessien kuten markkinoiden hoitaa asioita mahdollisimman pitkälle. Silloin valtiovallan rooli on enemmän mahdollistaja kuin ohjaaja.
Pandemian aiheuttama demokraattisten oikeuksia kaventaminen voi olla perusteltua taudin leviämisen hillitsemiseksi, mutta siihen liittyy vaaramomentteja. Rajoituksia voidaan liioitella ja tehdä liian keveillä perusteilla. Suomessa valtuuslain säätämisen ehdot ovat kuitenkin tiukat: vain aivan välttämättömät rajoitukset taudin leviämisen estämiseksi voidaan hyväksyä. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa viime vuonna hyväksytyt tiedustelulait, jotka vaativat perustuslain muuttamisen, koska niissä puututaan luottamuksellisen viestin suojaan kansallisen turvallisuuden nimissä. Suurempi vaara väärinkäytöksiin on epädemokraattisissa maissa, joissa rajoituksia käytetään vallan vahvistamiseen ja kritiikin tukahduttamiseen. Näissä maissa poikkeustilasta tuhkaa tulla pysyvä.
Kansalaisen oikeuksien rajoittamiseen liittyy filosofinen keskustelu vapauden ja turvallisuuden suhteista. Aina joudutaan kysymään, kuinka paljon vapauksia on rajoitettava tietyn tasoisen turvallisuuden aikaansaamiseksi. Esimerkkejä arjesta: tupakointi julkisissa tiloissa on kiellettyä, turvavöitä on käytettävä autoissa, tietyt rokotukset ovat pakollisia, lentokoneisiin päästään vain turvatarkastuksen kautta, suojateillä suojellaan jalankulkijoita, sähköjä saavat asentaa vain laillistetut sähkömiehet. Pohjoismaiseen yhteiskuntamalliin kuuluu suuri yksinvapaus mutta myös ihmisten suojelu. Turvallisuuden ja vapauden yhteensovittamisessa on eroja puolueiden välillä: perinteinen vasemmisto painottaa turvallisuutta ja oikeisto vapauksia. Mutta kuten Harari korostaa, on täysin mahdollista ylläpitää samaan aikaan turvallisuutta ja vapautta (New York Times 20.3.2020). Erityisesti näin on terveyden kohdalla.
Tämä uusimman pandemian tapauksessa on ensimmäisen kerran ryhdytty tehokkaasti torjumaan viruksen leviämistä digitaalisella teknologialla. Erityisestä kiinnostusta on herättänyt uudenlaiset sovellukset, joilla seurataan henkilöiden kohtaamisia bluetooth-yhteyden perustella. Näin saadaan selville keihin tartunnan saanut henkilö on ollut lähiyhteydessä ja näihin voivat terveysviranomaiset olla yhteydessä. Tämä auttaa tunnistamaan viruksen leviämisketjuja. Kun tähän seurantaan liittyy vielä virustestit, pystytään luultavasti estämään taudin leviämistä tehokkaammin kuin liikkumisen ja kokoontumisen rajoituksilla – näin on etenkin kun tauti on savuttanut lokaalin maksimin. Näissä sovelluksissa ei ole paikannusta ja niiden käyttö on vapaaehtoista.
Mutta uutta jäljittämisteknologiaa käytetään myös tavoilla, jotka vaarantavat yksityisyyden ja antavat viranomaisille keinot kontrolloida ihmisten liikkumista ja tekemisiä. Esimerkiksi Iranissa on käytössä sovelluksia jotka paljastavat viranomaisille ketkä ovat kanssakäymisessä ja missä. Näin pystytään paljastamaan homoseksuelleja ja rankaisemaan heitä. Kiinan laaja seurantajärjestelmä, jossa on mm. tehokas kasvojen tunnistus, on itsessään uhka yksilön vapaudelle. Demokraattisten valtioiden kansalaisten tulee vaatia riittävää yksityisyyden suojaa kaikilta teknologioilta, riippumatta niiden hyvästä tarkoituksesta.
Globalisaatio ja kansainvälinen yhteistyö
Globalisaation keskeisiä piirteitä ovat vapaa liikkuvuus ja keskinäinen riippuvuus. Juuri nämä piirteet selittävät miten koroviruksesta kasvoi pandemia. Koronaepidemia on tuonut esiin jännitteitä kansainvälisissä suhteissa. Monet maat ovat sulkeneet rajojaan ja pyrkineet rajoittamaan kriittisten tarvikkeiden vientiä. Oma maa ensin -asenne on voimistunut. Tämä suuntaus on ollut näkyvissä jo pidemmän aikaa, etenkin Yhdysvaltojen politiikassa. Yhdysvallat perusteli irtisanoutuminen Pariisin ilmastosopimuksesta sillä että sopimus on epäedullinen Yhdysvalloille ja rajoittaa tarpeettomasti energiaan liittyvää liiketoimintaa. Yhdysvallat on uhannut myös erota WHO:sta vedoten siihen että WHO on myötäillyt Kiinaa ja toisaalta lykännyt pandemiajulistustaan liian pitkälle ja näin on syyllinen pandemina leviämiseen. Kiina puolestaan salasi aluksi epidemian ja se pääsi leviämään nopeasti Wuhanissa ja sieltä muualle Kiinaan. Nyt kun Kiina näyttää pääsevän epidemiasta eroon, se on tehnyt selviämisestään propagandavaltin. Lisäksi Kiina on maailman suurin hengityssuojaimien ja muiden turvavarusteiden valmistaja ja se käyttää tätä tehokkaasti oman asemansa ja maineensa parantamiseen.
Harari on tuonut esiin tarpeen valita yhteistyön ja vastakkainasettelun välillä kansainvälisissä suhteissa (New York Times 20.3.2020). Eristäydytäänkö vai rakennetaanko globaalia solidaarisuutta? On selvää että covid-19 viruksen kaltaisten pandemioiden torjuminen edellyttää tiivistä kansainvälistä yhteistyötä ja keskinäistä apua ja tukea. On sovittava yhdessä rajojen sulkemisesta, kansainvälisestä liikkumisesta, tietojen avoimesta jakamisesta, rokotteiden kehittämisestä yms. Yksi suurimmista globaaleista haasteista on miten pandemian aiheuttama talouden kriisi selätetään. Nyt valtiot ja keskuspankit käyttävät valtavia summia (puhutaan tuhansista miljardeista dollareista) rahaa yritysten pelastamiseen ja kansalaisten toimentulon turvaamiseen. Monet valtiot joutuvat ottamaan lisää lainaa, usein suuren velkataakan päälle. Keskuspankit painavat rahaa ja ostavat markkinoilta velkakirjoja. Emme tiedä aiheutuuko tästä suunnattomasta rahan tuotannosta valtava inflaatio, kansainvälisen talousjärjestelmän murtuminen vai velkaantuneiden kansallisvaltioiden sortuminen.
On suuri vaara ajautua protektionismiin, joka tuhoaa kansainvälisen yhteistyön. Suurin kysymysmerkki on Yhdysvallat. Se on toiminut vuosikausia kansainvälisen yhteisön kehittämiseksi ja osoittanut johtajuutta. Mutta nyt Trumpin aikana maa on kääntynyt sisäänpäin ja asettunut jopa aikaisempia liittolaisiaan vastaan. Tämä koskee erityisesti Euroopan unionia, joka on joutunut tullisotaan Yhdysvaltojen kanssa. Tätä suuremmalla syyllä koko kansainvälisen yhteisön tulee rakentaa globaalia luottamusta ja pitää suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset sopimukset voimassa.
Ilmastonmuutos
Kiinnostava kysymys opettaako pandemia meille jotain sellaista, jolla voidaan valmistautua ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutos tapahtuu vähitellen, ei kertarysäyksenä kuten viruksen leviäminen. Siksi siihen reagoiminen tapahtuu myöhässä: kun ei ole kriisiä, ei ole tarvetta koville toimenpiteille. Mutta ennemmin tai myöhemmin olemme tilanteessa, jossa ilmastokriisi vyöryy päällemme. Emme tiedä tuleeko se kuivuudesta ja viljelyyn sopivan maa-alan radikaalista vähenemisestä, vai hallitsemattomasta, kymmenien miljoonien ihmisten pakolaisuudesta, vai suurten kaupunkien joutumisesta tulvien valtaan vai kalakannan romahtamisesta vai mistä. Mutta se tulee. Silloin on otettava käyttöön kovat otteet. Vaikkapa merivartiot päivystävät kalastusvesillä ja vangitsevat rajoituksia rikkovat kalastajat ja takavarikoivat troolarit. Tai tehomaatalous ajetaan alas ja siirrytään pientiloihin. Tai yksityisautoilu kielletään.
Mutta on myös mahdollista, että pandemia opettaa meille ilmastokriisin ennaltaehkäisyä: kansainvälistä yhteistyötä, globaaleja päästörajoituksia ja sitoutumista yhdessä kansainvälisten sopimusten velvoitteisiin jne. Tiedämme myös, että valtioilla on tarvittaessa käytössä vaikuttavia keinoja haitallisten ilmiöiden torjuntaan.
Talouden toipuminen ja uusi globalisaatio
On mahdollista, että talous toipuu hyvin nopeasti ja patoutunut kysyntä purkautuu synnyttäen kasvupiikin. Mutta todellinen muutos voikin olla jotain aivan muuta. Vaikkapa että suuret marketit ja kauppakeskukset eivät enää toivukaan koska ihmiset ovat siirtyneet verkkokauppaan. Tai etätyö lisääntyy niin voimakkaasti, että monet yritykset eivät enää tarvitsee toimitilaa. Tai sitten globaalit arvoketjut rakennetaan pääosin kotimaisen tuotannon varaan. Kukaan ei tiedä mikä muuttuu!
Yritysten välinen kilpailu tulee kiristymään epidemian päätyttyä. Osalla yrityksistä on resurssipulaa pandemian torjunnan aiheuttamien rajoitusten ja kysynnän romahtamisen takia. Tämä heikentää niiden kykyä tarttua uusiin mahdollisuuksiin. Osa kannattavistakin yrityksistä on mennyt ja saattaa mennä konkurssiin. Menetämme paljon hyvää osaamista ja yrityskantaa. Tässä toteutuu raa’alla tavalla ”luonnonvalinta”, jossa oikeudenmukaisuudella ei ole mitään osaa. Rahoituksen saatavuus nousua varten on kriittinen tekijä.
Jonkinlaisen ”huoltovarmuuden” tai ”toimitusvarmuuden” takaaminen tulee olemaan yritysstrategioiden tärkeä osa. Yritykset tarvitsevat myös puskureita tilapäisiä kysynnän notkahduksia silmälläpitäen. Esim. pienillä yrityksillä ei ole riittävää tasetta eikä likviditeettiä maksujen hoitamiseen. Pienten palveluyritysten on lähes mahdotonta saada lainaa ja lisäksi niiden kyky maksaa lainoja takaisin jälkikäteen on heikkoa. Vain suota tuki voi ne pelastaa.
Joudumme kysymään, riittääkö valtiolla vielä voimavaroja yritysten kehittämiseen ja uudistamiseen sen jälkeen kun yritysten pelastamiseen on käytetty miljardeja. Joka tapauksessa osaamisen ja innovaatioiden merkitys kasvulle on uudessa tilanteessa vähintään yhtä tärkeää kuin aikaisemminkin. Suomen innovaatiopolitiikka on ollut viime vuosina hapuilevaa ja linjatonta. Innovaatiot ovat jääneet sotu-uudistuksen, kiky-sopimusten ja maatalouspolitiikan jalkoihin. Yliopistojen rahoitusta on karsittu ja näin heikennetty yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Innovaatiot ovat keskeisessä asemassa kun haetaan keinoja nousta pandemian aiheuttamasta talouskriisistä. Edessä olevan kovan kilpailun voittajia ovat ne yritykset, jotka kykenevät käyttämään voimavarojaan täysin uusilla tavoille. Tarvitaan uusia tuotteita ja palveluja mutta myös uudenlaista kansallista ja globaalia yhteistyötä. Uudet toimintatavat digitaalisessa globaalissa ympäristössä ovat välttämättömyys. Verkottuminen, kumppanuus ja ekosysteemit ovat avainkäsitteitä.
Globaalien arvoketjujen haavoittuvuus on tullut selkeästi esiin. Periaate sijoittaa toimintojen edullisimpiin paikkoihin joudutaan arvioimaan uudestaan. Hajauttamiseen liittyy riskejä, jotka ovat paljastuneet pandemian aikana. Mm. monet maat laittavat omien yritysten tarpeet ulkomaisten yritysten tarpeiden edelle. Globalisaatio ei kuole pandemiaan. Uskon että syntyy Uusi Globalisaatio, joka perustuu vähemmän kansainvälisiin sopimuksiin ja enemmän toimijoiden suoraan verkottumiseen ja win-win-kumppanuuteen. Tässä verkottuneessa taloudessa yritysten on kyettävä asemoimaan itsensä arvoketjujen niihin osiin, joissa ne kykenevät tuottamaan parhaan lisäarvon. Suomen kaltaisessa korkean koulutustason maassa arvotuotannon tulisi perustua osaamiseen. Tällöin myös palkkatasot ovat suurempia ja Suomeen jää enemmän verotuloja kuin bulkkituotannosta.
Uusi globalisaatio asettaa suuret vaatimuksen yritysten uudistumiskyvylle. Yritysten johdon on kyettävä muodostamaan realistinen tilannekuva ja samalla oivaltamaan mitä markkinoita avautuu. Entistä enemmän tarvitaan markkina- ja asiakasohjautuvuutta. Uuden liiketoiminnan idea on sovittaa yhteen yrityksen osaaminen ja voimavarat ja uudet markkinamahdollisuudet. Parhaimmillaan tällainen ”matching” johtaa aivan uudenlaisten tuotteiden ja palvelujen tarjoamiseen uusille asiakkaille.
Jos näiden muutosten edessä mietitään julkisen innovaatiopolitiikan tehtäviä, niin etualalle nousee yritysten uudistumiskyvyn kehittäminen. Tässä tarvitaan valmennusta ja suoria kontakteja yrityksiin. Sen sijaan painopisteajatteluun liittyy vaaroja. On ymmärrettävää että valtio haluaa suunnata yritystoimintaa oletetuille kasvualueille (bioteknologia, ympäristöteknologia, kuituteknologia, tekoäly jne.). Mutta narulla on paha työntää. Perusstrategian pitäisi olla, että vahvistetaan yritysten valmiuksia uudistua ja tarttua itse uusin mahdollisuuksiin. Kukaan ei voi ennakoida, mitä kaikkea yritykset keksivät ja mitä uusia oivalluksia syntyy. Julkiselle hallinnolle kuuluu rahoittaa tutkimus ja kehitystoimintaa, ennen kaikkea korkeakouluja. Tämä tuottaa uutta tietoa ja kompetensseja, joita yritykset voivat hyödyntää.
Digitalisaatio
Pandemia on nostanut aivan uudella tavalla digitalisaation etualalle. Etätyöt ja sähköinen kauppa ottavat aimo harppauksen eteenpäin. Niihin liittyviä innovaatioita tarvitaan nopeasti. Koulujen etäopiskelu osoittaa opetusteknologian suuren merkityksen. Nyt opettajat, oppilaat ja heidän vanhempansa oppivat käyttämään uusi välineitä. Tämä avaa markkinoita uusille työkaluille ja digitaalisille sisällöille.
Monella palvelualalla on kehitetty nopeasti uusi verkkoon perustuvia palveluja: etäkonsultaatiota, etähoitoa, kulttuuripuolella on järjestetty etäkonsertteja ja verkossa katsottavia baletti- ja kuoroesityksiä. Urheilu- ja liikuntajärjestöt ovat tuottaneet etävalmennusta ja treeniohjelmia verkkoon. Näitä innovatiivisia uusia toimintamuotoja tulee esiin lähes päivittäin. Hätä keinot keksii.
Oma lukunsa on videoneuvottelujen laaja käyttö pandemian aikana. Hyvin monet yritykset ja instituutiot ovat ottaneet käyttöön MS Teamsin tai muita vastaavia ryhmätyöohjelmistoja. Työkaluja täytyy kehittää lisää ja panostaa helppokäyttöisyyteen mutta myös tietoturvaan.
Kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta pandemia on ollut mielenkiintoinen oppitunti. Tutkijat ovat saaneet ainutlaatuista dataa päästöjen vähenemisestä, vesien ja ilman saasteista, lentoliikenteen ja autoliikenteen vaikutuksista jne. Tämä uusi data pitää ottaa innovaatioiden kehittämisen tärkeäksi osaksi.
Kapitalismi on rikki
Olemme kuulleet tämän väitteen useasti viime aikoina. Erityisesti yritysten kyvyttömyys ratkaista ilmastonmuutosta on herättänyt kritiikkiä. Yritykset nähdään osaksi ongelmaa, ei ongelman ratkaisijoina. Toisaalta ilmakehän lämpenemistä ei voida estää ilman uutta teknologia. Erityisen merkittävää on teknologia, jolla tuotetaan uusilla tavoilla energiaa. Yrityksiä tarvitaan ilmastokriisin ratkaisemisessa, mutta kapitalismiin liittyvä kulutuskulttuuri suunta voimavaroja vääriin asioihin. Ehkä olemme nyt pandemian aikana oppineet, että vähemmälläkin tulee toimeen ja että iloa saa muustakin kuin shoppailusta: lasten kassa ulkoilemisesta, kulttuurista, peleistä, striimauksista jne.
Toinen kapitalistisen järjestelmän vinouma on kasvava eriarvoisuus niin maiden sisällä kuin maailmanlaajuisesti. Kuvio on kuitenkin monimutkaisempi. Kehitys muodostaa U-käyrän, jossa ääripäät (kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat) parantavat asemaansa, mutta keskiluokan asema heikkenee. Juuri keskiluokan tai alemman keskiluokan heikkenevä asema on ollut populismin kehto. Keskiluokan reaalinen tulotaso ei ole oikeastaan vuosikausiin merkittävästi parantanut. Lisäksi kansainvälinen kilpailu on ajanut monia perinteisen teollisuuden yrityksiä ja kokonaisia toimialoja ahdinkoon. Tähän syypääksi nähdään globalisaatio, jossa ”Kiina vie työpaikkamme”. Näin osittain onkin, mutta populismin takana on kulttuurisia tekijöitä. Kirjassaan Identity (2018) Francis Fukuyama väittään politiikan perustuvan nyt entistä enemmän identiteettien varaan. Jatkaen kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen(1992) aloittamaansa analyysiä, Fukuyama pitää ihmisille keskeisenä heidän saamaansa tunnustusta yhteisöltä. Tämä tunnustus (recognitition) voi liittyä paikkakuntaan, rotuun, kansallisuuteen, uskontoon tai vaikkapa sukupuoleen. Tunnustuksen tarpeesta tai oikeastaan sen riittämättömyydestä nousee Fukuyaman mukaan nationalismi.
Eliitti ja kansa
Fukuyaman analyysi liittyy ennen kaikkea Yhdysvaltoihin, jossa katoavan teollisuuden työntekijät, pääasiassa valkoiset miehet, kokevat tulleensa petetyiksi. Heistä on tullut Trumpin kritiikittömiä kannattajia. Mutta myös Euroopassa vaikuttavat samanlaiset trendit. Osa kansaa kokee olevansa häviäjiä. Tätä tilannetta kuvaa Mereta Mazzarella osuvasti uudessa kirjassaan Emmekö voisi elää sovussa? (Tammi 2020). Hän viittaa David Goodhartin teokseen The Road to Somewhere. Goodhart jakaa ihmiset kahteen ryhmään, liikkuviin eli anywhere-ihmisiin ja jossakin-ihmisiin eli somewhere-ihmisiin.
Mazzarella kirjoittaa:
”Anywhere-väki on korkeasti koulutettua, kielitaitoista, ainakin omissa silmissään edistyksellisistä eliittiä, joka on hyötynyt globalisaatiosta ja viihtyy (tai ainakin uskottele viihtyvänsä) melkeimpä missä päin maailmaa tahansa. Somewhere-ihmiset puolestaan ovat kiintyneempiä ympäristöönsä ja tuttuihin sosiaalisiin ympyröihinsä ja arvostavat jatkuvuutta, turvallisuutta ja perinteitä enemmän kuin muutosta.” (s. 43-44)
Goodhart väittää, että anywhere-ihmiset ovat jo pitkään ylimielisesti jyränneet somewhere-ihmiset ja pitävät näiden vanhoillisuutta irrationaalisena vastaiskuna edistyksellisten arvojen etenemiselle. Tämä on vahva väite, mutta ainakin voi kohtuullisesti sanoa, että näin somewhere-ihmiset tuntevat ja jo siitä syntyy eliitti-kansa vastakkainasettelu. Suomessa suhtautuminen perussuomalaisiin muistuttaa anywhere-ihmisten asennetta. Jos tämä ei muutu, saatamme nähdä kolmen vuoden kuluttua perussuomalaisten johtaman hallituksen.
Toinen kiinnostava käsite, jonka Mazzarella nostaa esiin, on urbaani normi. Sillä tarkoitetaan käsitystä, että nuoret ihmiset voivat todella kehittyä ja kehittä lahjojaan vain kaupungeissa, tarkemmin sanoen suurkaupungeissa, joihin maalla tai pikkukaupungeissa kasvaneiden tulee ilman muuta hakeutua, jos heillä on hiukankaan yrittelijäisyyttä (s. 45). Urbaani normi on omaksuttu kritiikittömästi viime vuosikymmenien keskustelussa globalisaatiosta ja sen aiheuttamasta keskittymisestä.
Mazzarellan asettuessa kritisoimaan anywhere-ihmisten eristäytymistä ja urbaanin normin ottamista kaupunkikehityksen normiksi, hänen tarkoituksenaan ei mielestäni ole puolustaa perusuomalaisia arvoja tai naiivisti uskoa maaseudun houkuttelevuuteen. Pikemminkin on kyse tarpeesta tarkistaa arvojamme ja lisätä suvaitsevaisuutta ja empatiaa ihmisiä kohtaan jotka ajattelevat eri tavalla. Lisäksi – Mazzarella huomauttaa – monet somewhere-ihmiset ovat korkeasti koulutettuja ja sivistyneitä.
Olemme pelottavasti poteroissamme. Mazzarella lainaa eräitä tutkijoita:
”Meistä on tullut joukko heimoja, joilla on erilaiset säännöt, arvot ja jopa tosiasiat. … Me torjumme toistemme lähtökohdat ja epäilemme toistemme motiiveja. Asettamme kyseenalaiseksi toistemme luonteen. Tukimme korvamme erilaisilta näkökohdilta.” (s. 58)
Tähän näkökulmatutkijan on helppo yhtyä (ks. kirjani Näkökulmarelativismi, 2018).
Valintatilanne: yksilö vai yhteisö?
Huoli kansan jakaantumisetsa on entistä suurempi nyt, kun yritämme selvitä pandemiasta. Yksi pandemian selkeimpiä opetuksia on, että olemme riippuvia toistamme ja selviämme vain yhteistyöllä ja keskinäisellä solidaarisuudella. Viime vuosikymmeninä individualismi on vahvistunut ja monet asettavat oman etunsa aina etusijalle. Erityisesti hyvin varakkaat ihmiset saattavat ajatella, että pandemiat tai muut yleiset kriisit eivät koske heitä. He voivat eristäytyä ja suojella itseään. Heillä ei riitä solidaarisuutta huonommassa asemassa olevia kohtaan. Tästä asenteesta raportoivat Anu Kantola ja Hanna Kuusela kirjassaan Huipputuloiset - Suomen rikkain promille(2019). Samasta asiasta kirjoitti myös Bruno Latour kirjassaan ”Down to Earth” (2018), jossa pääväitteitä on että globaali talouseliitti ei ole kiinnostunut ilmaston muutoksesta, koska he voivat pelastautua siitä omiin paratiiseihinsa. Mikä on tietysti illuusio.
Yhteiskunnallisessa mielessä olemme nyt valintatilanteessa. Rakennammeko tulevaisuuden eristäytymisen ja itsekkyyden arvoille vai yhteistyön ja keskinäisen kunnioituksen arvoille. Nämä arvot eivät koske vain lähiyhteisöämme, vaan kaikkia kansakuntia ja kansainvälistä yhteisöä. Tämä arvovalinta vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten hyvin selviämme pandemiasta ja miten onnistumme torjumaan ilmastonmuutoksen ja rajoitamme lämpenemisen 1.5 %:iin. Nyt on yhteisöllisten arvojen aika.