Hararin 21 oppituntia maailman tilasta ja uuden tarinan tarve

Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta on jatkoa hänen menestyskirjoilleen Sapiens, Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus, Huomisen lyhyt historia. (Katso niistä kirjoittamani arviot/esittelyt aikaisemmista blogeistani) Uusi kirja katsoo tätä päivää ja tuo esiin siinä olevia mahdollisuuksia ja uhkakuvia. Kirja pyrkii vastaamaan nykyisiin haasteisiin ja luomaan myös toivoa niiden ratkaisemisesta. Kirja on kriittinen ja keskittyy hyvin paljon liberaalin demokratian kriisiin.

Kirjan lähtökohtana on kysymys, mitä maailmassa tapahtuu tällä hetkellä ja mikä on tapahtumien perimmäinen merkitys. Tämä kysymys askarruttaa monia, myös minua. Nopeat muutokset maailmassa hämmentävät ja on vaikea tajunta mistä oikein on kysymys. Vaikka tähän kysymykseen on esitetty useita vastauksia ja aiheesta on ilmestynyt monia hyviä kirjoja, silti kokonaiskuvaa ei ole syntynyt. Harari muotoilee hämmennyksen tilan osuvasti.

"Miten elää hämmennyksen ajassa, jolloin vanhat tarinat ovat romahtaneet eikä niiden tilalle ole vielä tullut uutta tarinaa?"

Harari on yksi niitä harvoja tutkijoita, joilla on edellytykset, jos ei nyt suoraan tuottaa uutta tarinaa, niin ainakin antaa aineksia tarinan kertojille. Nämä ainekset on nyt annettu meille kaikille ja meidän tehtävämme on rakentaa tarina. Yritän nyt kaivella nämä ainekset esiin keskittyen kirjan kaikkein olennaisimpiin ja samalla hämmästyttävimpiin seikkoihin. 

Teknologian haaste

Jo Hararin edellisestä kirjasta Homo Deus välittyi viesti teknologisesta murroksesta, jonka ovat luoneet bioteknologia ja informaatioteknologia (tekoäly jne.). Hararin perusväitteitä on, että liberaali demokratia ei kykene ymmärtämään eikä käsittelemään tätä murrosta ja se ajaa demokratian kriisiin. 

Ymmärtääksemme tämän, meidän täytyy tietää, että 

1)   bioteknologia mahdollistaa ihmisen ”parantamisen” (tehdään ihmisestä yhä älykkäämpi ja pitkäikäisempi);

2)   informaatioteknologia, erityisesti massadatan käsittely tekoälyn avulla, mahdollistaa sen, että tietojärjestelmä tuntee meidät paremmin kuin me itse. 

Kohtasta 1 voi seurata, että ne joilla on varallisuutta, voivat muokata itsestään tai jälkeläisistään ”yli-ihmisiä” ja näin syntyy teknoeliitti. Kohta 2 puolestaan tarjoaa data omistajille keinot manipuloida tai ”hakkeroida” ihmistä, ja ottaa hänet ohjaukseen. Tämä tekee liberaalin demokratian uskosta yksilön vapauteen ja itsenäisyyteen toiveajattelua.

Harari käsittelee myös maanläheisempiä teknologian vaikutuksia. Tekoäly ja algoritmit tulevat korvaamaan suunnattoman määrän työtehtäviä, jotka nyt ovat vaatineet hyvää koulutusta. Tekoälyllä on ominaisuuksia, joita ihmisellä ei ole. Tällaisia ovat yhdistettävyys ja päivitettävyys. Tietokoneet voidaan yhdistää verkostoiksi, joihin liittyy rajaton määrä muita tietokoneita ja digitaalisia laitteita (Internet of Things). Tekoälyjärjestelmät voidaan päivittää salamannopeasti, kun jotain uusia diagnooseja on tehty ja oppimistuloksia saavutettu.

Vaikka teknologia hävittää ja muuttaa lukemattomia työtehtäviä, se myös synnyttää uusia työtehtäviä, vaikkapa uusien laitteiden suunnitteluun. Silti on pelättävissä, että saatamme ”joutua todistamaan uuden ’hyödyttömien’ ihmisten luokan syntyä” (46). Tämän torjumiseksi on pohdittava ratkaisua kolmeen kysymykseen, jotka ovat myös keskeisiä kysymyksiä Suomen uudelle hallitukselle: 

1)   mitä tehdä, jotta työpaikkoja ei menetettäisi;

2)   mitä tehdä uusien työpaikkojen luomiseksi;

3)   mitä tehdä, jos parhaista yrityksistä huolimatta työpaikkoja häviää paljon enemmän kuin uusia pystytään luomaan.

Hararin mukaan työpaikkoja tulee joka tapauksessa häviämään ja on hyvä, että huonoja (raskaita, terveyttä vaarantavia, tylsiä) työpaikkoja häviääkin. Vastaus kysymykseen 2 on jatkuva koulutus (mitä ei ole yllätys). Kysymys 3 johtaa pohtimaan yleistä perustuloa. Vaihtoehtoisesti voimme pohtia peruspalvelujen merkitystä ja kehittämistä. Haastavimpia kysymyksiä työpaikkojen häviämisessä on elämän mielekkyyden katoaminen, ei sittenkään toimeentulo. 

”Jos onnistumme yhdistämään yleisen taloudellisen turvaverkon lujiin yhteisöihin ja merkitykselliseen toiminaan, työpaikkojen menettäminen algoritmeille saattaa viime kädessä osoittautua hyväksi asiaksi.” (59)

Tekoälyn kehitykseen liittyvä todellinen vaara on vallan siirtyminen algoritmeille. Massadata algoritmit ”pystyvät valvomaan ja ymmärtämään tunteitani paljon paremmin kuin minä, ja silloin auktoriteetti siirtyy todennäköisesti ihmisiltä tietokoneille” (64). Tämä antaa diktaattoreilla absoluuttisen vallan kansalaisiinsa. Tähän haasteeseen nykymuotoinen liberaali demokratia ei pysty vastaamaan. Ennuste on heikko: ”Joko demokratia onnistuu kehittämään itselleen aivan uuden muodon tai ihmiset päätyvät elämään ’digitaalisissa diktatuureissa’” (82).

Harari sivuaa myös taloudellista epätasa-arvoa. Sata rikkainta omistaa yhteensä enemmän kuin köyhimmät neljä miljardia ihmistä. Tulevaisuudessa rikkauden lähteenä on data. Joten taistelu tasa-arvon puolesta tulisi keskittyä datan omistukseen. ”Jos halutaan estää kaiken varallisuuden ja vallan keskittyminen pienen eliitin käsiin, olennaista on säännellä datan omistusta”. (92). Politiikka tulee olemaan taistelua datavirran hallinnasta. Tavalliset ihmiset ovat tämän asian edessä avuttomia ja tyhmiä; ”ihmiset antavat iloisesti pois arvokkainta omaisuuttaan – henkilökohtaista dataansa – vastineeksi ilmaisista sähköpostipalveluista ja hassuista kissavideoista”. (94).

Yhteisöllisyydestä ja yhteisyydestä

Verkkomaailman yhteisöllisyyden rinnalla tarvitaan ihmisen keskinäistä yhdessäoloa, face-to-face-kohtaamisia. Harari sanoo tämän iskevästi: ”Ratkaiseva askel kohti ihmiskunnan yhdistämistä otetaan kun hyväksytään, että ihmisillä on ruumis.” (106) 

Yksi asia, joka myös yhdistää ihmisiä, on globaali sivilisaatio. Vaikka nykyihmisillä onkin erilaisia uskontoja ja kansallisia identiteettejä, niin monissa kysymyksissä, jotka koskevat tiedettä, teknologiaa, taloutta, matkustamista, terveydenhoitoa jne., ihmiset ovat suunnilleen samaa mieltä. Nationalismi on uskonnon ohella merkittävimpiä niistä tekijöistä, jotka horjuttavat globaalia yhteisöllisyyttä ja estävät ratkaisemasta niitä globaaleja ongelmia, jotka liittyvät sotiin, ympäristöön ja uuden teknologian hallintaan. Isänmaallisuus on ollut hyvä voima, jonka avulla on päästy heimoista suurempiin kansakuntiin. ”Ongelmia syntyy, kun hyvänlaatuinen isänmaallisuus muuttuu sovinistiseksi äärinationalismiksi.” (126)

Ilkeät ongelmat (ydinsota, ilmastonmuutos, teknologinen disruptio) ovat globaaleja ja siksi tarvitaan uusi globaali identiteetti. Kansalliset instituutiot eivät kykene yksin vastaamaan näihin ongelmiin. Tässä tarvittaisiin globaalia politiikkaa.

”Politiikan globalisoiminen tarkoittaa, että valtioiden ja kaupunkien sisällä harjoitettavassa poliittisessa toiminnassa tulisi painottaa paljon nykyistä enemmän globaaleja ongelmia ja intressejä.” (140)

Uskontojen roolia pitää myös arvioida suhteessa globaaleihin ongelmiin. Harari erottaa kolmentyyppisiä ongelmia:

1. Teknologiset ongelmat, kuten miten hiilinieluja voitaisiin kasvattaa.
2. Poliittiset ongelmat, kuten miten hiilinielujen kasvattamiseen pitäisi vaikuttaa lainsäädännöllä.
3. Identiteettiongelmat, koskien sitä keitä me olemme ja ketkä ovat muita ja mitenkä muihin pitäisi suhtautua. 

Kuten Harari korostaa, uskontojen merkitys teknologisen ja jopa poliittisten ongelmien ratkaisemisessa on häviävän pieni, mutta ne ovat aivan keskeisiä identiteettiongelmien käsittelyssä. Itse asiassa uskonnot muodostavat keskeisen osan koko identiteettiongelmaa: ne ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua. Tämä näkyy hyvin maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa ja esitetyissä ratkaisuissa. 

Hararin maahanmuuttoa käsittelevä luku 9 on kirjan parhaita. Erityisen selventävä on hänen ehdotuksensa käsitellä maahanmuuttoa sopimuksena, jossa on kolme perusehtoa.

Ehto 1: isäntämaa päästää maahanmuuttajat alueelleen.

Ehto 2: Vastineeksi maahanmuuttajan on omaksuttava vähintään isäntämaan ydinnormit ja -arvot.

Ehto 3. Jos maahanmuuttajat assimiloituvat riittävästi, heistä tulee ajan mittaan isäntämaan tasa-arvoisia ja täysimittaisia jäseniä.

Näitä ehtoja muotoillessa joudutaan ratkaisemaan mm. onko maahan päästäminen velvollisuus vai palvelu, kuinka pitkälle isäntämaan arvot ja kulttuuri on omaksuttava ja kuinka pitkän aikaa kansalaisuutta on odotettava. 

Harari osallistuu kiinnostavasti myös keskusteluun rasismista todeten, että avoin rasismi on yhä harvinaisempaa eikä rotuun tai geneettisiin eroihin enää ole korrektia viitata. Sen sijaan muukalaisia torjutaan kulttuurin nimissä. Kulturismi tarkoittaa että erilaisuuksia selitetään viittaamalla tausta- tai alikulttuureihin: muslimit alistavat tai vähättelevät naisia kulttuurinsa takia, ja sen takia raiskaavat tms. Kulturismi tarkoittaa usein oman kulttuurin pitämistä muita parempana tai ylivoimaisena. Kulturismin yhtenä ongelmana on yleistäminen: ei oteta huomioon, että ihmiset ovat yksilöinä erilaisia: on monenlaisia kristittyjä tai muslimeita, ei kristittyä tai muslimia yleensä. 

Toivo ja epätoivo

Hararin tarjoama terrorismin analyysi suhteuttaa terrorismin uhkan muihin uhkiin. Terrorismi pyrkii synnyttämään kauhua ja paniikkia, mutta sen suoraan aiheuttamat taloudelliset ja inhimilliset menetykset eivät ole merkittäviä. Syyskuun 11. päivän 2001 jälkeen terroristit ovat tappaneet joka vuosi noin 50 ihmistä EU:ssa, 10 ihmistä Yhdysvalloissa ja enintään noin 25.000 ihmistä maailmanlaajuisesti (etenkin Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa, Nigeriassa ja Syyriassa). Saman aikaan auto-onnettomuuksissa kuolee vuosittain noin 80.000 eurooppalaista ja kaikkiaan noin 1,25 miljoonaa ihmistä. Diabetes ja korkea verensokeri tappaa vuosittain 3,5 miljoonaa ihmistä. Silti terrorismia pelätään näitä ”luonnollisia” onnettomuuksia enemmän. ”Terroristien todellisen voiman ja heidän herättämänsä pelon välillä on tavallisesti hämmästyttävä epäsuhta.” (174)

”Näitä pelkoja tyynnytelläkseen hallitukset vastaavat terrorin teatteriin turvallisuusesityksillä ja järjestävät suuria voimannäyttöjä, kuten kokonaisten väestöjen vainoja tai hyökkäyksiä vieraisiin maihin. Useimmissa tapauksissa tämä ylireagointi terrorismiin on paljon suurempi uhka turvallisuudellemme kuin itse terroristit.” (176)

Tähän ylireagointiin on tietysti omat syynsä. Valtion legitimiteetti perustuu sen kykyyn pitää terrorismi poissa julkiselta areenalta. Valtiot saattavat myös tarkoituksellisesti lisätä kansalaisten kontrollia ja rahoittaa perusoikeuksia vedoten terrorismin uhkaan. Harari esittää taistelua terrorismia vastaan kolmella rintamalla: terroristiverkostojen vastaisella salaisella toiminnalla, tiedotusvälineiden maltillisuudella terrorismista tiedottamisessa ja kansalaisten mielikuvien muuttamisella.

Luvussa Nöyryys Harari käsittelee juutalaisuutta, josta hän on puhunut hyvin vähän edellisissä kirjoissaan. Useimmat ihmiset uskovat, että he ovat maailman keskipiste ja heidän kulttuurinsa on inhimillisen historian kulmakivi. Harari näyttää miten näin uskovavat myös juutalaiset.

Harari on ateisti ainakin siinä mielessä, että hänen mukaansa kaikki uskonnot perustuvat sepitteisiin, kertomuksiin kansan jumalaisesta alkuperästä ja Jumalan ilmoituksesta. Hän esittää hauskasti uskontoon liittyvän paradoksin, joka syntyy, kun uskonnon sanotaan vastaavan ihmisten suuriin kysymyksiin maailmasta ja elämän merkityksestä ja samalla uskonnon ajatellaan kertovan yksityiskohtaisesti, miten ihmisen on syötävä ja pukeuduttava ja elettävä. Miten Jumala, joka on maailman luoja ja suuri arvoitus, voisi olla kiinnostunut siitä, miten me järjestelemme arkisen elämän? Jumala joka on luonut maailmankaikkeuden kieltä sinua syömästä sianlihaa!

Uskonnot menettävät vetovoimaansa globaalissa sekularisoituvasa maailmassa. Onko sekularismi uskonto? Tämän Harari kieltää, hänen mukaansa sekularismi on oikeastaan monien uskontojen yhteinen arvopohja, ihanne jota tavoitellaan. Tämä arvopohja sisältää totuuden, myötätunnon, tasa-arvon, vapauden, rohkeuden ja vastuullisuuden arvoja.  Sekularismi, toisin kuin uskonnot, myöntää erehtyväisyytensä ja luottaa tieteeseen ja sen kritiikin kautta syvenevään tietoon maailmasta.

Totuus ja tieto

Demokratia perustuu tietoon: äänestäjä tietää parhaiten; asiakas tietää mitä kannattaa tuottaa; koulu välittää tietoa jne. Ihmiset eivät ole kuitenkaan kovin rationaalisia ja päätökset perustuvat tunnereaktioihin. Ihmiset myös tietävät luultua vähemmän; merkittävä osa tiedostamme onkin muiden tietoa, johon luotamme. Olemme ryhmäajattelun pauloissa. Tästä murtautumiseen tarvitaan pysähtymistä ja aikaa.

”Sinun on voitava kokeille tuottamattomia polkuja, tutkia umpikujia, tehdä tilaa epäilylle ja ikävystymiselle ja antaa pienten oivalluksen siementen kasvaa hitaasti ja puhjeta kukkaan. Jos sinulle ei ole varaa tuhlata aikaa, et löydä milloinkaan totuutta.” (235) ”Jos haluat todella tietää totuuden, sinun on pysyttävä etäällä vallan mustasta aukosta ja annettava itsellesi lupa tuhlata paljon aikaa vaeltelemalla sinne tänne laita-alueilla.” (236)

Tähän tietämiseen liittyy myös kysymys totuuden jälkeisestä ajasta. Harari toteaa, että propaganda ja väärä tieto eivät ole uusia asioita. ”Homo Sapiens on totuudenjälkeinen laji, jonka valta perustuu kuvitelmien luomiseen ja niihin uskomiseen.” (247). Uskonnot ovat valeuutisia. 

Totuus ja valta ovat loppujen lopuksi toistensa vihollisia, vaikka ne saattavatkin kulkea jonkun matkaa yhdessä. 

”Jos haluat valtaa, sinun on jossain vaiheessa levitettävä sepitteitä. Jos haluat tietää totuuden maailmasta, sinun on jossakin vaiheessa luovuttava vallasta.” (255)

Harari antaa kaksi nyrkkisääntöä totuuden tavoittelijoille. Jos haluat luotettavaa tietoa, maksa sitä hyvin. Jos saat uutisesi ilmaiseksi, on mahdollista, että tuote oletkin sinä. Toiseksi käänny tieteen puoleen, joka kaikesta erehtyväisyydestään huolimatta tarjoaa kuitenkin punnitumpaa tieto kuin muut lähteet.

Koulutus ja itsensä ”tunteminen”

Meiltä puuttuu uusi tarina, jolla lähestymme suuria muutoksia. Kykymme ennakoida on heikko kompleksisessa, jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Toisaalta tietoa tai ainakin informaatiota on valtavasti ja sen määrä kasvaa nopeasti. Tällaisessa maailmassa tieto on viimeinen asia, jota oppilaat kaipaat opettajalta. ”Sen sijaan ihmiset tarvitsevat kyvyn analysoida tietoa, kyvyn tehdä ero sen välillä, mikä on tärkeää ja mikä ei, ja ennen kaikkea kyvyn rakentaa monista tiedonpalasista kokonaiskuva maailmasta.” (275) Koulujen tulisi opettaa kriittistä ajattelua, kommunikaatio- ja yhteistyö taitoja sekä luovuutta.    

Vieraudesta tulee uusi normaali: yhä useammat asiat ovat täysin uusia ja outoja. Tällaisessa maailmassa sinun on oltava ”henkisesti hyvin joustava ja tunne-elämäsi on oltava vakaasti tasapainossa”. (279) Tätä vasten on kohtalokasta, että mielenterveyden ongelmat yleistyvät ja monet turvautuvat niihin, jotka julistavat absoluuttista totuutta.

Vanhanaikaisissa kouluissa opiskeleville Harari antaa neuvon: älä luota liikaa aikuisiin. Vaikka he tarkoittavat hyvää, he eivät kuitenkaan ymmärrä maailmaa. Itse lisäisin aikuisille neuvon: lakkaa neuvomasta nuoria.   Nuoren on opittava ymmärtämään itseään ja tunnettava itsensä - oma käyttöjärjestelmänsä. Muuten olet algoritmien vietävänä. 

Tarinoista emme pääse eroon, mutta on tärkeää ymmärtää mistä oma tarinasi syntyy: ”’Minä’ on sepitetty tarina, jonka mielemme monimutkaiset mekanismit lakkaamatta tuottavat, päivittävät ja kirjoittavat uudelleen.” (314) Sinun on opittava tarkkailemaan ruumiin ja mielen todellista virtausta ja kyettävä erottamaan sepitys ja todellisuus. Tässä analyysissä näkyy Hararin kiinnostus buddhalaisuuteen. Etsimme elämän tarkoitusta, mutta sellaista ei ole. Tämän oivaltaminen on tie onnellisuuteen, kärsimyksestä vapautumiseen. 

Ihmiset kysyivät Buddhalta ”Mitä minun on tehtävä?” ja Buddha vastasi ”Älä tee mitään. Yhtään mitään”. 

Jälkiarvio 

21 oppituntia maailman tilasta ilmestyi 2018. Monet Hararin arvioit ovat osoittautuneet oikeiksi, valitettavasti, siksi rankkoja ne ovat. Trumpin toiminta ja Brexit-prosessi ovat olleet ennakoituja huolestuttavampia ja sekavampia. Ydinsota, jonka Harari katsoi lähes mahdottomaksi, onkin yllättäen palannut agendalle, kun Venäjä ja Yhdysvallat irtisanoutuivat INF-sopimuksesta ja kun Pohjois-Korea jatkaa ydinaseen kehittämistä. Lisäksi Yhdysvallat on irtisanoutunut Iranin kanssa tehdystä ydinsopimuksesta.

Ilmastonmuutoksen vastainen toiminta on saanut merkittävän buustauksen IPCC:n viimeisimmästä raportista. Sen mukaan ihmiskunnalla on vain 10 vuotta aikaa tehdä toimenpiteitä, jotka rajoittaisivat ilmaston lämpenemisen 1,5 asteeseen, joka on todella kriittinen raja. Pariisin sopimus sisältää merkittäviä toimenpiteitä, mutta Yhdysvallat on sanoutunut siitä irti. Valtioilla on suuria vaikeuksia tehdä riittävän nopeasti riittävän vaikuttavia toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Greta Thunbergin vetoomus koululaisille ryhtyä ilmastolakkoon, olisi epäilemättä päätynyt Hararin kirjaan esimerkkinä nuorten mahdollisuuksista vaikuttaa ja asettumisesta aikuisia vastaan.

Luettuani kaikki kolme Hararin kirjaa parin vuoden sisällä, vaikuttavimmaksi teemaksi minulle nousee digitalisaation analyysi. Siinä on vahva analyysi tekoälyn ja massadatan mahdollisuuksista saavuttaa yhä syvempää tietoa ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään. Tätä tietoa voidaan käyttää hyviin tarkoituksiin, kuten entistä tehokkaampaan terveydenhuoltoon ja päätöksentekoon. Toisaalta ihmisistä kertynyttä dataa voidaan käyttää heidän valvontaansa ja yksityisyyden murentamiseen. Harari tuo monta kertaa esiin kysymyksen mitä tapahtuu, kun tietokoneet tuntevat sinut paremmin kuin sinä itse. Hän pelkää että se on liberaalin demokratian loppu, koska liberaali demokratia perustuu oletukseen, että ihminen itse tietää parhaiten, mikä on hänelle hyväksi. Algoritmi ottaa sinut valtaasi. Toinen vaara digitalisaatiossa on eriarvoisuuden kasvaminen ja uuden ”dataeliitin” syntyminen, jolla on hallussaan data. Politiikan tärkein kysymys onkin, kuka omistaa tai saa omistaa datan? Itse on koe bioteknologiaan liittyvää varaa parantaa ihmistä niin polttavana kuin kysymystä data ja tekoäly vaikutuksista demokratiaan ja itsemääräämiseen. 

Hararin viimeisimmässä kirjassa on hyvin vähän sellaista, mitä ei olisi jo ollut Sapiens  ja Homo Deus  kirjoissa. Homo Deus  sisältää hyvää analyysi tulevaisuudesta ja sen ongelmista, etenkin koskien digitalisaatiota ja bioteknologiaa. Sapiens-kirja  on tutkijan näkökulmasta kuitenkin siinä mielessä paras, että se kertoo reaalisesta menneisyydestä ja tuo sitä esiin yllättävistä näkökulmista ja onnistuu rakentamaan ison kaaren ihmisen ilmaantumisesta aina tähän päivään asti. Historioitsija Harari on siinä omimmillaan ja vakuuttavin. Kirja oli kerta kaikkiaan mahtava lukuelämys. Erityisenä bonuksena kirjassa oli tarinoiden merkityksen esiin nostaminen. Tätä kautta tuli myös valotettua uskontojen ja ideologioiden rooli historiassa. Tätä taustaa vasten ymmärremme myös miten tärkeän seikan Harari nostaa esiin todessaan, että vanhat tarinat ovat romahtaneet eikä niiden tilalle ole vielä tullut uutta tarinaa.