Hallituksen koronastrategia ei avaudu kansalaisille!

Julkisuudessa hallitusta on arvosteltu koronastrategian epäselvyydestä ja tuotu esiin hallituksen ja THL:n väitetyt erimielisyydet. Pääministeri  Sanna Marin on ilmoittanut, että hallituksen tavoitteena on estää viruksen leviäminen yhteiskunnassa, kun taas THL:n mielestä järkevintä olisi hillitä taudin leviämistä pyrkimättä lopettamaan täysin taudin leviämistä. Oma tulkintani on, että hallituksen ja THL:n linjauksissa ei ole olennaista eroa. Torjunnan edellyttämillä rajoitustoimilla on kova taloudellinen ja yhteiskunnallinen hinta. Tämä asia on hallitukselle tietysti täysin selvä ja Marinin mukaan hallitus tarkastelee tilannetta kokonaisuutena ottaen huomioon esimerkiksi rajoitustoimien taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset. Tältä kannalta katsoen ei ole uskottavaa, että hallituksen tavoittelisi leviämisen täydellistä pysäyttämistä.

Sen sijaan hallituksen viestinnässä on nähtävissä tiettyä epävarmuutta. Se johtuu osittain siitä, että tiedot koronaviruksesta ovat olleet epävarmoja ja koko ajan tulee uuta tietoa. Mutta uskon, että se johtuu vielä enemmän siitä, että on vaikea kertoa kansalaisille, että koronaepidemian hoidossa ei ole hyviä vaihtoehtoja, on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Tehtiin mitä tahansa, aina ihmisiä sairastuu ja kuolee. Aina joudutaan punnitsemaan erilaisten toimenpiteiden kustannuksia. Tämä ei tarkoita, että ihmiselämää mitattaisiin rahalla (vrt. Paul Lillrankin laskelmat). On varmaan myös niin, että punnitsemisesta puhuminen tulkittaisiin sosiaalisessa mediassa kyynisyydeksi ja välinpitämättömyydeksi sairaita ja kuolevia kohtaan. On helpompi sanoa, että kukaan ei saisi kuolla koronaviruksen takia. Niin ei saisikaan, kaikille tämä on selvää. Mutta tämä ei ole vielä strategiaa.

Hallituksessa tiedetään hyvin, että on useita vaihtoehtoisia strategioita koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi. Niillä kaikilla on erilaiset vaikutukset tartuntoihin ja tehohoidon tarpeeseen, mutta niillä on myös taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Näitä kaikkia on tarkasteltava yhdessä. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että toimenpiteiden vaikutukset ovat aina epävarmoja ja ne toteutuvat vain tietyillä todennäköisyyksillä. Todennäköisyyksiä joudutaan arvioimaan erilaisilla malleilla. Mutta koronastrategiaa ei voi rakentaa pelkästään tällaisen asiantuntijatiedon varaan. Päätös siitä, kuinka paljon painotetaan tartunnan saaneiden määrää suhteessa toimenpiteiden taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, on aidosti poliittinen kysymys. Tämä ei ole tullut hallituksen viestinnässä tarpeeksi hyvin esiin.

Hallituksen pulmatilannetta voidaan analysoida päätöksentekoteorian avulla. On useita mahdollisia koronastrategioita ja niillä on hyvin erilaiset vaikutukset. Hallitukset joutuvat  valitsemaan koronastrategiansa punnitsemalla niiden vaikutuksia. Tämä voidaan tehdä erittelemällä vaikutuksia erilaisten muuttujien avulla. Suomessa on ollut esillä ainakin neljän muuttujaa (muuttujia on todellisuudessa paljon enemmän): tartunnan saavien määrä (T); tehohoitopaikkojen tarve (H); kansantaloudelliset menetykset (K) ja sosiaaliset menetykset (S). Näihin sosiaalisiin menetyksiin
pitää sisällyttää myös rajoitusten oikeudelliset seuraukset, kuten liikkumisvapauden rajoittaminen.

Jokainen strategia sisältää joukon toimenpiteitä, kuten suositukset etätyöstä, etäopetukseen siirtyminen, ravintoloiden sulkeminen, karanteenit, liikkumisen rajoittaminen jne. Nämä vaikuttavat tietyllä todennäköisyydellä valittuihin muuttujiin. Näitä vaikutuksia voidaan mallintaa eri tavoin ja tulokset riippuvat mm. käytettävissä olevasta datasta. Jo tähän mallintamiseen liittyy valintoja. Mutta valinnat liittyvät vielä selvemmin siihen, että muuttujia voidaan painottaa eri tavoin.

Esimerkiksi hallitus on viestinnässään painottanut terveysmuuttujia (T ja H). Lisäksi muuttujille voidaan asettaa tavoitearvoja ja ne vaikuttavat toisiinsa. Jos T halutaan nollaan, pitää ihmiset täydellisesti eristää ja sen aiheuttamat taloudelliset (K) ja sosiaaliset menetykset (S) olisivat hirvittävät. Jos tehohoitopaikkojen tarvetta (H) pitää rajoittaa esim. nykyisen kapasiteetin (noin 300 paikkaa) mukaan, niin silloin tartunnan saavien määrää (T) pitää nopeasti rajoittaa ja tämä juuri oli hallituksen strategia epidemian alussa. Jos valitaan joukkoimmuniteetti, niin tartunnan saavien määrän pitää olla suuri (Ruotsin strategia). Silloin  tarvitaan runsaasti tehohoitopaikkoja, mutta kansantaloudelliset menetykset (K) ovat pienempiä ja sosiaaliset menetykset (S) kohtalaisia (runsas kuolleiden määrä aiheuttaa sosiaalisia ongelmia) kuin hillitsemisstrategiassa. Päätöksentekoteoriasta voidaan tehdä se johtopäätös, että koronastrategian valinnassa on useita kohtia, joissa politiikka astuu mukaan: käytettävien mallien ja vaikutusmuuttujien (esim. T,H,K ja S) valinnassa ja niiden painoarvojen ja tavoitearvojen asettamisessa. 

Hallitus on nyt puun ja kuoren välissä. Halutaan viestittää, että tartuntoja ei saisi tulla lisää, mutta toisaalta myönnetään, että eristämisen taloudelliset ja sosiaaliset menetykset eivät saa kasvaa liian suuriksi. Kumpikin tavoite on sinänsä hyvä ja kannatettava. Koska kaikkea toivottavaa ei voi saada, hallitus on joutunut valitsemaan, miten asioita painotetaan. Sen sijan että viestitetään toisaalta-toisaalta tyyppisesti, hallituksen tulisi ilmoittaa selkeästi, että sen koronastrategia perustuu kokonaisharkintaan, jossa muuttujia painotetaan tietyllä tavalla. Tämä auttaisi ymmärtämään, miksi hallitus on päätynyt hybridistrategiaan: testaa, jäljitä, eristä ja hoida. Päätöksenteon avoimuus palvelisi strategiaan sitoutumista ja vähentäisi hallituksen aiheetonta kritiikkiä.