perjantai 11. lokakuuta 2019

Totuusteoriat ja totuuden jälkeinen aika




Totuuden jälkeisellä ajalla tarkoitetaan vetoamista tunteisiin ja mielipiteisiin faktojen asemasta.  Koska totuuden jälkeisessä ajassa on kysymys myös totuuden käsitteestä ja asemasta, osallistuminen keskusteluun totuuden jälkeisestä ajasta on tärkeää filosofeille. Tähän haasteeseen ovat tarttuneet myös akateemikko Ilkka Niiniluoto ja professori Sami Pihlström Tieteessä tapahtuu -lehdessä (2/2019 ja 3/2019). Nämä tutkijat pohtivat, miten erilaiset totuuskäsitteet suhtautuvat ja vaikuttavat totuuden jälkeiseen aikaan.

Ovatko postmodernismi tai relativismi syyllisiä totuuden jälkeiseen aikaan?


Niiniluodon mukaan relativismi ja postmodernismi olivat osasyyllisiä totuuden jälkeisen ajan vahvistumiseen, kun taas tieteellinen realismi ja sen omaksuma totuuden korrespondenssiteoria tarjoavat parhaan tavan puolustaa totuutta. Pihlström puolestaan tuntee syyllisyyttä siitä, että pragmatistinen totuusteoria on sekin saattanut antaa aineksia totuuden jälkeiselle ajalle korostaessaan tiedon hyödyllisyyttä totuuden kriteerinä. Pihlström kysyy ”onko realismista ja totuuden vastaavuus- eli korrespondenssiteoriasta luopumisen hintana vajoaminen radikaaliin relativismiin, jossa totuusväitteet palvelevat lopulta valtaa pitävien kuten Trumpin ja O’Brienin, etua?”

Kumpikin kirjoittaja näyttää ajattelevan, että relativismi ja postmodernismi (ja ehkä myös pragmatismi) olisivat jotenkin osasyyllisiä ”nykyiseen totuuden ahdinkoon” (Pihlström) ja ”totuuden rapautumiseen” (Niiniluoto). Mielestäni on syytä kysyä, onko postmodernismilla loppujen lopuksi suurtakaan vaikutusta totuuden jälkeiseen aikaan, varsinkin kuin postmodernismi on epäyhtenäinen suuntaus, jonka parhaat päivät olivat 70- ja 80-luvuilla. Totuuden jälkeisen ajan käyttövoimana on nyky-yhteiskunnalle ominainen pluralismi, kun lähes kaikista asioista on olemassa lukuisia erilaisia tulkintoja ja auktoriteettien asema heikkenee. Tätä tilannetta jotkut käyttävät hyväkseen ja levittävät tietoisia valheita. Sosiaalinen media on myös kiihdyttänyt villiä keskustelua. Onko sitten ihme, että ihmiset kysyvät, mistä voi tietää mikä on totta.

Niiniluoto ja Pihlström pelkäävät postmodernin mentaalisten vaikutusten levinneen turmiollisesti filosofiasta myös kulttuuritieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin. Pidän tätä oletusta vahvasti liioiteltuna ja yhteiskuntatieteiden vähättelynä. Valistuksen ideaali alkoi murentua yhteiskuntatieteissä jo 1900-luvun alussa, erityisesti modernisaation edetessä. Antropologia, kielitiede, kulttuuritutkimus, historia jne. toivat esiin, miten erilaisia käsityksiä ihmisillä on arvoista, rationaalisuudesta, sukupuolista, tiedosta, uskonnosta, yhteiskunnasta jne. Näin siis itse yhteiskuntatiede löysi ”postmodernin” täysin ilman Derridaa, Foucaultia ja Lyotardia. Sitä en kuitenkaan kiellä, etteikö filosofia olisi antanut käsitteitä ja teorioita tämän pluralismin jäsentämiseksi. 

Osallistuin lokakuussa Filosofiklubin tilaisuuteen, jossa Pihlström esitteli edellä mainittua artikkeliaan ja Niiniluoto kommentoi. Se mikä keskustelussa harmitti, oli suorien yhteyksien vetäminen pragmatismista tai relativismista Trumpiin ja totuuden jälkeiseen aikaan. On naiivia ja jopa kategoriavirhe ajatella, että Trump kannattaisi jotain erityistä filosofista totuusteoriaa. Esimerkiksi että Trump oli epistemologisen relativismin kannattaja ja sen takia valehtelee tms. On nyt hyvin tarkkaan pidettävä erillään filosofiset totuusteoriat ja ihmisten suhtautuminen totuuteen. Totuuden jälkeistä aikaa luonnehtii 1) totuuden arvon kieltäminen tai vähättely, 2) auktoriteettien (myös tieteellisten) kyseenalaistaminen ja 3) valehtelun katsominen läpi sormien. Nämä ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, joilla on yhteiskunnalliset syynsä. 

Onko realistinen totuusteoria paras ase taistelussa totuuden jälkeistä aikaa vastaan?


Niiniluoto-Pihlström-debatin keskeinen kysymys on, minkälainen totuuskäsite auttaisi parhaiten puolustamaan totuutta totuudenjälkeisessä nihilismissä. Tieteellistä realismia edustava Niiniluoto puolustaa totuuden vastaavuus- eli korrespondenssiteoriaa, jonka mukaan totuus on kielen ja todellisuuden vastaavuutta, joka riippuu siitä, ”millainen maailma on ihmisen mielipiteistä ja toiveista riippumatta”. Niiniluoto uskoo, että totuuden jälkeisen ajan ilmiöiden (Trump ym.) ”aiheuttama kohu osoittaa, että totuuden vastaavuusteoria on vielä voimissaan yleisessä tietoisuudessa”. Voin hyväksyä tämän väitteen siinä mielessä, useimmilla ihmisillä on intuitiivinen käsitys totuudesta ja sen mukaan totta on sanoa asiat niin kuin ne ovat. Valehtelu on puhumista vastoin sitä, minkä uskoo/tietää todeksi. Useimmat ihmiset (onneksi) suhtautuvat kielteisesti valehteluun. Sen sijaan en mitenkään jaksa uskoa, että ihmiset olisivat tietoisia totuuden korrespondenssiteoriasta ja sen takia paheksuisivat valehtelua. 

Hieman yllättäen pragmatisti Pihlström myöntää, että kamppailussa totuuden puolesta tarvitaan realistista totuusteoriaa. William James -tyyppinen totuuskäsite, jonka mukaan totuus on hyödyllisyyttä tai hyötyä, edustaa Pihlströmille vaarallista liukumista koti relativismia. Saadakseen sen istumaan pragmatismiin Pihlström etsii sille oikeutusta vetoamalla pragmatismiin sisältyvään pluralismiin: ”tällaisen pragmaattisen pluralismin mukaan totuuden luonteesta ja merkityksestä voi olla monta erilaista kontekstisidonnaista totuutta”. Näin ”voidaan päätyä pragmaattiseen realismiin eli realismin ja totuuden korrespondenssiteorian pragmaattiseen perusteluun”. Totuuden vastaavuusteoria on erityisen relevantti ”totuuden käsitettä sotkevien populistien mellastaessa ympärillämme”. Sen sijaan Pihlström ei tuo esiin minkälaisessa kontekstissa totuuden korrespondenssiteoria olisi totta tai pätevä.

Tällainen realismin legitimaatio metatasolla ei ole kuitenkaan ongelmaton pragmatismille, kuten Pihlström itsekin myöntää. Tämän jälkeen voidaan kysyä, eroaako pragmatistinen totuusteoria loppujen lopuksi realistisesta totuusteoriasta. Ainakin oma tuntumani John Deweyn totuuskäsitteestä hänen teoksessaan Pyrkimys varmuuteen (Gudeamus 1999) on, että siinä nimenomaan haetaan eroa realismiin: ”heidän [realistien] kantansa olennainen sisältö on, että reflektiivinen tutkimus on pätevää päätyessään ymmärtämään sen, mikä on jo olemassa” (s. 100). Kun taas pragmatismi korostaa objektien konstruoimista käytännön operaatioiden avulla. Ei ole valmiita faktoja edottamassa niiden löytämistä.

Tämä keskustelu nostaa kysymyksen, miten filosofista argumentaatiota käydään. Filosofista teoriaa ei voi kumota sen perusteella, miten sitä tulkitaan ja sovelletaan filosofian ulkopuolella. Filosofian historiasta löydetään useita varoittavia esimerkkejä tästä: esimerkiksi ateismin tai kosmologisen teorian ”kumoaminen” sillä perusteella, että se horjuttaa vallitsevaa uskontoa, on vaarallista filosofista ”argumentaatiota”. Pihlström on aika lähellä tällaista argumentaatiota kirjoittaessaan että ”pragmaattisista syistä tässä tilanteessa [totuuden jälkeisessä ajassa] … ei kannata ainakaan liikaa korostaa totuuden ”pragmaattisuutta”.  

Filosofista integriteettiä osoittaisi pitäminen kiinni filosofisesta teoriasta (opista), jos sen puolesta on vakuuttavia filosofisia argumentteja, riippumatta siitä miten teoriaa ”väärinkäytetään” filosofian ulkopuolella. Rehdimpää olisi, jos Pihlström argumentoisi, että pragmatistisen totuusteorian tulkitseminen vulgaaristi esim. väitteiksi, että totta on se mikä tuo rahaa tai valtaa (ja taas viitataan Trumpiin!), on täysin vastoin pragmatismin filosofista intentiota ja monia pragmatistien eksplisiittisiä luonnehdintoja totuudesta. Lisäksi pragmatisimia voi edelleen kehittää. Esimerkiksi näkökulmarelativismi on yhteensopiva pragmatismin kanssa. Näkökulmat riippuvat hyvin usein ihmisten intresseistä ja tavoitteista. Sen sijaan että lähestyisi realismia, parempi strategia olisi syventää pragmatistista totuusteoriaa ottamalla näkökulmateoria mukaan filosofiseen argumentaatioon.

Mutta onko totuuden korrespondenssiteoria sittenkään niin relevantti kuin kirjoittajat olettavat? Totuuden korrespondenssiteorian mukaan ”totuus esittää maailmaa sellaisena kuin se oikeasti on”. Perusongelma tässä määritelmässä on juuri se, millainen maailma on oikeasti. Realisti joutuu olettamaan, että maailman olemisen tapa on absoluuttinen ja täysin ihmisistä riippumaton. Tällainen totuuskäsite on ”metafyysinen” ja ”epäkäytännöllinen”, koska se irrottaa totuuden radikaalisti siitä mitä voimme tietää. Itse olen kirjassani Näkökulmarelativismi (SoPhi 142, 2018) puolustanut sitä näkemystä, että absoluuttisen totuuden käsite on korvattava näkökulmista riippuvalla totuuskäsitteellä. 

Tämä ei tarkoita, että kieltäisimme meistä riippumattoman todellisuuden olemassaolon. Mutta todellisuus voidaan jäsentää eri tavoilla ja sitä voidaan tarkastella useista näkökulmista, joten ei ole mielekästä puhua siitä, millainen maailma itsessään oikeasti on. Tämän oivaltaminen on vaikuttanut modernien kulttuuri-ja yhteiskuntatieteiden omaksumaan konstruktivismiin. Sellaiset yhteiskunnalliset käsitteet kuten sukupuoli, luokka, valta, pakolainen, kriisi ym. luovat erotteluja, joilla yhteiskuntaa voidaan jäsentää. Niissä totuuden korrespondenssiteoria toimii huonosti, koska yhteiskunta ei ole ihmisistä riippumaton. Sanottakoon tässä yhteydessä, että Niiniluodon edustama realismi on vivahteikkaampi kuin suoraviivainen absolutismi, koska siinä otetaan huomioon, miten kieltä tulkitaan (ns. pluralistinen realismi). 

Relativismi tekee eron totuuden ja epätotuuden välillä


Vaikka absoluuttisia totuuksia ei olekaan, niin totuuden ja epätotuuden ero ei katoa. Ihmisillä on tosiaan vahva intuitio siitä, että sanoa asiat niin kuin ne ovat on totta. Tätä minimaalista totuusteoriaa ei pidä samastaa realistiseen totuuden korrespondessiteoriaan, koska sille voidaan antaa erilaisia eksplikaatioita. Varsinkin loogikko Alfred Tarskin semanttiseen totuuskäsitteeseen tukeutuva korrespondenssiteorian tulkinta on monella tavalla problemaattinen kieli-maailma-suhteiden täsmentämisen keinona. Yleisesti ilmaisten, kieli-maailma-suhteiden kiinnittäminen edellyttää kontaktia maailmaan. 

Voidaksemme arvioida erilaisten väitteiden totuutta, pitää tunnistaa, mistä näkökulmasta niitä esitetään. Jotkut väitteet ovat tosia ja toiset epätosia riippuen näkökulmasta. Relativismi, ainakin siinä muodossa kuin minä sitä edustan, ei hylkää tai vähättele totuutta. Kieltämättä jotkut äärirelativistit saattavat kieltää totuuden käsitteen merkityksen (Vattimo), mutta suurin osa relativisteista pitää totuuden käsitettä merkittävänä. 

Totuuden korrespondessiteoriassa postuloidaan metafyysisiä faktoja; totta on se mikä vastaa faktaa. Mutta faktalla on myös oikeuttamiseen liittyä merkitys. Se mitä jokin yhteisö pitää faktana, riippuu tämän yhteisön käyttämistä episteemistä kriteereistä. Näiden kriteerien mukaan joitakin väitteitä  pidetään tosina ja toisia epätosina. Mitään episteemisistä kriteereistä riippumatonta listaa totuuksista ei ole olemassa. Tämä koskee myös tieteen esittämiä ’faktoja’, jotka ovat itse asiassa hypoteeseja. Tieteelliset faktat ovat tiedeyhteisön tosina pitämiä väitteitä, ja ne voivat aina osoittautua virheellisiksi suhteessa uuteen evidenssiin. Tieteellisten hypoteesien luotettavuutta lisää tietysti niiden jatkuva ja monipuolinen kriittinen testaaminen. 

Näkökulmarelativismi asettuu äärimmäisen relativismin ja realismin välimaastoon ja torjuu totuuden arvon kieltämisen samoin kuin totuuden absolutisoinnin. Näkökulmarelativismi on relevantti lähestymistapa totuuden jälkeiseen aikaan, koska se auttaa ymmärtämään pluralismia samalla kun se antaa välineitä tunnistaa ja kritisoida ongelmallisia näkökulmia. Realismille erimielisyydet ovat merkkejä erehdyksestä, kun taas relativistille ne ovat merkkejä mahdollisista erilaista tavoista ymmärtää maailmaa. 


Tämä blogi perustuu Tieteessä tapahtuu numerossa 5/2019 julkaisemaani puheenvuoroon.


1 kommentti:

  1. Hei, olen niin onnellinen jakaessani tämän, en voi vieläkään kiittää tarpeeksi voimakasta Priest Adea, mieheni lähti nuoremman naisen luokse, koska en pystynyt synnyttämään PCOS: n vuoksi, olin niin tuhoinen, olin yksinäinen, itkin paljon Yritin jopa ottaa elämäni. Sitten ystäväni kertoi minulle tästä mahtavasta miehestä, papista Adesta, joka auttoi häntä tekemään avioliitonsa täydelliseksi, kävin myös verkossa ja tein lisätietoja hänestä, en ollut liian varma, mutta päätin kokeilla hänelle käski minun olla huolestuttava siitä, että kaikki menee hyvin, hän kertoi minulle kaiken, mitä minun piti maksaa, mikä oli kätevä maksu ja minä tein, ja hän teki työnsä, lähetti minulle videotodistuksen ja käski odottaa 24 tuntia, että hän tulee takaisin, Seuraavana aamuna suurimpana yllätyksekseni se oli, että aviomieheni Shawn polvillaan kerjäämällä olen niin onnellinen, se ei loppunut siihen, olen ylpeä voidessani sanoa, että olen 3 viikkoa raskaana, kiitos paljon Priest Ade i ' m ikuisesti kiitollinen ancientspiritspellcast@yahoo.com tai ancientspiritspellcast@gmail.com
    Blogi: https://priestade.blogspot.com
    WhatsApp +2347059715465

    VastaaPoista