Uusi universalismi perustuu yhteisiin voimavaroihin

Elämme suuressa yhteiskunnallisessa murroksessa, jossa hyvinvointia ei voida enää turvata vanhoilla tavoilla mutta uudet keinotkaan eivät ole vielä hahmottunut. Käsillä oleva murros haastaa perinteisen hyvinvointivaltion.

Hyvinvointivaltion suuri idea on universalismi: tarjota kaikille asukkaille yhtäläiset palvelut ja etuudet ja torjua eriarvoistuminen. Uusi hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee perustakseen uudenlaisen universalismin. Esitän tässä blogissa ehdotuksen, mitä uusi universalismi voisi olla.

Hyvinvointivaltion haastajat

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat menestystarinoita ja ideaaleja, joista monissa muissa maissa vain haaveillaan. Olemme selvästi tehneet jotain oikein! Ongelma on siinä, että tietyt yleismaailmalliset kehityskulut ovat alkaneet nakertaa hyvinvointivaltioiden perustaa. Näitä trendejä ovat jo pitkään olleet:

1. Ilmaston muutokset ja sen vaikutukset ja paineet esim. asumiseen ja energian ja ruoan tuotantoon
2. Globaalin eriarvoisuuden syveneminen, etenkin varallisuuden keskittymisen takia
3. Väestön ikääntyminen teollistuneissa maissa ja lisääntyminen kehitysmaissa
4. Kaupungistuminen ja maaseudun tyhjeneminen
5. Yksilöllistyminen ja arvomaailmojen eriytyminen

Tähän listaan on nyt ehdottomasti lisättävä digitalisaatio. Se haastaa hyvinvointivaltion monella tavalla. Julkisuudessa on eniten ollut esillä digitalisaation vaikutus työelämään ja työpaikkoihin. On arvioitu, että jopa 40 % nykyisistä työpaikoista voidaan korvata tietokoneilla, roboteilla ja tekoälysovelluksilla. Näitä vaikutuksia on yleisellä tasolla analysoitu Demos Helsingin ja Sitran julkaisemassa raportissa Uuden ajan työ ja toimeentulo.

Digitalisaatio uutena tuotantovoimana

Nyt kun Marxin Pääoman ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta, voisimme ajatuskokeena soveltaa marxilaista analyysiä digitalisaatioon.  Marxilaisittain ilmaisten digitalisaatiossa on kysymys talouden perustan muutoksesta. Digitalisaatio on synnyttänyt uuden tuotantovoiman, jossa data on keskeisessä asemassa. Uusi teknologia on datan tuottamisen, keräämisen, käsittelyn ja välittämisen teknologiaa. Digitalisaatio lisää eksponentiaalisesti työn tuottavuutta, jolloin samalla työpanoksella saadaan luotua paljon enemmän lisäarvoa, myös vanhoilla toimialoilla, kuten perusteollisuudessa ja kaupassa.

Marxilaisessa analyysissä tuotantosuhteet ovat tuotantovälineiden omistamisen yhteiskunnallisia suhteita. Kysymys on siitä kuka omistaa tuotantovälineet ja kuka tekee työn. Automaatio, robotiikka ja tekoäly lisäävät tuottavuutta ja vähentävät työvoiman tarvetta. Monet tehtaat pyörivät ”valot sammutettuina” eli tehtaan lattialla ei ole enää työläisiä. Perässä tulevat ”pimeät toimistot”, joissa tekoäly käsittelee datan ja tekee päätökset ihmisten puolesta, koski tämä sitten lainan myöntämistä tai sairauden diagnoosia. Niiden määrä, jotka ovat palkkatöissä ja maksavat veroja, vähenee dramaattisesti.

Jos jatkamme marxilaista analyysiä, niin seuraavaksi huomion kiinnittyy yhteiskunnan päällysrakenteeseen, sen instituutioihin, koulujärjestelmään, hallintoon, kulttuuriin jne. Päällysrakenne alkaa muuttua, kun taloudellinen ja teknologinen perusta muuttuu, mutta muutos seuraa perässä jonkinlaisella viiveellä.

Teollinen yhteiskunta synnytti teollisuutta vastaan päällysrakenteen, modernin valtion ja sen lukuisat laitokset, joiden tehtävänä oli tukea perustan toimintaa ja uusintaa eli pitää jatkuvasti yllä vallitsevia tuotantosuhteita. Hyvinvointivaltion syntyminen on osa tätä modernia päällysrakennetta. Hyvinvointivaltion tehtävä oli turvata teollisen yhteiskunnan toimintaedellytykset.

Nyt on edessä digitalisaation aiheuttama yhteiskunnan päällysrakenteen muutos. Minkälaisia tulevat olemaan uutta teknologiaa vastaavat sosiaaliturvan, koulutuksen, hallinnon tai demokratian instituutiot? Mitä on digiajan yhteiskuntapolitiikka? Kenelläkään ei ole vielä tyhjentävää vastausta näihin kysymykseen. Tarvitaan paljon uutta tutkimusta ja kokeilutoimintaa, ennen kuin uusi hyvinvointimalli alkaa hahmottua.

Perustan vaikutus päällysrakenteeseen ei ole deterministinen tai mekaaninen. Siihen vaikuttaa myös politiikka. Tästä on hyvänä osoituksena teollistuneiden maiden hyvin erilaiset tavat rakentaa yhteiskunnallisia instituutioita ja järjestelmiä esimerkiksi Euroopassa ja Amerikassa. Politiikalla voidaan vaikuttaa siihen, minkälaiseksi uuden digitaalisen ajan hyvinvointiyhteiskunta muodostuu ja mistä tulevaisuuden hyvinvointi koostuu. Tällainen politiikka vaatii perustakseen vahvaa näkemystä universalismista. 

Onko perustulo ratkaisu?

Keskustelu perustulosta on epäilemättä yksi kiinnostavimmista hyvinvointipolitiikan teemoista. Perustulo tarkoittaa sitä, että jokainen kansalainen saa tietyn summan rahaa joka kuukausi vastikkeettomasti oman elämänsä ylläpitoon. Kun tulot ylittävät tietyn rajan, perustulo kirjautuu laskennallisesti pois. Perustulon on ajateltu poistavan nykyiseen sosiaaliturvaan liittyvää byrokraattisuutta ja toisaalta kannustavan ihmisiä aktiiviseen toimintaan.

Perustulon keskeisiä motiiveja on torjua digitalisaation aiheuttamaa työttömyyttä. Jos digitalisaation vaikutuksesta työpaikkoja vähenee pysyvästi, etenkin rutiinitöiden alueella, niin hyvin monen toimeentulo vaarantuu ja jää julkisen sektorin varaan. Silloin kansalaisille pitää järjestää hyvin yksinkertaisesti toimeentulo, ja tässä voisi perustulo olla hyvä ratkaisu.

Vai onko se hyvä ratkaisu? Mielestäni ei. Kustannukset eivät ole ongelma. Perustulo maksaa tietysti aika paljon, mutta niin maksaa nykyinen sosiaaliturvakin.

Perustulon varsinainen ongelma on siinä, että se tuomitsee ihmisen köyhyyteen. Perustulo tulee olemaan vaatimaton, ehkä jossain 500-600 euron välimailla, eikä sillä kukaan varsinaisesti elä ilman muita tukia. Jos sadat tuhannet ihmiset joutuvat elämään vuosikausia perustulon varassa, niin maahan syntyy todellinen köyhälistö. Tämähän on nykyisen perusturvankin ongelma. 

Jotkut näkevät perustulon eroavan tarveharkintaisesta sosiaaliturvasta siinä, että se antaa ihmiselle vapauden sanoa EI, esimerkiksi kieltäytyä tarjotusta työstä. Tämä on kuitenkin negatiivista vapautta, ei vapautta tehdä mielekkäitä asioita.

Koko ajattelutapa on lähtökohdiltaan virheellinen. Muistattehan vanhan sanonnan, jos annat köyhälle kalan, hän pysyy aina köyhänä, mutta jos annatte hänelle kalaverkon, niin hän ei ole koskaan nälkäinen. Meidän on siis kysyttävä, mikä on se todellinen ongelma, joka perustulon pitäisi ratkaista mutta jota se ei kykene ratkaisemaan.

Mielestäni todellinen ongelma on, miten kansalaiset pääsevät käyttämään ja kehittämään omaa osaamistaan yhteiskunnassa ja parantamaan sitä kautta omaa hyvinvointiaan. Tähän kysymykseen perustulo on vain osaratkaisu. Jotkut perustulon saajat voivat toki aktivoitua ja perustaa vaikka yrityksen, mutta tämä ei ole mitenkään perustulon rakenteellinen ominaisuus.

Varsinainen ratkaisu on yhteiskunnallisten voimavarojen yleinen käytettävyys. Tästä suuntauksesta on käytetty englanninkielistä termiä Universal Basic Assets (UBA) muistuttaen yhteyttä perustuloon, joka on englanniksi Universal Basic Income (UBI).

Perusväitteeni on, että Universal Basic Assets on uuden universalismin perusta.

Uusi universalismi

Palo Altossa sijaitsevan tulevaisuuden tutkimuksen laitoksen Institute for the Futuren (IFTF) johtaja Marina Gorbis on ensimmäisiä, jonka olen huomannut käyttävät termiä Universal Basic Assets UBA. IFTF on julkaissut asiasta myös manifestin, jonka on saatavilla verkossa. IFTF:n idea on luoda taloudelle uusi ”käyttöjärjestelmä”, joka luo hyvinvointia ja runsautta kaikille, kun nykyinen talousjärjestelmä luo rikkautta harvoille.

UBA:n perusidea ei ole sinänsä uusi. Thomas Painen kirja Agrarian Justice vuodelta 1795 kehitti ideaa omistuspohjaisesta tasa-arvosta (asset-based egalitarianism) ja perustulosta. Perustulo esitettiin jokaiselle kuuluvana tulona yhteisesti omistetusta maailmasta.

UBA tarkoittaa perusvoimavaroja, joihin jokainen on oikeutettu. Ne koskevat etenkin asumista,

terveydenhuoltoa, koulutusta ja taloudellista turvallisuutta. UBA-ajattelun mukaan yhteiskunnassa tarvitaan tasapuolista voimavarojen jakautumista, liittyivät ne sitten maahan, rahaan, tavaraan, tai uusiin digitaalisiin voimavaroihin (data, ohjelmistot, verkot, digivaluutat, maine jne.).  Osana tätä uutta käyttöliittymää, kehitetään uusia tapoja tunnistaa ja palkita yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota ei nykyisin ”lasketa” kuuvaksi kansantalouteen.

Voimavarat on ymmärrettävä laajasti. IFTF:n manifesti tunnistaa kolme voimavarojen ryhmää, joilla kaikilla on merkitystä kansalaisille.

Yksityiset voimavarat (private assets) tarkoittavat yksityisten ihmisten omistamia voimavaroja. Tällaisia ovat esimerkiksi asunnot, mökit, autot, työkalut, tietokoneet, matkapuhelimet, osakkeet, metsäpalstat jne. Useimmilla on yllättävän paljon yksityisiä voimavaroja, joita ei käytetä tehokkaasti. Tähän liittyy ansaintamahdollisuuksia esimerkiksi vuokraamalla asuntoa, mökkiä tai autoa. Sanonta ”taseet töihin” soveltuu näihin.

Julkiset voimavarat (public assets) liittyvät julkisen sektorin kuten valtion ja kuntien omistamiin ja hallinnoimiin voimavaroihin, kuten puistoihin, kansallispuistoihin, mineraalivaroihin, fyysiseen ja digitaaliseen infrastruktuuriin jne. Mutta julkisia voimavaroja ovat tietysti myös julkinen koululaitos, julkinen terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut, jotka ovat kaikkien ulottuvilla. Julkisiin voimavaroihin kuuluvat myös yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta edistävät rakenteet.

Avoimet voimavarat (open assets) ovat voimavaroja, joita hallitus tai yksityiset tahot omistavat ja hallinnoivat. Ne ovat avoimia kaikille ja muodostavat ns. ”avoimen sektorin”, jota ei pidä sotkea ns. avoimeen markkinasektoriin. Avoimet voimavarat syntyvät usein ”alhaalta ylös”, aktiivisten kansalaisten ja yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Ne voivat olla kaikille avoimia fyysisiä työtiloja mutta myös digitaalisia palveluja. Tunnettuja esimerkkejä ovat Linux-käyttöjärjestelmä, Wikipedia ja ns. lohkoketjuteknologiaan perustuvat palvelut, kuten verkkovaluutta Bitcoin. Tähän ryhmään kuuluvat myös avoimet palvelualusta, joilla ihmiset voivat myydä tuotteitaan ja palveluitaan ja tehdä yhteistyötä.

UBA-pohjaisen yhteiskuntapolitiikan päälinjat

Kun me yhdistämme UBA-ajattelun ja digitalisaation, syntyy kiinnostava lähtökohta yhteiskuntapolitiikan uudistamiselle. Sen ytimessä on aktiivinen kansalaisuus, eli toimiva, osallistuva ja yhteistyötä tekevä kansalainen. Ihminen on luonnostaan aktiivinen, mutta aktiivisen kansalaisuuden vahvistaminen ja keskiöön asettaminen edellyttää julkiselta hallinnolta määrätietoisia toimenpiteitä ja uudenlaista ajattelua.

Hyvän lähtökohdan uudelle yhteiskuntapolitiikalla tarjoaa E.L. Decin ja R.M Ryanin kehittämä itseohjautuvuusteoria, jota ovat Suomessa tuoneet esiin Karolina Jarenko ja Frank Martela. Sen mukaan hyvinvointi rakentuu siitä, että ihminen on aktiivinen itsenäinen toimija, joka pyrkii toteuttamaan itseään ja itse asettamiaan päämääriä. Teorian mukaan ihmisellä on kolme perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Omaehtoisuuteen liittyy sisäisen motivaation löytyminen. Kyvykkyys puolestaan on toimintavalmiuksia ja niiden onnistunutta käyttämistä. Yhteisöllisyys on ihmisten perustava tarve olla ja toimia muiden kanssa.

Toinen filosofinen tausta UBA-ajattelulla on Amartya Senin kehittämä kyvykkyysteoria (capability), jossa hyvinvoinnin edellytyksenä on ihmisen toimintakyvyn kehittyminen. Hyvinvointi on kyky, ei niinkään joitain ulkopuolelta annettavaa. Senin teoria on yhdistettävissä mahdollisuuksien tasa-arvon käsitteeseen. Se kiinnittää huomion yhtäläisin mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa.

Uuden yhteiskuntapolitiikan keskiössä on ihminen. Tästä lähtökohdasta voidaan johtaa koko joukko toimenpiteitä, joilla kansalaisia vahvistetaan. Tarvittavia toimenpiteitä voidaan hahmottaa kehittämälläni aktiivisen kansalaisen mallilla (katso viite lopussa). Ihmisen toimintavalmiudet muodostuvat kolmenlaisista tekijöistä:

1. Osaaminen ja kyvykkyydet
2. Motivaatio ja kannustimet 
3. Toimintamahdollisuudet

Osa ihmisen kyvyistä on geneettisiä, mutta osaamista voidaan jatkuvasti kehittää oppimalla uusia asioita ja taitoja. Digitalisaatio asettaa uudenlaisia osaamisvaatimuksia, joiden puute johtaa usein työelämästä putoamiseen. Tämän takia elinikäinen oppiminen, mentorointi, ohjelmointi, digilukutaito, henkilökohtaiset digitukihenkilöt yms. tulevat aivan keskeiseksi osaksi oppivaa yhteiskuntaa. Osaamisen kehittämisen tulee koskea koko väestöä ikään katsomatta. Myös seniorit haluavat ja voivat olla aktiivisia kansalaisia, mutta heidän kohdallaan digiyhteiskunnan ”käyttöliittymän” tulee ottaa huomioon ihmisten fyysiset ja mentaaliset rajoitteet. Digiyhteiskunnan tulee olla adaptiivinen erilaisia käyttäjäryhmiä ja tarpeita kohtaan.

Motivaatio- ja kannustintekijä jätetään usein huomiotta, vaikka se on aivan olennainen tekijä ihmisen halulle olla mukana ja toimia aktiivisesti. Perustulon suurimpia ongelmia on, että siinä ei ole mitään elementtejä, jotka lisäisivät ihmisen kiinnostusta toimia ja kehittää itseään. Yleisemminkin koko nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on laiminlyönyt motivaatiotekijän.

Periaatteessa sosiaaliturvajärjestelmä on verrattain antelias ja turvaa toimeentulon ja asumisen. Ongelma on siinä, että ihminen jätetään oman onnensa nojaan kannustamatta häntä ratkaisemana ongelmiaan ja tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Aktiivisuutta vaativat perustulon sovellukset eivät myöskään paranna tilannetta, koska ne eivät synnytä aitoa motivaatiota itsensä kehittämiseen. Motivaatiota lisää ehkä tehokkaimmin osallistuminen yhteisöllisiin tapahtumiin ja yhteistyöhön. Tässä järjestöillä on suuri tehtävä.

Toimintamahdollisuudet ovat hyvin paljon kiinni yhteiskunnan toimenpiteistä. Tarvitaan yhteisiä tiloja harrastuksiin ja työtoimintaan, työhuoneita taiteilijoille, käsityöläisille ja pienyrityksille, ilmaista pääsyä verkkoon, kirjastoja, laboratorioita, kopiokoneita ja 3D-tulostimia. Hyvin merkittävässä osassa tulevat olemaan digitaaliset palvelualustat, joiden kautta voi hoitaa monenlaisia asioita, myydä osaamistaan ja tuotteitaan, hakea palveluja jne. Hyvin mielenkiintoisa toimintamahdollisuuksia liittyy ilmaiseen dataan ja yhteisöllisessä käytössä oleviin datan analyysityökaluihin ja tekoälyohjelmiin.

Onko aktiivinen kansalainen politiikan ufo?

Anu Kantola kirjoittaa haastavasti aktiivisesta kansalaisuudesta Helsingin Sanomien kolumnissa 21.11.2017:

”Aktiivinen kansalainen on aina ollut Suomessa politiikan ufo: vieras ulkoavaruudesta, jonka olemassaoloon harva todella uskoo. Meikälaisen valtioviisauden perusidea on ollut, että kansaa on syytä kaitsea vahvojen johtajien johdolla.”

On tärkeää, että aktiivisesta kansalaisesta puhutaan. En silti jaksa olla yhtä pessimistinen kuin Anu tässä kolumnissa. Suomessa on vahva kansalaistoiminnan perinne niin alkiolaisuudessa kuin työväenliikkeessäkin. Suomi on talkootoiminnan ihmemaa ja järjestökenttämme on uskomattoman laaja. Uusi kaupunkilaisuus nostaa päätään esimerkiksi Kalliossa ja täällä keksitään ravintolapäivän kaltaisia yhteiskunnallisia innovaatioita.

Mutta siinä Anu on oikeassa, että aktiivinen kansalaisuus ei kuulu puolueiden ohjelmaan ja näkyy vielä vähemmän hallitusten agendassa. Tämä on todellinen ongelma, joka estää uudistamasta yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa ei voi kehittää ottamatta ihmisiä mukaan. Hallinto panostaa vain rakenteiden muuttamiseen ja sitä ohjaa säästäminen ja tehokuuden kasvattaminen. Jos ihminen olisi keskiössä, niin uudistusten ytimessä olisi ihmisten kannustaminen osallistumaan, toimintamahdollisuuksien parantaminen ja edellytysten luominen ihmisten omaehtoiselle toiminnalle erityisesti kouluja ja opetusta kehittämällä. Nämä olisivat parhaita lääkkeitä työttömyyden torjuntaan, syrjäytymisen estämiseen ja SOTE-kulujen hallintaan.

”Utopian Basic Assets”?

Entä jos UBA onkin utooppinen filosofia? Onko uskottavaa, että julkiset voimavarat saataisiin nykyistä laajemmin ihmisten käyttöön ja ihmistä palvelemaan? Entä jääkö ”avain sektori” vain marginaaliseksi osaksi kapitalistista järjestelmää? En tiedä.

Toisaalta tietyt ”objektiiviset” tendenssit näyttävät johtavan koti yhteiskäyttöisiä voimavaroja. Data tulee kaikkialta ja leviää kaikkialle, verkosto ovat globaaleja. Vaikka tietyt keskeiset infrastruktuurit kuten fyysiset verkot tai datakeskukset ovat usein yksityisessä omistuksessa, ne ovat kuitenkin kaikkien käytössä. Omistusoikeus ei ole enää se juttu vaan digitaalisten voimavarojen käytettävyys: ne ovat tulossa palveluiksi. Periaatteessa yhä useampi osaa ja haluaa kehittää ja hyödyntää omia ja yhteisiä voimavaroja itsensä, perheensä ja yhteisönsä hyväksi. Perusluonteeltaan digitaalinen talous on yhteiskunnallinen ja ristiriidassa voimavarojen keskittymisen kanssa. Tällaisesta asetelmasta Marx ennustaisi omistussuhteiden kumousta.

Yhteiskunta ei kuitenkaan muutu ilman politiikkaa. Vain politiikalla voidaan ”utopiasta” tehdä todellisuutta. Oma tuntumani on, että UBA-henkinen ajattelu on jo saanut jalansijaa niin Suomessa kuin muuallakin. Tästä on esimerkkinä IFTF:n äskettäin julkaisema manifesti ja siihen liittyvä toiminta-ohjelma. Sen mukaan ensimmäisiä askeleita on luoda yhteisöjä tai verkostoja, joissa pohditaan UBS:ää, suunnitellaan konkreettisia ratkaisuja ja testataan niitä kokeiluhankkeilla.

Suomessa kansalaiskeskeistä ja voimavaroja kehittävää uudistamispolitiikkaa hahmotellaan monissa ajatushautomoissa kuten Demos Helsingissä ja Sitrassa. Puolueet eivät ole vielä heränneet tähän, mutta aktiivinen kansalainen on jo kolkuttamassa ovella ja luomassa paineita poliittisen agendan uudistamiselle.

  

Antti Hautamäki: ”Hyvä elämä kansalaistenSuomessa”, teoksessa Kimmo Kajaste (toim.), Suomalainen mahdollisuus, Näkökulmia hyvinvointimme tulevaisuuteen, Oy Edita Ab,  Helsinki 1997, s. 32-51.

Vaikuttavuuskäänne tiedepolitiikassa

Suomessa tiedepolitiikka on jäänyt tutkimus- ja innovaatiopolitiikan eristyneeksi saarekkeeksi. Kun TI-politiikalla pyritään uudistamaan yhteiskuntaa ja lisäämään sen kilpailukykyä, tiedepolitiikassa on kannettu huolta akateemisen tutkimuksen tasosta, ei sen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Vaikka tieteen suuri merkitys yhteiskunnalle on periaatteessa myönnetty, vaikuttavuuden lisäämiseksi ei ole tehty merkittäviä uudistuksia.

Mutta nyt näyttää siltä, että edessä on tiedepolitiikan ”vaikuttavuuskäänne” (impact turn). Tulin tähän johtopäätökseen, kun osallistuin Lundin ylipiston tutkijoiden ja Vinnovan edustajien vierailuun TEM:ssä elo-syyskuun vaihteessa. Se tarjosi erinomaisen tilaisuuden tutustua Ruotsin tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan ja vertailla sitä Suomessa käynnissä oleviin uudistuksiin. Molemmissa maissa on tehty ja tehdään parhaillaan merkittäviä uudistuksia korkeakoulujärjestelmässä ja yliopistojen tehtäviä arvioidaan uudelleen. Kummankin maan innovaatiopolitiikkaa on juuri arvioitu. OECD:n maaraportti ilmestyi Ruotsissa viime vuonna ja Suomessa tänä vuonna. Niissä on paljon samansuuntaisia suosituksia painottaen yliopistojen tutkimuksen laadun turvaamista mutta myös yliopistojen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen voimistamista.

Ruotsissa hyväksyttiin viime vuonna uusi Tutkimus- ja innovaatiolaki, joka perään kuuluttaa yhteistyötä yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemissa. Tämän lain seurauksena Ruotsissa on käynnistetty uusi Innovaatiokumppanuus-ohjelma ja jo aiemmin aloitettua Strategista innovaatio-ohjelmaa jatketaan. Ruotsin uusia linjauksia perustellaan viitaten järjestelmämuutoksen (innovation for system transition) tarpeeseen ja käsitteeseen. Kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitettä ei enää käytetä. Uudessa ajattelussa painotetaan tieteen ja teknologian käyttöä yhteiskunnallisten tarpeiden kohtaamisessa sekä kestävän kehityksen että yhteiskunnallisen eroarvoisuuden ongelmien ratkaisemisessa.

Suomen TI-politiikan taustalla on kymmenen vuotta jatkunut taantuma, joka on vasta nyt helpottamassa. Meillä on suuri tarve lisätä talouskasvua ja parantaa työllisyyttä. Hallituksen kasvuagendan mukaisesti TI-politiikkaa ollaan uudistamassa. Tutkimus- ja innovaationeuvosto on viimeistelemässä TI-politiikalle visiota ja tiekarttaa, jota on valmisteltu laaja-alaisesti ja avoimesti. Tämän vision mukaan Suomi on paras ja osaavin innovaatio- ja kokeiluympäristö. Tätä varten on kehitettävä ”osaamisalustoja ja kasvuekosysteemejä”. Kannattaa panna merkille kokeiluympäristön tuominen visiotasolle. Samaan aikaan valmistuu OKM:n vetämänä koulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. Tämän vision laatimiseen ovat myös korkeakoulut osallistuneet. Siinä korostetaan parempaa laatua, suurempaa vaikuttavuutta ja kansainvälistä kilpailukykyä. Visiotyössä on kannettu huolta yhteiskunnan tarvitseman osaamisen ja asiantuntemuksen turvaamisesta.

Hallitus on tänä keväänä tehnyt merkittäviä rahoitusratkaisuja, joilla edistetään ylipistojen ja elinkeinoelämän yhteistyötä. Suomen Akatemia käynnistää Lippulaiva-ohjelman, jonka tavoitteena on yhdistää huippututkimus ja tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tavalla, joka ei ole ollut tyypillistä Akatemian hankkeille. Tekesin ja Finpron yhdistäminen Business Finlandiksi vuoden 2018 alusta on suuri rakenteellinen uudistus. Molempien organisaatioiden tehtävät ja osaaminen täydentävät toisiaan. Samalla uudistetaan yliopistoille suunnattua rahoitusta avaamalla kaksi uutta instrumenttia. Co-creation on tarkoitettu tukemaan tutkimusideoiden kehittämistä yhdessä yritysten kanssa. Co-innovation rahoituksella tuetaan tutkimusorganisaatioiden ja yritysten ratkaisujen yhteiskehittämistä ja niiden kaupallistamista. Molemmissa instrumenteissa yliopistoilta vaaditaan todellista yhteistyötä yritysten kanssa. Menestykselliseksi osoittautunutta Tutkimusideoista uutta tietoa ja liiketoimintaa (TUTL) rahoitusta jatketaan. Käytännössä Tekes ei enää rahoita yliopistojen omia tutkimushankkeita.

Tekesin uudet rahoitusinstrumentit kannustavat yliopistoja yhteisluomiseen yritysten kanssa. Lineaarinen teknologian siirtämisen malli ei enää toimi olosuhteissa, joissa yritykset kohtaavat täysin uusia, monimutkaisia ongelmia. Niihin ei tutkijoilla ole tarjota valmiita ratkaisuja. Yhteisluomisessa tutkijat ratkovat yhdessä yritysten kanssa ongelmia. Tätä toimintamallia on menestyksellä kokeiltu tänä keväänä Helsingin yliopiston kehittämishankkeessa. Toimintamallin omaksuminen on iso haaste tutkijoille, mutta yhä useammat ovat halukkaita yhteistyöhön, ei vähiten sen takia että oman tutkimuksen hyödyllisyys motivoi myös tutkijoita.

Sekä Ruotsin että Suomen viimeaikaisten reformien ja ohjelmien näkökulmasta ei voi pitää liioiteltuna puhetta yliopistojärjestelmässä tapahtuvasta ”vaikuttavuuskäänteestä”. Yliopistojen menestys ei ole enää kiinni vain huippututkimuksesta vaan myös niiden kyvystä ratkaista isoja haasteita ja tukea yhteiskunnan uudistumista. Tutkimus ei voi tapahtua ”norsunluutornissa” vaan elävässä vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa kohdaten sen ongelmat. Yliopistojen budjettirahoituksessa ei vaikuttavuudella ole vielä painoarvoa, mutta yliopistojen strategioissa vaikuttavuus on jo vahvasti esillä. Vaikuttavuuskäännöksen toteutuminen edellyttää nyt yliopistoilta uudenlaista ajattelua ja kaikkien tehtävien tasapainoista kehittämistä – mukaan lukien ”kolmaskin” tehtävä.