maanantai 27. marraskuuta 2017

Uusi universalismi perustuu yhteisiin voimavaroihin


Elämme suuressa yhteiskunnallisessa murroksessa, jossa hyvinvointia ei voida enää turvata vanhoilla tavoilla mutta uudet keinotkaan eivät ole vielä hahmottunut. Käsillä oleva murros haastaa perinteisen hyvinvointivaltion.

Hyvinvointivaltion suuri idea on universalismi: tarjota kaikille asukkaille yhtäläiset palvelut ja etuudet ja torjua eriarvoistuminen. Uusi hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee perustakseen uudenlaisen universalismin. Esitän tässä blogissa ehdotuksen, mitä uusi universalismi voisi olla.

Hyvinvointivaltion haastajat


Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat menestystarinoita ja ideaaleja, joista monissa muissa maissa vain haaveillaan. Olemme selvästi tehneet jotain oikein! Ongelma on siinä, että tietyt yleismaailmalliset kehityskulut ovat alkaneet nakertaa hyvinvointivaltioiden perustaa. Näitä trendejä ovat jo pitkään olleet:

  1. Ilmaston muutokset ja sen vaikutukset ja paineet esim. asumiseen ja energian ja ruoan tuotantoon
  2. Globaalin eriarvoisuuden syveneminen, etenkin varallisuuden keskittymisen takia
  3. Väestön ikääntyminen teollistuneissa maissa ja lisääntyminen kehitysmaissa
  4. Kaupungistuminen ja maaseudun tyhjeneminen
  5. Yksilöllistyminen ja arvomaailmojen eriytyminen


Tähän listaan on nyt ehdottomasti lisättävä digitalisaatio. Se haastaa hyvinvointivaltion monella tavalla. Julkisuudessa on eniten ollut esillä digitalisaation vaikutus työelämään ja työpaikkoihin. On arvioitu, että jopa 40 % nykyisistä työpaikoista voidaan korvata tietokoneilla, roboteilla ja tekoälysovelluksilla. Näitä vaikutuksia on yleisellä tasolla analysoitu Demos Helsingin ja Sitran julkaisemassa raportissa Uuden ajan työ ja toimeentulo.

Digitalisaatio uutena tuotantovoimana


Nyt kun Marxin Pääoman ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta, voisimme ajatuskokeena soveltaa marxilaista analyysiä digitalisaatioon.  Marxilaisittain ilmaisten digitalisaatiossa on kysymys talouden perustan muutoksesta. Digitalisaatio on synnyttänyt uuden tuotantovoiman, jossa data on keskeisessä asemassa. Uusi teknologia on datan tuottamisen, keräämisen, käsittelyn ja välittämisen teknologiaa. Digitalisaatio lisää eksponentiaalisesti työn tuottavuutta, jolloin samalla työpanoksella saadaan luotua paljon enemmän lisäarvoa, myös vanhoilla toimialoilla, kuten perusteollisuudessa ja kaupassa.

Marxilaisessa analyysissä tuotantosuhteet ovat tuotantovälineiden omistamisen yhteiskunnallisia suhteita. Kysymys on siitä kuka omistaa tuotantovälineet ja kuka tekee työn. Automaatio, robotiikka ja tekoäly lisäävät tuottavuutta ja vähentävät työvoiman tarvetta. Monet tehtaat pyörivät ”valot sammutettuina” eli tehtaan lattialla ei ole enää työläisiä. Perässä tulevat ”pimeät toimistot”, joissa tekoäly käsittelee datan ja tekee päätökset ihmisten puolesta, koski tämä sitten lainan myöntämistä tai sairauden diagnoosia. Niiden määrä, jotka ovat palkkatöissä ja maksavat veroja, vähenee dramaattisesti.

Jos jatkamme marxilaista analyysiä, niin seuraavaksi huomion kiinnittyy yhteiskunnan päällysrakenteeseen, sen instituutioihin, koulujärjestelmään, hallintoon, kulttuuriin jne. Päällysrakenne alkaa muuttua, kun taloudellinen ja teknologinen perusta muuttuu, mutta muutos seuraa perässä jonkinlaisella viiveellä.

Teollinen yhteiskunta synnytti teollisuutta vastaan päällysrakenteen, modernin valtion ja sen lukuisat laitokset, joiden tehtävänä oli tukea perustan toimintaa ja uusintaa eli pitää jatkuvasti yllä vallitsevia tuotantosuhteita. Hyvinvointivaltion syntyminen on osa tätä modernia päällysrakennetta. Hyvinvointivaltion tehtävä oli turvata teollisen yhteiskunnan toimintaedellytykset.

Nyt on edessä digitalisaation aiheuttama yhteiskunnan päällysrakenteen muutos. Minkälaisia tulevat olemaan uutta teknologiaa vastaavat sosiaaliturvan, koulutuksen, hallinnon tai demokratian instituutiot? Mitä on digiajan yhteiskuntapolitiikka? Kenelläkään ei ole vielä tyhjentävää vastausta näihin kysymykseen. Tarvitaan paljon uutta tutkimusta ja kokeilutoimintaa, ennen kuin uusi hyvinvointimalli alkaa hahmottua.

Perustan vaikutus päällysrakenteeseen ei ole deterministinen tai mekaaninen. Siihen vaikuttaa myös politiikka. Tästä on hyvänä osoituksena teollistuneiden maiden hyvin erilaiset tavat rakentaa yhteiskunnallisia instituutioita ja järjestelmiä esimerkiksi Euroopassa ja Amerikassa. Politiikalla voidaan vaikuttaa siihen, minkälaiseksi uuden digitaalisen ajan hyvinvointiyhteiskunta muodostuu ja mistä tulevaisuuden hyvinvointi koostuu. Tällainen politiikka vaatii perustakseen vahvaa näkemystä universalismista. 

Onko perustulo ratkaisu?


Keskustelu perustulosta on epäilemättä yksi kiinnostavimmista hyvinvointipolitiikan teemoista. Perustulo tarkoittaa sitä, että jokainen kansalainen saa tietyn summan rahaa joka kuukausi vastikkeettomasti oman elämänsä ylläpitoon. Kun tulot ylittävät tietyn rajan, perustulo kirjautuu laskennallisesti pois. Perustulon on ajateltu poistavan nykyiseen sosiaaliturvaan liittyvää byrokraattisuutta ja toisaalta kannustavan ihmisiä aktiiviseen toimintaan.

Perustulon keskeisiä motiiveja on torjua digitalisaation aiheuttamaa työttömyyttä. Jos digitalisaation vaikutuksesta työpaikkoja vähenee pysyvästi, etenkin rutiinitöiden alueella, niin hyvin monen toimeentulo vaarantuu ja jää julkisen sektorin varaan. Silloin kansalaisille pitää järjestää hyvin yksinkertaisesti toimeentulo, ja tässä voisi perustulo olla hyvä ratkaisu.

Vai onko se hyvä ratkaisu? Mielestäni ei. Kustannukset eivät ole ongelma. Perustulo maksaa tietysti aika paljon, mutta niin maksaa nykyinen sosiaaliturvakin.

Perustulon varsinainen ongelma on siinä, että se tuomitsee ihmisen köyhyyteen. Perustulo tulee olemaan vaatimaton, ehkä jossain 500-600 euron välimailla, eikä sillä kukaan varsinaisesti elä ilman muita tukia. Jos sadat tuhannet ihmiset joutuvat elämään vuosikausia perustulon varassa, niin maahan syntyy todellinen köyhälistö. Tämähän on nykyisen perusturvankin ongelma. 

Jotkut näkevät perustulon eroavan tarveharkintaisesta sosiaaliturvasta siinä, että se antaa ihmiselle vapauden sanoa EI, esimerkiksi kieltäytyä tarjotusta työstä. Tämä on kuitenkin negatiivista vapautta, ei vapautta tehdä mielekkäitä asioita.

Koko ajattelutapa on lähtökohdiltaan virheellinen. Muistattehan vanhan sanonnan, jos annat köyhälle kalan, hän pysyy aina köyhänä, mutta jos annatte hänelle kalaverkon, niin hän ei ole koskaan nälkäinen. Meidän on siis kysyttävä, mikä on se todellinen ongelma, joka perustulon pitäisi ratkaista mutta jota se ei kykene ratkaisemaan.

Mielestäni todellinen ongelma on, miten kansalaiset pääsevät käyttämään ja kehittämään omaa osaamistaan yhteiskunnassa ja parantamaan sitä kautta omaa hyvinvointiaan. Tähän kysymykseen perustulo on vain osaratkaisu. Jotkut perustulon saajat voivat toki aktivoitua ja perustaa vaikka yrityksen, mutta tämä ei ole mitenkään perustulon rakenteellinen ominaisuus.

Varsinainen ratkaisu on yhteiskunnallisten voimavarojen yleinen käytettävyys. Tästä suuntauksesta on käytetty englanninkielistä termiä Universal Basic Assets (UBA) muistuttaen yhteyttä perustuloon, joka on englanniksi Universal Basic Income (UBI).

Perusväitteeni on, että Universal Basic Assets on uuden universalismin perusta.

Uusi universalismi


Palo Altossa sijaitsevan tulevaisuuden tutkimuksen laitoksen Institute for the Futuren (IFTF) johtaja Marina Gorbis on ensimmäisiä, jonka olen huomannut käyttävät termiä Universal Basic Assets UBA. IFTF on julkaissut asiasta myös manifestin, jonka on saatavilla verkossa. IFTF:n idea on luoda taloudelle uusi ”käyttöjärjestelmä”, joka luo hyvinvointia ja runsautta kaikille, kun nykyinen talousjärjestelmä luo rikkautta harvoille.

UBA:n perusidea ei ole sinänsä uusi. Thomas Painen kirja Agrarian Justice vuodelta 1795 kehitti ideaa omistuspohjaisesta tasa-arvosta (asset-based egalitarianism) ja perustulosta. Perustulo esitettiin jokaiselle kuuluvana tulona yhteisesti omistetusta maailmasta.

UBA tarkoittaa perusvoimavaroja, joihin jokainen on oikeutettu. Ne koskevat etenkin asumista,
terveydenhuoltoa, koulutusta ja taloudellista turvallisuutta. UBA-ajattelun mukaan yhteiskunnassa tarvitaan tasapuolista voimavarojen jakautumista, liittyivät ne sitten maahan, rahaan, tavaraan, tai uusiin digitaalisiin voimavaroihin (data, ohjelmistot, verkot, digivaluutat, maine jne.).  Osana tätä uutta käyttöliittymää, kehitetään uusia tapoja tunnistaa ja palkita yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota ei nykyisin ”lasketa” kuuvaksi kansantalouteen.

Voimavarat on ymmärrettävä laajasti. IFTF:n manifesti tunnistaa kolme voimavarojen ryhmää, joilla kaikilla on merkitystä kansalaisille.

Yksityiset voimavarat (private assets) tarkoittavat yksityisten ihmisten omistamia voimavaroja. Tällaisia ovat esimerkiksi asunnot, mökit, autot, työkalut, tietokoneet, matkapuhelimet, osakkeet, metsäpalstat jne. Useimmilla on yllättävän paljon yksityisiä voimavaroja, joita ei käytetä tehokkaasti. Tähän liittyy ansaintamahdollisuuksia esimerkiksi vuokraamalla asuntoa, mökkiä tai autoa. Sanonta ”taseet töihin” soveltuu näihin.

Julkiset voimavarat (public assets) liittyvät julkisen sektorin kuten valtion ja kuntien omistamiin ja hallinnoimiin voimavaroihin, kuten puistoihin, kansallispuistoihin, mineraalivaroihin, fyysiseen ja digitaaliseen infrastruktuuriin jne. Mutta julkisia voimavaroja ovat tietysti myös julkinen koululaitos, julkinen terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut, jotka ovat kaikkien ulottuvilla. Julkisiin voimavaroihin kuuluvat myös yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta edistävät rakenteet.

Avoimet voimavarat (open assets) ovat voimavaroja, joita hallitus tai yksityiset tahot omistavat ja hallinnoivat. Ne ovat avoimia kaikille ja muodostavat ns. ”avoimen sektorin”, jota ei pidä sotkea ns. avoimeen markkinasektoriin. Avoimet voimavarat syntyvät usein ”alhaalta ylös”, aktiivisten kansalaisten ja yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Ne voivat olla kaikille avoimia fyysisiä työtiloja mutta myös digitaalisia palveluja. Tunnettuja esimerkkejä ovat Linux-käyttöjärjestelmä, Wikipedia ja ns. lohkoketjuteknologiaan perustuvat palvelut, kuten verkkovaluutta Bitcoin. Tähän ryhmään kuuluvat myös avoimet palvelualusta, joilla ihmiset voivat myydä tuotteitaan ja palveluitaan ja tehdä yhteistyötä.


UBA-pohjaisen yhteiskuntapolitiikan päälinjat


Kun me yhdistämme UBA-ajattelun ja digitalisaation, syntyy kiinnostava lähtökohta yhteiskuntapolitiikan uudistamiselle. Sen ytimessä on aktiivinen kansalaisuus, eli toimiva, osallistuva ja yhteistyötä tekevä kansalainen. Ihminen on luonnostaan aktiivinen, mutta aktiivisen kansalaisuuden vahvistaminen ja keskiöön asettaminen edellyttää julkiselta hallinnolta määrätietoisia toimenpiteitä ja uudenlaista ajattelua.

Hyvän lähtökohdan uudelle yhteiskuntapolitiikalla tarjoaa E.L. Decin ja R.M Ryanin kehittämä itseohjautuvuusteoria, jota ovat Suomessa tuoneet esiin Karolina Jarenko ja Frank Martela. Sen mukaan hyvinvointi rakentuu siitä, että ihminen on aktiivinen itsenäinen toimija, joka pyrkii toteuttamaan itseään ja itse asettamiaan päämääriä. Teorian mukaan ihmisellä on kolme perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Omaehtoisuuteen liittyy sisäisen motivaation löytyminen. Kyvykkyys puolestaan on toimintavalmiuksia ja niiden onnistunutta käyttämistä. Yhteisöllisyys on ihmisten perustava tarve olla ja toimia muiden kanssa.

Toinen filosofinen tausta UBA-ajattelulla on Amartya Senin kehittämä kyvykkyysteoria (capability), jossa hyvinvoinnin edellytyksenä on ihmisen toimintakyvyn kehittyminen. Hyvinvointi on kyky, ei niinkään joitain ulkopuolelta annettavaa. Senin teoria on yhdistettävissä mahdollisuuksien tasa-arvon käsitteeseen. Se kiinnittää huomion yhtäläisin mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa.

Uuden yhteiskuntapolitiikan keskiössä on ihminen. Tästä lähtökohdasta voidaan johtaa koko joukko toimenpiteitä, joilla kansalaisia vahvistetaan. Tarvittavia toimenpiteitä voidaan hahmottaa kehittämälläni aktiivisen kansalaisen mallilla (katso viite lopussa). Ihmisen toimintavalmiudet muodostuvat kolmenlaisista tekijöistä:

  1. Osaaminen ja kyvykkyydet
  2. Motivaatio ja kannustimet 
  3. Toimintamahdollisuudet


Osa ihmisen kyvyistä on geneettisiä, mutta osaamista voidaan jatkuvasti kehittää oppimalla uusia asioita ja taitoja. Digitalisaatio asettaa uudenlaisia osaamisvaatimuksia, joiden puute johtaa usein työelämästä putoamiseen. Tämän takia elinikäinen oppiminen, mentorointi, ohjelmointi, digilukutaito, henkilökohtaiset digitukihenkilöt yms. tulevat aivan keskeiseksi osaksi oppivaa yhteiskuntaa. Osaamisen kehittämisen tulee koskea koko väestöä ikään katsomatta. Myös seniorit haluavat ja voivat olla aktiivisia kansalaisia, mutta heidän kohdallaan digiyhteiskunnan ”käyttöliittymän” tulee ottaa huomioon ihmisten fyysiset ja mentaaliset rajoitteet. Digiyhteiskunnan tulee olla adaptiivinen erilaisia käyttäjäryhmiä ja tarpeita kohtaan.

Motivaatio- ja kannustintekijä jätetään usein huomiotta, vaikka se on aivan olennainen tekijä ihmisen halulle olla mukana ja toimia aktiivisesti. Perustulon suurimpia ongelmia on, että siinä ei ole mitään elementtejä, jotka lisäisivät ihmisen kiinnostusta toimia ja kehittää itseään. Yleisemminkin koko nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on laiminlyönyt motivaatiotekijän.

Periaatteessa sosiaaliturvajärjestelmä on verrattain antelias ja turvaa toimeentulon ja asumisen. Ongelma on siinä, että ihminen jätetään oman onnensa nojaan kannustamatta häntä ratkaisemana ongelmiaan ja tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Aktiivisuutta vaativat perustulon sovellukset eivät myöskään paranna tilannetta, koska ne eivät synnytä aitoa motivaatiota itsensä kehittämiseen. Motivaatiota lisää ehkä tehokkaimmin osallistuminen yhteisöllisiin tapahtumiin ja yhteistyöhön. Tässä järjestöillä on suuri tehtävä.

Toimintamahdollisuudet ovat hyvin paljon kiinni yhteiskunnan toimenpiteistä. Tarvitaan yhteisiä tiloja harrastuksiin ja työtoimintaan, työhuoneita taiteilijoille, käsityöläisille ja pienyrityksille, ilmaista pääsyä verkkoon, kirjastoja, laboratorioita, kopiokoneita ja 3D-tulostimia. Hyvin merkittävässä osassa tulevat olemaan digitaaliset palvelualustat, joiden kautta voi hoitaa monenlaisia asioita, myydä osaamistaan ja tuotteitaan, hakea palveluja jne. Hyvin mielenkiintoisa toimintamahdollisuuksia liittyy ilmaiseen dataan ja yhteisöllisessä käytössä oleviin datan analyysityökaluihin ja tekoälyohjelmiin.

Onko aktiivinen kansalainen politiikan ufo?


Anu Kantola kirjoittaa haastavasti aktiivisesta kansalaisuudesta Helsingin Sanomien kolumnissa 21.11.2017:

”Aktiivinen kansalainen on aina ollut Suomessa politiikan ufo: vieras ulkoavaruudesta, jonka olemassaoloon harva todella uskoo. Meikälaisen valtioviisauden perusidea on ollut, että kansaa on syytä kaitsea vahvojen johtajien johdolla.”

On tärkeää, että aktiivisesta kansalaisesta puhutaan. En silti jaksa olla yhtä pessimistinen kuin Anu tässä kolumnissa. Suomessa on vahva kansalaistoiminnan perinne niin alkiolaisuudessa kuin työväenliikkeessäkin. Suomi on talkootoiminnan ihmemaa ja järjestökenttämme on uskomattoman laaja. Uusi kaupunkilaisuus nostaa päätään esimerkiksi Kalliossa ja täällä keksitään ravintolapäivän kaltaisia yhteiskunnallisia innovaatioita.

Mutta siinä Anu on oikeassa, että aktiivinen kansalaisuus ei kuulu puolueiden ohjelmaan ja näkyy vielä vähemmän hallitusten agendassa. Tämä on todellinen ongelma, joka estää uudistamasta yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa ei voi kehittää ottamatta ihmisiä mukaan. Hallinto panostaa vain rakenteiden muuttamiseen ja sitä ohjaa säästäminen ja tehokuuden kasvattaminen. Jos ihminen olisi keskiössä, niin uudistusten ytimessä olisi ihmisten kannustaminen osallistumaan, toimintamahdollisuuksien parantaminen ja edellytysten luominen ihmisten omaehtoiselle toiminnalle erityisesti kouluja ja opetusta kehittämällä. Nämä olisivat parhaita lääkkeitä työttömyyden torjuntaan, syrjäytymisen estämiseen ja SOTE-kulujen hallintaan.

”Utopian Basic Assets”?


Entä jos UBA onkin utooppinen filosofia? Onko uskottavaa, että julkiset voimavarat saataisiin nykyistä laajemmin ihmisten käyttöön ja ihmistä palvelemaan? Entä jääkö ”avain sektori” vain marginaaliseksi osaksi kapitalistista järjestelmää? En tiedä.

Toisaalta tietyt ”objektiiviset” tendenssit näyttävät johtavan koti yhteiskäyttöisiä voimavaroja. Data tulee kaikkialta ja leviää kaikkialle, verkosto ovat globaaleja. Vaikka tietyt keskeiset infrastruktuurit kuten fyysiset verkot tai datakeskukset ovat usein yksityisessä omistuksessa, ne ovat kuitenkin kaikkien käytössä. Omistusoikeus ei ole enää se juttu vaan digitaalisten voimavarojen käytettävyys: ne ovat tulossa palveluiksi. Periaatteessa yhä useampi osaa ja haluaa kehittää ja hyödyntää omia ja yhteisiä voimavaroja itsensä, perheensä ja yhteisönsä hyväksi. Perusluonteeltaan digitaalinen talous on yhteiskunnallinen ja ristiriidassa voimavarojen keskittymisen kanssa. Tällaisesta asetelmasta Marx ennustaisi omistussuhteiden kumousta.

Yhteiskunta ei kuitenkaan muutu ilman politiikkaa. Vain politiikalla voidaan ”utopiasta” tehdä todellisuutta. Oma tuntumani on, että UBA-henkinen ajattelu on jo saanut jalansijaa niin Suomessa kuin muuallakin. Tästä on esimerkkinä IFTF:n äskettäin julkaisema manifesti ja siihen liittyvä toiminta-ohjelma. Sen mukaan ensimmäisiä askeleita on luoda yhteisöjä tai verkostoja, joissa pohditaan UBS:ää, suunnitellaan konkreettisia ratkaisuja ja testataan niitä kokeiluhankkeilla.

Suomessa kansalaiskeskeistä ja voimavaroja kehittävää uudistamispolitiikkaa hahmotellaan monissa ajatushautomoissa kuten Demos Helsingissä ja Sitrassa. Puolueet eivät ole vielä heränneet tähän, mutta aktiivinen kansalainen on jo kolkuttamassa ovella ja luomassa paineita poliittisen agendan uudistamiselle.


  
Antti Hautamäki: ”Hyvä elämä kansalaistenSuomessa”, teoksessa Kimmo Kajaste (toim.), Suomalainen mahdollisuus, Näkökulmia hyvinvointimme tulevaisuuteen, Oy Edita Ab,  Helsinki 1997, s. 32-51.


5 kommenttia:

  1. Itselleni jäi hyvin epäselväksi, miten perustulo tuomitsee ihmiset köyhyyteen. Pätkätöiden yhä lisääntyessä perustuloa saava ihminen uskaltaa ottaa lyhyitäkin työpätkiä vastaan, koska niiden tekeminen ei tarkoita vähäksi aikaa putoamista taloudellisesti tyhjän päälle, koska nykyään esim. sovitellun työttömyyspäivärahan hakemista joutuu odottelemaan, kunnes pystyy osoittamaan ko. kuukauden pätkätöistä saadun palkan suuruuden. Sen jälkeen voi vasta tehdä työttömyyspäivärahahakemuksen. Pätkätöiden tekemisellä kuitenkin lisää työkokemustaan ja luo suhteita työnantajiin pidempienkin työsuhteiden toivossa. Kuten kirjoittaja toteaa, perustulon mahdollisesti jäädessä 500-600 euroon/kk, sillä pelkästään ei elä, mutta se ei silti vähennä pienehköjen työtulojen kannattavuutta kuten nykyään monissa tuissa tapahtuu. Ihminen voi myös jonkin verran valita, käyttääkö aikansa ja energiansa työhön, joka ei oikeasti vie häntä eteenpäin vai käyttääkö energiansa paremmalla tavalla, esim. täydennyskouluttamalla itseään. Olen itse joutunut lopettamaan työn ohella suoritettavaksi tarkoitetun pätevöittämiskoulutuksen, koska olin työtön ja minulta lopetettiin kokonaan työttömyyspäiväraha ko. koulutuksen takia. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa taloudellisen toimeentulon kannalta kuin lopettaa koulutus ja jäädä norkoilemaan kotiin vähäisten pätkätöiden lisäksi (joita tein senkin uhalla, että siitä seurasi ajanjaksoja, jolloin ei tullut mistään rahaa). En ymmärrä, miten perustulo estää mahdollisuuden tehdä mielekkäitä asioita ja antaa vain negatiivisen vapauden!

    VastaaPoista
  2. Kiitos palautteesta!
    Esitit hyvän ja vaikean kysymyksen. Perustulo auttaa niitä, kuten sinua, jolla on aktiivinen ote elämään, pääsemään väliaikaisten työttömyyskausien yli. Perustulo on kuitenkin vain rahaa, vähättelemättä mitenkään rahan välttämättömyyttä, eikä siihen sisälly mitään itsessään aktivoivia elementtejä. Myönnän että otin tahallani kriittisen kannan perustuloon, viedäkseni ajatuksia eteenpäin kohti merkittävämpää UBA-ajattelua. Sen ideana on antaa kaikkille pääsy merkittäviin voimavaroihin, joilla voi tehdä isojakin asioita.

    VastaaPoista
  3. En sinänsä vastusta perustuloa, eikä se aainakaan tuomitse ketään ikuiseen köyheeteen, mutta perustulon sijaan yhteiskunta voisi taata perusturvan tarjoamalla kaikille ilmaisen asuminen, sapuskan ja kuteet. Kokonaiskustannuksia siihen on vaikea laskea, mutta tuskin tulis kalliimmaksi kuin rahana jakaminen. Johan poistuis epävarmuus tulevasta ja onnellisuus maassa lisääntyis exponentiaalisesti.

    VastaaPoista
  4. Aika rajallista osaa ihmisten elämästä, aineellisista tarpeista ja toimeentulosta voidaan käsitellä näillä lähinnä informaatioalustaan liittyvillä käsitteillä. Ne eivät tuota ruokaa, eivät rakenna asuntoja eivätkä vaatteita. Tuossa pohdiskelussa liikutaan lähinnä oppimisen, kulttuurin ja tiedon maailmassa. Omistuksen merkitys ei katoa noilla ajatuksilla, sillä varallisuuden ja siihen perustuvien mahdollisuuksien kasautuminen syntyy eniten kaupankäynnistä ja siinä kasautuminen on nopeinta. Ei siis riitä kehityspoluksi ajattelu, joka voi tuoda mahdollisuuksia muutamalle prosentille väestöstä kun yli puolet maailman mahdollisuuksista kasautuu kiihtyvällä tahdilla 1%:lle väestöstä. Tarvitaan tämän ongelman pysäytyksen strategia ja sen on oltava toimiva parinkymmenen vuoden jänteellä.

    VastaaPoista
  5. Rahan ylläpitäminen ja pyörittäminen ja jatkuva kaiken laskeminen ja raharuletin pelaaajien elättäminen se vasta kallista onkin.

    VastaaPoista