torstai 5. marraskuuta 2015

Antisipaatio - tulevaisuuden tutkimuksen uusi paradigma?

Olen parhaillaan Trentossa Italiassa ensimmäisessä kansainvälisessä Anticipation konferenssissa. Konferenssi (5-7.11.2015) on vetänyt puoleensa aika merkittävän määrän tukijoita eri tieteen- ja  tutkimuksen aloilta. Papereita on hyväksytty noin 250.

Kaikkien mielessä näyttää olevan kysymys siitä mitä anticipation eli ennakointi tarkoittaa ja miten se suhtautuu ”perinteiseen” tulevaisuuden tutkimukseen (FS future studies).  FS:n juuret ovat sodan jälkeisessä ajassa ja erityisen merkittävä oli Rooman klubi ja sen raportti kasvun rajoista. Unesco Chair Roberto Poli Trentosta piti ensimmäisen avainluennon ja hahmotteli ennakointitutkimusta ja sen eroja perinteisestä tulevaisuuden tutkimuksesta.

Mitä antisipaatio on?


Hän aloitti komeasti ilmoittamalla, että emme ole 60 vuoteen ymmärtäneet mitä FS on tekemässä ja olemme myös tulkinneet FS:ää väärin. Hän asemoi kolmea erilaista tulevaisuusorientaatiota, jotka ovat forecast, foresight ja anticipation.

Forecast on hyvin pitkälle tilastollisten menetelmien perusteella tapahtuvaa trendien jatkuvuuden arviointia (aikasarjojen jatkamista).

Foresight on mahdollisen tulevaisuuksien (esim. skenaarioiden) analyyttistä tutkimista (exploration).

Forecast ei ole Foresightia.

Antisipaatio on  prosessi, joka käyttää tulevaisuutta nykyisyydessä. Siinä on kaksi osaa: 1) eteenpäin katsova prosessi ja 2) tämän prosessin tulosten hyödyntäminen tämän päivän toiminnassa. Yksinkertaisten siinä yhdistetään tulevaisuuskuva toimintaan. Roberto Poli kirjoittaa:

An anticipatory behavior is a behavior that ’uses’ the future in its actual decision process.

Avainkäsitteeksi näyttää nousevan mallin käsite; malli ymmärrettynä hyvin yleisenä käsitteenä tuntemuksista, uskomuksista ja ideoista aina teorioihin ja matemaattisiin malleihin. Ennakoiva käyttäytyminen on malli-perustaista.

Mallit voivat olla systeemille ulkoisia tai sisäisiä. Sisäiset mallit ovat kiinnostavimpia, koska niissä malli on osa toimivaa systeemiä oli se sitten eläin, ihminen, organisaatio tai yhteiskunta.

Antisipaatio-teorian (joka on vasta muotoutumassa) mukaan ennakoiva käyttäytyminen on ihmiselle keskeisempää kuin reaktiivinen käyttäytyminen. Antisipaatio-teoria näkee antisipaation tulevaisuuden tutkimuksen uutena vaiheena tai paradigmana. Tämä asetelma johtaa korostamaan antisipaation eroja perinteiseen tulevaisuuden tutkimukseen. Esimerkiksi trendianalyysiin suhteudutaan aika kriittisesti. Trendit muuttuvat, jotkut häviävät ja uusia tulee tilalle. Kehityksessä on aina yllätyksiä ja uutuuksia ja siksi trendianalyysi on vaikeuksissa ja jopa harhaanjohtavaa.

Näkökulmatutkijan kuten minun on helppo yhtyä antisipaatioteorian korostamaan näkökulmien muutoksiin: tarvitaan uusia tapoja nähdä asioita. Tietäminen ja näkeminen noudattavat eri logiikkaa.  Tietäminen on aina sidoksissa perustelemiseen kun taas näkeminen on pikemminkin kyky löytää uusia näkökulmia.

Antisipaatio-teoriassa systeemin käsite on keskeisessä asemassa. Teoria kritisoi perinteistä systeemi-ajattelua, jossa systeemit ovat mekaanisia ja yksinkertaisia (”newtonilaisia”). Tosin von Bertalanffyni lukeneena en aivan yhdy tähän tulkintaan. Joka tapauksessa antisipaatio liittyy monimutkaisiin, kompleksisiin systeemeihin, joita parhaiten edustavat elävät oliot.

Mekaaniset systeemit ovat elementtijoukkoja, joissa kokonaisuus selittyy elementtien toiminnasta. Monimutkaiset systeemit ovat taas emergenttejä kokonaisuuksia, jotka antavat komponenteille niiden funktion. Tässä korostetaan siis holismina ja kokonaishamoa (Gestalt).

Antisipoivat systeemit kykenevät ohjamaana ja tuottamaan itsensä. Niissä on sisäisiä takaisinkytkentöjä, feedbackiä. Mutta enemmänkin: niillä on kyky reprodusoida osiaan ja funktioitaan. Näistä asioista on kirjoittanut  erityisesti Robert Rosen, jonka pääteos on Anticipatory Systems (1985). Tästä teemasta oli oma työpajansa, josta sanon kohta enemmän.

Suunnittelua vastaan


Perinteisen tieteen ydinongelmia on käsitellä kompleksisia systeemeitä ikään kuin ne olisivat yksinkertaisia ja mekaanisia. Ja tämä tuottaa suuria ongelmia, kuten toinen avainalustaja Riedel Miller Unescosta korosti.

Sekä Poli että Miller käyttivät voimakasta ilmaisua suunnittelusta: suunnittelu ’kolonialisoi’ tulevaisuuden. Suunnittelun ongelma on Millerin mukaan ajautuminen  polkuriippuvuuksiin ja jatkuvuuden oletuksiin. Suunnittelu on reaktiivista ja reformistista. Jos sen sijaan haemme uutta ja haluamme olla luovia ja kekseliäitä, meidän tulee heittäytyä epäjatkuvuuksiin ja improvisaatioon. Keskeiseksi kyvyksi nousee mielikuvitus.

Miller määrittelee antisipaation tulevaisuuden käyttämisenä nykyisyyden paljastamiseen ja uuden, emergenssin ja systeemien rajojen näkemiseen. Aivan kuten Roberto Polikin Miller painottaa uusien tulkintojen tekemistä, merkityksellisyyden huomaamista ja luomista.

Lisäys perjantaina 6.11. Miller painotti ihmisten kyvykkyyksien vahvistamista. Antamalla ihmisille tilaa toimia, syntyy uutta ja yllättävää. Ohjaus rajoittaa ihmisten toimintavapauksia. Palasin tähän asiaan tänään perjantaina ja ehdotin Millerille, että hänhän on anarkisti ja hän vastasi makeasti nauramalla. Vakavampi kysymys oli miten tuollainen indiviidien toiminta johtaa muutoksiin jos mitään koordinaatiota ei ole. Samaa kysyi kanssamme keskustellut Sitran tutkija Timo Hämäläinen. Miller uskoi että keskenään yhteistyössä olevat ihmiset kykenevät luomaan yhteisen vision ja toimimaan sen eteen. Itse mainitsin filosofi David Lewisin kuuluisan teorian konventioista. Lewisin mukaan ihmiset toimivat monissa tilanteissa ikään kuin toiminnasta olisi sopimus. Tämä "autonominen koordinaatio" (minun sanani) syntyy keskinäisestä luottamuksesta ja jokaisen oletuksesta että muut tietävät minun toimivan tietyllä tavalla. Kuulostaa monimutkaiselta mutta juuri tällainen keskinäinen yhteisymmärrys selittää monia yhteiskunnallisia prosesseja alkaen kielen puhumisesta. Muutosten kaava on siten: yksilölliset toiminakyvyt, yhteistyö ja tilaa toiminnalle.  

Antisipaatio-teorian kolme kulmakiveä ovat Millerin mukaan


  1. Kyky tuottaa kertomuksia (narrative capacity)
  2. Yhteisöäly (collective intelligence)
  3. Kyky asettaa asioita uusiin puitteisiin ja konteksteihin (capacity to reframe)

Luentonsa lopussa Miller vielä iskosti mieliin, että antisipaatio on antisuunnittelua ja improvisaatiota.

Jos ette vielä tajua mistä antisipaatiossa on kysymys, niin olette samassa tilassa kuin minäkin. Kysyin junamatkalla Veronasta Trentoon Ted Fullerilta, joka on Lincolnin yliopiston professori, mitä antisipaatio on hänen mielestään. Hän korosti että se tekee tilaa ymmärtää myös tunteiden osuutta ihmisen toiminnassa. Minunkin mielestäni perinteiden tulevaisuuden tutkimus on painottanut liikaa järkiperäisyyttä. Tämä on yksi tapa taas todeta, että rationaalinen suunnittelu on vaarallisella tavalla yksipuolista.

Ted on ollut mukana isossa hankkeessa, jossa on toteutettu useissa kehitysmaissa antisipaatioprosesseja jossa paikalliset ihmiset ovat koittaneet päästä vaikeiden tilanteiden yli. Näissä konteksteissa antisipaatio on monimutkainen kokonaisuus joka koostuu tiedosta, tietoisuudesta, kokemuksista ja kyvystä toimia.

Robert Rosen ja metabolismit


Robert Rosen on yksi antisipaatio-liikkeen guru. Hän kirjoitti useita merkittäviä kirjoja, joissa yritti matemaattisesti mallintaa elävien olioiden kompleksisuutta ja kykyä uudistaa itseään. Tästä fyysikko John Kineman järjesti työpajan otsikolla ”Life itself”, joka on myös Robert Rosenin kirjan nimi (1991).

Työpajan perusteella Rosenin ajattelun ytimenä näyttää olevan kahdenlaisten systeemien riippuvuus. Näitä systeemejä Rosen kutsuu luonnon systeemeiksi (Natural Systems) ja formaalisiksi systeemeiksi. Luonnon systeemeissä kausaaliset suhteet toimivat kun taas formaalisissa systeemeissä päättely liittyvät suhteet vallitsevat. Mutta tärkeintä Rosenin relationaalisessa mallissa on siirtymät luonnon systeemistä formaalisiin systeemeihin (encoding) ja takaisin (decoding). Malli ei ole mekaaninen kuva, vaan pikemminkin osallistuva systeemi.

Tässä työpajassa ei päästy kovin paljon pidemmälle. Rosen tuli tunnetuksi matemaattisen biologian perustajana. Hän ei tyytynyt lineaarisiin ”newtonilaisiin” malleihin, vaan nojautui matemaattiseen kategoriateoriaan, jonka avulla voidaan yllättävän luontevalla tavalla esittää eläville systeemeille ominaista metabolismia. Elävä olento kykenee uusimaan solujaan menettämättä identiteettiään. Rosenin mallia kutsutaan (M,R)-malliksi, missä M on metabolismi ja R on reproduktio. Tätä pitäisi opiskella enemmänkin (mutta katso Wikipediasta Robert Rosen hakusana)

Vielä kaksi päivää jäljellä, vaikea ennakoida tulenko tämän viisaammaksi.



















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti