keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Uusi universalismi : Assets for All

Keskustelu uudesta universalismista ottaa uusia kierroksia. Tästä on esimerkkinä Demos Helsingin ja Y-säätiön 5.6. järjestämä työpaja, jossa käsiteltiin Universal Basic Assets (UBA) –tematiikkaa. Taustamateriaalina oli Demos Helsingin toimittama muistio ”Universalism in the Next Era: Towards Universal Basic Assets”. Taustalla oleva iso kysymys on, miten Pohjoismaista hyvinvointivaltiota tulisi kehittää uusissa olosuhteissa, joissa mm. työ muuttuu ratkaisevasti. 

Tässä blogissa esittelen UBA-ajattelua ja vertaan sitä perinteisempiin ideoihin toimeentulotuesta ja peruspalveluista. Esitän myös UBA:sta uuden tulkinnan, joka perustuu siihen, että voidakseen työllistää itsensä, ihminen tarvitsee työ- ja tuotantovälineitä. Niiden saatavuus on UBA:n tavoitteena. 


Pohjoismainen malli


Pohjoismaiselle mallille on ominaista laaja universalismi, jolla viitataan kaikkien ulottuvilla oleviin julkisiin palveluihin. Tällaisia ovat etenkin sosiaali- ja terveyspalvelut ja koulutuspalvelut. Nämä palvelut ovat maksuttomia kuten koulut tai niistä peritään kohtuullinen korvaus, kuten lasten päivähoidosta tai vanhustenhoidosta. Pohjoismaiseen malliin kuuluu myös hyvin kattava sosiaaliturva, eli etuuksien järjestelmä, joka turvaa toimeentulon oli sitten työttömänä, sairaana, pienen lapsen kanssa, opiskelijana tai eläkkeellä. Monet näistä etuuksista ovat ansiosidonnaisia, kuten työttömyys- ja äitiyspäivärahat. Julkista keskustelua käydään hyvin kapealla kaistalla: usein puhutaan vain toimeentulotuesta, asumistuesta ja työttömän peruspäivärahasta, vaikka ne ovat vain osa kattavasta etuuksien järjestelmästä.

Kannustinloukut ovat sosiaaliturvan kesto-ongelma. Työn vastaanottaminen vähentää etuuksia ja on tilanteita, joissa työssäkäynnistä saatu palkka on vain hitusen suurempi kuin työttömän saamat etuudet. Miksi siis ottaa työtä vastaan? Tätä kysymystä on todella vaikea ratkaista vain laskemalla euroja. On otettava huomioon työn merkitys ihmiselle. Työn parantaa itsetuntoa, pitää yllä työkykyä, rakentaa sosiaalisia verkostoja, tuo mielekkyyttä elämään ja lisää sosiaalista arvostusta. Kaikki todella tärkeitä asioita, joita on vaikea saavuttaa työttömänä.

Keskustelu kannustinloukuista vie kuitenkin väärään suuntaan. Paljon isompi kysymys on, mitä tapahtuu hyvinvointivaltiolle, joka on rakennettu sen oletuksen varaan, että suurin osa työikäisistä on koko työuransa palkkatyössä. Tähän oletukseen perustuvat työeläkejärjestelmä, ansiosidonnaiset etuudet ja palvelujen rahoitus.  Toimeentulotuki ja työttömän peruspäiväraha on taas tarkoitettu tilapäisiksi tukimuodoiksi. 

Pysyviä (toistaiseksi) työsuhteita on vähemmän, mutta silti suurin osa työsuhteista on vielä pysyviä. Työttömyys on 6-7 % tuntumassa ja työllisyysaste siinä 72-73% tuntumassa. Nämä luvut eivät ole riittävän hyviä. Väestö ikääntyy nyt nopeasti ja huoltosuhde heikkenee. Automaatio, digitalisaatio ja tekoäly hävittävät massoittain vanhoja työpaikkoja. Nämä kaikki seikat merkitsevät yhdessä hyvinvointivaltion kriisiytymistä.


Uusi universalismi


Teesi uudesta universalismista peräänkuuluttaa universalismin kehittämistä tai muuttamista niin että se toimisi uusissa olosuhteissa. Kysymys on myös siitä, miten Pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetos ja vastuullisuus voidaan säilyttää, vaikka rakenteita on muutettava.

Kuten Demoksen raportti tuo esiin, keskustelussa on nyt kolme universalismin mallia tai oikeastaan kehittämisideaan. Ne ovat 

UBI = Universal Basic Income. Vastikkeeton perustulo täydentämään muita tuloja.

UBS = Universal Basic Services. Kaikkien tarvitsevien ulottuvilla olevat peruspalvelut.

UBA = Universal Basic Assets. Kaikkien käytettävissä olevat perusvoimavarat.

Hyvin karkeasti ottaen, Pohjoismaissa on aineksia kaikista näistä universalismin muodoista, mutta ehkä peruspalvelut on se keskeisin piirre. Perustuloa ei ole sellaisenaan, mutta erilaiset taloudellisen tuet muodot muodostavat yhdessä vastaavan tulotuen. Näitä tukia on erikseen haettava ja täytettävä perusteet niiden saamiseen. Tämä ei ole siis vastikkeetonta perustulon mielessä. Hyvä esimerkki on aktiivimalli, jossa työttömyystuki pienenee (n. 4.5 %), jos työnhakija ei osoita riittävää aktiivisuutta. 

Olen aikaisemmin arvostellut perustuloa siitä, että tuomitsee työttömän köyhyyteen. Voi olla, että olin liian ankara arviossani, mutta perusteeni on edelleen pätevä: pelkkä rahallinen tuki ei yksin johda parempaan työllistymiseen/toimeentuloon. Tähän tarvitaan perustulon saajan omaa aktiivisuutta ja osaamista. Perustulo auttaa selviämään välttämättömistä elinkustannuksista, mutta siitä ei jää mitään oman toiminnan kehittämiseen. Perustulon ongelma on myös siinä, että jos sen saajien määrä kasvaa, niin sen rahoittaminen käy mahdottomaksi. Tämä on hyvin mahdollinen skenaario. 

Tuotantovälineet voimavaroina


Jos siis meillä on jo hyvät peruspalvelut ja de facto perustulo, niin uutta universalismia on haettava voimavaroista (UBA). Voimavarojen (assets, omistus, varallisuus) käsite on hankalasti määriteltävissä. Kun sen ottaa oikein laajasti, niin sen piiriin on luettava myös perustulo ja peruspalvelut. Perustulo tarjoaa rahallisen voimavaran. Peruspalvelut tarjoavat toimintavalmiuksiin liittyviä voimavaroja: kyvykkyyksiä, osaamista ja työkykyä.

Mutta jos haluamme todella parantaa ihmisten toimeentuloa ja hyvinvointia, niin heitä on autettava ansaitsemaan enemmän. Jos työtä ei ole tarjolla, sitä täytyy tehdä itse, yksi tai yhdessä muiden kanssa. Otan tämän perustavan tosiasian UBA:n idean kehittelyn lähtökohdaksi. Mitä siis tarvitaan ansaintaan?

Se uusi asia, minkä UBA-ajattelu tuo, liittyy toiminnan välineisiin. Ihminen ei voi tehdä paljon mitään pelkällä osaamisella tai kyvykkyydellä. Toimintaa varten tarvitaan aina välineitä. Sanon niitä yksinkertaisesti työvälineiksija yleisemmin tuotantovälineiksi.

Otetaan pari esimerkkiä. Ihminen on taitava käsistään ja haluaan ryhtyä valmistamaan nahkalaukkuja. Oletetaan että hänellä on muotoilututkinto. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan ompelukone ja muita apuvälineitä, työ- ja varastotilaa, tietokone kirjanpitoa ja myyntiä ja markkinointia varten. Tarvitaan myös nahkaa ja muita raaka-aineita. Ilman tällaisia työvälineitä nahkalaukkujen valmistaminen elannoksi ei onnistu.

Toisessa esimerkissä opettajan kokemuksen omaava henkilö haluaa ryhtyä tuottamaan oppimateriaalia kouluun. Tätä varten hän tarvitsee tietokoneen, pääsyn verkkoon, ohjelmistotyökaluja, jolla sähköisiä oppimateriaaleja voidaan laatia, testikäyttäjiä, henkilöitä jotka hoitavat myyntiä, markkinointia ja käyttäjätukea jne.  Näissä esimerkeissä on kysymys toimeentulon kannalta olennaisista voimavaroista: työvälineistä ja niiden käytettävyydestä.

Tavanomainen analyysi näistä tapauksista on, että tässähän on kysymys yrityksen perustamisesta ja se vaatii pääomaa, useimmiten lainaa pankeilta ja rahoittajilta. UBA-ajattelu ei tyydy tähän analyysiin, vaan kysyy, onko meillä oikeustai pääsy(access) tällaisiin voimavaroihin ja rahoitukseen.  Institute for the Future esittää manifestissaan, että UBA on perustavan laatuinen joukko resursseja, joihin pääsy pitää järjestää kaikille. Tämä on radikaalimpi ajatus kuin IFTF edes itse oivaltaa. 

UBA:ssa on pohjimmaltaan kysymys varallisuuden uusjaosta. Tällä hetkellä varallisuus kasautuu kiihtyvästi yhä pienemmän joukon haltuun. Globaalisti noin 300 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kun 3,5 miljoonaa köyhintä ihmistä. Suomessakin varakkain kymmenys omistaa noin  puolet kaikesta varallisuudesta. Suurimmalla osalla ihmisiä varallisuus on pienimuotoista ja useimmiten liittyy asuntoon. Tällaista varallisuutta on vaikea irrottaa ja käyttää esimerkiksi työvälineiden hankintaan. Puuttuu yksinkertaisesti käytettävissä olevaa omaisuutta.

On sanottu, että omistaminen ei ole tärkeää, tärkeää on oikeus käyttää välineitä. Esimerkiksi tietokonetta ei tarvitse omistaa, jos sitä voi käyttää työpaikalla tai kirjastossa. 3D printteriä ei tarvitse omistaa, jos sitä voi käyttää kaikille avoimissa työtiloissa jne. Yksi tavanomainen ratkaisu omistamisen ongelmaan on perustaa osuuskunta, joka hankkii yhdessä tarvittavat työvälineet, kuten työtilat ja koneet ja laitteet. Tällöin työvälineet ovat käytössä kaikille osuuskunnan jäsenille.

Julkinen sektori voisi voi tarjota työvälineitä peruspalveluna. Esimerkiksi kirjastoissa on jo tällaista palvelua. Digitaalisia työvälineitä kuten dataa ja ohjelmistoja tarjotaan myös avoimesti verkossa, niin julkisena kuin yksityisenä palveluna. Mutta tämä on sellaista pienimuotoista, jonka ei voi nähdä ratkaisevan työn murrokseen liittyvät haasteet.


Varallisuuden uusjako


Ihmiskunta on nyt vauraampi kuin koskaan. Maapallolla on valtavat kiinteistömassat, fyysinen ja sähköinen infrastruktuuri on erittäin kehittynyttä, kaupunkeihin on kasaantunut uskomaton henkinen pääoma, tiedettä tehdään enemmän kuin koskaan, tuottavuus on kohonnut kaikkialla maataloudesta terveydenhuoltoon jne. Silti tämän yhdessä luodun varallisuuden omistaa pieni joukko ihmisiä. Tämä estää ihmiskunta käyttämästä tätä kumuloitunutta varallisuuta kaikkien hyväksi. Suurimmalta osalta ihmisistä puutuu sellaista varallisuutta, jonka avulla he voisivat harjoittaa tuottavasti ammattiaan ja käyttää osaamistaan parhaalla mahdollisella tavalla vaikka pienyrittäjinä. 

UBA johtaa vakavasti miettimään, miten vaurautta voidaan jakaa, niin että kaikilla on pääsy itselleen tarpeellisiin voimavaroihin. Itse näen välttämättömäksi purkaa suuria varallisuuskeskittymiä niillä keinoilla, joita valtioilla ja kansainvälisellä yhteisöllä on käytettävissä. Näitä ovat varallisuuden ja yhteisöjen verotus, pääomaliikkeisen kontrolli, suurien yritysten pilkkominen, veroparatiisien suitseminen jne.

UBA:n viesti voidaan kiteyttää teesiksi ”Assets for all”. Yhteiskuntapolitiikan tavoitteena tulee olla ihmisten toiminnan kannalta välttämättömien voimavarojen tarjoaminen kaikille. Tätä varten varallisuutta on otettava sieltä, missä sitä on, ja siirrettävä kansalaisten käyttöön. Suomessa on aikaisemmin kyetty toteuttamaan Assets for all -periaatetta, kun säädettiin Lex Kallio, jonka turvin maa-alueita pakkolunastettiin ja siirrettiin tilattomien talonpoikien käyttöön. Sodan jälkeen Karjalaisten asuttaminen hoidettiin antamalla tilansa menettäneille karjalaisille uudet tilat. Tämän jälkeen kädet on nostettu pystyyn varallisuuden keskittymisen edessä. On aika ruveta miettimään, miten omaisuuteen tulee suhtautua ja miten perusvoimavarat turvataan kaikille.



















maanantai 27. marraskuuta 2017

Uusi universalismi perustuu yhteisiin voimavaroihin


Elämme suuressa yhteiskunnallisessa murroksessa, jossa hyvinvointia ei voida enää turvata vanhoilla tavoilla mutta uudet keinotkaan eivät ole vielä hahmottunut. Käsillä oleva murros haastaa perinteisen hyvinvointivaltion.

Hyvinvointivaltion suuri idea on universalismi: tarjota kaikille asukkaille yhtäläiset palvelut ja etuudet ja torjua eriarvoistuminen. Uusi hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee perustakseen uudenlaisen universalismin. Esitän tässä blogissa ehdotuksen, mitä uusi universalismi voisi olla.

Hyvinvointivaltion haastajat


Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat menestystarinoita ja ideaaleja, joista monissa muissa maissa vain haaveillaan. Olemme selvästi tehneet jotain oikein! Ongelma on siinä, että tietyt yleismaailmalliset kehityskulut ovat alkaneet nakertaa hyvinvointivaltioiden perustaa. Näitä trendejä ovat jo pitkään olleet:

  1. Ilmaston muutokset ja sen vaikutukset ja paineet esim. asumiseen ja energian ja ruoan tuotantoon
  2. Globaalin eriarvoisuuden syveneminen, etenkin varallisuuden keskittymisen takia
  3. Väestön ikääntyminen teollistuneissa maissa ja lisääntyminen kehitysmaissa
  4. Kaupungistuminen ja maaseudun tyhjeneminen
  5. Yksilöllistyminen ja arvomaailmojen eriytyminen


Tähän listaan on nyt ehdottomasti lisättävä digitalisaatio. Se haastaa hyvinvointivaltion monella tavalla. Julkisuudessa on eniten ollut esillä digitalisaation vaikutus työelämään ja työpaikkoihin. On arvioitu, että jopa 40 % nykyisistä työpaikoista voidaan korvata tietokoneilla, roboteilla ja tekoälysovelluksilla. Näitä vaikutuksia on yleisellä tasolla analysoitu Demos Helsingin ja Sitran julkaisemassa raportissa Uuden ajan työ ja toimeentulo.

Digitalisaatio uutena tuotantovoimana


Nyt kun Marxin Pääoman ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta, voisimme ajatuskokeena soveltaa marxilaista analyysiä digitalisaatioon.  Marxilaisittain ilmaisten digitalisaatiossa on kysymys talouden perustan muutoksesta. Digitalisaatio on synnyttänyt uuden tuotantovoiman, jossa data on keskeisessä asemassa. Uusi teknologia on datan tuottamisen, keräämisen, käsittelyn ja välittämisen teknologiaa. Digitalisaatio lisää eksponentiaalisesti työn tuottavuutta, jolloin samalla työpanoksella saadaan luotua paljon enemmän lisäarvoa, myös vanhoilla toimialoilla, kuten perusteollisuudessa ja kaupassa.

Marxilaisessa analyysissä tuotantosuhteet ovat tuotantovälineiden omistamisen yhteiskunnallisia suhteita. Kysymys on siitä kuka omistaa tuotantovälineet ja kuka tekee työn. Automaatio, robotiikka ja tekoäly lisäävät tuottavuutta ja vähentävät työvoiman tarvetta. Monet tehtaat pyörivät ”valot sammutettuina” eli tehtaan lattialla ei ole enää työläisiä. Perässä tulevat ”pimeät toimistot”, joissa tekoäly käsittelee datan ja tekee päätökset ihmisten puolesta, koski tämä sitten lainan myöntämistä tai sairauden diagnoosia. Niiden määrä, jotka ovat palkkatöissä ja maksavat veroja, vähenee dramaattisesti.

Jos jatkamme marxilaista analyysiä, niin seuraavaksi huomion kiinnittyy yhteiskunnan päällysrakenteeseen, sen instituutioihin, koulujärjestelmään, hallintoon, kulttuuriin jne. Päällysrakenne alkaa muuttua, kun taloudellinen ja teknologinen perusta muuttuu, mutta muutos seuraa perässä jonkinlaisella viiveellä.

Teollinen yhteiskunta synnytti teollisuutta vastaan päällysrakenteen, modernin valtion ja sen lukuisat laitokset, joiden tehtävänä oli tukea perustan toimintaa ja uusintaa eli pitää jatkuvasti yllä vallitsevia tuotantosuhteita. Hyvinvointivaltion syntyminen on osa tätä modernia päällysrakennetta. Hyvinvointivaltion tehtävä oli turvata teollisen yhteiskunnan toimintaedellytykset.

Nyt on edessä digitalisaation aiheuttama yhteiskunnan päällysrakenteen muutos. Minkälaisia tulevat olemaan uutta teknologiaa vastaavat sosiaaliturvan, koulutuksen, hallinnon tai demokratian instituutiot? Mitä on digiajan yhteiskuntapolitiikka? Kenelläkään ei ole vielä tyhjentävää vastausta näihin kysymykseen. Tarvitaan paljon uutta tutkimusta ja kokeilutoimintaa, ennen kuin uusi hyvinvointimalli alkaa hahmottua.

Perustan vaikutus päällysrakenteeseen ei ole deterministinen tai mekaaninen. Siihen vaikuttaa myös politiikka. Tästä on hyvänä osoituksena teollistuneiden maiden hyvin erilaiset tavat rakentaa yhteiskunnallisia instituutioita ja järjestelmiä esimerkiksi Euroopassa ja Amerikassa. Politiikalla voidaan vaikuttaa siihen, minkälaiseksi uuden digitaalisen ajan hyvinvointiyhteiskunta muodostuu ja mistä tulevaisuuden hyvinvointi koostuu. Tällainen politiikka vaatii perustakseen vahvaa näkemystä universalismista. 

Onko perustulo ratkaisu?


Keskustelu perustulosta on epäilemättä yksi kiinnostavimmista hyvinvointipolitiikan teemoista. Perustulo tarkoittaa sitä, että jokainen kansalainen saa tietyn summan rahaa joka kuukausi vastikkeettomasti oman elämänsä ylläpitoon. Kun tulot ylittävät tietyn rajan, perustulo kirjautuu laskennallisesti pois. Perustulon on ajateltu poistavan nykyiseen sosiaaliturvaan liittyvää byrokraattisuutta ja toisaalta kannustavan ihmisiä aktiiviseen toimintaan.

Perustulon keskeisiä motiiveja on torjua digitalisaation aiheuttamaa työttömyyttä. Jos digitalisaation vaikutuksesta työpaikkoja vähenee pysyvästi, etenkin rutiinitöiden alueella, niin hyvin monen toimeentulo vaarantuu ja jää julkisen sektorin varaan. Silloin kansalaisille pitää järjestää hyvin yksinkertaisesti toimeentulo, ja tässä voisi perustulo olla hyvä ratkaisu.

Vai onko se hyvä ratkaisu? Mielestäni ei. Kustannukset eivät ole ongelma. Perustulo maksaa tietysti aika paljon, mutta niin maksaa nykyinen sosiaaliturvakin.

Perustulon varsinainen ongelma on siinä, että se tuomitsee ihmisen köyhyyteen. Perustulo tulee olemaan vaatimaton, ehkä jossain 500-600 euron välimailla, eikä sillä kukaan varsinaisesti elä ilman muita tukia. Jos sadat tuhannet ihmiset joutuvat elämään vuosikausia perustulon varassa, niin maahan syntyy todellinen köyhälistö. Tämähän on nykyisen perusturvankin ongelma. 

Jotkut näkevät perustulon eroavan tarveharkintaisesta sosiaaliturvasta siinä, että se antaa ihmiselle vapauden sanoa EI, esimerkiksi kieltäytyä tarjotusta työstä. Tämä on kuitenkin negatiivista vapautta, ei vapautta tehdä mielekkäitä asioita.

Koko ajattelutapa on lähtökohdiltaan virheellinen. Muistattehan vanhan sanonnan, jos annat köyhälle kalan, hän pysyy aina köyhänä, mutta jos annatte hänelle kalaverkon, niin hän ei ole koskaan nälkäinen. Meidän on siis kysyttävä, mikä on se todellinen ongelma, joka perustulon pitäisi ratkaista mutta jota se ei kykene ratkaisemaan.

Mielestäni todellinen ongelma on, miten kansalaiset pääsevät käyttämään ja kehittämään omaa osaamistaan yhteiskunnassa ja parantamaan sitä kautta omaa hyvinvointiaan. Tähän kysymykseen perustulo on vain osaratkaisu. Jotkut perustulon saajat voivat toki aktivoitua ja perustaa vaikka yrityksen, mutta tämä ei ole mitenkään perustulon rakenteellinen ominaisuus.

Varsinainen ratkaisu on yhteiskunnallisten voimavarojen yleinen käytettävyys. Tästä suuntauksesta on käytetty englanninkielistä termiä Universal Basic Assets (UBA) muistuttaen yhteyttä perustuloon, joka on englanniksi Universal Basic Income (UBI).

Perusväitteeni on, että Universal Basic Assets on uuden universalismin perusta.

Uusi universalismi


Palo Altossa sijaitsevan tulevaisuuden tutkimuksen laitoksen Institute for the Futuren (IFTF) johtaja Marina Gorbis on ensimmäisiä, jonka olen huomannut käyttävät termiä Universal Basic Assets UBA. IFTF on julkaissut asiasta myös manifestin, jonka on saatavilla verkossa. IFTF:n idea on luoda taloudelle uusi ”käyttöjärjestelmä”, joka luo hyvinvointia ja runsautta kaikille, kun nykyinen talousjärjestelmä luo rikkautta harvoille.

UBA:n perusidea ei ole sinänsä uusi. Thomas Painen kirja Agrarian Justice vuodelta 1795 kehitti ideaa omistuspohjaisesta tasa-arvosta (asset-based egalitarianism) ja perustulosta. Perustulo esitettiin jokaiselle kuuluvana tulona yhteisesti omistetusta maailmasta.

UBA tarkoittaa perusvoimavaroja, joihin jokainen on oikeutettu. Ne koskevat etenkin asumista,
terveydenhuoltoa, koulutusta ja taloudellista turvallisuutta. UBA-ajattelun mukaan yhteiskunnassa tarvitaan tasapuolista voimavarojen jakautumista, liittyivät ne sitten maahan, rahaan, tavaraan, tai uusiin digitaalisiin voimavaroihin (data, ohjelmistot, verkot, digivaluutat, maine jne.).  Osana tätä uutta käyttöliittymää, kehitetään uusia tapoja tunnistaa ja palkita yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota ei nykyisin ”lasketa” kuuvaksi kansantalouteen.

Voimavarat on ymmärrettävä laajasti. IFTF:n manifesti tunnistaa kolme voimavarojen ryhmää, joilla kaikilla on merkitystä kansalaisille.

Yksityiset voimavarat (private assets) tarkoittavat yksityisten ihmisten omistamia voimavaroja. Tällaisia ovat esimerkiksi asunnot, mökit, autot, työkalut, tietokoneet, matkapuhelimet, osakkeet, metsäpalstat jne. Useimmilla on yllättävän paljon yksityisiä voimavaroja, joita ei käytetä tehokkaasti. Tähän liittyy ansaintamahdollisuuksia esimerkiksi vuokraamalla asuntoa, mökkiä tai autoa. Sanonta ”taseet töihin” soveltuu näihin.

Julkiset voimavarat (public assets) liittyvät julkisen sektorin kuten valtion ja kuntien omistamiin ja hallinnoimiin voimavaroihin, kuten puistoihin, kansallispuistoihin, mineraalivaroihin, fyysiseen ja digitaaliseen infrastruktuuriin jne. Mutta julkisia voimavaroja ovat tietysti myös julkinen koululaitos, julkinen terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut, jotka ovat kaikkien ulottuvilla. Julkisiin voimavaroihin kuuluvat myös yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta edistävät rakenteet.

Avoimet voimavarat (open assets) ovat voimavaroja, joita hallitus tai yksityiset tahot omistavat ja hallinnoivat. Ne ovat avoimia kaikille ja muodostavat ns. ”avoimen sektorin”, jota ei pidä sotkea ns. avoimeen markkinasektoriin. Avoimet voimavarat syntyvät usein ”alhaalta ylös”, aktiivisten kansalaisten ja yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Ne voivat olla kaikille avoimia fyysisiä työtiloja mutta myös digitaalisia palveluja. Tunnettuja esimerkkejä ovat Linux-käyttöjärjestelmä, Wikipedia ja ns. lohkoketjuteknologiaan perustuvat palvelut, kuten verkkovaluutta Bitcoin. Tähän ryhmään kuuluvat myös avoimet palvelualusta, joilla ihmiset voivat myydä tuotteitaan ja palveluitaan ja tehdä yhteistyötä.


UBA-pohjaisen yhteiskuntapolitiikan päälinjat


Kun me yhdistämme UBA-ajattelun ja digitalisaation, syntyy kiinnostava lähtökohta yhteiskuntapolitiikan uudistamiselle. Sen ytimessä on aktiivinen kansalaisuus, eli toimiva, osallistuva ja yhteistyötä tekevä kansalainen. Ihminen on luonnostaan aktiivinen, mutta aktiivisen kansalaisuuden vahvistaminen ja keskiöön asettaminen edellyttää julkiselta hallinnolta määrätietoisia toimenpiteitä ja uudenlaista ajattelua.

Hyvän lähtökohdan uudelle yhteiskuntapolitiikalla tarjoaa E.L. Decin ja R.M Ryanin kehittämä itseohjautuvuusteoria, jota ovat Suomessa tuoneet esiin Karolina Jarenko ja Frank Martela. Sen mukaan hyvinvointi rakentuu siitä, että ihminen on aktiivinen itsenäinen toimija, joka pyrkii toteuttamaan itseään ja itse asettamiaan päämääriä. Teorian mukaan ihmisellä on kolme perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Omaehtoisuuteen liittyy sisäisen motivaation löytyminen. Kyvykkyys puolestaan on toimintavalmiuksia ja niiden onnistunutta käyttämistä. Yhteisöllisyys on ihmisten perustava tarve olla ja toimia muiden kanssa.

Toinen filosofinen tausta UBA-ajattelulla on Amartya Senin kehittämä kyvykkyysteoria (capability), jossa hyvinvoinnin edellytyksenä on ihmisen toimintakyvyn kehittyminen. Hyvinvointi on kyky, ei niinkään joitain ulkopuolelta annettavaa. Senin teoria on yhdistettävissä mahdollisuuksien tasa-arvon käsitteeseen. Se kiinnittää huomion yhtäläisin mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa.

Uuden yhteiskuntapolitiikan keskiössä on ihminen. Tästä lähtökohdasta voidaan johtaa koko joukko toimenpiteitä, joilla kansalaisia vahvistetaan. Tarvittavia toimenpiteitä voidaan hahmottaa kehittämälläni aktiivisen kansalaisen mallilla (katso viite lopussa). Ihmisen toimintavalmiudet muodostuvat kolmenlaisista tekijöistä:

  1. Osaaminen ja kyvykkyydet
  2. Motivaatio ja kannustimet 
  3. Toimintamahdollisuudet


Osa ihmisen kyvyistä on geneettisiä, mutta osaamista voidaan jatkuvasti kehittää oppimalla uusia asioita ja taitoja. Digitalisaatio asettaa uudenlaisia osaamisvaatimuksia, joiden puute johtaa usein työelämästä putoamiseen. Tämän takia elinikäinen oppiminen, mentorointi, ohjelmointi, digilukutaito, henkilökohtaiset digitukihenkilöt yms. tulevat aivan keskeiseksi osaksi oppivaa yhteiskuntaa. Osaamisen kehittämisen tulee koskea koko väestöä ikään katsomatta. Myös seniorit haluavat ja voivat olla aktiivisia kansalaisia, mutta heidän kohdallaan digiyhteiskunnan ”käyttöliittymän” tulee ottaa huomioon ihmisten fyysiset ja mentaaliset rajoitteet. Digiyhteiskunnan tulee olla adaptiivinen erilaisia käyttäjäryhmiä ja tarpeita kohtaan.

Motivaatio- ja kannustintekijä jätetään usein huomiotta, vaikka se on aivan olennainen tekijä ihmisen halulle olla mukana ja toimia aktiivisesti. Perustulon suurimpia ongelmia on, että siinä ei ole mitään elementtejä, jotka lisäisivät ihmisen kiinnostusta toimia ja kehittää itseään. Yleisemminkin koko nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on laiminlyönyt motivaatiotekijän.

Periaatteessa sosiaaliturvajärjestelmä on verrattain antelias ja turvaa toimeentulon ja asumisen. Ongelma on siinä, että ihminen jätetään oman onnensa nojaan kannustamatta häntä ratkaisemana ongelmiaan ja tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Aktiivisuutta vaativat perustulon sovellukset eivät myöskään paranna tilannetta, koska ne eivät synnytä aitoa motivaatiota itsensä kehittämiseen. Motivaatiota lisää ehkä tehokkaimmin osallistuminen yhteisöllisiin tapahtumiin ja yhteistyöhön. Tässä järjestöillä on suuri tehtävä.

Toimintamahdollisuudet ovat hyvin paljon kiinni yhteiskunnan toimenpiteistä. Tarvitaan yhteisiä tiloja harrastuksiin ja työtoimintaan, työhuoneita taiteilijoille, käsityöläisille ja pienyrityksille, ilmaista pääsyä verkkoon, kirjastoja, laboratorioita, kopiokoneita ja 3D-tulostimia. Hyvin merkittävässä osassa tulevat olemaan digitaaliset palvelualustat, joiden kautta voi hoitaa monenlaisia asioita, myydä osaamistaan ja tuotteitaan, hakea palveluja jne. Hyvin mielenkiintoisa toimintamahdollisuuksia liittyy ilmaiseen dataan ja yhteisöllisessä käytössä oleviin datan analyysityökaluihin ja tekoälyohjelmiin.

Onko aktiivinen kansalainen politiikan ufo?


Anu Kantola kirjoittaa haastavasti aktiivisesta kansalaisuudesta Helsingin Sanomien kolumnissa 21.11.2017:

”Aktiivinen kansalainen on aina ollut Suomessa politiikan ufo: vieras ulkoavaruudesta, jonka olemassaoloon harva todella uskoo. Meikälaisen valtioviisauden perusidea on ollut, että kansaa on syytä kaitsea vahvojen johtajien johdolla.”

On tärkeää, että aktiivisesta kansalaisesta puhutaan. En silti jaksa olla yhtä pessimistinen kuin Anu tässä kolumnissa. Suomessa on vahva kansalaistoiminnan perinne niin alkiolaisuudessa kuin työväenliikkeessäkin. Suomi on talkootoiminnan ihmemaa ja järjestökenttämme on uskomattoman laaja. Uusi kaupunkilaisuus nostaa päätään esimerkiksi Kalliossa ja täällä keksitään ravintolapäivän kaltaisia yhteiskunnallisia innovaatioita.

Mutta siinä Anu on oikeassa, että aktiivinen kansalaisuus ei kuulu puolueiden ohjelmaan ja näkyy vielä vähemmän hallitusten agendassa. Tämä on todellinen ongelma, joka estää uudistamasta yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa ei voi kehittää ottamatta ihmisiä mukaan. Hallinto panostaa vain rakenteiden muuttamiseen ja sitä ohjaa säästäminen ja tehokuuden kasvattaminen. Jos ihminen olisi keskiössä, niin uudistusten ytimessä olisi ihmisten kannustaminen osallistumaan, toimintamahdollisuuksien parantaminen ja edellytysten luominen ihmisten omaehtoiselle toiminnalle erityisesti kouluja ja opetusta kehittämällä. Nämä olisivat parhaita lääkkeitä työttömyyden torjuntaan, syrjäytymisen estämiseen ja SOTE-kulujen hallintaan.

”Utopian Basic Assets”?


Entä jos UBA onkin utooppinen filosofia? Onko uskottavaa, että julkiset voimavarat saataisiin nykyistä laajemmin ihmisten käyttöön ja ihmistä palvelemaan? Entä jääkö ”avain sektori” vain marginaaliseksi osaksi kapitalistista järjestelmää? En tiedä.

Toisaalta tietyt ”objektiiviset” tendenssit näyttävät johtavan koti yhteiskäyttöisiä voimavaroja. Data tulee kaikkialta ja leviää kaikkialle, verkosto ovat globaaleja. Vaikka tietyt keskeiset infrastruktuurit kuten fyysiset verkot tai datakeskukset ovat usein yksityisessä omistuksessa, ne ovat kuitenkin kaikkien käytössä. Omistusoikeus ei ole enää se juttu vaan digitaalisten voimavarojen käytettävyys: ne ovat tulossa palveluiksi. Periaatteessa yhä useampi osaa ja haluaa kehittää ja hyödyntää omia ja yhteisiä voimavaroja itsensä, perheensä ja yhteisönsä hyväksi. Perusluonteeltaan digitaalinen talous on yhteiskunnallinen ja ristiriidassa voimavarojen keskittymisen kanssa. Tällaisesta asetelmasta Marx ennustaisi omistussuhteiden kumousta.

Yhteiskunta ei kuitenkaan muutu ilman politiikkaa. Vain politiikalla voidaan ”utopiasta” tehdä todellisuutta. Oma tuntumani on, että UBA-henkinen ajattelu on jo saanut jalansijaa niin Suomessa kuin muuallakin. Tästä on esimerkkinä IFTF:n äskettäin julkaisema manifesti ja siihen liittyvä toiminta-ohjelma. Sen mukaan ensimmäisiä askeleita on luoda yhteisöjä tai verkostoja, joissa pohditaan UBS:ää, suunnitellaan konkreettisia ratkaisuja ja testataan niitä kokeiluhankkeilla.

Suomessa kansalaiskeskeistä ja voimavaroja kehittävää uudistamispolitiikkaa hahmotellaan monissa ajatushautomoissa kuten Demos Helsingissä ja Sitrassa. Puolueet eivät ole vielä heränneet tähän, mutta aktiivinen kansalainen on jo kolkuttamassa ovella ja luomassa paineita poliittisen agendan uudistamiselle.


  
Antti Hautamäki: ”Hyvä elämä kansalaistenSuomessa”, teoksessa Kimmo Kajaste (toim.), Suomalainen mahdollisuus, Näkökulmia hyvinvointimme tulevaisuuteen, Oy Edita Ab,  Helsinki 1997, s. 32-51.