maanantai 18. toukokuuta 2020

Hallituksen koronastrategia ei avaudu kansalaisille!



Julkisuudessa hallitusta on arvosteltu koronastrategian epäselvyydestä ja tuotu esiin hallituksen ja THL:n väitetyt erimielisyydet. Pääministeri  Sanna Marin on ilmoittanut, että hallituksen tavoitteena on estää viruksen leviäminen yhteiskunnassa, kun taas THL:n mielestä järkevintä olisi hillitä taudin leviämistä pyrkimättä lopettamaan täysin taudin leviämistä. Oma tulkintani on, että hallituksen ja THL:n linjauksissa ei ole olennaista eroa. Torjunnan edellyttämillä rajoitustoimilla on kova taloudellinen ja yhteiskunnallinen hinta. Tämä asia on hallitukselle tietysti täysin selvä ja Marinin mukaan hallitus tarkastelee tilannetta kokonaisuutena ottaen huomioon esimerkiksi rajoitustoimien taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset. Tältä kannalta katsoen ei ole uskottavaa, että hallituksen tavoittelisi leviämisen täydellistä pysäyttämistä.
Sen sijaan hallituksen viestinnässä on nähtävissä tiettyä epävarmuutta. Se johtuu osittain siitä, että tiedot koronaviruksesta ovat olleet epävarmoja ja koko ajan tulee uuta tietoa. Mutta uskon, että se johtuu vielä enemmän siitä, että on vaikea kertoa kansalaisille, että koronaepidemian hoidossa ei ole hyviä vaihtoehtoja, on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Tehtiin mitä tahansa, aina ihmisiä sairastuu ja kuolee. Aina joudutaan punnitsemaan erilaisten toimenpiteiden kustannuksia. Tämä ei tarkoita, että ihmiselämää mitattaisiin rahalla (vrt. Paul Lillrankin laskelmat). On varmaan myös niin, että punnitsemisesta puhuminen tulkittaisiin sosiaalisessa mediassa kyynisyydeksi ja välinpitämättömyydeksi sairaita ja kuolevia kohtaan. On helpompi sanoa, että kukaan ei saisi kuolla koronaviruksen takia. Niin ei saisikaan, kaikille tämä on selvää. Mutta tämä ei ole vielä strategiaa.
Hallituksessa tiedetään hyvin, että on useita vaihtoehtoisia strategioita koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi. Niillä kaikilla on erilaiset vaikutukset tartuntoihin ja tehohoidon tarpeeseen, mutta niillä on myös taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Näitä kaikkia on tarkasteltava yhdessä. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että toimenpiteiden vaikutukset ovat aina epävarmoja ja ne toteutuvat vain tietyillä todennäköisyyksillä. Todennäköisyyksiä joudutaan arvioimaan erilaisilla malleilla. Mutta koronastrategiaa ei voi rakentaa pelkästään tällaisen asiantuntijatiedon varaan. Päätös siitä, kuinka paljon painotetaan tartunnan saaneiden määrää suhteessa toimenpiteiden taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, on aidosti poliittinen kysymys. Tämä ei ole tullut hallituksen viestinnässä tarpeeksi hyvin esiin.
Hallituksen pulmatilannetta voidaan analysoida päätöksentekoteorian avulla. On useita mahdollisia koronastrategioita ja niillä on hyvin erilaiset vaikutukset. Hallitukset joutuvat  valitsemaan koronastrategiansa punnitsemalla niiden vaikutuksia. Tämä voidaan tehdä erittelemällä vaikutuksia erilaisten muuttujien avulla. Suomessa on ollut esillä ainakin neljän muuttujaa (muuttujia on todellisuudessa paljon enemmän): tartunnan saavien määrä (T); tehohoitopaikkojen tarve (H); kansantaloudelliset menetykset (K) ja sosiaaliset menetykset (S). Näihin sosiaalisiin menetyksiin
pitää sisällyttää myös rajoitusten oikeudelliset seuraukset, kuten liikkumisvapauden rajoittaminen.

Jokainen strategia sisältää joukon toimenpiteitä, kuten suositukset etätyöstä, etäopetukseen siirtyminen, ravintoloiden sulkeminen, karanteenit, liikkumisen rajoittaminen jne. Nämä vaikuttavat tietyllä todennäköisyydellä valittuihin muuttujiin. Näitä vaikutuksia voidaan mallintaa eri tavoin ja tulokset riippuvat mm. käytettävissä olevasta datasta. Jo tähän mallintamiseen liittyy valintoja. Mutta valinnat liittyvät vielä selvemmin siihen, että muuttujia voidaan painottaa eri tavoin.
Esimerkiksi hallitus on viestinnässään painottanut terveysmuuttujia (T ja H). Lisäksi muuttujille voidaan asettaa tavoitearvoja ja ne vaikuttavat toisiinsa. Jos T halutaan nollaan, pitää ihmiset täydellisesti eristää ja sen aiheuttamat taloudelliset (K) ja sosiaaliset menetykset (S) olisivat hirvittävät. Jos tehohoitopaikkojen tarvetta (H) pitää rajoittaa esim. nykyisen kapasiteetin (noin 300 paikkaa) mukaan, niin silloin tartunnan saavien määrää (T) pitää nopeasti rajoittaa ja tämä juuri oli hallituksen strategia epidemian alussa. Jos valitaan joukkoimmuniteetti, niin tartunnan saavien määrän pitää olla suuri (Ruotsin strategia). Silloin  tarvitaan runsaasti tehohoitopaikkoja, mutta kansantaloudelliset menetykset (K) ovat pienempiä ja sosiaaliset menetykset (S) kohtalaisia (runsas kuolleiden määrä aiheuttaa sosiaalisia ongelmia) kuin hillitsemisstrategiassa. Päätöksentekoteoriasta voidaan tehdä se johtopäätös, että koronastrategian valinnassa on useita kohtia, joissa politiikka astuu mukaan: käytettävien mallien ja vaikutusmuuttujien (esim. T,H,K ja S) valinnassa ja niiden painoarvojen ja tavoitearvojen asettamisessa. 
Hallitus on nyt puun ja kuoren välissä. Halutaan viestittää, että tartuntoja ei saisi tulla lisää, mutta toisaalta myönnetään, että eristämisen taloudelliset ja sosiaaliset menetykset eivät saa kasvaa liian suuriksi. Kumpikin tavoite on sinänsä hyvä ja kannatettava. Koska kaikkea toivottavaa ei voi saada, hallitus on joutunut valitsemaan, miten asioita painotetaan. Sen sijan että viestitetään toisaalta-toisaalta tyyppisesti, hallituksen tulisi ilmoittaa selkeästi, että sen koronastrategia perustuu kokonaisharkintaan, jossa muuttujia painotetaan tietyllä tavalla. Tämä auttaisi ymmärtämään, miksi hallitus on päätynyt hybridistrategiaan: testaa, jäljitä, eristä ja hoida. Päätöksenteon avoimuus palvelisi strategiaan sitoutumista ja vähentäisi hallituksen aiheetonta kritiikkiä. 

torstai 30. huhtikuuta 2020

Koronavirus ja uusi normaali - mihin olemme menossa?



Minua on koko koronapandemian ajan askarruttanut, miten selviämme viruksen aiheuttamasta kriisistä. Tässä blogissa esittelen havaintojani ja viittaan kiinnostaviin analyyseihin ja lähestymistapoihin. 
Koronaepidemia pistää monia asioita uusiksi. On oikeutettua ajatella, että epidemian jälkeen syntyy uusi normaali; paluuta vanhaan ei ole. Nyt on tärkeätä että yritämme ymmärtää, mistä on kysymys ja mitä on tapahtumassa. Julkisuudessa on esitetty turhauttavan spekulaation rinnalla hienoja ja syvällisiä analyysejä. Monet niistä korostavat että meidän on tehtävä vaikeitakin valintoja. 
Koko keskustelua koronan jälkeisestä ajasta vaivaa kaiken tiedon epävarmuus. Meillä on paljon arvauksia ja spekulaatioita, vähän kiistattomia faktoja. Ennakointi on äärimmäisen vaikeaa näissä olosuhteissa. Mutta muutakaan keinoa ei ole. Ennakoinnin ongelmana on, että ongelmat jotka nyt ovat silmien edessä, saavat kaiken huomion, mutta rajoittunut näkökykymme estää meitä näkemästä todellisia pitkän aikavälin muutoksia.

Mustat joutsenet ja asiantuntemus

Yksi analyysikehikko on Talebin teoria mustista joutsenista (N.N.Taleb, Musta Joutsen, Terra Cognita, 2007). Käsite viittaa siihen, että näemme vain valkoisia joutsenia. Mutta sitten löytyykin musta joutsen, joka pistää tavalliset oletuksemme romukoppaan. Mustat joutsenet ovat ennakoimattomia ja hyvin epätodennäköisiä tapahtumia. Niiden todennäköisyyttä ei voi laskea koska niiden olemassaoloa ei tiedetä ennen niiden esiin tulemista. Mustat joutsenet ”jymäyttävät” meitä. Talebin mukaan melkein kaikki maailmaa suuresti muuttaneet tapahtumat ovat olleet mustia joutsenia (uskonnot, uudet teknologiat, Laser, Internet, lentokonetörmäykset WTC:n torneihin jne.). Nyt jotkut ovat esittäneet että koronaepidemiaa ei voi pitää mustana joutsenen, koska monet ovat ennakoineet SARSin ja muiden epidemioiden perusteella että uusi epidemioita tulee. (Väitetään että koronaviruksen todennäköisyys oli 1.) Pidän tätä argumenttia heikkona. Ensinnäkin kukaan ei ole kyennyt ennakoimaan minkälainen virus on ja milloin se tulee. Toiseksi koronaepidemia on paljon enemmän kuin virus: epidemia koskee kaikkia maita, tapaa miljoonia, aiheuttaa kansatuotteen rajun pudotuksen, synnyttää suunnattomasti työttömyyttä ja ajaa yrityksiä konkurssin ja ennen kaikkea pakottaa valtion rajoittamaan ihmisten liikkumista ja kokoontumista. Tällainen epidemia on musta joutsen. 
Talebilla on mielenkiintoinen väite siitä, että ne, jotka onnistuvat estämään mustien joutsen tuhovaikutukset, jäävät usein tuntemattomiksi sankareiksi. Talebilla on kuvaava esimerkki siitä, miten vaikeata on torjua mustia joutsenia. Ajatellaan että joku olisi ennakoinut muslimien hyökkäyksen lentokoneilla WTC:n torneihin (9/11) ja esittänyt että kaikki lentomatkustajat pitää aina tarkastaa, lentokoneiden ohjaamot on kyettävä lukitsemaan luodin kestävillä ovilla yms. On hyvin epätodennäköistä että tämä näkijän ehdotuksiin olisi suostuttu. Ja kuitenkin nämä toimet olisivat luultavasti estäneet tuhoisan hyökkäyksen.
Riippumatta siitä onko koronapandemia musta joutsen vai ei, pidän merkittävänä Talebin huolta Mustan Joutsenen ”sokeudesta”. Tällä hän tarkoittaa mustan joutsenen merkityksen aliarvioimista ja jonkin erityisen ajoittaista yliarviointi. Erityisen yliarviointi seuraa helposti siitä, että elämme vahvistusharhan vallassa. Kun tiettyä asiaa toistetaan ja toistetaan kaikilla kanavilla, siitä tulee epäilyksen ulkopuolella olevaa ”faktaa”: emme enää näe muuta. Luotamme informaatioon ja kadotamme todellisen tiedon. 
Taleb varoittaa meitä erityisesti sanomalehtien haitallisesta vaikutuksesta ja asiantuntijoiden mielipiteistä. Asiantuntijoita on kahta tyyppiä: niitä joilla on ”ylimieli (jonkinlaisen) pätevyyden kanssa” ja niitä joilla on ”ylimieli sekoittuneena pätemättömyyteen”. No tämä on ehkä ylimielistä arvostelua. Useimmiten argumentoidaan pikemminkin, että pandemia on palauttanut tieteen kunniaan ja lisännyt luottamusta tieteeseen ja todellisiin asiantuntijoihin. Tiedekriittiset populistit ovat nyt puolestaan harvinaisen hiljaa. Nähtäväksi jää merkitseekö pandemia ”totuuden jälkeisen ajan” päättymistä. Se mikä pistää silmään sosiaalisessa mediassa on viruksiin ja niiden leviämiseen ja torjumiseen liittyvien ”asiantuntijoiden” suuri määrä. On myös huomattava vakavasti otettavien asiantuntijoiden (alan erikoislääkärit ja professorit, THL:n asiantuntijat) erimielisyydet, jotka koskevat lähes kaikkia epidemiaan liittyviä kysymyksiä. Tiede ei anna varmoja, yksikäsitteisiä vastauksia!
Koronaepidemia on osoittanut meille yhteiskunnan kompleksisuuden. Asiat liittyvät toisiinsa  yllättävillä tavoilla, joka paljastuvat kun jotkut osat alkavat toimia uusilla tavoilla. Kun ravintolat suljetaan, niille raaka-aineita tuottavat maatilat ajautuvat vaikeuksiin ja niiden tarve hankkia lannoitteita loppuu. Kun koulut suljetaan, perheväkivalta kasvaa.  Tällaista kompleksista keskinäisriippuvaa järjestelmää on erittäin vaikea hallita ja muuttaa. Jokainen asiantuntija näkee tästä kompleksista vain yhden tai muutaman aspektin. Siksi kokonaiskuvaa on äärimmäisen vaikea muodostaa.

Valtion rooli kirkastuu

Koronapandemian torjunta on vakuuttavasti osoittanut valtiovallan ja julkisen hallinnon suuren merkityksen yhteiskunnan ylläpitämiselle. Yritykset eivät mitenkään pysty estämään virusten leviämistä; siihen tarvitaan  valtiokoneistoa, jolla on oikeus rajoittaa kansalaisten ja yritysten toimintaa. Valtiolla on tukenaan poliisi, armeija ja oikeuslaitos. 
Vain valtiovalta voi lainaotollaan, takuillaan ja rahan jakamisella estää talouden romahtamisen, tuhansien yritysten kaatumisen ja satojen tuhansien työttömyyden. Normaaleina aikoina valtiovalta voi pysytellä taka-alalla ja antaa yhteiskunnallisten prosessien kuten markkinoiden hoitaa asioita mahdollisimman pitkälle. Silloin valtiovallan rooli on enemmän mahdollistaja kuin ohjaaja. 
Pandemian aiheuttama demokraattisten oikeuksia kaventaminen voi olla perusteltua taudin leviämisen hillitsemiseksi, mutta siihen liittyy vaaramomentteja. Rajoituksia voidaan liioitella ja tehdä liian keveillä perusteilla. Suomessa valtuuslain säätämisen ehdot ovat kuitenkin tiukat: vain aivan välttämättömät rajoitukset taudin leviämisen estämiseksi voidaan hyväksyä. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa viime vuonna hyväksytyt tiedustelulait, jotka vaativat perustuslain muuttamisen, koska niissä puututaan luottamuksellisen viestin suojaan kansallisen turvallisuuden nimissä. Suurempi vaara väärinkäytöksiin on epädemokraattisissa maissa, joissa rajoituksia käytetään vallan vahvistamiseen ja kritiikin tukahduttamiseen. Näissä maissa poikkeustilasta tuhkaa tulla pysyvä.
Kansalaisen oikeuksien rajoittamiseen liittyy filosofinen keskustelu vapauden ja turvallisuuden suhteista. Aina joudutaan kysymään, kuinka paljon vapauksia on rajoitettava tietyn tasoisen turvallisuuden aikaansaamiseksi. Esimerkkejä arjesta: tupakointi julkisissa tiloissa on kiellettyä, turvavöitä on käytettävä autoissa, tietyt rokotukset ovat pakollisia, lentokoneisiin päästään vain turvatarkastuksen kautta, suojateillä suojellaan jalankulkijoita, sähköjä saavat asentaa vain laillistetut sähkömiehet. Pohjoismaiseen yhteiskuntamalliin kuuluu suuri yksinvapaus mutta myös ihmisten suojelu. Turvallisuuden ja vapauden yhteensovittamisessa on eroja puolueiden välillä: perinteinen vasemmisto painottaa turvallisuutta ja oikeisto vapauksia. Mutta kuten Harari korostaa, on täysin mahdollista ylläpitää samaan aikaan turvallisuutta ja vapautta (New York Times 20.3.2020). Erityisesti näin on terveyden kohdalla.
Tämä uusimman pandemian tapauksessa on ensimmäisen kerran ryhdytty tehokkaasti torjumaan viruksen leviämistä digitaalisella teknologialla. Erityisestä kiinnostusta on herättänyt uudenlaiset sovellukset, joilla seurataan henkilöiden kohtaamisia bluetooth-yhteyden perustella. Näin saadaan selville keihin tartunnan saanut henkilö on ollut lähiyhteydessä ja näihin voivat terveysviranomaiset olla yhteydessä. Tämä auttaa tunnistamaan viruksen leviämisketjuja. Kun tähän seurantaan liittyy vielä virustestit, pystytään luultavasti estämään taudin leviämistä tehokkaammin kuin liikkumisen ja kokoontumisen rajoituksilla – näin on etenkin kun tauti on savuttanut lokaalin maksimin. Näissä sovelluksissa ei ole paikannusta ja niiden käyttö on vapaaehtoista.
Mutta uutta jäljittämisteknologiaa käytetään myös tavoilla, jotka vaarantavat yksityisyyden ja antavat viranomaisille keinot kontrolloida ihmisten liikkumista ja tekemisiä. Esimerkiksi Iranissa on käytössä sovelluksia jotka paljastavat viranomaisille ketkä ovat kanssakäymisessä ja missä. Näin pystytään paljastamaan homoseksuelleja ja rankaisemaan heitä. Kiinan laaja seurantajärjestelmä, jossa on mm. tehokas kasvojen tunnistus, on itsessään uhka yksilön vapaudelle. Demokraattisten valtioiden kansalaisten tulee vaatia riittävää yksityisyyden suojaa kaikilta teknologioilta, riippumatta niiden hyvästä tarkoituksesta.  

Globalisaatio ja kansainvälinen yhteistyö

Globalisaation keskeisiä piirteitä ovat vapaa liikkuvuus ja keskinäinen riippuvuus. Juuri nämä piirteet selittävät miten koroviruksesta kasvoi pandemia. Koronaepidemia on tuonut esiin jännitteitä kansainvälisissä suhteissa. Monet maat ovat sulkeneet rajojaan ja pyrkineet rajoittamaan kriittisten tarvikkeiden vientiä. Oma maa ensin -asenne on voimistunut. Tämä suuntaus on ollut näkyvissä jo pidemmän aikaa, etenkin Yhdysvaltojen politiikassa. Yhdysvallat perusteli irtisanoutuminen Pariisin ilmastosopimuksesta sillä että sopimus on epäedullinen Yhdysvalloille ja rajoittaa tarpeettomasti energiaan liittyvää liiketoimintaa. Yhdysvallat on uhannut myös erota WHO:sta vedoten siihen että WHO on myötäillyt Kiinaa ja toisaalta lykännyt pandemiajulistustaan liian pitkälle ja näin on syyllinen pandemina leviämiseen. Kiina puolestaan salasi aluksi epidemian ja se pääsi leviämään nopeasti Wuhanissa ja sieltä muualle Kiinaan. Nyt kun Kiina näyttää pääsevän epidemiasta eroon, se on tehnyt selviämisestään propagandavaltin. Lisäksi Kiina on maailman suurin hengityssuojaimien ja muiden turvavarusteiden valmistaja ja se käyttää tätä tehokkaasti oman asemansa ja maineensa parantamiseen. 
Harari on tuonut esiin tarpeen valita yhteistyön ja vastakkainasettelun välillä kansainvälisissä suhteissa (New York Times 20.3.2020). Eristäydytäänkö vai rakennetaanko globaalia solidaarisuutta? On selvää että covid-19 viruksen kaltaisten pandemioiden torjuminen edellyttää tiivistä kansainvälistä yhteistyötä ja keskinäistä apua ja tukea. On sovittava yhdessä rajojen sulkemisesta, kansainvälisestä liikkumisesta, tietojen avoimesta jakamisesta, rokotteiden kehittämisestä yms. Yksi suurimmista globaaleista haasteista on miten pandemian aiheuttama talouden kriisi selätetään. Nyt valtiot ja keskuspankit käyttävät valtavia summia (puhutaan tuhansista miljardeista dollareista) rahaa yritysten pelastamiseen ja kansalaisten toimentulon turvaamiseen. Monet valtiot joutuvat ottamaan lisää lainaa, usein suuren velkataakan päälle. Keskuspankit painavat rahaa ja ostavat markkinoilta velkakirjoja. Emme tiedä aiheutuuko tästä suunnattomasta rahan tuotannosta valtava inflaatio, kansainvälisen talousjärjestelmän murtuminen vai velkaantuneiden kansallisvaltioiden sortuminen. 
On suuri vaara ajautua protektionismiin, joka tuhoaa kansainvälisen yhteistyön. Suurin kysymysmerkki on Yhdysvallat. Se on toiminut vuosikausia kansainvälisen yhteisön kehittämiseksi ja osoittanut johtajuutta. Mutta nyt Trumpin aikana maa on kääntynyt sisäänpäin ja asettunut jopa aikaisempia liittolaisiaan vastaan. Tämä koskee erityisesti Euroopan unionia, joka on joutunut tullisotaan Yhdysvaltojen kanssa. Tätä suuremmalla syyllä koko kansainvälisen yhteisön tulee rakentaa globaalia luottamusta ja pitää suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset sopimukset voimassa.  

Ilmastonmuutos

Kiinnostava kysymys opettaako pandemia meille jotain sellaista, jolla voidaan valmistautua ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutos tapahtuu vähitellen, ei kertarysäyksenä kuten viruksen leviäminen. Siksi siihen reagoiminen tapahtuu myöhässä: kun ei ole kriisiä, ei ole tarvetta koville toimenpiteille. Mutta ennemmin tai myöhemmin olemme tilanteessa, jossa ilmastokriisi vyöryy päällemme. Emme tiedä tuleeko se kuivuudesta ja viljelyyn sopivan maa-alan radikaalista vähenemisestä, vai hallitsemattomasta, kymmenien miljoonien ihmisten pakolaisuudesta, vai suurten kaupunkien joutumisesta tulvien valtaan vai kalakannan romahtamisesta vai mistä. Mutta se tulee. Silloin on otettava käyttöön kovat otteet. Vaikkapa merivartiot päivystävät kalastusvesillä ja vangitsevat rajoituksia rikkovat kalastajat ja takavarikoivat troolarit. Tai tehomaatalous ajetaan alas ja siirrytään pientiloihin. Tai yksityisautoilu kielletään. 
Mutta on myös mahdollista, että pandemia opettaa meille ilmastokriisin ennaltaehkäisyä: kansainvälistä yhteistyötä, globaaleja päästörajoituksia ja sitoutumista yhdessä kansainvälisten sopimusten velvoitteisiin jne. Tiedämme myös, että valtioilla on tarvittaessa käytössä vaikuttavia keinoja haitallisten ilmiöiden torjuntaan. 

Talouden toipuminen ja uusi globalisaatio

On mahdollista, että talous toipuu hyvin nopeasti ja patoutunut kysyntä purkautuu synnyttäen kasvupiikin. Mutta todellinen muutos voikin olla jotain aivan muuta. Vaikkapa että suuret marketit ja kauppakeskukset eivät enää toivukaan koska ihmiset ovat siirtyneet verkkokauppaan. Tai etätyö lisääntyy niin voimakkaasti, että monet yritykset eivät enää tarvitsee toimitilaa. Tai sitten globaalit arvoketjut rakennetaan pääosin kotimaisen tuotannon varaan. Kukaan ei tiedä mikä muuttuu! 
Yritysten välinen kilpailu tulee kiristymään epidemian päätyttyä. Osalla yrityksistä on resurssipulaa pandemian torjunnan aiheuttamien rajoitusten ja kysynnän romahtamisen takia. Tämä heikentää niiden kykyä tarttua uusiin mahdollisuuksiin. Osa kannattavistakin yrityksistä on mennyt ja saattaa mennä konkurssiin. Menetämme paljon hyvää osaamista ja yrityskantaa. Tässä toteutuu raa’alla tavalla ”luonnonvalinta”, jossa oikeudenmukaisuudella ei ole mitään osaa. Rahoituksen saatavuus nousua varten on kriittinen tekijä. 
Jonkinlaisen ”huoltovarmuuden” tai ”toimitusvarmuuden” takaaminen tulee olemaan yritysstrategioiden  tärkeä osa. Yritykset tarvitsevat myös puskureita tilapäisiä kysynnän notkahduksia silmälläpitäen. Esim. pienillä yrityksillä ei ole riittävää tasetta eikä likviditeettiä maksujen hoitamiseen. Pienten palveluyritysten on lähes mahdotonta saada lainaa ja lisäksi niiden kyky maksaa lainoja takaisin jälkikäteen on heikkoa. Vain suota tuki voi ne pelastaa.
Joudumme kysymään, riittääkö valtiolla vielä voimavaroja yritysten kehittämiseen ja uudistamiseen sen jälkeen kun yritysten pelastamiseen on käytetty miljardeja. Joka tapauksessa osaamisen ja innovaatioiden merkitys kasvulle on uudessa tilanteessa vähintään yhtä tärkeää kuin aikaisemminkin. Suomen innovaatiopolitiikka on ollut viime vuosina hapuilevaa ja linjatonta. Innovaatiot ovat jääneet sotu-uudistuksen, kiky-sopimusten ja maatalouspolitiikan jalkoihin. Yliopistojen rahoitusta on karsittu ja näin heikennetty yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. 
Innovaatiot ovat keskeisessä asemassa kun haetaan keinoja nousta pandemian aiheuttamasta talouskriisistä. Edessä olevan kovan kilpailun voittajia ovat ne yritykset, jotka kykenevät käyttämään voimavarojaan täysin uusilla tavoille. Tarvitaan uusia tuotteita ja palveluja mutta myös uudenlaista kansallista ja globaalia yhteistyötä. Uudet toimintatavat digitaalisessa globaalissa ympäristössä ovat välttämättömyys. Verkottuminen, kumppanuus ja ekosysteemit ovat avainkäsitteitä. 
Globaalien arvoketjujen haavoittuvuus on tullut selkeästi esiin. Periaate sijoittaa toimintojen edullisimpiin paikkoihin joudutaan arvioimaan uudestaan. Hajauttamiseen liittyy riskejä, jotka ovat paljastuneet pandemian aikana. Mm. monet maat laittavat omien yritysten tarpeet ulkomaisten yritysten tarpeiden edelle. Globalisaatio ei kuole pandemiaan. Uskon että syntyy Uusi Globalisaatio, joka perustuu vähemmän kansainvälisiin sopimuksiin ja enemmän toimijoiden suoraan verkottumiseen ja win-win-kumppanuuteen. Tässä verkottuneessa taloudessa yritysten on kyettävä asemoimaan itsensä arvoketjujen niihin osiin, joissa ne kykenevät tuottamaan parhaan lisäarvon. Suomen kaltaisessa korkean koulutustason maassa arvotuotannon tulisi perustua osaamiseen. Tällöin myös palkkatasot ovat suurempia ja Suomeen jää enemmän verotuloja kuin bulkkituotannosta.
Uusi globalisaatio asettaa suuret vaatimuksen yritysten uudistumiskyvylle. Yritysten johdon on kyettävä muodostamaan realistinen tilannekuva ja samalla oivaltamaan mitä markkinoita avautuu. Entistä enemmän tarvitaan markkina- ja asiakasohjautuvuutta. Uuden liiketoiminnan idea on sovittaa yhteen yrityksen osaaminen ja voimavarat ja uudet markkinamahdollisuudet. Parhaimmillaan tällainen ”matching”  johtaa aivan uudenlaisten tuotteiden ja palvelujen tarjoamiseen uusille asiakkaille. 
Jos näiden muutosten edessä mietitään julkisen innovaatiopolitiikan tehtäviä, niin etualalle nousee yritysten uudistumiskyvyn kehittäminen. Tässä tarvitaan valmennusta ja suoria kontakteja yrityksiin.  Sen sijaan painopisteajatteluun liittyy vaaroja. On ymmärrettävää että valtio haluaa suunnata yritystoimintaa oletetuille kasvualueille (bioteknologia, ympäristöteknologia, kuituteknologia, tekoäly jne.). Mutta narulla on paha työntää. Perusstrategian pitäisi olla, että vahvistetaan yritysten valmiuksia uudistua ja tarttua itse uusin mahdollisuuksiin.  Kukaan ei voi ennakoida, mitä kaikkea yritykset keksivät ja mitä uusia oivalluksia syntyy.  Julkiselle hallinnolle kuuluu rahoittaa tutkimus ja kehitystoimintaa, ennen kaikkea korkeakouluja. Tämä tuottaa uutta tietoa ja kompetensseja, joita yritykset voivat hyödyntää. 

Digitalisaatio

Pandemia on nostanut aivan uudella tavalla digitalisaation etualalle. Etätyöt ja sähköinen kauppa ottavat aimo harppauksen eteenpäin. Niihin liittyviä innovaatioita tarvitaan nopeasti. Koulujen etäopiskelu osoittaa opetusteknologian suuren merkityksen. Nyt opettajat, oppilaat ja heidän vanhempansa oppivat käyttämään uusi välineitä. Tämä avaa markkinoita uusille työkaluille ja digitaalisille sisällöille. 
Monella palvelualalla on kehitetty nopeasti uusi verkkoon perustuvia palveluja: etäkonsultaatiota, etähoitoa, kulttuuripuolella on järjestetty etäkonsertteja ja verkossa katsottavia baletti- ja kuoroesityksiä. Urheilu- ja liikuntajärjestöt ovat  tuottaneet etävalmennusta ja treeniohjelmia verkkoon. Näitä innovatiivisia uusia toimintamuotoja tulee esiin lähes päivittäin. Hätä keinot keksii. 
Oma lukunsa on videoneuvottelujen laaja käyttö pandemian aikana. Hyvin monet yritykset ja instituutiot ovat ottaneet käyttöön MS Teamsin tai muita vastaavia ryhmätyöohjelmistoja. Työkaluja täytyy kehittää lisää ja panostaa helppokäyttöisyyteen mutta myös tietoturvaan. 
Kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta pandemia on ollut mielenkiintoinen oppitunti. Tutkijat ovat saaneet ainutlaatuista dataa päästöjen vähenemisestä, vesien ja ilman saasteista, lentoliikenteen ja autoliikenteen vaikutuksista jne. Tämä uusi data pitää ottaa innovaatioiden kehittämisen tärkeäksi osaksi.  

Kapitalismi on rikki

Olemme kuulleet tämän väitteen useasti viime aikoina. Erityisesti yritysten kyvyttömyys ratkaista ilmastonmuutosta on herättänyt kritiikkiä. Yritykset nähdään osaksi ongelmaa, ei ongelman ratkaisijoina. Toisaalta ilmakehän lämpenemistä ei voida estää ilman uutta teknologia. Erityisen merkittävää on teknologia, jolla tuotetaan uusilla tavoilla energiaa.  Yrityksiä tarvitaan ilmastokriisin ratkaisemisessa, mutta kapitalismiin liittyvä kulutuskulttuuri suunta voimavaroja vääriin asioihin. Ehkä olemme nyt pandemian aikana oppineet, että vähemmälläkin tulee toimeen ja että iloa saa muustakin kuin shoppailusta: lasten kassa ulkoilemisesta, kulttuurista, peleistä, striimauksista jne.
Toinen kapitalistisen järjestelmän vinouma on kasvava eriarvoisuus niin maiden sisällä kuin maailmanlaajuisesti. Kuvio on kuitenkin monimutkaisempi. Kehitys muodostaa U-käyrän, jossa ääripäät (kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat) parantavat asemaansa, mutta keskiluokan asema heikkenee. Juuri keskiluokan tai alemman keskiluokan heikkenevä asema on ollut populismin kehto. Keskiluokan reaalinen tulotaso ei ole oikeastaan vuosikausiin merkittävästi parantanut. Lisäksi kansainvälinen kilpailu on ajanut monia perinteisen teollisuuden yrityksiä ja kokonaisia toimialoja ahdinkoon. Tähän syypääksi nähdään globalisaatio, jossa ”Kiina vie työpaikkamme”. Näin osittain onkin, mutta populismin takana on kulttuurisia tekijöitä. Kirjassaan Identity (2018) Francis Fukuyama väittään politiikan perustuvan nyt entistä enemmän identiteettien varaan. Jatkaen kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen(1992) aloittamaansa analyysiä, Fukuyama pitää ihmisille keskeisenä heidän saamaansa tunnustusta yhteisöltä. Tämä tunnustus (recognitition) voi liittyä paikkakuntaan, rotuun, kansallisuuteen, uskontoon tai vaikkapa sukupuoleen. Tunnustuksen tarpeesta tai oikeastaan sen riittämättömyydestä nousee Fukuyaman mukaan nationalismi. 

Eliitti ja kansa

Fukuyaman analyysi liittyy ennen kaikkea Yhdysvaltoihin, jossa katoavan teollisuuden työntekijät, pääasiassa valkoiset miehet, kokevat tulleensa petetyiksi. Heistä on tullut Trumpin kritiikittömiä kannattajia. Mutta myös Euroopassa vaikuttavat samanlaiset trendit. Osa kansaa kokee olevansa häviäjiä. Tätä tilannetta kuvaa Mereta Mazzarella osuvasti uudessa kirjassaan Emmekö voisi elää sovussa? (Tammi 2020). Hän viittaa David Goodhartin teokseen The Road to Somewhere. Goodhart jakaa ihmiset kahteen ryhmään, liikkuviin eli anywhere-ihmisiin ja jossakin-ihmisiin eli somewhere-ihmisiin.
Mazzarella kirjoittaa:
Anywhere-väki on korkeasti koulutettua, kielitaitoista, ainakin omissa silmissään edistyksellisistä eliittiä, joka on hyötynyt globalisaatiosta ja  viihtyy (tai ainakin uskottele viihtyvänsä) melkeimpä missä päin maailmaa tahansa. Somewhere-ihmiset puolestaan ovat kiintyneempiä ympäristöönsä ja tuttuihin sosiaalisiin ympyröihinsä ja arvostavat jatkuvuutta, turvallisuutta ja perinteitä enemmän kuin muutosta.” (s. 43-44)
Goodhart väittää, että anywhere-ihmiset ovat jo pitkään ylimielisesti jyränneet somewhere-ihmiset ja pitävät näiden vanhoillisuutta irrationaalisena vastaiskuna edistyksellisten arvojen etenemiselle. Tämä on vahva väite, mutta ainakin voi kohtuullisesti sanoa, että näin somewhere-ihmiset tuntevat ja jo siitä syntyy eliitti-kansa vastakkainasettelu. Suomessa suhtautuminen perussuomalaisiin muistuttaa anywhere-ihmisten asennetta. Jos tämä ei muutu, saatamme nähdä kolmen vuoden kuluttua perussuomalaisten johtaman hallituksen.
Toinen kiinnostava käsite, jonka Mazzarella nostaa esiin, on urbaani normi. Sillä tarkoitetaan käsitystä, että nuoret ihmiset voivat todella kehittyä ja kehittä lahjojaan vain kaupungeissa, tarkemmin sanoen suurkaupungeissa, joihin maalla tai pikkukaupungeissa kasvaneiden tulee ilman muuta hakeutua, jos heillä on hiukankaan yrittelijäisyyttä (s. 45). Urbaani normi on omaksuttu kritiikittömästi viime vuosikymmenien keskustelussa globalisaatiosta ja sen aiheuttamasta keskittymisestä. 
Mazzarellan asettuessa kritisoimaan anywhere-ihmisten eristäytymistä ja urbaanin normin ottamista kaupunkikehityksen normiksi, hänen tarkoituksenaan ei mielestäni ole puolustaa perusuomalaisia arvoja tai naiivisti uskoa maaseudun houkuttelevuuteen. Pikemminkin on kyse tarpeesta tarkistaa arvojamme ja lisätä suvaitsevaisuutta ja empatiaa ihmisiä kohtaan jotka ajattelevat eri tavalla. Lisäksi – Mazzarella huomauttaa – monet somewhere-ihmiset ovat korkeasti koulutettuja ja sivistyneitä.
Olemme pelottavasti poteroissamme. Mazzarella lainaa eräitä  tutkijoita:
”Meistä on tullut joukko heimoja, joilla on erilaiset säännöt, arvot ja jopa tosiasiat. … Me torjumme toistemme lähtökohdat ja epäilemme toistemme motiiveja. Asettamme kyseenalaiseksi toistemme luonteen. Tukimme korvamme erilaisilta näkökohdilta.” (s. 58) 
Tähän näkökulmatutkijan on helppo yhtyä (ks. kirjani Näkökulmarelativismi, 2018).

 Valintatilanne: yksilö vai yhteisö?

Huoli kansan jakaantumisetsa on entistä suurempi nyt, kun yritämme selvitä pandemiasta. Yksi pandemian selkeimpiä opetuksia on, että olemme riippuvia toistamme ja selviämme vain yhteistyöllä ja keskinäisellä solidaarisuudella. Viime vuosikymmeninä individualismi on vahvistunut ja monet asettavat oman etunsa aina etusijalle. Erityisesti hyvin varakkaat ihmiset saattavat ajatella, että pandemiat tai muut yleiset kriisit eivät koske heitä. He voivat eristäytyä ja suojella itseään. Heillä ei riitä solidaarisuutta huonommassa asemassa olevia kohtaan. Tästä asenteesta raportoivat Anu Kantola ja Hanna Kuusela kirjassaan Huipputuloiset - Suomen rikkain promille(2019). Samasta asiasta kirjoitti myös Bruno Latour kirjassaan ”Down to Earth” (2018), jossa pääväitteitä on että globaali talouseliitti ei ole kiinnostunut ilmaston muutoksesta, koska he voivat pelastautua siitä omiin paratiiseihinsa. Mikä on tietysti illuusio.
Yhteiskunnallisessa mielessä olemme nyt valintatilanteessa. Rakennammeko tulevaisuuden eristäytymisen ja itsekkyyden arvoille vai yhteistyön ja keskinäisen kunnioituksen arvoille. Nämä arvot eivät koske vain lähiyhteisöämme, vaan kaikkia kansakuntia ja kansainvälistä yhteisöä. Tämä arvovalinta vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten hyvin selviämme pandemiasta ja miten onnistumme torjumaan ilmastonmuutoksen ja rajoitamme lämpenemisen 1.5 %:iin. Nyt on yhteisöllisten arvojen aika.









keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Mikä oli merkittävää 2010-luvulla?



Vuosikymmenen vaihtuminen koskee kaikkia mutta se on samalla hyvin henkilökohtainen tapahtuma. Ei niin että tähän vaihtumiseen liittyisi jotain aivan erityistä, joka poikkeaisi vaikkapa vuoden 2018 vaihtumisesta vuoteen 2019. Mutta olemme luoneet kymmenlukujärjestelmän, jonka mukaan hahmotamme myös ajan kulua. Katsauksia menneeseen vuosikymmeneen saadaan lukea runsaasti, mutta nyt haluan tuoda esiin 2010-luvun omasta näkökulmastani

Trump yllätti


Olimme Kaliforniassa, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit ja Hillary Clinton hävisi. Seurasimme vaalilaskentaa Berkeleyssä ja laskennan edetessä radikaalin yleisön reaktiot muuttuivat epäuskosta syvään pettymykseen. Kukaan ei voinut ymmärtää, miten Trump oli voittanut esivaalin ja tullut konservatiivien ehdokkaaksi. Vielä vaikeampi oli ymmärtää, miten hän saattoi voittaa vaalit ja kääntää siniset alueet punaisiksi.  Myöhemmin on selvinnyt, että Trump voitti vaalit ”hävinneiden” äänillä; häntä äänestivät globalisaation ja taloudellisen kehityksen murjomat tavalliset ihmiset. Trumpin politiikka on aiheuttanut suurta levottomuutta paitsi kotimaassaan myös kansainvälisesti. Suurella vaivalla ja usein jopa Yhdysvaltojen vahvalla vedolla rakennettu kansainvälinen sopimusjärjestelmä on murtumassa. Ilman sitä pienet valtiot ovat suurten armoilla.


IPCC aiheutti shokin


Vuonna 2018 ilmestyi hallitustenvälisen ilmastonmuutosta selvittävän paneelin IPCC:n raportti, joka oli shokki. Meillä on kymmenen vuotta aikaa rajoittaa ilmakehän lämpeneminen 1,5 asteen nousuun. Jos siinä ei onnistuta, ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat paljon dramaattisemmat kuin aikaisemmin on oletettu. Nyt näyttää siltä, että asennemuutos on vihdoin tapahtumassa niin kansalaisten piirissä kuin paikallisessa ja kansallisessa hallinnossa. Myös monet yrityksen ovat ilmaisseet pyrkivänsä kestävään kehitykseen. Nuorison herääminen antaa toivoa; Greta Thunbergin aloittama koululakko-liike on tästä hyvä esimerkki. Sen sijaan Trumpin päätökset sanoutua irti Pariisin ilmastosopimuksesta ja Obaman tekemien merkittävien ympäristöpäätösten purkaminen vievät kehitystä taaksepäin. Tunnistan myös itsessäni ilmastoahdistuksen, jota vaivaa monia muitakin.

Kapitalismi on rikki


Ilmastomuutos on kiihdyttänyt keskustelua kapitalismin tulevaisuudesta. Merkittävät taloustieteilijät yhtyvät väitteeseen, että kapitalismi on rikki. Tätä puoltaa kaksi seikkaa: 1) markkinat eivät kykene yksin ratkaisemaan ilmastokriisiä, tarvitaan julkista hallintoa, ja 2) kapitalismi jakaa hyvinvointia ja varallisuutta todella epäoikeudenmukaisesti, eriarvoisuus on kasvussa. Kaiken lisäksi nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa: ilmastomuutoksen seuraukset tuntuvat ensimmäisenä ja raskaimmin köyhien ja vähäosaisten elämässä. Jonkinlainen kapitalismin ”korjausliike” on välttämätön. Mutta juuri siihen tarvittaisiin kansainvälistä sopimusjärjestelmää: yksittäinen maa voi tehdä suhteellisen vähän ja saattaa vaarantaa kansalliset edut. On kiinnostavaa, että kapitalismi kriisi tekee Marxin taas uudella tavalla ajankohtaiseksi (Vrt. Piketty). Ehkä Marxin harrastus 70-luvulla ei mennyt hukkaan!

Digitalisaatio nyt!


Mennyt vuosikymmen oli digitalisaation kiihtymisen aikaa. Tämä näkyy selvimmin sosiaalisen median merkityksen kasvussa ja älypuhelimien yleistymisessä. Kaikki tuntuvat olevan verkossa ja muodostavan mielipiteensä mediavaikuttajia seuraten. Some on antanut kaikille äänen, mutta äänekkäimpiä ovatkin olleet populistit, jotka toistavat yksinkertaisia meemejä. Vaikka kapitalismin kriisi selittää osittain populismin nousun, niin se ei olisi ollut mahdollista ilman sosiaalista mediaa.

Digitalisaation merkittävimmät vaikutukset ovat kuitenkin somen ulkopuolella. Tästä on hyvänä esimerkkinä tekoälyn nopea kehittyminen ja levittäytyminen lähes kaikkiin palveluihin ja tietojärjestelmiin. Algoritmit ratkaisevat ongelmia, tekevät analyysejä ja käsittelevät massadataa. Tämä antaa mahdollisuuden aivan uuden tyyppisiin palveluihin, mutta myös ihmisten kontrolliin. Julkisuudessa on eniten keskustelut ihmistyön korvaamisesta algoritmeilla: tämä saattaa aiheuttaa valtavaa työttömyyttä. 

"Irtotyö"  korvaa palkkatyön


Työn luonne on muuttunut. Työ ei ole enää samalla tavalla sidottu paikkaan ja aikaan, kuin fyysinen työ on ollut. Työ ei enää edellytä työsuhdetta, jolloin irtaudutaan palkkatyöstä ja siirrytään yrittäjämäiseen työntekoon. Tällainen ”irtotyö” tehdään yhä useammin erilaisten alustojen kautta, joissa työn tarjoaja ja työn ostaja kohtaavat. Alustan omistaja kuitenkin ”verottaa” kaikkia transaktioita, eli perii niistä maksuja, jotka voivat olla jopa kymmeniä prosentteja liikevaihdosta. Digitalisaation aikaansaamat muutokset työn tekemisessä ja työn kysynnässä ovat lisänneet perustulon suosiota. Perustulo turvaa toimeentulon pätkätöiden välissä tai työttömyyden kohdatessa. Kysymys perustulosta on ratkaistava alkavan vuosikymmenen aikana.

Maahanmuutto - hyvä ja paha


En ole unohtanut pakolaiskriisiä. Kaikkialla populistiset liikkeet ovat nostaneet kansallisuuden kärkiteemakseen ja hyökänneet voimakkaasti maahanmuuttoa vastaa. Maahanmuutto riistäytyi vuonna 2015 Euroopassa käsistä, kun pakolaisia alkoi virrata Syyriasta. EU ei ollut varautunut tällaiseen ja yhä edelleen selkeät linjaukset puuttuvat. Populismin vetovoima on estänyt maltillisia puolueita harjoittamasta politiikkaa, jolla pakolaiskriisi voitaisiin ratkaista. Taloustieteellinen tutkimus vahvistaa, että maahanmuutto lisää vastaanottajamaissa taloudellista aktiivisuutta ja talouskasvua. ”Elintasopakolaisuus” on juuri oikeanlaista maahanmuuttoa, jonka salliminen vähentää paineita hallitsemattomaan pakolaisuuteen.

Alkava vuosikymmen ihmiskunnan haastavin ikinä


Onko tämä se vuosikymmen, jolloin ilmastonmuutos saadaan hallintaan? Edistystä tapahtuu, se on selvä. Teknologia on nyt avainasemassa. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen uusiutuvien luonnonvarojen käytöllä, etenkin aurinko- ja tuulienergialla, on suuri harppaus. Teknologian ansiosta liikenne voidaan sähköistää ja asumisen hiilijalanjälkeä pienentää. Esimerkkejä on loputtomasti. Katseet siirtyvät nyt päätöksentekijöihin: kykenevätkö he tekemään tarvittavat ratkaisut, esimerkiksi päästökaupassa. Päätöksenteko on nyt vaikeata, koska populistit ovat vastassa. Nyt on kova kysyntä poliittiselle johtajuudelle! Mutta samaan aikaan tarvitaan äärimmäisen vahvaa kansanliikettä, joka vaatii päätöksiä, tekee aloitteita ja ottaa itse vastuuta. Tässä kansanliikkeessä haluan olla mukana. 


Entä oma vuosikymmeneni?


Omassa elämässäni suuri tapahtuma oli siirtyminen vuoden 2014 alusta Jyväskylän yliopistosta eläkkeelle, tai niin kuin sanon, vapaaksi tutkijaksi. Professuuri ja Agora Centerin johtajuus olivat merkittävä vaihe elämässäni - työuran huipentuma. Siirtyminen vapaaksi tutkijaksi oli todellista. On ollut aikaa lukea, pohtia ja kirjoittaa. Päätin myös kirjoittaa kirjan pitkään miettimästäni relativismista. Näkökulmarelativismi  ilmestyi 2018 Jyväskylän yliopiston SoPhi julkaisusarjassa. Laadin kirjasta myös englanninkielisen edition, joka ilmestyy vuoden 2020 alussa nimellä Viewpoint Relativism (kustantaja Springer). Olisiko mahdollista, että pääteokseni olisi ilmestynyt vasta nyt?

Perheellemme kulunut vuosikymmen oli suuren ilon ja surun aikaa. Molemmat vanhempani ja anoppi kuolivat korkean iän saavuttaneina. Mutta elämän on jatkuttava.  Poikamme perheeseen syntyi kaksi suloista tyttöä, Vilja ja Verna, rakkaat lapsenlapsemme.

70 vuotta täyttäneenä olen asettanut päätavoitteekseni alkavalla vuosikymmenellä pitää itseni hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Fyysinen puoli on kuntosalia, kävelyretkiä ja hyviä unia. Henkinen hyvinvointi on perheen parissa olemista, ystävien tapaamista, kiinnostavaa luettavaa ja sananvapauden käyttöä. Tämä ei jää viimeiseksi blogiksi.




perjantai 11. lokakuuta 2019

Totuusteoriat ja totuuden jälkeinen aika




Totuuden jälkeisellä ajalla tarkoitetaan vetoamista tunteisiin ja mielipiteisiin faktojen asemasta.  Koska totuuden jälkeisessä ajassa on kysymys myös totuuden käsitteestä ja asemasta, osallistuminen keskusteluun totuuden jälkeisestä ajasta on tärkeää filosofeille. Tähän haasteeseen ovat tarttuneet myös akateemikko Ilkka Niiniluoto ja professori Sami Pihlström Tieteessä tapahtuu -lehdessä (2/2019 ja 3/2019). Nämä tutkijat pohtivat, miten erilaiset totuuskäsitteet suhtautuvat ja vaikuttavat totuuden jälkeiseen aikaan.

Ovatko postmodernismi tai relativismi syyllisiä totuuden jälkeiseen aikaan?


Niiniluodon mukaan relativismi ja postmodernismi olivat osasyyllisiä totuuden jälkeisen ajan vahvistumiseen, kun taas tieteellinen realismi ja sen omaksuma totuuden korrespondenssiteoria tarjoavat parhaan tavan puolustaa totuutta. Pihlström puolestaan tuntee syyllisyyttä siitä, että pragmatistinen totuusteoria on sekin saattanut antaa aineksia totuuden jälkeiselle ajalle korostaessaan tiedon hyödyllisyyttä totuuden kriteerinä. Pihlström kysyy ”onko realismista ja totuuden vastaavuus- eli korrespondenssiteoriasta luopumisen hintana vajoaminen radikaaliin relativismiin, jossa totuusväitteet palvelevat lopulta valtaa pitävien kuten Trumpin ja O’Brienin, etua?”

Kumpikin kirjoittaja näyttää ajattelevan, että relativismi ja postmodernismi (ja ehkä myös pragmatismi) olisivat jotenkin osasyyllisiä ”nykyiseen totuuden ahdinkoon” (Pihlström) ja ”totuuden rapautumiseen” (Niiniluoto). Mielestäni on syytä kysyä, onko postmodernismilla loppujen lopuksi suurtakaan vaikutusta totuuden jälkeiseen aikaan, varsinkin kuin postmodernismi on epäyhtenäinen suuntaus, jonka parhaat päivät olivat 70- ja 80-luvuilla. Totuuden jälkeisen ajan käyttövoimana on nyky-yhteiskunnalle ominainen pluralismi, kun lähes kaikista asioista on olemassa lukuisia erilaisia tulkintoja ja auktoriteettien asema heikkenee. Tätä tilannetta jotkut käyttävät hyväkseen ja levittävät tietoisia valheita. Sosiaalinen media on myös kiihdyttänyt villiä keskustelua. Onko sitten ihme, että ihmiset kysyvät, mistä voi tietää mikä on totta.

Niiniluoto ja Pihlström pelkäävät postmodernin mentaalisten vaikutusten levinneen turmiollisesti filosofiasta myös kulttuuritieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin. Pidän tätä oletusta vahvasti liioiteltuna ja yhteiskuntatieteiden vähättelynä. Valistuksen ideaali alkoi murentua yhteiskuntatieteissä jo 1900-luvun alussa, erityisesti modernisaation edetessä. Antropologia, kielitiede, kulttuuritutkimus, historia jne. toivat esiin, miten erilaisia käsityksiä ihmisillä on arvoista, rationaalisuudesta, sukupuolista, tiedosta, uskonnosta, yhteiskunnasta jne. Näin siis itse yhteiskuntatiede löysi ”postmodernin” täysin ilman Derridaa, Foucaultia ja Lyotardia. Sitä en kuitenkaan kiellä, etteikö filosofia olisi antanut käsitteitä ja teorioita tämän pluralismin jäsentämiseksi. 

Osallistuin lokakuussa Filosofiklubin tilaisuuteen, jossa Pihlström esitteli edellä mainittua artikkeliaan ja Niiniluoto kommentoi. Se mikä keskustelussa harmitti, oli suorien yhteyksien vetäminen pragmatismista tai relativismista Trumpiin ja totuuden jälkeiseen aikaan. On naiivia ja jopa kategoriavirhe ajatella, että Trump kannattaisi jotain erityistä filosofista totuusteoriaa. Esimerkiksi että Trump oli epistemologisen relativismin kannattaja ja sen takia valehtelee tms. On nyt hyvin tarkkaan pidettävä erillään filosofiset totuusteoriat ja ihmisten suhtautuminen totuuteen. Totuuden jälkeistä aikaa luonnehtii 1) totuuden arvon kieltäminen tai vähättely, 2) auktoriteettien (myös tieteellisten) kyseenalaistaminen ja 3) valehtelun katsominen läpi sormien. Nämä ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, joilla on yhteiskunnalliset syynsä. 

Onko realistinen totuusteoria paras ase taistelussa totuuden jälkeistä aikaa vastaan?


Niiniluoto-Pihlström-debatin keskeinen kysymys on, minkälainen totuuskäsite auttaisi parhaiten puolustamaan totuutta totuudenjälkeisessä nihilismissä. Tieteellistä realismia edustava Niiniluoto puolustaa totuuden vastaavuus- eli korrespondenssiteoriaa, jonka mukaan totuus on kielen ja todellisuuden vastaavuutta, joka riippuu siitä, ”millainen maailma on ihmisen mielipiteistä ja toiveista riippumatta”. Niiniluoto uskoo, että totuuden jälkeisen ajan ilmiöiden (Trump ym.) ”aiheuttama kohu osoittaa, että totuuden vastaavuusteoria on vielä voimissaan yleisessä tietoisuudessa”. Voin hyväksyä tämän väitteen siinä mielessä, useimmilla ihmisillä on intuitiivinen käsitys totuudesta ja sen mukaan totta on sanoa asiat niin kuin ne ovat. Valehtelu on puhumista vastoin sitä, minkä uskoo/tietää todeksi. Useimmat ihmiset (onneksi) suhtautuvat kielteisesti valehteluun. Sen sijaan en mitenkään jaksa uskoa, että ihmiset olisivat tietoisia totuuden korrespondenssiteoriasta ja sen takia paheksuisivat valehtelua. 

Hieman yllättäen pragmatisti Pihlström myöntää, että kamppailussa totuuden puolesta tarvitaan realistista totuusteoriaa. William James -tyyppinen totuuskäsite, jonka mukaan totuus on hyödyllisyyttä tai hyötyä, edustaa Pihlströmille vaarallista liukumista koti relativismia. Saadakseen sen istumaan pragmatismiin Pihlström etsii sille oikeutusta vetoamalla pragmatismiin sisältyvään pluralismiin: ”tällaisen pragmaattisen pluralismin mukaan totuuden luonteesta ja merkityksestä voi olla monta erilaista kontekstisidonnaista totuutta”. Näin ”voidaan päätyä pragmaattiseen realismiin eli realismin ja totuuden korrespondenssiteorian pragmaattiseen perusteluun”. Totuuden vastaavuusteoria on erityisen relevantti ”totuuden käsitettä sotkevien populistien mellastaessa ympärillämme”. Sen sijaan Pihlström ei tuo esiin minkälaisessa kontekstissa totuuden korrespondenssiteoria olisi totta tai pätevä.

Tällainen realismin legitimaatio metatasolla ei ole kuitenkaan ongelmaton pragmatismille, kuten Pihlström itsekin myöntää. Tämän jälkeen voidaan kysyä, eroaako pragmatistinen totuusteoria loppujen lopuksi realistisesta totuusteoriasta. Ainakin oma tuntumani John Deweyn totuuskäsitteestä hänen teoksessaan Pyrkimys varmuuteen (Gudeamus 1999) on, että siinä nimenomaan haetaan eroa realismiin: ”heidän [realistien] kantansa olennainen sisältö on, että reflektiivinen tutkimus on pätevää päätyessään ymmärtämään sen, mikä on jo olemassa” (s. 100). Kun taas pragmatismi korostaa objektien konstruoimista käytännön operaatioiden avulla. Ei ole valmiita faktoja edottamassa niiden löytämistä.

Tämä keskustelu nostaa kysymyksen, miten filosofista argumentaatiota käydään. Filosofista teoriaa ei voi kumota sen perusteella, miten sitä tulkitaan ja sovelletaan filosofian ulkopuolella. Filosofian historiasta löydetään useita varoittavia esimerkkejä tästä: esimerkiksi ateismin tai kosmologisen teorian ”kumoaminen” sillä perusteella, että se horjuttaa vallitsevaa uskontoa, on vaarallista filosofista ”argumentaatiota”. Pihlström on aika lähellä tällaista argumentaatiota kirjoittaessaan että ”pragmaattisista syistä tässä tilanteessa [totuuden jälkeisessä ajassa] … ei kannata ainakaan liikaa korostaa totuuden ”pragmaattisuutta”.  

Filosofista integriteettiä osoittaisi pitäminen kiinni filosofisesta teoriasta (opista), jos sen puolesta on vakuuttavia filosofisia argumentteja, riippumatta siitä miten teoriaa ”väärinkäytetään” filosofian ulkopuolella. Rehdimpää olisi, jos Pihlström argumentoisi, että pragmatistisen totuusteorian tulkitseminen vulgaaristi esim. väitteiksi, että totta on se mikä tuo rahaa tai valtaa (ja taas viitataan Trumpiin!), on täysin vastoin pragmatismin filosofista intentiota ja monia pragmatistien eksplisiittisiä luonnehdintoja totuudesta. Lisäksi pragmatisimia voi edelleen kehittää. Esimerkiksi näkökulmarelativismi on yhteensopiva pragmatismin kanssa. Näkökulmat riippuvat hyvin usein ihmisten intresseistä ja tavoitteista. Sen sijaan että lähestyisi realismia, parempi strategia olisi syventää pragmatistista totuusteoriaa ottamalla näkökulmateoria mukaan filosofiseen argumentaatioon.

Mutta onko totuuden korrespondenssiteoria sittenkään niin relevantti kuin kirjoittajat olettavat? Totuuden korrespondenssiteorian mukaan ”totuus esittää maailmaa sellaisena kuin se oikeasti on”. Perusongelma tässä määritelmässä on juuri se, millainen maailma on oikeasti. Realisti joutuu olettamaan, että maailman olemisen tapa on absoluuttinen ja täysin ihmisistä riippumaton. Tällainen totuuskäsite on ”metafyysinen” ja ”epäkäytännöllinen”, koska se irrottaa totuuden radikaalisti siitä mitä voimme tietää. Itse olen kirjassani Näkökulmarelativismi (SoPhi 142, 2018) puolustanut sitä näkemystä, että absoluuttisen totuuden käsite on korvattava näkökulmista riippuvalla totuuskäsitteellä. 

Tämä ei tarkoita, että kieltäisimme meistä riippumattoman todellisuuden olemassaolon. Mutta todellisuus voidaan jäsentää eri tavoilla ja sitä voidaan tarkastella useista näkökulmista, joten ei ole mielekästä puhua siitä, millainen maailma itsessään oikeasti on. Tämän oivaltaminen on vaikuttanut modernien kulttuuri-ja yhteiskuntatieteiden omaksumaan konstruktivismiin. Sellaiset yhteiskunnalliset käsitteet kuten sukupuoli, luokka, valta, pakolainen, kriisi ym. luovat erotteluja, joilla yhteiskuntaa voidaan jäsentää. Niissä totuuden korrespondenssiteoria toimii huonosti, koska yhteiskunta ei ole ihmisistä riippumaton. Sanottakoon tässä yhteydessä, että Niiniluodon edustama realismi on vivahteikkaampi kuin suoraviivainen absolutismi, koska siinä otetaan huomioon, miten kieltä tulkitaan (ns. pluralistinen realismi). 

Relativismi tekee eron totuuden ja epätotuuden välillä


Vaikka absoluuttisia totuuksia ei olekaan, niin totuuden ja epätotuuden ero ei katoa. Ihmisillä on tosiaan vahva intuitio siitä, että sanoa asiat niin kuin ne ovat on totta. Tätä minimaalista totuusteoriaa ei pidä samastaa realistiseen totuuden korrespondessiteoriaan, koska sille voidaan antaa erilaisia eksplikaatioita. Varsinkin loogikko Alfred Tarskin semanttiseen totuuskäsitteeseen tukeutuva korrespondenssiteorian tulkinta on monella tavalla problemaattinen kieli-maailma-suhteiden täsmentämisen keinona. Yleisesti ilmaisten, kieli-maailma-suhteiden kiinnittäminen edellyttää kontaktia maailmaan. 

Voidaksemme arvioida erilaisten väitteiden totuutta, pitää tunnistaa, mistä näkökulmasta niitä esitetään. Jotkut väitteet ovat tosia ja toiset epätosia riippuen näkökulmasta. Relativismi, ainakin siinä muodossa kuin minä sitä edustan, ei hylkää tai vähättele totuutta. Kieltämättä jotkut äärirelativistit saattavat kieltää totuuden käsitteen merkityksen (Vattimo), mutta suurin osa relativisteista pitää totuuden käsitettä merkittävänä. 

Totuuden korrespondessiteoriassa postuloidaan metafyysisiä faktoja; totta on se mikä vastaa faktaa. Mutta faktalla on myös oikeuttamiseen liittyä merkitys. Se mitä jokin yhteisö pitää faktana, riippuu tämän yhteisön käyttämistä episteemistä kriteereistä. Näiden kriteerien mukaan joitakin väitteitä  pidetään tosina ja toisia epätosina. Mitään episteemisistä kriteereistä riippumatonta listaa totuuksista ei ole olemassa. Tämä koskee myös tieteen esittämiä ’faktoja’, jotka ovat itse asiassa hypoteeseja. Tieteelliset faktat ovat tiedeyhteisön tosina pitämiä väitteitä, ja ne voivat aina osoittautua virheellisiksi suhteessa uuteen evidenssiin. Tieteellisten hypoteesien luotettavuutta lisää tietysti niiden jatkuva ja monipuolinen kriittinen testaaminen. 

Näkökulmarelativismi asettuu äärimmäisen relativismin ja realismin välimaastoon ja torjuu totuuden arvon kieltämisen samoin kuin totuuden absolutisoinnin. Näkökulmarelativismi on relevantti lähestymistapa totuuden jälkeiseen aikaan, koska se auttaa ymmärtämään pluralismia samalla kun se antaa välineitä tunnistaa ja kritisoida ongelmallisia näkökulmia. Realismille erimielisyydet ovat merkkejä erehdyksestä, kun taas relativistille ne ovat merkkejä mahdollisista erilaista tavoista ymmärtää maailmaa. 


Tämä blogi perustuu Tieteessä tapahtuu numerossa 5/2019 julkaisemaani puheenvuoroon.