Elämme suuressa yhteiskunnallisessa murroksessa, jossa
hyvinvointia ei voida enää turvata vanhoilla tavoilla mutta uudet keinotkaan
eivät ole vielä hahmottunut. Käsillä oleva murros haastaa perinteisen
hyvinvointivaltion.
Hyvinvointivaltion suuri idea on universalismi: tarjota
kaikille asukkaille yhtäläiset palvelut ja etuudet ja torjua eriarvoistuminen.
Uusi hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee perustakseen uudenlaisen universalismin.
Esitän tässä blogissa ehdotuksen, mitä uusi universalismi voisi olla.
Hyvinvointivaltion haastajat
Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat menestystarinoita ja
ideaaleja, joista monissa muissa maissa vain haaveillaan. Olemme selvästi
tehneet jotain oikein! Ongelma on siinä, että tietyt yleismaailmalliset
kehityskulut ovat alkaneet nakertaa hyvinvointivaltioiden perustaa. Näitä trendejä ovat jo pitkään olleet:
- Ilmaston muutokset ja sen vaikutukset ja paineet esim. asumiseen ja energian ja ruoan tuotantoon
- Globaalin eriarvoisuuden syveneminen, etenkin varallisuuden keskittymisen takia
- Väestön ikääntyminen teollistuneissa maissa ja lisääntyminen kehitysmaissa
- Kaupungistuminen ja maaseudun tyhjeneminen
- Yksilöllistyminen ja arvomaailmojen eriytyminen
Tähän listaan on nyt ehdottomasti lisättävä digitalisaatio.
Se haastaa hyvinvointivaltion monella tavalla. Julkisuudessa on eniten ollut
esillä digitalisaation vaikutus työelämään ja työpaikkoihin. On arvioitu, että
jopa 40 % nykyisistä työpaikoista voidaan korvata tietokoneilla, roboteilla ja
tekoälysovelluksilla. Näitä vaikutuksia on yleisellä tasolla analysoitu Demos
Helsingin ja Sitran julkaisemassa raportissa Uuden ajan työ ja toimeentulo.
Digitalisaatio uutena tuotantovoimana
Nyt kun Marxin Pääoman ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta,
voisimme ajatuskokeena soveltaa marxilaista analyysiä digitalisaatioon. Marxilaisittain ilmaisten digitalisaatiossa
on kysymys talouden perustan muutoksesta. Digitalisaatio on synnyttänyt uuden
tuotantovoiman, jossa data on keskeisessä asemassa. Uusi teknologia on datan tuottamisen,
keräämisen, käsittelyn ja välittämisen teknologiaa. Digitalisaatio lisää
eksponentiaalisesti työn tuottavuutta, jolloin samalla työpanoksella saadaan
luotua paljon enemmän lisäarvoa, myös vanhoilla toimialoilla, kuten
perusteollisuudessa ja kaupassa.
Marxilaisessa analyysissä tuotantosuhteet ovat
tuotantovälineiden omistamisen yhteiskunnallisia suhteita. Kysymys on siitä
kuka omistaa tuotantovälineet ja kuka tekee työn. Automaatio, robotiikka ja
tekoäly lisäävät tuottavuutta ja vähentävät työvoiman tarvetta. Monet tehtaat
pyörivät ”valot sammutettuina” eli tehtaan lattialla ei ole enää työläisiä.
Perässä tulevat ”pimeät toimistot”, joissa tekoäly käsittelee datan ja tekee
päätökset ihmisten puolesta, koski tämä sitten lainan myöntämistä tai sairauden
diagnoosia. Niiden määrä, jotka ovat palkkatöissä ja maksavat veroja, vähenee
dramaattisesti.
Jos jatkamme marxilaista analyysiä, niin seuraavaksi huomion
kiinnittyy yhteiskunnan päällysrakenteeseen, sen instituutioihin,
koulujärjestelmään, hallintoon, kulttuuriin jne. Päällysrakenne alkaa muuttua,
kun taloudellinen ja teknologinen perusta muuttuu, mutta muutos seuraa perässä
jonkinlaisella viiveellä.
Teollinen yhteiskunta synnytti teollisuutta vastaan
päällysrakenteen, modernin valtion ja sen lukuisat laitokset, joiden tehtävänä
oli tukea perustan toimintaa ja uusintaa eli pitää jatkuvasti yllä vallitsevia
tuotantosuhteita. Hyvinvointivaltion syntyminen on osa tätä modernia
päällysrakennetta. Hyvinvointivaltion tehtävä oli turvata teollisen
yhteiskunnan toimintaedellytykset.
Nyt on edessä digitalisaation aiheuttama yhteiskunnan
päällysrakenteen muutos. Minkälaisia tulevat olemaan uutta teknologiaa
vastaavat sosiaaliturvan, koulutuksen, hallinnon tai demokratian instituutiot? Mitä
on digiajan yhteiskuntapolitiikka? Kenelläkään ei ole vielä tyhjentävää
vastausta näihin kysymykseen. Tarvitaan paljon uutta tutkimusta ja
kokeilutoimintaa, ennen kuin uusi hyvinvointimalli alkaa hahmottua.
Perustan vaikutus päällysrakenteeseen ei ole deterministinen
tai mekaaninen. Siihen vaikuttaa myös politiikka. Tästä on hyvänä osoituksena
teollistuneiden maiden hyvin erilaiset tavat rakentaa yhteiskunnallisia
instituutioita ja järjestelmiä esimerkiksi Euroopassa ja Amerikassa. Politiikalla
voidaan vaikuttaa siihen, minkälaiseksi uuden digitaalisen ajan hyvinvointiyhteiskunta
muodostuu ja mistä tulevaisuuden hyvinvointi koostuu. Tällainen politiikka
vaatii perustakseen vahvaa näkemystä universalismista.
Onko perustulo ratkaisu?
Keskustelu perustulosta on epäilemättä yksi kiinnostavimmista
hyvinvointipolitiikan teemoista. Perustulo tarkoittaa sitä, että jokainen
kansalainen saa tietyn summan rahaa joka kuukausi vastikkeettomasti oman
elämänsä ylläpitoon. Kun tulot ylittävät tietyn rajan, perustulo kirjautuu
laskennallisesti pois. Perustulon on ajateltu poistavan nykyiseen
sosiaaliturvaan liittyvää byrokraattisuutta ja toisaalta kannustavan ihmisiä
aktiiviseen toimintaan.
Perustulon keskeisiä motiiveja on torjua digitalisaation
aiheuttamaa työttömyyttä. Jos digitalisaation vaikutuksesta työpaikkoja vähenee
pysyvästi, etenkin rutiinitöiden alueella, niin hyvin monen toimeentulo
vaarantuu ja jää julkisen sektorin varaan. Silloin kansalaisille pitää
järjestää hyvin yksinkertaisesti toimeentulo, ja tässä voisi perustulo olla
hyvä ratkaisu.
Vai onko se hyvä ratkaisu? Mielestäni ei. Kustannukset eivät
ole ongelma. Perustulo maksaa tietysti aika paljon, mutta niin maksaa nykyinen
sosiaaliturvakin.
Perustulon varsinainen ongelma on siinä, että se tuomitsee
ihmisen köyhyyteen. Perustulo tulee olemaan vaatimaton, ehkä jossain 500-600
euron välimailla, eikä sillä kukaan varsinaisesti elä ilman muita tukia. Jos
sadat tuhannet ihmiset joutuvat elämään vuosikausia perustulon varassa, niin
maahan syntyy todellinen köyhälistö. Tämähän on nykyisen perusturvankin
ongelma.
Jotkut näkevät perustulon eroavan tarveharkintaisesta sosiaaliturvasta
siinä, että se antaa ihmiselle vapauden sanoa EI, esimerkiksi kieltäytyä tarjotusta
työstä. Tämä on kuitenkin negatiivista vapautta, ei vapautta tehdä mielekkäitä asioita.
Koko ajattelutapa on lähtökohdiltaan virheellinen.
Muistattehan vanhan sanonnan, jos annat köyhälle kalan, hän pysyy aina köyhänä,
mutta jos annatte hänelle kalaverkon, niin hän ei ole koskaan nälkäinen. Meidän
on siis kysyttävä, mikä on se todellinen ongelma, joka perustulon pitäisi
ratkaista mutta jota se ei kykene ratkaisemaan.
Mielestäni todellinen ongelma on, miten kansalaiset pääsevät
käyttämään ja kehittämään omaa osaamistaan yhteiskunnassa ja parantamaan sitä
kautta omaa hyvinvointiaan. Tähän kysymykseen perustulo on vain osaratkaisu. Jotkut
perustulon saajat voivat toki aktivoitua ja perustaa vaikka yrityksen, mutta
tämä ei ole mitenkään perustulon rakenteellinen ominaisuus.
Varsinainen ratkaisu on yhteiskunnallisten voimavarojen yleinen
käytettävyys. Tästä suuntauksesta on käytetty englanninkielistä termiä
Universal Basic Assets (UBA) muistuttaen yhteyttä perustuloon, joka on englanniksi
Universal Basic Income (UBI).
Perusväitteeni on, että Universal Basic Assets on uuden
universalismin perusta.
Uusi universalismi
Palo Altossa sijaitsevan tulevaisuuden tutkimuksen laitoksen
Institute for the Futuren (IFTF) johtaja Marina Gorbis on ensimmäisiä, jonka
olen huomannut käyttävät termiä Universal Basic Assets UBA. IFTF on julkaissut
asiasta myös manifestin, jonka on saatavilla verkossa. IFTF:n idea on luoda taloudelle
uusi ”käyttöjärjestelmä”, joka luo hyvinvointia ja runsautta kaikille, kun
nykyinen talousjärjestelmä luo rikkautta harvoille.
UBA:n perusidea ei ole sinänsä uusi. Thomas Painen kirja
Agrarian Justice vuodelta 1795 kehitti ideaa omistuspohjaisesta tasa-arvosta
(asset-based egalitarianism) ja perustulosta. Perustulo esitettiin jokaiselle
kuuluvana tulona yhteisesti omistetusta maailmasta.
UBA tarkoittaa perusvoimavaroja, joihin jokainen on
oikeutettu. Ne koskevat etenkin asumista,
terveydenhuoltoa, koulutusta ja taloudellista turvallisuutta.
UBA-ajattelun mukaan yhteiskunnassa tarvitaan tasapuolista voimavarojen
jakautumista, liittyivät ne sitten maahan, rahaan, tavaraan, tai uusiin
digitaalisiin voimavaroihin (data, ohjelmistot, verkot, digivaluutat, maine
jne.). Osana tätä uutta käyttöliittymää,
kehitetään uusia tapoja tunnistaa ja palkita yhteiskunnallisesta toiminnasta,
jota ei nykyisin ”lasketa” kuuvaksi kansantalouteen.
Voimavarat on ymmärrettävä laajasti. IFTF:n manifesti tunnistaa
kolme voimavarojen ryhmää, joilla kaikilla on merkitystä kansalaisille.
Yksityiset voimavarat
(private assets) tarkoittavat yksityisten ihmisten omistamia voimavaroja.
Tällaisia ovat esimerkiksi asunnot, mökit, autot, työkalut, tietokoneet,
matkapuhelimet, osakkeet, metsäpalstat jne. Useimmilla on yllättävän paljon
yksityisiä voimavaroja, joita ei käytetä tehokkaasti. Tähän liittyy
ansaintamahdollisuuksia esimerkiksi vuokraamalla asuntoa, mökkiä tai autoa.
Sanonta ”taseet töihin” soveltuu näihin.
Julkiset voimavarat
(public assets) liittyvät julkisen sektorin kuten valtion ja kuntien omistamiin
ja hallinnoimiin voimavaroihin, kuten puistoihin, kansallispuistoihin,
mineraalivaroihin, fyysiseen ja digitaaliseen infrastruktuuriin jne. Mutta
julkisia voimavaroja ovat tietysti myös julkinen koululaitos, julkinen terveydenhuolto
ja sosiaalipalvelut, jotka ovat kaikkien ulottuvilla. Julkisiin voimavaroihin
kuuluvat myös yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta edistävät rakenteet.
Avoimet voimavarat
(open assets) ovat voimavaroja, joita hallitus tai yksityiset tahot omistavat
ja hallinnoivat. Ne ovat avoimia kaikille ja muodostavat ns. ”avoimen
sektorin”, jota ei pidä sotkea ns. avoimeen markkinasektoriin. Avoimet
voimavarat syntyvät usein ”alhaalta ylös”, aktiivisten kansalaisten ja
yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Ne voivat olla kaikille avoimia fyysisiä
työtiloja mutta myös digitaalisia palveluja. Tunnettuja esimerkkejä ovat
Linux-käyttöjärjestelmä, Wikipedia ja ns. lohkoketjuteknologiaan perustuvat
palvelut, kuten verkkovaluutta Bitcoin. Tähän ryhmään kuuluvat myös avoimet
palvelualusta, joilla ihmiset voivat myydä tuotteitaan ja palveluitaan ja tehdä
yhteistyötä.
UBA-pohjaisen yhteiskuntapolitiikan päälinjat
Kun me yhdistämme UBA-ajattelun ja digitalisaation, syntyy
kiinnostava lähtökohta yhteiskuntapolitiikan uudistamiselle. Sen ytimessä on
aktiivinen kansalaisuus, eli toimiva, osallistuva ja yhteistyötä tekevä
kansalainen. Ihminen on luonnostaan aktiivinen, mutta aktiivisen kansalaisuuden
vahvistaminen ja keskiöön asettaminen edellyttää julkiselta hallinnolta
määrätietoisia toimenpiteitä ja uudenlaista ajattelua.
Hyvän lähtökohdan uudelle yhteiskuntapolitiikalla tarjoaa E.L.
Decin ja R.M Ryanin kehittämä itseohjautuvuusteoria, jota ovat Suomessa tuoneet
esiin Karolina Jarenko ja Frank Martela. Sen mukaan hyvinvointi rakentuu siitä, että
ihminen on aktiivinen itsenäinen toimija, joka pyrkii toteuttamaan itseään ja
itse asettamiaan päämääriä. Teorian mukaan ihmisellä on kolme perustarvetta:
omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Omaehtoisuuteen liittyy sisäisen
motivaation löytyminen. Kyvykkyys puolestaan on toimintavalmiuksia ja niiden
onnistunutta käyttämistä. Yhteisöllisyys on ihmisten perustava tarve olla ja
toimia muiden kanssa.
Toinen filosofinen tausta UBA-ajattelulla on Amartya Senin
kehittämä kyvykkyysteoria (capability), jossa hyvinvoinnin edellytyksenä on
ihmisen toimintakyvyn kehittyminen. Hyvinvointi on kyky, ei niinkään joitain
ulkopuolelta annettavaa. Senin teoria on yhdistettävissä mahdollisuuksien
tasa-arvon käsitteeseen. Se kiinnittää huomion yhtäläisin mahdollisuuksiin
toimia yhteiskunnassa.
Uuden yhteiskuntapolitiikan keskiössä on ihminen. Tästä
lähtökohdasta voidaan johtaa koko joukko toimenpiteitä, joilla kansalaisia
vahvistetaan. Tarvittavia toimenpiteitä voidaan hahmottaa kehittämälläni
aktiivisen kansalaisen mallilla (katso viite lopussa). Ihmisen toimintavalmiudet muodostuvat
kolmenlaisista tekijöistä:
- Osaaminen ja kyvykkyydet
- Motivaatio ja kannustimet
- Toimintamahdollisuudet
Osa ihmisen kyvyistä on geneettisiä, mutta osaamista voidaan
jatkuvasti kehittää oppimalla uusia asioita ja taitoja. Digitalisaatio asettaa
uudenlaisia osaamisvaatimuksia, joiden puute johtaa usein työelämästä
putoamiseen. Tämän takia elinikäinen oppiminen, mentorointi, ohjelmointi, digilukutaito,
henkilökohtaiset digitukihenkilöt yms. tulevat aivan keskeiseksi osaksi oppivaa
yhteiskuntaa. Osaamisen kehittämisen tulee koskea koko väestöä ikään
katsomatta. Myös seniorit haluavat ja voivat olla aktiivisia kansalaisia, mutta
heidän kohdallaan digiyhteiskunnan ”käyttöliittymän” tulee ottaa huomioon ihmisten
fyysiset ja mentaaliset rajoitteet. Digiyhteiskunnan tulee olla adaptiivinen
erilaisia käyttäjäryhmiä ja tarpeita kohtaan.
Motivaatio- ja kannustintekijä jätetään usein huomiotta,
vaikka se on aivan olennainen tekijä ihmisen halulle olla mukana ja toimia
aktiivisesti. Perustulon suurimpia ongelmia on, että siinä ei ole mitään
elementtejä, jotka lisäisivät ihmisen kiinnostusta toimia ja kehittää itseään.
Yleisemminkin koko nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on laiminlyönyt
motivaatiotekijän.
Periaatteessa sosiaaliturvajärjestelmä on verrattain
antelias ja turvaa toimeentulon ja asumisen. Ongelma on siinä, että ihminen
jätetään oman onnensa nojaan kannustamatta häntä ratkaisemana ongelmiaan ja
tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Aktiivisuutta vaativat perustulon
sovellukset eivät myöskään paranna tilannetta, koska ne eivät synnytä aitoa
motivaatiota itsensä kehittämiseen. Motivaatiota lisää ehkä tehokkaimmin osallistuminen
yhteisöllisiin tapahtumiin ja yhteistyöhön. Tässä järjestöillä on suuri
tehtävä.
Toimintamahdollisuudet ovat hyvin paljon kiinni yhteiskunnan
toimenpiteistä. Tarvitaan yhteisiä tiloja harrastuksiin ja työtoimintaan,
työhuoneita taiteilijoille, käsityöläisille ja pienyrityksille, ilmaista pääsyä
verkkoon, kirjastoja, laboratorioita, kopiokoneita ja 3D-tulostimia. Hyvin merkittävässä
osassa tulevat olemaan digitaaliset palvelualustat, joiden kautta voi hoitaa
monenlaisia asioita, myydä osaamistaan ja tuotteitaan, hakea palveluja jne.
Hyvin mielenkiintoisa toimintamahdollisuuksia liittyy ilmaiseen dataan ja yhteisöllisessä käytössä oleviin datan analyysityökaluihin ja tekoälyohjelmiin.
Onko aktiivinen kansalainen politiikan ufo?
Anu Kantola kirjoittaa haastavasti aktiivisesta
kansalaisuudesta Helsingin Sanomien kolumnissa 21.11.2017:
”Aktiivinen kansalainen on aina ollut Suomessa politiikan ufo: vieras ulkoavaruudesta, jonka olemassaoloon harva todella uskoo. Meikälaisen valtioviisauden perusidea on ollut, että kansaa on syytä kaitsea vahvojen johtajien johdolla.”
On tärkeää, että aktiivisesta kansalaisesta puhutaan. En
silti jaksa olla yhtä pessimistinen kuin Anu tässä kolumnissa. Suomessa on
vahva kansalaistoiminnan perinne niin alkiolaisuudessa kuin
työväenliikkeessäkin. Suomi on talkootoiminnan ihmemaa ja järjestökenttämme on
uskomattoman laaja. Uusi kaupunkilaisuus nostaa päätään esimerkiksi Kalliossa
ja täällä keksitään ravintolapäivän kaltaisia yhteiskunnallisia innovaatioita.
Mutta siinä Anu on oikeassa, että aktiivinen kansalaisuus ei
kuulu puolueiden ohjelmaan ja näkyy vielä vähemmän hallitusten agendassa. Tämä
on todellinen ongelma, joka estää uudistamasta yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa ei
voi kehittää ottamatta ihmisiä mukaan. Hallinto panostaa vain rakenteiden
muuttamiseen ja sitä ohjaa säästäminen ja tehokuuden kasvattaminen. Jos ihminen
olisi keskiössä, niin uudistusten ytimessä olisi ihmisten kannustaminen
osallistumaan, toimintamahdollisuuksien parantaminen ja edellytysten luominen
ihmisten omaehtoiselle toiminnalle erityisesti kouluja ja opetusta
kehittämällä. Nämä olisivat parhaita lääkkeitä työttömyyden torjuntaan,
syrjäytymisen estämiseen ja SOTE-kulujen hallintaan.
”Utopian Basic Assets”?
Entä jos UBA onkin utooppinen filosofia? Onko uskottavaa,
että julkiset voimavarat saataisiin nykyistä laajemmin ihmisten käyttöön ja
ihmistä palvelemaan? Entä jääkö ”avain sektori” vain marginaaliseksi osaksi
kapitalistista järjestelmää? En tiedä.
Toisaalta tietyt ”objektiiviset” tendenssit näyttävät
johtavan koti yhteiskäyttöisiä voimavaroja. Data tulee kaikkialta ja leviää
kaikkialle, verkosto ovat globaaleja. Vaikka tietyt keskeiset infrastruktuurit
kuten fyysiset verkot tai datakeskukset ovat usein yksityisessä omistuksessa,
ne ovat kuitenkin kaikkien käytössä. Omistusoikeus ei ole enää se juttu vaan
digitaalisten voimavarojen käytettävyys: ne ovat tulossa palveluiksi. Periaatteessa
yhä useampi osaa ja haluaa kehittää ja hyödyntää omia ja yhteisiä voimavaroja
itsensä, perheensä ja yhteisönsä hyväksi. Perusluonteeltaan digitaalinen talous
on yhteiskunnallinen ja ristiriidassa voimavarojen keskittymisen kanssa.
Tällaisesta asetelmasta Marx ennustaisi omistussuhteiden kumousta.
Yhteiskunta ei kuitenkaan muutu ilman politiikkaa. Vain
politiikalla voidaan ”utopiasta” tehdä todellisuutta. Oma tuntumani on, että
UBA-henkinen ajattelu on jo saanut jalansijaa niin Suomessa kuin muuallakin.
Tästä on esimerkkinä IFTF:n äskettäin julkaisema manifesti ja siihen liittyvä
toiminta-ohjelma. Sen mukaan ensimmäisiä askeleita on luoda yhteisöjä tai
verkostoja, joissa pohditaan UBS:ää, suunnitellaan konkreettisia ratkaisuja ja
testataan niitä kokeiluhankkeilla.
Suomessa kansalaiskeskeistä ja voimavaroja kehittävää
uudistamispolitiikkaa hahmotellaan monissa ajatushautomoissa kuten Demos Helsingissä ja Sitrassa.
Puolueet eivät ole vielä heränneet tähän, mutta aktiivinen kansalainen on jo
kolkuttamassa ovella ja luomassa paineita poliittisen agendan uudistamiselle.
Antti Hautamäki: ”Hyvä elämä kansalaistenSuomessa”, teoksessa Kimmo Kajaste (toim.), Suomalainen
mahdollisuus, Näkökulmia hyvinvointimme tulevaisuuteen, Oy Edita Ab, Helsinki 1997, s. 32-51.