Naomi Kleinin ravisteleva kirja Tämä Muuttaa Kaiken, Kapitalismi vs. Ilmasto ilmestyi alunperin 2014, mutta sen suomennos vasta 2019. Kirjaa ja sen argumentteja on käsitelty Suomessa aivan riittämättömästi, mikä voi osittain johtua kirjan massiivisuudesta. (Suomennetussa kirjassa on 720 sivua; eivätkö ihmiset enää lue isoja kirjoja?). Sain luettua kirjan aivan äskettäin ja se teki suuren vaikutuksen, paitsi iskevän kielensä myös kriittisyytensä ja radikalisminsa takia. Ajattelin että nyt täytyy paneutua paremmin ilmastonmuutokseen, josta kaikki puhuvat mutta kuka mitäkin.
Kleinin aikaisempi menestyskirja kirja No Logo sai ihmiset suhtautumaan kriittisesti brändeihin. Uudessa kirjassa on kysymys ilmastonmuutoksen aiheuttajista ja mahdollisuuksista estää ilmaston lämpeneminen yli kriittisen rajan, jonka jälkeen ilmastonmuutos olisi tuhoisa koko ihmiskunnalle. Näkökulmana on keskeisesti Pohjois-Amerikka (Kanada ja Yhdysvallat) ja Iso-Britannia, mutta myös kehitysmaat. Ilmastonmuutoksen syntipukkeja ovat ”fossiiliyhtiöt”, jotka louhivat ja pumppaavat maaperästä kivihiiltä, öljyä ja kaasua ja jalostavat ja myyvät niitä globaaleilla markkinoilla (BP, ExxonMobil, Shell jne.). Fossiiliyhtiöt ovat voineet toimia lähes rajoituksetta, koska vallitseva markkinatalousideologia, uusliberalismi on saanut niin vahvan aseman länsimaissa. Siksi Kleinin kirja suuntaa katseensa kapitalismiin, sen toimintalogiikkaan ja ajatusmaailmaan. Kleinin ehkä keskeisin väite on, että uusliberalismin ideologian mukaan muotoutunut talousjärjestelmä sotii luonnonjärjestelmää vastaan.
Uusi yhteiskuntamalli
”Ilmastonmuutos on koko sivilisaatiotamme koskeva hälytyssignaali, joka viestittää tulipalojen, tulvien, kuivuusjaksojen ja sukupuuttoaaltojen kielellä, että tarvitsemme täysin uuden taloudellisen mallin ja tavan jakaa planeettamme. (Klein s. 45)
Kleinin tärkein viesti on mielestäni se, että ilmastonmuutos on yhteydessä kaikkiin suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen, valtaviin tuloeroihin, terveyseroihin, tehomaatalouden ongelmiin, yhdyskuntarakenteen haavoittuvuuteen jne.
”Näkemyksellinen päästöjenvähennyssuunnitelma voisi luoda perustan koko talousjärjestelmän uudistamiselle.” (s. 210)
Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun on oltava työtä oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman puolesta. Tämä tarkoittaa, että ilmastoliikkeen täytyy toimia yhteistyössä kaikkien yhteiskunnan ja talouden uudistamista ajavien liikkeiden ja voimien kanssa. Tämä on eräänlaista ”ilmastointersektionaalisuutta” (minun termini), joka yhdistää feministejä, sosialisteja, vihreitä ja anarkisteja.
”Meidän täytyy ymmärtää, että eriarvoisuuden vastustaminen kaikin mahdollisin tavoin on ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun keskeinen strategia.” (s. 132).
Tärkeä käsite on ilmasto-oikeudenmukaisuus, joka tarkoittaa että ilmastonmuutoksen aiheuttamat taloudelliset ja yhteiskunnalliset taakat ja vaikutukset pitää jakaa oikeudenmukaisesti. Kaikkialla on nähtävissä kuinka haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ja ihmisryhmät kärsivät eniten ilmastonmuutoksesta. Näin on kehitysmaissa mutta myös teollistuneissa maissa. Köyhät ihmiset eivät pysty sopeutumaan muutoksiin eivätkä maksamaan kallistuvaa energiaa tai hankkimaan puhdasta vettä jne. Tässä yhteydessä puhutaan myös ilmastovelasta, jolla tarkoitetaan teollistuneiden maiden velvollisuutta korvata kehitysmaille tai alkuperäiskansoille aiheuttamansa ympäristöongelmat.
Saastuttaja maksaa -periaate on hyvin tärkeä oikeudenmukaisuuden kannalta. Periaate kohdistaisi toimenpiteitä erityisesti suuriin fossiiliyhtiöihin, jotka takovat valtavia voittoja tuottamalla ”likaista energiaa”. Fossiiliyhtiöiden voitot ovat yleensä kymmeniä miljardeja vuodessa. Niistä suurin osa mene osakkeenomistajille, johtajien ylisuuriin palkkioihin ja entistä tehokkaampien teknologioiden kehittämiseen ja uusien fossiilienergialähteiden hyödyntämiseen. Uusiutuviin energiahankkeisiin ne käyttävät muutaman prosentin voitoistaan, ja näitäkin tehdään vain positiivisen mielikuvan luomiseksi, viherpesuun, Klein todistelee.
Saastuttaja maksaa –periaatteen yksi sovellus voisi olla, että tulo- ja varallisuusveron progressiota kiristetään. On laskettu, että maailman viisisataa miljoonaa rikkainta ihmistä on vastuussa noin puolesta kaikista maailman päästöistä. Tähän joukkoon mahtuu runsaasti keskiluokkaisia valkoisia. Oikeudenmukaisuus vaatii, että rikkaat kantavat hiilijalanjälkeään vastaavan osan ilmastotaakasta. Tähän asti on vedottu tavallisiin kansalaisiin ja vaadittu heiltä uhrauksia.
”Vuosikymmenien ajan tavallisia ihmisiä on vaadittu sammuttaman valonsa, pukeutumaan lämpimämmin ja maksamaan lisähintaa myrkyttömistä pesuaineista ja uusiutuvasta energiasta. Samaan aikaan suurimmat saastuttajat ovat saaneet kasvattaa päästöjä ilman minkäänlaisia rangaistuksia.” (s. 161).
Tuhokapitalismi ja uusliberalismi
Klein näkee ilmastomuutoksen perimmäiseksi aiheuttajaksi kapitalistisen talousjärjestelmän, ”tuhokapitalismin”. Hän kysyy, mikä on estänyt tekemästä jo pitkään tiedossa olleita välttämättömiä päästövähennyksiä ja vastaa, että ne olisivat ristiriidassa sääntelystä vapautetun kapitalismin kanssa. (s. 35). Vallassa oleva markkinafundamentalismi torjuu tehokkaimmat keinot hillitä ilmastonmuutosta, koska niissä puututtaisiin markkinoiden vapauteen ja asetettaisiin esteitä yrittäjyydelle ja vapaakaupalle.
Kapitalismin vallitsevaa ideologiaa kutsutaan usein uusliberalismiksi. Klein kiteyttää sen keskeiset politiikkapilarit seuraavasti (s. 105):
- Julkisen sfäärin yksityistäminen
- Yritystoiminnan sääntelyn purkaminen
- Tulo- ja yhteisöverojen alentaminen
- Julkisten menojen leikkaukset.
Nämä pilarit ovat estäneet vuosikausia tekemästä niitä toimia, joilla voitaisiin estää ilmastonmuutos. Tällaisia toimia olisivat esimerkiksi hiilivero ja saastuttaja maksaa -periaate, julkiset infrastruktuuri-investoinnit uusiutuvaan energiaan ja parempaan julkiseen liikenteeseen, päästörajojen asettaminen, korkeat turvallisuusvaatimukset ja muut sääntelykeinot. Ne koetaan vaarallisiksi myös siksi, että ne kyseenlaistavat lisääntyvän kulutuksen ja jatkuvan talouskasvun, jotka ovat uusliberalismin mukaan menestyvän yhteiskunnan kulmakiviä.
Kleinin analyysistä voi rakentaa itselleen ”uusliberalismitestin”:
Aina kun joku vaatii yksityistämistä, sääntelyn purkamista, verojen alentamisesta ja julkisten palvelujen leikkauksia talouskasvun tähden, olemme tekemissä ilmastonmuutoksen kannalta tuhoisan ideologian kanssa.
Koska ilmastonmuutos vaatii toimenpiteitä, jotka sotivat uusliberalismin peruspilareita vastaan, markkinaliberaalit voimat kieltävät ilmastonmuutoksen tosiasian ja hyökkäävät sellaista tutkimusta vastaan, joka osoittaa ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisen toiminnasta. Klein osoittaa, että ilmastonmuutoksen kieltämiseen ovat vaikuttaneet oikeistolaiset ajatuspajat, kuten Heartland-Instituutti, Cato Instituutti ja Ayn Rand Instituuti. Nämä uusliberalismin linnakkeet näkevät, että jos ilmastonmuutos hyväksyttäisiin, jouduttaisiin hyväksymään sellainen politiikka, joka sotii vapaan kapitalismin pyhimpiä arvoja vastaan. Kuvaavaa on, että näitä ajatuspajoja rahoittavat oikeistolaiset säätiöt ja suuret fossiiliyhtiöt, jotka pelkäävät ilmastonmuutoksen hyväksyminen johtavan toimenpiteisiin, jotka vaarantavat niiden voitontavoittelua. Fossiiliyhtiöt (BP, Shell, ExxonMobil, Chevron ja Total) lobbaavat muutenkin asiaansa noin 200 miljoonalla dollarilla vuosittain.
Ajatuspajoista syötetään julkisuuteen ja mediaan valeuutisia ja tuotetaan vasta-argumentteja ilmastotutkijoille (aikaisemmin niissä torjuttiin tupakan terveyshaittoihin kohdistuneita tieteellisiä tutkimuksia). Ilmastonmuutoksen kieltäjät pelottelevat päästörajoitusten varjolla hiipivästä kommunismista. Tarkoituksena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen niin, että suuri enemmistö kieltäisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Tästä massiivisesta ideologisesta hyökkäyksestä huolimatta noin 75 % amerikkalaisista ajattelee, että ihminen on aiheuttanut ilmastonmuutoksen.
Ilmastonmuutos on totta
Kun Klein kirjoitti kirjansa, kaikki perusasiat olivat jo tiedossa, mutta silloin vielä 2 astetta pidettiin kriittisenä rajana, jonka Pariisin ilmastokokous otti päätöstensä pohjaksi. Taalaksen kirjasta Ilmastonmuutos saa hyvän kokonaiskuvan ilmastonmuutoksesta (Taalas 202)1. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC painottaa vuoden 2018 raportissaan (ns. 1,5 %:n raportti), että maapallon keskilämpötila on noussut 1,1 astetta esiteollisesta ajasta ja saavuttaa kriittisen 1,5 asteen rajan 2030-luvun alkupuolella. Tämän muutoksen on aiheuttanut lähes yksinomaan ihmisten toiminta. Jos 1,5 asteen raja ylitetään, vaikutukset ovat dramaattisia maalla, merillä ja ilmakehässä. Kuumat kaudet ja kuivuus lisääntyvät, sateet ja tulvat yleistyvät ja trooppiset myrskyt pahenevat. Meriveden pinta nousee mm. jäätikköjen sulamisen takia. Jotta kriittisen rajan yli ei mentäisi, hiilidioksidipäästöjä on voimakkaasti rajoitettava ja poistettava hiilidioksidia ilmakehästä. IPCC:n mukaan nettonollapäästöt täytyy saavuttaa vuosisadan puoleen väliin mennessä; silloin ihmisten tuottamat hiilidioksidipäästöt olisivat yhtä suuret kuin mitä ihmistoimin pystytään ilmakehästä poistamaan.
ICPP:n arvion mukaan ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen vuosisadan loppuun mennessä vaatisi päästöjen vähentämistä 45 % vuoden 2010 tasosta vuoteen 2030 mennessä. YK:n tuoreen raportin mukaan vuoteen 2030 mennessä globaalien ilmastopäästöjen määrä ei suinkaan vähene vaan kasvaa vuoden 2010 tasosta 16 %. Maailma on menossa kohti katastrofaalista 2,7 aseen lämpenemistä. Näiden lukujen valossa meillä on nyt maailmanlaajuinen ilmaston hätätila.
Pariisin ilmastosopimus vuodelta 2015 antoi kuitenkin toivoa paremmasta. Erityisen merkittävää oli, että Kiina tuli sopimukseen mukaan. Kiinan kantaan ovat vaikuttaneet kiinalaisten omat huolet ilmastonmuutoksesta, esimerkkinä Pekingiä ja suuria teollisuuskaupunkeja ajoittain vaivaavat savusumut, jotka johtuvat hiilen polttamisesta. Pariisissa ei asetettu yleisiä päästötavoitteita vaan maat saivat vapaasti itse asettaa omat tavoitteensa. Maiden tekemät vähennystavoitteet ovat kuitenkin riittämättömiä 2 %:n tavoitteen saavuttamiseksi puhumattakaan 1,5 %:n tavoitteesta. Lisäksi tavoitteiden toteuttaminen etenee aivan liian hitaasti. Toisaalta IPCC:n raportin analyysi 1,5 % päästövähennyksistä on saanut monet maat sitoutumaan 1,5 %:n tavoitteeseen, Suomi mukaan lukien. Tämä raportti näyttää saaneen aikaan huomattavan käänteen julkisessa mielipiteessä, vertautuen Al Goren Epämiellyttävä totuus kirjaan ja elokuvaan vuodelta 2006. ICPP:n raporttia vastaan ovat odotetusti hyökänneet monet fossiiliyhtiöt ja niistä riippuvat maat.
Eri tarkoituksiin tuotettavasta energiasta 85 % tuotetaan kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla ja vain 15 % uusiutuvalla energialla, vesivoimalla ja ydinvoimalla (ks. Taalas 2021). Suurimmat kasvihuonekaasujen päästölähteet maailmanlaajuisesti ovat energiasektori (polttoaineiden poltto ja niiden tuotanto ja jakelu) noin 72 %:n osuudella, maataloussektori 11 %:n osuudella ja teollisuusprosessit 6 %:n osuudella. Suomessa vastaavat luvut olivat vuonna 2019 energiasektori 74 %, maatalous 13 % ja teollisuus 10%. Näiden lukujen valossa huomio on kiinnitettävä energiasektoriin ja tämä onkin Naomi Kleinin fokuksessa. Myös Taalas korostaa että ilmasto-ongelma voidaan ratkaista vain fossiilienergian harkitulla vähentämisellä energiantuotannossa, liikenteessä, teollisuudessa ja asumisessa.
On kuitenkin hyvä tiedostaa, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa kasvihuonekaasujen päästöt ovat pienentyneet 2000-luvulla, kun saman aikaan Kiinan, Intian ja Venäjän päästöt ovat lisääntyneet. Vuosina 1990-2019 EU:n kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät 24 % kun samaan aikaan talous kasvoi 60 %. EU:n tavoitteena on vähentää päästöjä vähintään 55 % vuoteen 2030 mennessä ja saavuttaa ilmastoneutraalisuus vuoteen 2050 mennessä.
Vaikka Yhdysvallat onkin suuri päästöjen lähde (noin 15 %), Kiinan päästöt ovat kaksinkertaiset siihen verrattuna (28 %). Se että Klein keskittyy Yhdysvaltojen ja Kanadan tilanteeseen, on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että hän tuntee näiden maiden tilanteet ja ilmastoliikkeen hyvin. Globaalia tilannetta ajatellen Aasiasta pitäisi puhua enemmän. Toisaalta globalisaation pelisäännöt ja suurten megayritysten toimintalogiikka on samanlainen kaikkialla.
Fossiiliyhtiöiden kyltymättömyys
Fossiiliyhtiöiden toimintatapa kuvastaa ns. ekstraktivismia, joka perustuu luonnonresurssien kestämättömään käyttöön ja hyödyntämiseen. Alun perin ekstraktivismi tarkoitti talouksia, jotka perustuivat yhä suurempien raaka-ainemäärien ottamiseen luonnosta. Itse asiassa koko teollinen yhteiskunta perustuu ekstraktivismiin, koska talouskasvu ei olisi ollut mahdollista ilman kivihiilen ja sittemmin halvan öljyn saatavuutta. Britanniassa tätä ajattelutapaa levitti mm. Francis Bacon, jonka mukaan ”ihmisen ei tule empiä tunkeutumista luonnon reikiin ja kolkkiin” (sic!). Ekstraktivismille on etsitty perusteita jopa Raamatusta.
Fossiiliyhtiöiden toimintaa tulee tarkastella kriittisesti. Kleinilla on lukuisia esimerkkejä näiden yhtiöiden tuhoisasta toiminnasta. Yhtiöt ovat suhtautuneet välinpitämättömästi turvallisuusmääräyksiin, mistä on aiheutunut ympäristökatastrofeja öljyn syöksyessä mereen öljynporauslautoilta ja kuljetusaluksista. Myös makean veden lähteitä, jokia ja järviä on tuhoutunut poraus- tai kaivausalueiden ympäristössä. Valtavia, tuhansia kilometrejä pitkiä öljy- ja kaasuputkia (esim. Keystone XL –öljyputki) on rakennettu haavoittuvien erämaa-alueiden läpi. Niiden kautta kuljetetaan ympäristölle tuhoisia ja helposti syttyviä aineita. Vastaavasti energian kuljetukseen on rakennettu junaratoja, jotka kulkevat suojelukohteiden ja erämaa-alueiden läpi. Junaonnettomuudet niillä eivät ole niinkään harvinaisia ja kokonaisia junia on leimahtanut liekkeihin paikallisten asukkaiden kylissä.
Öljyä, kaasua ja hiiltä kuljetetaan kaukana oleviin satamiin, jossa niitä jalostetaan. Satama-alueet ovat saastuneet ja niiden lähellä asuvat asukkaat kärsivät taudeista, jotka johtuvat altistumiselle monenlaisille kemikaaleille. Kaikkea tätä on tapahtunut vuosikausia ilman että tilanteeseen olisi pystynyt tai haluttu puuttua. Fossiiliyhtiöt ovat taivuttaneet ja lahjoneet hallituksia puolelleen ja saaneet jatkaa tuhoisaa toimintaansa elinkeinovapauden nimissä. Vapaakauppasopimukset ovat ilmaston kannalta hyvin problemaattisia, koska niihin vedoten globaalit yritykset ovat tehokkaasti torjuneet kestäviin ratkaisuihin tähtäävät paikalliset hankkeet. Yhtiöt vetoavat laitosten työllistävään vaikutukseen, mikä on kova argumentti korkean työttömyyden alueilla. Houkutusten vastustaminen vaatii suurta kotiseuturakkautta, halua puolustaa puhdasta ilmaa, maata ja vettä.
Fossiiliyhtiöille eivät enää riitä niiden nykyiset energialähteet. On etsittävä jatkuvasti uusia öljy- ja kaasukenttiä tai hiiliesiintymiä. Katseet ovat kääntyneet esimerkiksi arktisille alueille, Grönlantiin ja Jäämerelle, jotka ovat erittäin haavoittuvia alueita ja joissa pelastustoimet ovat vaikeita. Näiden lisäksi kehitetään uusia teknologioita hyödyntämään esiintymiä, joita ei ole aikaisemmin pystytty hyödyntämään. Näitä ovat öljyhiekan hyödyntäminen ja vesisärötys.
Öljyhiekka on bitumia, joka on sitoutunut hiekanjyviin (ks. Wikipedia). Sitä on tavallista hankalampi hyödyntää. Sen talteenotto ja jalostaminen raakaöljyksi vaatii paljon energiaa ja vettä. Sen ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin tavallisessa öljytuotannossa. Suurimmat esiintymät ovat Kanadassa ja Venezuelassa. Kanadan Albertassa on kolme suurta esiintymää, jota hyödynnetään avolouhoksilla kuorimalla ”pintamaa” (so. hedelmällinen multakerros) pois. Niiden yhteinen pinta-ala on Englantia suurempi alue. Näistä avolouhoksista muodostuu autiomaita, joissa ei voi harjoittaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa. Lisäksi käytetään muita menetelmiä kuten höyrysimulaatiota, jossa ruiskutetaan höyryä maaperään mikä aiheuttaa murtumia, joiden kautta öljyä saadaan pumpattua.
Toinen, uudempi öljynlähde on öljyliuske, joka sijaitsee 1-2 kilometrin syvyydessä. Siitä saadaan maakaasua, liuskekaasua ja liuskeöljyä vesisärötyksellä. Menetelmässä maahan porataan 1-2 km syvä reikä, johon pumpataan suurella paineella vettä, hiekkaa ja kemikaaleja. Kova paine lohkoo huokoista kiveä ja kaasu irtoaa. Vesisärötys on uusi teknologia, joka on otettu käyttöön 2000-luvulla, etenkin Yhdysvalloissa. Vesisärötys tuhoaa luontoa porausalueella, saattaa aiheuttaa maanjäristyksiä ja turmelee pohjavesiä.
Kivihiili on erittäin haitallinen polttoaine, jonka poltto lisää paitsi hiilidioksidia myös rikkidioksidia ja pienhiukkasia ilmakehään ja ympäristöön. Energian kokonaistuotannosta hiilen osuus on noin neljännes. Kivihiiltä käytetään lämmitykseen mutta myös raudan valmistuksessa. Kivihiilen louhinta aiheuttaa itsessään ympäristövaurioita ja kaivoksissa sattuu usein onnettomuuksia. On huomattava, että öljyn tarjonta on niukkenemassa mutta maakaasua ja hiiltä riittää maaperässä jopa sadoiksi vuosiksi. Maakaasun hiilidioksidipäästöt ovat noin kolmanneksen muita fossiilisia polttoaineita matalammat.
Naomi Kleinin tarkastelu ei rajoitu vain fossiilisiin polttoaineisiin ja niiden käytön ja tuottamisen ongelmiin. Samantapaisia ongelmia liittyy myös muuhun kaivannais-teollisuuteen, kuten kullan ja harvinaisten metallien kaivaukseen. Kaivokset, varsinkin avolouhokset tuottavat ympäristöongelmia esimerkiksi vesistöjen saastumista ja tekevät suuria maa-alueita käyttökelvottomiksi. Lisäksi työolosuhteet ovat kehitysmaissa sietämättömiä ja kaivoksissa työskentelee myös lapsia.
Klein yhtyy siihen käsitykseen, että ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi kaikki fossiilisten polttoaineiden jäljellä olevat varannot pitäisi jättää hyödyntämättä. Fossiiliyhtiöt vastustavat tätä ja etsivät ja avaavat jatkuvasti uusia esiintymiä hyödyntäen uusinta tekniikkaa. Tälle laajenemiselle pitäisi pystyä asettamaan STOP, mutta yhtiöt ovat taitavia lobbaamaan ja vetoamaan elinkeinovapauteen ja kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin.
Kehitysmaissa mutta osin myös teollistuneissa maissa kentät aukeavat yhtiöille niiden luvatessa työpaikkoja ja tuloja valtioille. Myös lahjonta on tavallista. Mutta valtiot eivät ole halutessaan voimattomia. Esimerkiksi vesisärötys on kielletty EU:n alueella. Yhdysvaltojen esimerkistä näemme, että presidentti pystyy kyllä vaikuttamaan fossiiliyhtiöiden toimintaan (Obama vs. Trump vs. Biden).
Fossiilitalous vs. ekotalous
On syytä palata Naomi Kleinin analyysiin kapitalismista. On totta, että kapitalismin logiikka on ollut omiaan lisäämään kulutusta ja motivoinut ottamaan käyttöön yhä uusia fossiilisia energialähteitä. Halvan ja helppokäyttöisen energian saatavuus johti taloudellinen kasvuun, joka alkoi 1800-luvulla. Tämän kehityksen tuloksena on muotoutunut erityinen fossiilitalous (tai fossiilikapitalismi), joka voi toimia vain kuluttamalla yhä lisää fossiilienergiaa.
Tieto ilmastomuutoksen vaikutuksista pakottaa rakentamaan ekotaloutta, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on minimaalista, energiatehokkuus on maksimaalista, uusiutuviin luonnonvaroihin (aurinko, tuuli, vesi) perustuva energiatuotanto vallitsevaa ja hiilidioksidin ja muiden ilmastokaasujen (metaani jne.) talteenotto laajaa ja kannattavaa. Ekotalous tulee olemaan hiilineutraalia, mikä taataan kasvattamalla hiilinieluja.
Kleinin ratkaisu ekotalouteen siirtymiseksi on vallitsevan talousjärjestelmän ja sitä tukevan uusliberalistisen ajattelumallin kumoaminen. Se mikä Kleinin mallissa jää epäseläksi on yritysten rooli ekotalouden rakentamisessa. Kleinin raju kritiikki ”tuhokapitalismia” kohtaan tekee myös ”hyvistä yrityksistä” syypäitä ilmastokriisiin. Tämä aiheuttaa epäluuloja myös niitä yrityksiä kohtaan, jotka vähentävät rajusti fossiilisten polttoaineiden käyttöä, luovat uutta teknologiaa kestävää energiataloutta varten, kehittävät sähköautoja ja laitteita maalämmön hyödyntämiseen jne. (Ks. Isomäki 2019). Monia ympäristöaktivisteja ei miellytä puhe ilmastonmuutoksen avaamista suurista liiketoimintamahdollisuuksista. Mutta ilman yrityksiä ja niiden innovaatioita ilmastokriisin ratkaisu ja ekotalouteen siirtyminen on mahdotonta.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana yritysten asenteissa on tapahtunut suuria muutoksia. Lähes kaikki suuret yritykset (esim. lento- ja teräsyhtiöt) ilmoittavat vähentävänsä tuotantonsa hiilijalanjälkeä, korvaavansa fossiilisten polttoaineiden käyttöä uusiutuvalla energialla. Tämä koskee myös fossiiliyhtiöitä. Samaan aikaan monet yritykset kehittävät ratkaisuja, jotka helpottavat siirtymää ekotalouteen. Investoinnit ympäristölle haitallisiin yrityksiin vähenevät ja sijoittajat korostavat ekologista tuotantoa ja eettistä vastuullisuutta. Epäilemättä tässä ”liikehdinnässä” on myös bluffia ja brändien maineen parantamista, mutta suunta on oikea.
Sen sijaan Kleinin kritiikki kapitalismin logiikkaa ja uusliberalismia kohtaan on terävää. Ilmastokriisiä ei ratkaista yksityistämällä julkista toimintaa, vähentämällä veroja ja heikentämällä julkisia palveluja, kuten sosiaaliturvaa. Uusliberalismin vaatimukset sääntelyn purkamiseksi ja globaalin vapaakaupan laajentamiseksi heikentävät kansallisia keinoja torjua ilmastonmuutosta. Julkista hallintoa tarvitaan entistä enemmän isojen infrastruktuurihankkeiden toteuttamisessa ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien sääilmiöiden torjumisessa (kuivuus, tulvat, hirmumyrkyt, metsäpalot jne.). Tarvitaan ennaltaehkäisyä ja sopeutumista, molemmat asioita, joita yritykset eivät juuri tee. Vain valtiot voivat asettaa sitovia päästötavoitteita ja säännellä haitallista tuotantoa.
Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii julkisen hallinnon toimenpiteitä. Ilmastonmuutokset vaikutukset ja sen torjumisen aiheuttamat välttämättömät toimenpiteet koskettavat köyhiä ihmisiä ja maita paljon rankemmin kuin teollistuneita maita ja niiden keskiluokkaa. Tarvitaan kriisiapua, sosiaaliturvaa, uutta infrastruktuuria ja perinteisen ekologisen elämäntavan suojelua. Niinkin perustava tarve kuin puhdas vesi, ei ole itsestään selvä haavoittuvilla alueilla.
Ilmastonmuutoskeskustelun yksi keskeinen johtopäätös on, että kulutusta on yksinkertaisesti vähennettävä. Tämä ei ole mannaa jatkuvan kasvun nimeen vannovalle uusliberalismille ja sen takana olevalle taloustieteelle. Talouskasvun ideologia on iskostettu niin hyvin kaikkien tajuntaan, että hyvinkin edistykselliset hallitukset/valtiot mittaavat onnistumistaan ja kilpailukykyään talouskasvun mittareilla. Tässä näemme hyvin kuinka ns. syväliberalismi toimii (Lahtinen & Purokuru 2020).
Ekotalous vaatii onnistuakseen ihmisen ja luonnon suhteen uudelleenmäärittelyä. Ihminen ei voi asettua luonnon yläpuolelle ja ajatella, että kaikki mikä hyödyttää ihmistä on sallittua. Ihan kirjaimellisesti ihminen on luontoa ja luonnossa. Ihminen elää puhtaasta ilmasta, vedestä ja maaperästä: ihminen tarvitsee näitä ekosysteemipalveluja. Alkuperäiskansojen elämänkatsomuksessa sanoin kuin suurissa uskonnoissa elämän ja maan kunnioitus on keskeisessä asemassa. Olemme täysin riippuvia ”Äiti maan” suosiollisuudesta. Luonto ei ole mykkä kone, vaan se vastaa tekoihimme omalla kielellään, jota meidän on opittava lukemaan.
Talouden kannalta keskeiseksi luontosuhteen vaalimisen periaatteeksi nousee uusintaminen. Luonnon kyky uudistua on kaikissa ihmisen toimissa otettava huomioon. Itse olen puhunut tässä mielessä kestävistä innovaatioista (ks. Hautamäki 2008). Uusintamisen periaate on jyrkästi ristiriidassa luonnon lyhytjänteistä hyväksikäyttöä edustavan ekstraktivismin kanssa.
”Olennaista on, että eläminen ilman ekstraktivismia tarkoittaa lähes täydellistä nojaamista resursseihin, joita voi jatkuvasti uusintaa. Ruokaa voidaan viljellä menetelmillä, jotka suojaavat maaperän hedelmällisyyttä. Energiaa voidaan tuottaa menetelmillä, jotka valjastavat käyttöön auringon, tuulen ja aaltojen uusiutuvaa voimaa. Metalleja voidaan valmistaa kierrätetyistä ja uudelleenkäytetyistä lähteistä. … Uusintaminen [vastakohtana resilienssille, AH] taas on aktiivista – sen kautta osallistumme kokonaisvaltaisesti elämän luovuuden maksimointiin.” (s. 591)
Kirjansa viimeisessä luvussa Klein puhuu lisääntymisoikeuksista, joka tarkoittaa kaikkien eliölajien mukaan lukien ihmisten oikeutta lisääntyä luontaisesti. Hän kertoo tapauksista, jossa fossiilitehtaat ja kaivokset ovat heikentäneet naisten kykyä synnyttä. Suuret öljyvuodot merissä ovat tuhonneet monien eliölajien kyvyn lisääntyä. Suuret koralliriutat ovat häviämässä. Onko Äiti maa kuolemassa!
Miten ilmaston lämpenemistä voidaan rajoittaa
Ilmastohätätila vaatisi välittömästi siirtymistä fossiilisista energialähteistä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön. Saastuttamattomia energialähteitä ovat esimerkiksi aurinko-, tuuli- ja vesivoima, maalämpö jne. Fossiilienergiaa turvallisempi mutta silti kasvuhuonekaasuja tuottava energialähde on bioenergia (öljy ja kaasu). Siirtymä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön tapahtuu kuitenkin hitaasti, koska talousjärjestelmämme perustuu halvan hiilen, öljyn ja maakaasun käyttöön. Kieltojen ja rajoituksien sijaan suositaan markkinamekanismeja: kalleutetaan saastuttavia energiamuotoja kuten kivihiiltä ja halvennetaan ilmastopositiivisia energiamuotoja, kuten tuulivoimaa. Julkiset investoinnit uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen ja hyödyntämiseen ovat merkittävä muutostekijä.
Ilmastonmuutoksen torjuntaan on kehitetty ja kehitetään erilaisia ”mekanismeja”, joihin liittyy sääntelyä ja veroluonteisia maksuja, mutta myös kannusteita. Tunnettu esimerkki on päästökauppa. Klein kuvaa päästökauppaa hyvin negatiivisesti. Päästökaupan idea on hinnoitella päästöt ja maksaa jokaisesta tuotetusta hiilidioksiditonnista ”markkinahinta”. Tämä on sikäli intuition vastaista, että se sallii suuret päästöt sille joka pystyy maksamaan niistä, kun taas ilmastonmuutoksen kannalta nimenomaan päästöjä pitäisi voimakkaasti vähentää. YK:n päästökauppajärjestelmässä yritykset voivat käydä keskenään kauppa: Yritys, joka päästöt ovat vähäisiä voi myydä oikeuksia yritykselle jonka päästöt ovat korkeita. Tämä on synnyttänyt myös hyväksikäyttöä. Jotkut yritykset luovat keinotekoisesti päästöoikeuksia ja tekevät niillä rahaa (ks. luku Kauppaa saasteilla). Myös erilaiset kompensaatiomekanismit näyttävät synnyttävän keinottelua.
EU:n päästökauppajärjestelmässä kunkin maan kokonaispäästöille asetetaan yläraja. Sen puitteissa sitten ”myydään” päästöoikeuksia huutokaupalla. Tietyissä tapauksissa päästöoikeuksia voi saada ilmaiseksi. Euroopan järjestelmä toimi aluksi huonosti. Kysyntää päästöoikeuksille oli vähemmän kuin yläraja sallisi ja lisäksi päästöoikeuden hinta oli pudonnut niin alas, että kannusteet vähentää päästöjä ovat heikkoja. Nyt kuitenkin järjestelmä toimii paremmin ja päästöoikeuden hinta on noussut lähes 35 euroon hiilitonnia kohti ja suunta on ylöspäin.
EU:n on kehittämässä muitakin mekanismeja, joista kiinnostavin on hiilitullimekanismi. Tässä ns. hiilirajamekanismissa EU:n ulkopuolisten maiden on maksettava sama hiilen hinta, jonka EU:n yritykset jo maksavat. Tämä asettaa EU:n yritykset ja muut yritykset samalle viivalle eikä epäreilua kilpailua syntyisi. Mekanismi kannustaa EU:n ulkopuolisten maiden tuottajia vähähiilisempään tuotantoon.
Naomi Klein ehdottaa hiiliveron käyttöönottoa. Hiilivero on otettu käyttöön mm. Australiassa ja Kanadassa. Yksi mahdollisuus olisi asettaa tasasuuruinen vero kaikille kasvihuonepäästöille. Tämä kannustaisi vähentämään niitä päästöjä, jotka voidaan saavuttaa edullisimmin. Hiiliveron sijaan tai rinnalla voidaan verottaa hiilijalanjälkeä, mitä on kuitenkin vaikea mitata. Hiiliveron tuotosta merkittävä osa pitäisi käyttää uusiutuvien energialähteiden kuten aurinko- ja tuulivoiman kehittämiseen. Samasta tuotosta pitäisi kompensoida niitä haittoja, joita joillekin aiheutuu nousevista veroista. Esimerkkinä on autoveron korotusten kompensoiminen niille, joille henkilöauton käyttö on välttämättömyys esimerkiksi liikkumisrajoitteiden tai maaseudun pitkien etäisyyksien takia.
Kaikkein huolestuttavin idea ilmastonmuutoksen torjumiseksi on manipuloida ilmakehää niin että se heijastaa osan auringon säteistä takaisin avaruuteen. Tehokkaimmaksi keinoksi on katsottu sulfaatin suihkuttaminen ilmakehään. Taivaalle syntysi eräänlainen katto, joka estäisi ilmaston lämpenemisen. Tulivuorten purkauksista saatujen kokemusten perusteella tiedetään kuitenkin, että tällaisten ilmiöiden vaikutukset olisivat hyvin epätasaisia lisäten sateita toisaalla ja kuivuutta toisaalla. Lisäksi ilmakehässä oleva hiilidioksidi jäisi sinne jatkaen tuhojaan. Tällainen ”Solar Radiation Management” (SRM) vähentäisi mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja synnyttäisi aivan arvaamattomia vaikutuksia, jotka voisivat olla äärimmäisen tuhoisia joillekin maapallon alueille. Traagista on, että tällaisten suunnitelmien laatimisella halutaan tehdä tarpeettomaksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen: meidän ei tarvitse muuttaa toimintaamme kunhan vain ilmakehään suihkutetaan lisää kemikaaleja.
Koska energian tuotannon muutokset vaativat aikaa ja 10 vuoden etsikkoaika menee nopeasti, on puhuttu siirtymäkaudenenergiaratkaisuista. Tällaiseksi väliajan ratkaisuksi on tarjottu siirtymistä ”kaasutalouteen”. Naomi Klein torjuu tällaisen ajattelun, koske siirtymäkausilla vain viivytetään oikeaa siirtymistä fossiilivapaaseen talouteen. Kleinin mukaan kaikki panokset on nyt pantava fossiilivapaiden energiamuotojen nopeaan leviämiseen ja sen vaatiman infrastruktuurin rakentamiseen ja samalla ajettava alas hiilivoimaloita ja vähennettävä öljyn ja maakaasun käyttöä.
Vain kansalaiset voivat estää ilmastokatastrofin
Kleinin analyysin mukaan fossiiliyhtiöt eivät vapaaehtoisesti luovu fossiilienergian tuotannosta eivätkä uusien lähteiden etsimisestä ja hyödyntämisestä ympäristöä uhkaavien teknologioiden avulla. Fossiiliyhtiöiden valtavat voitot antavat niille keinoja painostaa ja lahjoa päätöksentekijöitä. Useassa tapauksessa tämä merkitsee, että eri maiden hallitukset katsovat sormiensa lävitse yhtiöiden toimintaa, joka vahingoittaa paikallisia ihmisiä ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Päätöksentekijät eivät kuuntele kansalaisia eivätkä ota huomioon kansalaisten tarpeita ja huolia. On myös useita esimerkkejä siitä kuinka valtakoneisto, poliisi ja jopa armeija komennetaan tukahduttamaan ilmastonmuutosta vastustavia mielenosoituksia ja aktiota. Tämän takia Klein puhuu demokratian kriisistä.
Uusiliberalismin ja markkinatalouden propaganda on muodostanut merkittävän esteen kansalaisliikkeiden nousulle. Klein dokumentoi kuitenkin kasvavaa tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa ja tuo esiin vahvoja esimerkkejä ihmisten uusista tavoista vastustaa ilmastonmuutosta ja fossiiliyhtiöitä. Toisaalta eräät merkittävät ilmastojärjestöt kuten The Nature Conservancy ovat liittoutuneet fossiiliyhtiöiden ja hallitsevan talouseliitin kanssa uskoen, että yritykset muuttavat toimintaansa kun löydetään tapoja tehdä bisnestä ilmastonmuutoksella. Ilman että muutetaan järjestelmiä radikaalisti, tehdään pieniä parannuksia esimerkiksi hiilen talteenotossa tai prosessien vaatiman veden käytössä. Nämä muutokset vain lykkäävät välttämätöntä nopeaa siirtymistä fossiilivapaisiin energiamuotoihin. Kuvaavaa näille epäpyhille alliansseille on, että fossiiliyhtiöt rahoittavat tällaisia järjestöjä, jotka puolestaan vakuuttavat kansalaisille, että yhtiöt taistelevat tosissaan ilmastonmuutosta vastaan.
Kleinin kirja on kuitenkin optimistinen. Kiinnostavimpia esimerkkejä on alkuperäiskansojen taistelu fossiiliyhtiöitä vastaan. Kanadan perustuslaki tunnustaa alkuperäiskansojen oikeudet, kuten oikeuden itsehallintoon ja oikeuden harjoittaa perinteistä kulttuuria ja tapoja. Laajat alueet Kanadassa ovat juuri alkuperäiskansojen elinalueita. Kun näillä alueilla porataan öljyä, louhitaan hiiltä tai kaivetaan öljyhiekkaa ja kuljetetaan niitä tuhansia kilometrejä putkilla tai junilla, syntyy korvaamattomia vahinkoja. Järvien ja jokien vedet ja pohjavedot saastuvat, hedelmällinen pintamaa hävitetään, perinteiset laidunalueet tuhoutuvat ja ikivanhat tavat metsästää ja kalastaa käyvät mahdottomiksi. Alkuperäiskansat ovat heränneet vastustamaan perinteisten elämäntapojensa ja elinkeinojensa tuhoamista ja vaativat oikeuksiaan. Monet valtaväestöön kuuluvat kansalaiset tukevat näitä vaatimuksia ja osallistuvat mielenosoituksiin ja kampanjoihin. Vastaavaa tapahtuu muuallakin, kuten Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa. Näitä vaatimuksia voidaan perustella mm. vetoamalla YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistukseen vuodelta 2007.
”[A]lkuperäiskansojen oikeudet voivat olla vahvimpia välineitä, joilla voimme suojella meitä kaikkia ilmastokaaoksen vaikutuksilta tulevaisuudessa.” (s. 498)
Ilmastonmuutoksen torjumisen tärkein voimavara ovat kansalaiset. Yhä useammat ihmiset ovat havahtuneet ilmastonmuutokseen ja alkaneet toimia aktiivisesti sen torjumiseksi ja päätöksentekijöiden painostamiseksi. Ilman tällaista aktivismia päätöksentekijät tuskin muuttavat ympäristöpolitiikkaansa. Vahva esimerkki on Kreikasta, jossa Halkidikissa taisteltiin kultakaivosta vastaan. Eldorado niminen kaivosyhtiö halusi perustaa avolouhoksen. Alue on kaunista perinteistä maaseutua, jolla vierailee runsaasti turisteja. Paikalliset asukkaat halusivat säilyttää alueen koskemattomana ja järjestivät mielenosoituksia ja yrittivät estää maansiirtokoneiden toimintaa. Tämä taas johti siihen, että poliisivoimat tulivat puolustamaan Eldoradon kaivaustoimintaa ja asettuivat paikallisia ihmisiä vastaan kovin ottein.
Helpoimmin vastarinta syntyy paikallisesti, kun kaivostoiminta tai öljynporaus uhkaa paikallisen väestön elinolo, saastuttaa vedet ja maaperän ja haittaa perinteisen elinkeinojen harjoittamista (maatalous, metsästys ja kalastus). Paikallisten liikkeiden vaatimuksena on usein myös peruuttaa energia- ja vesituotannon ulkoistukset (esim. sähkölaitokset ja vesilaitokset) ja ottaa ne julkiseen hallintaan. Samoin kansainvälisten maatalousyritysten dominanssi ruoantuotannossa voidaan osittain korvata paikallisella ympäristöystävällisellä maataloudella. Klein esittelee agroekologiaa, joka on tuotantomalli, jossa pienviljelijät soveltavat nykyaikaista tiedettä ja paikallistietämystä yhdistäviä kestäviä viljelymenetelmiä. (s. 184).
Paikalliset liikkeet eivät yksin riitä kääntämään energiatuotannon suurta linjaa. Siihen tarvitaan laajaa yhteistyötä eri puolilla toimivien paikallisten ja globaalien ympäristöjärjestöjen kanssa. Kleinin perussanoman mukaan tähän yhteistyöhön ja liikehdintään on saatavissa mukaan eri alojen järjestöjä ja liikkeitä, kuten feministit, Occupy Wall Streetin kaltaisia taloudellista eriarvoisuutta vastustavia liikkeitä, luonnon monimuotoisuutta ajavia liikkeitä, sosiaaliturvaa edistäviä liikkeitä jne. Kaikki liittyy kaikkeen ja suurena yhdistävänä tekijänä toimii juuri ilmastonmuutoksen torjuminen.
Fossiiliyhtiöt, jotka ovat Kleinin kirjan pahiksia, joutuvat kohtaamaan kasvavan vastarinnan ja julkisen mielipiteen paineen. Siirtymä fossiilittomaan energiatuotantoon heikentää fossiiliyhtiöiden taloudellista tulosta ja niiden markkina-arvoa. Lisäksi kasvava ympäristötietoisuus johtaa siihen, että fossiilienergiayhtiöihin ei enää haluta investoida ja monet suuret rahastot vetävä sijoituksiaan pois fossiiliyhtiöistä. Tätä kieltä yritykset ymmärtävät ja monet fossiiliyhtiöt panostavat nyt bioenergiaan ja uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen (aurinkoenergia, tuulivoimalat).
Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina
Naomi Kleinin kirjan kantava teema on tavallisten ihmisten ja kansalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Meitähän ja meidän perheitämme ja lapsiamme ilmastonmuutos koskee. Yritysten voitot ovat tämän rinnalla aivan sivuseikka. Ihmisiä todella huolestuttaa ilmastonmuutos. Ilmastoahdistusta aiheuttaa erityisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi välttämättömien tekojen puuttuminen: hiilidioksidipäästöt kasvavat jatkuvasti – ainakin globaalissa mittakaavassa. Luvattuja päästöjen vähennyksiä tehdään aivan liian hitaasti ja epäolennaisilla tavoilla.
Kleinin mukaan kansalaiset ovat nyt keskeisessä asemassa. Kyse ei ole siitä, että kansalaiset pienentäisivät omaa hiilijalanjälkeään vaikka sekin on tärkeää, vaan siitä että kansalaiset alkaisivat vaatimaan muutoksia ja painostamaan sekä yrityksiä että päätöksentekijöitä vaikuttaviin tekoihin. Klein peräänkuuluttaa aktivismia ja kansalaistottelemattomuutta, jos ääni ei muuten kuulu. Greenpeace ja Elokapinaliike toimivat juuri näin. Suomessa Elokapina on julistanut ilmastonhätätilan ja vaatii hiilineutraaliutta jo vuonna 2025. Elokapina käyttää väkivallattomia keinoja, kuten istumalakkoja kaduilla. Liike on myös kohdannut virkavallan mielivallan.
Kun olin viimeistä vuotta Sitran palveluksessa (2008), vedin Esko Ahon asettamaa asiantuntijaryhmää, joka pohti yhteiskunnan muutoksia ja muuttamista. Asiantuntijaryhmän loppuraportin Muutoksen Suomi tunnuslauseeksi nousi kuin itsestään teesi: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina”. Tämä palautui mieleen kirjoittaessani tätä artikkelia. Teesin molemmat osat ovat yhtä tärkeitä. Monissa Kleinin esimerkeissä julkinen hallinto on asettunut yritysten puolelle ja tukahduttanut mielenosoitukset ja aktiot väkivalloin määräämällä poliisit paikalla pamppuineen ja kyynelkaasupanoksineen. Virkavalta on siis asettunut ihmisiä ja heidän oikeuksia vastaan. Tätä juuri on demokratian kriisi. Teesi ”instituutiot ihmisten tukijoina” tarkoittaa nimenomaan sitä, että yhteiskunnalliset laitokset puolustavat kaikissa olosuhteissa ihmisten oikeuksia ja tukevat heidän pyrkimyksiään hyvään, tasapainoiseen elämään keskenään ja luonnon kanssa.
Viitteet
Hautamäki, Antti. 2008. Kestävä Innovaatio. Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Sitran raportteja 76. Sitra.
Hautamäki, Antti. (toim.). 2008. Muutoksen Suomi. Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Sitra.
Isomäki, Risto. 2019. Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. Into.
Klein, Naomi. 2019. Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto. Suomentaneet Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen ja Henri Purje. Into.
Lahtinen, Vaikka & Purokuru, Pontus. 2020. Mikä Liberalismia Vaivaa? Kosmos.
Taalas, Petteri. 2021. Ilmastonmuutos. Tammi.
