Antti Hautamäki

Arvostelu Jussi Ahlrothin kirjasta Kirje Buddhalta, Länsimaisen filosofian buddhalainen historia. Kustantaja SKS, 2025.

Kirja Buddhasta ja länsimaisesta filosofiasta

Kirjan alaotsikko ilmaisee mistä Jussi Ahlrothin kirjassa on kyse. Se on länsimaisen filosofian luentaa buddhalaisesta näkökulmasta. Kiinnostus buddhalaisuutta kohtaan on selvästi lisääntynyt Suomessa ja muualla lännessä 2000-luvulla. Perinteinen kristillinen uskonto ei tunnu tarjoavat ratkaisuja nykyihmisten ahdistukseen ja kriiseihin. Kirkon jäsenyys ei enää tyydytä ihmisten hengellisiä tarpeita. Idän uskonnot ja erityisesti buddhalaisuus vetoavat ihmisiin, jotka eivät löydä kirkosta kotipesää omalle hengelliselle kehitykselleen. Buddhalaisuuden tarjoama mielenrauha ja itsetuntemus ovat juuri sitä, mitä tarvitaan nykyajan hektisessä ympäristössä. Tämä vetoaa ihmisiin ja tuntuu kuin buddhalaisuus olisi yhtäkkiä kaikkialla läsnä, niin lehdissä, kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Suomessakin tarjolla olevista buddhalaisuuden monista muodoista jokainen voi löytää itselleen läheisimmän ja luontevimman tavan harjoittaa buddhalaisuutta. 

Filosofi ja toimittaja Jussi Ahlrothin tarina on hyvä esimerkki buddhalaisesta aallosta. Ahlroth opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa 1990-luvulla, mutta se ei vastannut hänen odotuksiaan ja tarpeitaan. Hän jätti filosofian ja kiinnostui buddhalaisuudesta. Nyt hän on harjoittanut buddhalaisuutta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kymmenkunta vuotta sitten Ahlroth rupesi miettimään, olisiko länsimaisessa filosofiassa nähtävissä buddhalaisia piirteitä ja vaikutteita. Ratkaisevaa tässä pohdiskelussa oli tutustuminen kreikkalaisen filosofi Pyrrhonin opetuksiin, joissa näkyi buddhalaisuuden vaikutus. 

Pyrrhon oli tutustunut buddhalaisuuteen kulkiessaan Aleksanteri Suuren joukkojen mukana Intiaan. Hän toi mukanaan buddhalaisuuden Kreikkaan ja pani alulle länsimaisen filosofian buddhalaisen tradition. Ahlrothin termein, Pyrrhon toi Intiasta ”kirjeen Buddhalta” ja välitti sen eteenpäin. Tämä kirje on kulkeutunut läpi länsimaisen filosofian historian aina meidän päiviimme asti. Buddhan kirjettä on ”luettu” eri tavoin, ja buddhalaisuus näkyy monilla tavoilla – vahvempana ja heikompana filosofien ajattelussa. Ahlroth uskaltaa puhua länsimaisen filosofian buddhalaisesta historiasta. Mutta kuten Ahlroth painottaa, länsimaisessa filosofiassa ei ole koskaan oivallettu buddhalaisuuden syvintä olemusta, jakamattomuuden oivallusta. Länsimaisessa filosofiassa on kuitenkin ”häivähdyksistä” buddhalaisuudesta. Ahlrothin mukaan hänen kirjansa onkin kokoelma muistiinpanoja näistä häivähdyksistä (43). 

Tämän artikkelini tarkoitus on ensinnäkin kertoa lyhyesti, mitä buddhalaisuus voisi olla. En ole buddhalaisuuden harjoittaja enkä asiantuntija, joten lukijan kannattaa suhtautua esitykseeni kriittisesti. Artikkelin pääosassa on sen esittäminen, miten Ahlroth näkee käsittelemiensä filosofien buddhalaisen aineksen tai suhteen buddhalaisuuteen. Tämä on siis Ahlrothin kirjan filosofista luentaa. Lopuksi kommentoin Ahlrothin kirjaa. 

Heti aluksi on syytä todeta, että Ahlrothin kirja on hyvin ainutlaatuinen. En ole koskaan törmännyt vastaavanlaiseen teokseen, jossa olisi käsitelty niin perusteellisesti buddhalaisuuden vaikutuksia länsimaisessa filosofiassa. Toki yksittäisiä huomioita on paljonkin esitetty, mutta Ahlrothin repertuaari on aivan omaa luokkaansa. Kirjassa käsitellään ensin antiikin filosofit Sokrates, Platon ja Pyrrhon ja sen jälkeen uuden ajan keskeiset filosofit René Descartes, David Hume ja Immanuel Kant. Viimeiset kolme filosofia ovat 1900-luvulla vaikuttaneet Edmund Husserl, Martin Heidegger ja Jacques Derrida. Kaikki nämä yhdeksän filosofia käsitellään perusteellisesti viitaten heidän omiin kirjoituksiinsa.  Vaikka näitä filosofeja tarkastellaan buddhalaisuuden näkökulmasta Ahlrothin silmin, kirja antaa samalla aika kattavan yleiskuvan mukana olevien filosofien ajattelusta. Kokonaiskuvan saamiseksi suosittelen, että kirjaa luetaan rinnan länsimaisen filosofian yleisesityksen kanssa (esim. Nordinin Filosofian historia).

 

Buddhalaisuudesta

Esitykseni buddhalaisuudesta perustuu pääosin Ahlrothin kirjaan ja Wikipediaan. 

Buddhalaisuuden suuntauksia ovat esimerkiksi:

• Theravada: Vanhimpien opetusten polku (Etelä- ja Kaakkois-Aasia).
• Mahayana: Suuri vaunu (Itä- ja Keski-Aasia, mukaan lukien Tiibet, Japani, Kiina).
• Vajrayana: Timanttipolku (Tiibet). 

Vajrayana-buddhalaisuus, eli "timanttipolku" tai "salamapolku", on Tiibetin buddhalaisuuden ydin. Se on esoteerinen ja tantrinen suuntaus Mahayana buddhalaisuuden sisällä. Siinä käytetään rituaaleja, tehdään mielikuvaharjoituksia (tantra) ja harjoitetaan meditaatiota, usein gurun ohjauksessa.

Dharmalla viitataan Buddhan opetuksiin todellisuuden luonteesta. 

Yksi tapa esittää buddhalaisuutta on lähteä ns. neljästä jalosta totuudesta: 

1. Elämä on kärsimystä (dukkha): Elämä on pohjimmiltaan epätyydyttävää.

2. Kärsimyksen syy: Kärsimyksen syy on jano, takertuminen, haluaminen ja tietämättömyys.

3. Kärsimyksen lakkaaminen: Kärsimyksestä voi vapautua sammuttamalla janon.

4. Tie kärsimyksen lakkaamiseen: Jalo kahdeksanosainen polku johtaa valaistumiseen.

Buddhalaisuuden keskeiset piirteet voidaan kiteyttää seuraavasti:

1.  Jumalattomuus: Buddha oli ihminen, ei jumala, ja opetukset ovat käytännönläheisiä, kehottaen harjoittajaa itse tutkimaan totuutta.

2. Kärsimyksen ymmärtäminen: Keskeinen opetus on elämän epätyydyttävyys (dukkha) ja sen syiden – takertumisen, vihan ja tietämättömyyden – ymmärtäminen.

3. Valaistuminen (Nirvana): Päämäärä on nirvana, kärsimyksen täydellinen loppuminen, saavutettavissa kahdeksanosaisen polun harjoittamisen kautta.

4. Jalo kahdeksanosainen polku: Sisältää oikean ymmärryksen, ajatuksen, puheen, toiminnan, elannon, ponnistelun, tarkkaavaisuuden ja keskittymisen.

5. Karma ja jälleensyntymä: Opettaa tekojen ja seurausten lakia (karma) sekä jälleensyntymien kierrosta, josta valaistuminen vapauttaa.

6. Kriittinen ajattelu: Buddha rohkaisi kriittiseen tarkasteluun, eikä opetuksia pidä uskoa sokeasti, vaan ne tulee ymmärtää itse. 

Ahlroth nostaa buddhalaisuudesta esiin kaksijakoisuuden kritiikin. Olemme taipuvaisia pitämään yhteenkuuluvia asioita erillisinä. Esimerkkinä kaksijakoisuudesta on subjektin ja objektin pitäminen erillisinä. Buddhalaisuudelle on keskeistä tiedostaa jakamattomuus ja voittaa kaksijakoisuus: on ylitettävä käsitykset erillisestä "minästä" (subjekti) ja ulkoisesta maailmasta (objekti), koska juuri tämä kaksijakoisuus luo takertumista ja kärsimystä. Olemassa oleva tietoisuus (Atman) on perimmäinen luontomme, ja pinnalla ilmenevä identiteettimme, minuutemme, on pelkkää harhaa (Maya).

Esimerkkinä jakamattomuudesta on muodon ja tyhjyyden suhde. Tyhjyys tarkoittaa sitä, että mikään ei ole olemassa itsenäisesti tai muuttumattomasti. Asioilla ei ole kiinteää olemusta; ne ovat yhteydessä toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Muoto viittaa kaikkeen havaittavaan ja aineelliseen todellisuuteen. Se on havaittavien asioiden ilmenemistapa. Ahlrothin mukaan ”muoto tarkoittaa kaikkea, mitä aistimme ja koemme, tyhjyys kaiken sen perusolemusta” (s. 34). Asia voidaan ilmaista myös avaruuden käsitteen avulla, sillä ”avaruus on se, mistä kaikki syntyy ja mitä kaikki lopulta on” (s. 35). Buddhalaisuudessa muoto ja tyhjyys ovat erottamattomia. Tämä ilmaistaan usein myötätunnon ja viisauden erottamattomuutena. Viisauden oivalluksesta seuraa myötätunto. 

Ahlroth edustaa kirjassaan vajrayanaan kuuluvaa dzogchenperinnettä. Tässä perinteessä meditaatio on kaiken ydin. Länsimaisen filosofian perinteessä filosofia on ennen kaikkea ajattelua tai oikeammin ajattelun ajattelua (vrt. Esa Saarisen trilogia). Meditaatio osoittaa, että suhteemme ajatteluun on ongelmallinen. Meditaatiossa kohdataan oma mieli sellaisena kuin se on. Ajattelu johtaa aina uuteen ajatukseen, emmekä pääse ulos ajattelun kehästä. Vajrayana ei kiellä ajattelua, mutta pitää sitä yhtenä aistina. Ajattelu on itsessään kykenemätön tarkastelemaan ajattelua. Meditaatiossa pyritään päästämään irti ajatuksista ja pidättäydytään ajatusprosessien seuraamisesta (s. 86).

Buddhalaisuus nähdään usein luostareissa harjoitettuna meditaationa. Nyt kun buddhalaisuus ja sen jooginen perinne tunnetaan lännessä paremmin, nähdään, että buddhalaisuutta voidaan harjoittaa ”syvimmällä tavalla sitoutuneesti ja silti elää parisuhteessa, käydä töissä ja toimia osana yhteiskuntaa” (s. 29). ”Vajrayanan ydin on rakastumista maailmaan sellaisenaan kuin se todella on, joka hetki, yhä uudelleen” (s. 30).

**

Nyt siirryn käsittelemään Ahlrothin esitystä valitsemistaan filosofeista. Koska esitykset ovat suhteellisen laajoja, joudun keskittymään kysymyksiin ja teemoihin, jotka ovat mielestäni keskeisiä kyseisille filosofeille ja joihin liittyy kiinnostava yhteys buddhalaisuuteen. Se mitä sanon näistä filosofeista perustuu täysin Ahlrothin tekstiin, mutta mahdolliset virhetulkinnat on pantava omaan piikkiini. 

 

Sokrates ja epäilyn menetelmä

Ahlrothin mukaan sokraattinen menetelmä on Sokrateen filosofian buddhalaisin elementti. On esitetty, että Sokrateella on kolme keskeistä näkemystä, ja ne kaikki ovat yhteneviä buddhalaisuuden kanssa.

1. Filosofian tehtävänä on keskittyä ihmisen ymmärtämiseen maailmankaikkeuden selittämisen sijaan

2. Jokaisessa ihmisessä on jo valmiina kaikki olennainen tieto.

3. Kyvyttömyytemme hyvään elämään johtuu virheellisistä käsityksistämme.

Sokraattisessa menetelmässä puretaan keskustelukumppanin ajatusrakennelmia. Ihmiset ovat itsepetoksen vallassa. Filosofian tehtävänä on osoittaa väärät käsityksemme asioista ja itsestämme ja auttaa pääsemään niistä eroon. Vain tätä kautta voi oppia tuntemaan itsensä ja saavuttaa hyveiden kautta onnellisuus.

 

Platon ja ideaoppi

Platon kuvaa Sokrateen ajattelua ja toimintaa dialogeissaan. Niistä on vaikea erottaa Sokrateen omat näkemykset ja Platonin tulkinnat. Yksi tapa hahmottaa tätä eroa on ajatella, että Platon vie sokraattisen epäilyn ja kyseenalaistamisen askelta pidemmälle. Kokemamme maailma ei ole todellinen.  Kokemusmaailmassa kaikki muuttuu ja liikkuu, syntyy ja häviää, tulee ja menee. Muutos ja liike ovat harhaa ja todellinen maailma on pysyvä ja muuttumaton.  Platonin merkittävin ”innovaatio” on ideaoppi, jonka avulla hän selittää muutoksen ja muuttumattomuuden probleemin. 

Ideaopin voi ymmärtää oletuksena erilaisten havaittavien asioiden takana olevasta yhteisestä olemuksesta. Konkreettisena esimerkkinä olkoon pöytä (s. 103). On monenlaisia pöytiä, suuri ja pieniä, korkeita ja matalia, vaaleita ja tummia, puisia ja metallisia jne. Idealla tarkoitetaan ajatusta pöydästä, joka liittyy jokaiseen erilliseen pöytään. Kyseessä on ”pöytä yleensä”, joka on riisuttu yksittäisten pöytien määreistä. 

Ahlroth kirjoittaa ideaopista: 

”Kaikki asiat, mitä havaitsemme ja koemme, ovat yksittäistapauksia jostain niitä yleisemmästä, suuremmasta, perustavammasta, josta ne ovat osallisia mutta joka on niistä riippumaton. Se mistä ne ovat osallisia, ovat ideat.” (s. 105). 

Ideaopin mukaan ideat ovat itsessään pysyviä ja muuttumattomia. Platonin tärkeä motiivi ideaopin kehittämiseen on muuttumisen pitäminen pahana ja ongelmallisena. Tähän motiiviin liittyy erityinen näkemys tiedosta, jonka mukaan meillä voi olla varsinaista tietoa vain muuttumattomista asioista. Jos kaikki on muuttuvaa, meillä ei voi olla tietoa maailmasta. Ajattelu ja järki ovat Platonille keskeinen tapa lähestyä ideamaailmaa ja totuutta. Toinen tapa on keskustelu ja dialogi, jonka mestari Sokrates oli.  

Ideaoppi on monella tavalla hyvin problemaattinen, mutta sen takana olevat kysymys yksittäisen ja yleisen, muuttuvan ja muuttumattoman suhteesta on kestävä ja aina ajankohtainen. Buddhalaisuudessa korostetaan ihmisten kammoa muuttumista kohtaan ja pysyvän jatkuvaa etsimistä. Tämä on tragediamme. Buddhalaisuudessa ei aseteta muutosta ja muuttumattomuutta toistensa vastakohdiksi. Ne kuuluvat aina elämään, mutta tämän hyväksyminen on vaikeata.

Ahlroth käsittelee kirjassaan myös Platonin luolavertausta, josta Platon erityisesti tunnetaan. Vertauksen ydin on nähdäkseni siinä, että ihminen näkee todellisesta maailmasta vain varjokuvia eikä voi niiden perusteella tietää minkälainen maailma oikeasti on. Elämme siis harhaisessa maailmassa, josta filosofian on kyettävä meidät vapauttamaan.

 

Pyrrhon ja buddhalaisuuden tulo länsimaiseen filosofiaan

Pyrrhon Elisläinen on Ahlrothin kirjassa se filosofi, joka toi buddhalaisuuden kreikkalaiseen ja länsimaiseen filosofiaan. Pyrrhon välitti länsimaiseen filosofiaan ”kirjeen Buddhalta”. Pyrrhon matkusti Aleksanteri Suuren matkassa Intiaan ja tutustui ilmeisesti siellä buddhalaisuuteen. Tämä muutti hänet perusteellisesti. Filosofia ei enää ollut argumentaatiota, se oli elämäntapa. Filosofia ei ole ensisijaisesti ajattelua vaan menetelmä käsitysten muuttamiseen. Ajatuksista on siirryttävä elämään.

Peruskysymys on, mitä on hyvä elämä, joka tekee ihmisen onnelliseksi. Pyrrhon käytti onnellisuudesta sanaa atarksia, joka tarkoitta tyyneyttä ja mielenrauhaa. Se on tila, jossa asioiden annetaan vain olla, antamatta niiden häiritä. Tähän tilaan pääsemiseksi tarvitaan menetelmää, jota kuvaa sana epokee. 

Pyrrhonin oppilas Timon kuvailee hänen menetelmäänsä onnellisuuden savuttamiseksi seuraavasti (s. 158). 

”Pyrrhon opetti kaikkien asioiden olevan erottamattomia, pysymättömiä ja määrittelemättömiä. Siksi havaintomme ja käsityksemme asioista eivät ole tosia eivätkä epätosia, eikä meidän siksi pidä luottaa niihin. Sen sijaan meidän tulisi pysyä ilman käsityksiä, tasapuolisena ja järkkymättä… Sille joka toimii näin, tuloksena on ensin vaikeneminen ja sen jälkeen ataraksia. ”

Ei ole helppo elää tämän opetuksen mukaisesti. Ihminen haluaa aina pysyvyyttä ja järjestystä. Ahlroth kirjoittaa: ”Meidän on vaikea hyväksyä sitä, että kaikki liikkuu ja muuttuu, sekoittuu toisiinsa ja lopulta lakkaa olemasta.” (s. 161) Teemme asioista pysyviä kiintopisteitä ja rakennamme maailmasta karttoja, jossa kaikki asiat ovat siististi paikoillaan. ”Teemme kaikesta omakuvamme, jolla peitämme todellisuuden maaston.” (s. 163)  Ongelmana on itse ajattelu, jossa teemme asioista kiintopisteitä. Ajattelu synnyttää jatkuvasti uusia ajatuksia ja tästä tulee ikiliikkuja. Filosofian ongelmana on, että se yrittää ratkaista ajattelun ongelmaa ajattelun ajattelun avulla. Ratkaisu voidaan löytää vain katselemalla ajattelua sen ulkopuolelta. 

Ajattelun ikiliikkujan pysäyttämiseksi tarvitaan menetelmää, epokeeta. Sellainen on meditaation menetelmä. Meditaatiossa vapaudutaan tarpeesta seurata jatkuvasta ajattelun ja mielen liikkeitä. Kun ajattelu jätetään silleen, esiin pääsee tietoisuus. Meditaatio johtaa mielenrauhaan, atarksiaan. Ahlroth kirjoittaa, että silloin on vapaa ”kun asioiden ja ajatusten antaa tulla, olla ja mennä, ilman että pakottaa niitä kiintopisteiksi” (s. 187). Tätä tilaa kutsutaan buddhalaisuudessa tyhjyydeksi.

On syytä palautta mieliin Platon ja hänen ideaoppiinsa. Platonin mukaan muuttuvien ilmiöiden takana on pysyvä ideoiden maailma. Pyrrhonin oivallus oli, että ilmiöiden takana ei ole mitään pysyvää ideoiden maailmaa, vain tyhjyyttä. Tyhjyydestä kaikki ilmiöt nousevat ja sinne ne palaavat (s. 190). Tyhjyydessä kaikki kiintopisteet purkautuvat ja tila avautuu.

Haluan vielä korostaa Pyrrhonin kuulumista antiikin skeptiseen koulukuntaan (ks. Skeptisismi, Epäilyn ja etsimisen filosofia, toim. Malin Grahn-Wilder, Gaudeamus 2016). Pyrrhonia pidetään varsinaisen skeptisismin perustajana. Keskeinen sanoma Pyrrhonilla oli luopuminen perusteettomista kannanotoista ja rauhallisen, onnellisen elämän tavoittelu. Pyrrhon kiisti varmojen totuuksien (kiintopisteiden) olemassa olon ja suositteli pidättäytymistä kaikista arvostelemista. Vain tällä asenteella voidaan tuottaa mielenrauha. Kaikki mitä tiedämme Pyrrhonin ajattelusta perustuu muiden filosofien teksteihin, joista tunnetuimpia on Sekstos Empeirikoksen kirja Pyrrhonin filosofian peruspiirteet. Sekstos kehitti johdonmukaisen skeptisistisen näkökulman, joka ei kaikilta osin vastannut Pyrrhonin opetuksia.

 

Kirjallisen filosofian synty

Ennen siirtymistä antiikin filosofiasta uuden ajan filosofiaan Ahlroth tarkastelee filosofian ”kirjallistumista”.  Antiikissa filosofia oli elämäntapa ja ihmisen muuttumisen prosessi. Mutta vähitellen kirjat saivat yhä keskeisemmän osan filosofiassa. Filosofeista tuli  ”kirjanoppineita”, jotka ilmaisivat ajatteluprosessinsa kirjoina, tutustuivat muiden filosofien oppeihin kirjojen välityksellä ja kommentoivat filosofien tekstejä. 

Edellä esitellyt filosofit Sokrates ja Pyrrhon eivät kirjoittaneet mitään. He keskustelivat ihmisten kanssa ja opettivat heitä näkemään omat harhansa. Heidän filosofinen otteensa oli käsityksiä purkavaa ja kyseenalaistavaa. Platonin filosofia on sikäli kaksinaista, että se oli samaan aikaan paitsi purkavaa (Sokrateen metodi) samalla myös ajatuksia järjestävää kirjallista filosofiaa. Kirjallisen filosofian traditio sai alkunsa varsinaisesti Aristoteleesta. Siinä on keskeisessä asemassa ajatusten ja käsitteiden järjestelmä, jonka esittäminen ja ymmärtäminen edellyttää kirjoja. Kun kirjat nousevat filosofiassa keskeiseen asemaan, kirje Buddhalta jää helposti lukematta ja ymmärtämättä. Kirje on kehotus henkiseen muuttumiseen, mistä kirjallinen filosofia ei ole välttämättä ollenkaan kiinnostunut. 

 

Descartes ja cogito-argumentti

Uuden ajan modernin filosofian voi sanoa alkaneen Descartesin filosofiasta. Hän halusi antaa vahvan pohjan uudelle kehittymässä olevalle tieteelle. Tätä varten hän tunsi välttämättömäksi torjua tieteeseen kohdistuvat skeptiset epäilyt. Torjumalla johdonmukaisesti skeptisismin hän uskoi löytävänsä epäilemättömän varmuuden, johon tiede voisi nojautua. 

Descartes kuvaa varmuuden löytämisen prosessia teoksissaan Metodin esitys ja Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Mietiskelyjä teos johdattaa lukijan mietiskelyyn, jossa epäilyn kautta päädytään varmuuteen omista ajatuksista. Ahlrothin mukaan Mietiskelyjä on filosofinen versio meditaatiosta (s. 248). Tässä teoksessa Descartes kuvaa metodista epäilyä ja siitä vapautumista. 

Epäily on voitettava ja se tapahtuu oivaltamalla ajattelevansa. Tämä on kuuluisa cogito-argumentti: Ajattelen, siis olen olemassa. Epäilinpä mitä tahansa, varmaa on, että minä epäilen, ja siksi olen olemassa. Epäileminen varmistaa olemassaoloni. Tämän voi sanoa yleisemmin niin, että niin kauan kuin ajattelen, olen olemassa. Cogito-argumenttia on aiheesta arvosteltu. Yleisin huomio on, että siitä, että ajattelen, ei voida loogisesti päätellä, että minä olen olemassa. On vain ajattelu. 

Ahlroth esittää kirjassaan mielestäni uuden tavan lähestyä metodista epäilyä ja cogito-argumenttia. Descartes otti epäilyn tosissaan ja kulki sen loppuun saakka. Tämä tie johti buddhalaisittain sanottuna tyhjyyteen ja katoamiseen. Ahlroth kirjoittaa Descartesin epäilystä seuraavasti:

”Kun hän sitten käynnisti metodisen epäilyn, se johti hänet epokeen [arvostelmista pidättäytyminen, sulkeistaminen] kautta kohtaamaan todellisen sisäisen tyhjyyden, ja hän pelästyi. Cogito nousi ennen kaikkea pelastuskeinoksi tätä sisäisen tyhjyyden pelkoa kohtaan. … Hän teki siitä filosofiansa kulmakiven.” (s. 263)

Buddhalaiselta kannalta cogitosta tuli Descartesille ”kiintopiste”, johon takerrutaan kuin pelastusrenkaaseen. Tämä on kestämätön ratkaisu, joka perustuu ajattelun keskeiseen asemaan. Olemme addiktoituneita ajatteluun ja takerrumme ajattelusta riippuviin kiintopisteisiin (s. 261). Buddhalaisen näkemyksen mukaan tietoisuus ei ole riippuvainen ajattelusta eikä minuudesta. Vaikka en ajattelisi, tietoisuus kuitenkin on. 

 

Hume ja skeptisimi

Hume on uuden ajan keskeisiä skeptikkoja. Hänen mukaansa monet varmoina pitämämme totuudet ovat vain tapoja ja tottumuksia. Moraalillakaan ei ole muuta perustetta kuin tunteet. (s.280) Hume kyseenlaistaan kolme keskeistä uskomustamme:

1.     1. Meillä on minuus.

2.     2. On olemassa meistä riippumaton syyn ja seurauksen laki.

3.     3. Sen perusteella, miten asiat ovat, voidaan päätellä miten niiden pitäisi olla.  

Näiden uskomusten kyseenalaistamien on keskeistä myös buddhalaisuudessa. Humen kausaliteetin kritiikki on näistä kaikkein tunnetuin. Humen mukaan  päättelemme syy-seuraussuhteen olemassaolon tottumuksen voimasta: kun havaitsemme toisen ilmiön (seuraus) esiintyvän aina kun toinen ilmiö (syy) esiintyy.  Syy-seuraussudetta ei koskaan itsessään havaita; havaitsemme vain kahden ilmiön esiintyvän yhdessä. Mutta kun ilmiöt esiintyvät toistuvasti yhdessä, niin ajattelemme, että sen takana on kausaalinen yhteys. Humen mukaan kausaalisuuden olettaminen perustuu vain tapaan ja tottumukseen. 

Humen minuuden kritiikki on myös erittäin tunnettu. Meillä ei ole mitään havaintoa minuudesta sellaisenaan. Havaitsemme vain vaihtuvia ajatuksia, tunteita ja mielentiloja. Hume kirjoittaa, että ”en koskaan saa kiinni itsestäni ilman havaintoa, enkä koskaan voi tarkastella mitään muuta kuin sitä havaintoa” (s. 286). Rakennamme minuuden kuvittelun ja tarinoiden avulla. 

Kolmas uskomus liittyy moraaliin. Humen kritiikki tunnetaan Humen Giljotiinina. Sen mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Moraali perustuu tunteille eikä järjellä ole siinä merkittävää osaa. Kaikki varmuus perustuu tunteeseen. 

Hume vie filosofiassaan skeptisismin tietynlaiseen ääripäähänsä. Jäämme tyhjän päälle, jos ja kun Humen skeptiset argumentit pitävät paikkansa. Buddhalaisesta näkökulmasta Humen skeptinen filosofia käsittelee vain sitä, mitä mielessä on, kiinnittämättä huomiota siihen, mistä se kaikki tulee (s. 325). Tämä tulemisen lähde on Humelle mysteeri, josta ei voi tietää mitään; tieto ja moraalinen elämämme lepäävät tyhjän päällä. Hume ei pysty selittämään, mistä kokemuksessa oleva yhtenäisyyden tunne tulee. Se on salattu voima. Se jää avoimeksi ristiriidaksi.

Buddhalaisen katsannon mukaan ajatukset tulevat ei-mistään eli ne ovat tyhjyydestä nousevia muotoja ja tätä Hume ei koskaan tajunnut. Tottumuksen ylivallan purkamiseen on buddhalaisilla omat selityksensä ja keinonsa. Meditaatiossa nähdään, miten tottumus syntyy ja toimii. Sen ansiosta kykenee vapautumaan tottumuksen vallasta.

 ”Tottumus ja tapa perustuvat jatkuvalle yrityksellemme todistaa itsellemme, että meillä on pysyvä, erillinen ja määriteltävissä oleva minuus ja identiteetti.” (s. 308) 

 

Kant ja oliot sinänsä

Kantin mukaan filosofian tehtävänä ei ole tutkia maailmaa vaan sitä, miten me koemme maailman. Filosofian pitää osoittaa, miten asiat jäsentyvät kokemuksemme kautta. Kant haluaa selvittää, millainen maailman ja meidän mielemme pitäisi olla, jotta kokemus maailmasta olisi mahdollinen. On etsittävä kokemuksen ehtoja. Järjen säännöt määrittävät nämä kokemuksen ehdot. Ahlrothin mukaan: ”Järki on Kantin filosofian perusta, ydin ja sen seuraus, hänen filosofisen järjestelmänsä suurin siunaus ja sen suurin ongelma” (s. 358). 

Kokemuksen ehtojen analyysi johtaa kysymykseen, onko kokemus kaikki ja mitä jää sen ulkopuolelle. Kantin vastaus on, että oliot itsessään ovat kokemuksen tuolla puolen. Niistä ei tiedetä mitään muuta kuin että ne ovat olemassa. Se mitä tiedämme olioista, on vain miten ne ilmenevät. Tässä vallitsee katkos ilmiön ja olion itsessään välillä.  Oliot itsessään eivät ole havaittavissa, mutta niitä voidaan ajatella.

Ahlroth rinnastaa olioiden sinänsä maailmaa buddhalaiseen tyhjyyden tai avaruuden käsitteeseen. Ilmiöt tai buddhalaisittain muodot nousevat tyhjyydestä esiin. Olennaista tässä on, että muodon ja tyhjyyden suhde ei ole syy-seuraussuhde. Muoto ja tyhjyys ovat jakamattomia.  Ahlroth pitää Kantin olion sinänsä käsitettä ”kompromissina”, joka oli postuloitava, koska tyhjyyden ja avaruuden olettaminen ei mitenkään sopinut Kantin filosofiseen ajatteluun. Voisi sanoa niinkin, että koska ”Buddhan kirje” ei tavoittanut Kantia, hänelle ei avautunut mahdollisuutta löytää buddhalaista tyhjyyden käsitettä. 

 

Husserl ja filosofian reduktio

Buddhalaiselta kannalta reduktio on Husserlin tärkein keksintö ja hyvin lähellä meditaatiota. Husserlin filosofia on fenomenologiaa, joka on  oppi ”ilmiöistä, ilmenevästä ja ilmenemisestä” (s. 419).  Fenomenologia kysyy, mistä ja miten ajatukset ja muut ilmiöt tulevat tietoisuuteen. Reduktiossa tietoisuus irtautuu havainnon kohteesta ja suuntautuu mielessä olevaan havaintoon kohteesta. Tässä tapahtumassa reduktio näyttää ilmenemisen ja ilmiön oleva erottamattomia. Se poistaa subjektin ja objektin välisen katkoksen. Reduktiossa koemme ilmiön ja ilmenemisen yhteenkuulumisen ja jakamattomuuden. 

Reduktiota on vaikea sanallisesti kuvata, koska se on ennen kaikkea kokemus, jopa eräänlainen herääminen. Reduktio ei ole teoreettista pohdiskelua, vaan henkilökohtainen muutos. Filosofialla henkilökohtaisena muutoksena on pitkä historia aina Sokrateesta alkaen. Mutta fenomenologia pääsee tässä pisimmälle ja koettaa tehdä muutoksesta tieteellistä. Fenomenologia paljastaa uudella tavalla kokemuksen ja tietoisuuden perusrakenteen. 

Ahlrothin mukaan reduktio on Husserlin tärkein anti ja mietiskelyn kaltainen prosessi. Mutta fenomenologia ja buddhalaisuus eroavat monessa ratkaisevassa suhteessa. Husserl halusi ennen kaikkea löytää tieteelle varman perustan ja hän löysi sen reduktiosta. Buddhalaisuuden tavoite on muuttaa ihmistä ja tehdä hänet vapaaksi ja tämä tapahtuu meditaatiossa. 

 

Heidegger ja kysymys olemisesta

Heideggerin fenomenologia tulee ajoittain hyvin lähelle buddhalaisuutta. Varhaisessa pääteoksessaan Oleminen ja aikakeskiössä on kysymys olemisesta. Filosofia on olevaisen olemisen etsintää. Siihen kuuluu ihmettely. Miksi ylipäätänsä on jotain eikä ei-mitään? Ihmisen elämää leimaa ahdistus ja tylsistyminen. Niistä ei pääse eroon kokematta niitä pohjaan saakka. Siten avautuu mahdollisuus uteliaisuuteen ja ihmettelyyn. Tässä avautuu avaruus, jota tavallisesti pelkäämme kuin kuolemaa: avaruus on jotain kammottavaa, tyhjyyttä.

Heideggeria kiinnostaa miten ahdistuksen ja tylsyyden saisi puhkaistua ja pääsisi elämään täysiverisesti ja autenttisesti (s. 503). Fenomenologian voima on kyky vastata kysymykseen kuinka elää hyvää elämää. Heidegger etsii tämän voiman alkuperää filosofian historiasta, erityisesti antiikista. Keskeistä oli olemisen paljastuminen ja olemisen uudenlainen ymmärtäminen. 

Heideggerin ajattelussa ajalla on erityinen rooli. Hän etsi alkuperäistä aikaa, aikaa jonka koemme. Aikaa ja olemista ei voida erottaa. Ihmisen ajan perustava ulottuvuus on tulevaisuus: elämme tulevaisuutta kohti (s. 516). Mutta tulevaisuudessa meitä odottaa lopulta kuolema. Kuolema on elettävä. Vaikka tulevaisuus on aina avoinna, ihminen ei ole täysin vapaa koska elämme aina tietyssä ajassa ja paikassa. Ihminen on ”heitetty” tiettyyn kulttuuriseen tilanteeseen, joka rajoittaa ihmisen vapautta.  

Buddhalaisen käsityksen mukaan kuolema on irti päästämistä ja meditaatio on sen harjoittelemista.  Meditaatio on itsensä kehittämistä, jossa minä katoaa keskittymisen myötä. Jäljelle jää ei-mikään, joka ei ole tyhjyyttä vaan nimeämätöntä täyteyttä. (s. 581)  Meditaatiossa savutamme mielenrauhan (ataraksia) ja ymmärrämme, että on jo kuollut, taas syntynyt ja kuolee joka hetki uudelleen. Mielenrauhasta Heidegger käytti käsitettä silleen jättäminen. ”Se tarkoittaa tyyntä arvokkuutta, mielentyyneyttä ja rauhaa” (s, 578). 

Oikeastaan ainoa heikkous, jonka Ahlroth näkee Heideggerin filosofiassa, on tämän hurmaantuminen kansallissosialismista.  On useita syitä, jotka johtivat Heideggerin kansallissosialismiin. Ehkä keskeinen niistä on käsitys kielestä. Kieli on eurooppalaisessa ajattelussa tärkeämmässä asemassa kuin buddhalaisuudessa. Heideggerille kaikessa on aina kysymys kielestä. (s. 581) Merkitys on tässä avainkäsite. 

Heideggerille merkitys on mahdollista vain kielessä, se on silta kielen ja olemisen välillä. Tässä kohdassa buddhalaisuus eroaa Heideggerista. Merkitys on kokemus ja perustavampaa kuin kielellinen merkitys. Ahlroth kirjoittaa: 

”Buddhalaisessa kokemuksessa maailmassa on luonnollista merkitystä. Se ei tarvitse kieltä. Vaikka lakkaamme peittämästä kaikkea itse asettamillamme merkityksillä, maailmassa on silti merkityksiä. Voimme antaa niille tilaa. Kun emme jää autiuteen vaan avaamme aistimme maailmaan, annamme merkityksen kehkeytyä.” (s. 543). 

Merkitys ja kokemus ovat buddhalaisuuden mukaan olemassa kielestä riippumatta. Heideggerlle filosofointi saattoi tapahtua vain kielen avulla ja hänelle filosofian kieli oli saksa. Hän ”saksalaisti” filosofian ja tarjosi sitä natsisaksan uutena filosofiana. 

 

Derrida ja läsnäolon metafysiikka

Ahlrothin mukaan Derrida vei huippuunsa ymmärryksen paradoksien perustavuudesta. Derrida tuo esiin minkälaisiin paradokseihin ajattelumme ajautuu yrittäessään ymmärtää itseään ja perustaansa. Paradoksit syntyvät ajattelumme kaksijakoisuudesta. Derrida pyrkii filosofiassaan paljastamaan näiden paradoksien syntyprosessin. Paradokseissa on keskeisesti kysymys kiintopisteiden rakentamisesta. Derridan metodi on destruktio, lukutapa, joka rikkoo selvinä pidettyjä käsitteitä ja kaivaa niistä esiin perinteeseen piilotettuja oletuksia. (s. 605) Dekonstruktio on Derridan vastine tai jatkoa Husserlin reduktiolle ja Heideggerin destruktiolle. Derridan filosofiassa kysymys kielestä on keskeisessä asemassa.

Derridan kriittisen näkemyksen mukaan länsimainen filosofinen perinne ei pysty vangitsemaan ja esittämään, mikä on todellista. Tämä on yhteydessä siihen, että filosofian on käytettävä kieltä. Kysymys kielestä liittyy läsnäolon metafysiikkaan. Derridan mukaan meillä ei ole mitään välittömiä kokemuksia. Kaikki on välittynyttä, rakentunutta ja epäsuoraa. Me kuitenkin väitämme, että meillä on välittömiä kokemuksia ja että tietoisuudessa oleva on todellista ja pysyvää. Läsnäolon metafysiikka olettaa, että minä ja minun havaintoni ovat pysyviä, että kaiken ilmenevän perustana on jokin pysyvyys. Kuvittelemme, että on olemassa puhdas ja kielestä vapaa tietoisuus, jonka ulkopuolelle jää kaikki satunnainen ja aineellisuus. Mutta pysyvyyttä ei ole: kaikki on muuttuvaa, katkonaista ja pysymätöntä. 

Ahlroth kirjoittaa läsnäolon metafysiikan dramaattisista vaikutuksista:

”Läsnäolon metafysiikasta seuraavat kaikki meitä ja kulttuuriamme määrittävät kaksijakoisuudet, joiden pohjalta mahdollistuu kaikki epäoikeudenmukaisuus, sorto ja hyväksikäyttö.” (s. 659)

Derridan esittämä kritiikki läsnäolon metafysiikkaa kohtaan on luonteeltaan hyvin buddhalaista.  Derrida vastaanotti kirjeen Buddhalta. Kirje oli tie ulos läsnäolon metafysiikasta ja siihen kuuluvasta kaksijakoisuudesta. Ahlroth kirjoittaa: ”Tämä on skeptisen filosofian huipentuma ja länsimaisen filosofian historian seuraamani juonteen lopullinen tulos.” (s. 274)

 

Kommentteja

Jussi Ahlrothin kirja on huikea suoritus ja uniikki yritys katsella länsimaista filosofiaa buddhalaisesta näkökulmasta. Kirjan ansioita vielä korostaa käsiteltävien filosofien valinnat: mukana ovat filosofit kuuluvat kiistatta länsimaisen filosofian kärkinimiin (Platon, Descartes, Kant…). 1900-luvun valinnoissa näkyy ehkä selvimmin Ahlrothin buddhalainen tausta ja näkökulma. Husserl, Heidegger ja Derrida ovat vastaanottaneet ”kirjeen Buddhalta” ja ovat filosofiassaan lähimpänä buddhalaista ajattelua kuin muut kirjan filosofit, Pyrrhonia lukuun ottamatta. Husserlin reduktio, Heideggerin olemisen kysyminen ja Derridan läsnäolon metafysiikka ovat hyvin buddhalaisia käsitteitä. 

Kirjaa lukiessa tuli usein mieleen, miksi sitä ja sitä filosofia ei ole sisällytetty Ahlrothin kaanoniin. On selvää, että tällaisessa kirjassa on tehtävä valintoja ja paljon kiinnostavia ajattelijoita on jätettävä käsittelemättä. Kirjassa kyllä sivutaan monia mutakin filosofeja, joista mieleeni jäi erityisesti Aristoteles.  Olisi kiinnostavaa nähdä, miten Ahlroth käsittelisi sellaisia rohkeita kyseenalaistajia ja uudistajia kuten Augustinus, Montaigne, Pascal, Rousseau, Schopenhauer, Bergson, Levinas tai Wittgenstein. Ehkä joskus tulevaisuudessa…

Kirje Buddhalta on lukijalle aikamoinen järkäle, 756 sivua. Kirjassa lomittuvat käsiteltävien filosofien teoriat ja buddhalaisuuden esittely. Kun aineistoa on runsaasti, kirjasta on vaikea saada otetta ja hahmottaa, mikä on olennaista. Näin aika paljon vaivaa sen kiteyttämisessä, minkä käsitteen tai teeman nostan esimerkiksi kunkin ajattelijan buddhalaisuutta lähenevistä vaikutteista tai buddhalaisuudelle vieraista aineksista.  Jouduin joka tapauksessa jättämään huomiotta monia sinänsä kiinnostavia ajatuskulkuja, esimerkiksi etiikkaan liittyen.

Lukija, joka tavallani ei tunne buddhalaisuutta ennestään, jää kaipaamaan kirjan alkuun sopivaa kompaktia esitystä buddhalaisuudesta. Nyt buddhalaiset opetukset ja pohdinnat on siroteltu kirjan eri lukuihin. Samat asiat todetaan kerta toisensa jälkeen (esimerkiksi muodon ja tyhjyyden suhde ja avaruuden käsite). Ne ovat toki olennaisia ja ehkä ne pitääkin toistaa. 

Jos tarkastellaan länsimäisen filosofian esittämistä Ahlrothin kirjassa, niin selvästi näkyy aineiston valinnan vaikeus. Paljon on otettu mukaan ja silti moni tärkeä asia jää käsittelemättä. Ehkä tärkeämpää kuin oikeiden asioiden määrä on kuitenkin pitkä linja, jonka kulkee länsimaisen filosofian läpi. Keskeisen linjan ilmaisee termi ”Kirje Buddhalta”. Kirje lähtee liikkeelle antiikista, Pyrrhonista, välillä katoaa ja sitten taas löydetään ja lopuksi luetaan ja omaksutaan  Heideggerin ja Derridan filosofiassa. Mutta on kirjassa muitakin linjoja, jotka ovat enemmän ”eurooppalaisia” kuin buddhalaisia. 

Minulle ratkaiseva oivallus oli eron tekeminen teoretisoivan filosofian ja elämää muuttavan filosofian välillä. Teoretisoivassa filosofiassa kieli on keskeisessä asemassa ja metodina on käsitteellinen argumentaatio. Tuloksena on kirjoituksia ja tutkimuksia. Elämää muuttavassa filosofiassa keskeistä on ihmisen havahduttaminen näkemään elämää rajoittavat harhaluulot. Niistä vapautumisen tuloksena on uusi suhde elämään. 

 

Näe asiat uudessa valossa

Antti Hautamäki

Like, 2025

Tässä on näytteeksi kirjan johdanto.

 

Johdanto (luonnos)
 

Syksyllä 2023 Venäjä käynnisti ns. välineellistetyn maahantulon ja Suomeen tuli lähes tuhat turvapaikanhakijaa itärajan yli. Ongelman ratkaisemiseksi hallitus päätti sulkea 30. marraskuuta 2023 lähtien kaikki itärajan rajanylityspaikat määräajaksi. Hallitus päätti 4. hutikuuta 2024, että rajasulku on voimassa toistaiseksi niin kauan kuin se nähdään välttämättömäksi. Itse ongelmaa ja hallituksen päätöstä voidaan tarkastella kahdesta erilaisesta näkökulmasta. Hallitus korosti turvallisuusnäkökulmaa: päätöksellä suojellaan Suomen kansallista turvallisuutta Venäjän hybridioperaatiolta.  Oikeuden asiantuntijat kuten professori Martti Koskenniemi puolestaan painottivat ihmisoikeusnäkökulmaa: ihmisillä täyty olla tosiasiallinen mahdollisuus hakea kansainväistä suojelua. Tätä edellyttävät muun muassa kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja EU-oikeus. Sulkemispäätöksessä hallitus piti turvallisuusnäkökulmaa ihmisoikeusnäkökulmaa painavampana.
 
Itärajan sulkeminen on ajankohtainen esimerkki näkökulmista ja niiden poliittisesta merkityksestä.  Vastaavia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon ja voikin sanoa, että näkökulmat läpäisevät koko julkisen keskustelun. Voimistuva yhteiskunnallinen polarisaatio on vielä kärjistänyt näkökulmaerimielisyyksiä. Näkökulman käsite on siis aivan keskeinen yrittäessämme ymmärtää moniarvoista yhteiskuntaamme. Politiikka on kuitenkin vain yksi alue, jossa näkökulmat vaikuttavat. Näkökulmat ovat aina mukana ihmisten ajattelussa ja toiminnassa. 
 
Näkökulmista puhutaan jatkuvasti, mutta tämä ei takaa, että ymmärtäisimme, mistä näkökulmissa on kysymys. Kirjalla on kaksi tavoitetta. Ensimmäinen tavoite on kertoa, mitä näkökulmat ovat ja miten ne toimivat ja vaikuttavat ajattelussamme ja toiminnassamme. Tämä auttaa meitä ymmärtämään paremmin myös itseämme, toisiamme ja maailmaa, jossa elämme. Toinen tavoite on antaa konkreettisia ohjeita ja työkaluja, joiden avulla pystymme tunnistamaan, analysoimaan ja vertailemaan näkökulmia ja etsimään uusia näkökulmia, joita tarvitaan jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Tätä tavoitetta palvelevat erityisesti kirjan lopussa olevat harjoitukset, joiden avulla lukija voi kehittää näkökulmaherkkyyttään ja kykyään katsoa asioita ja tilanteita eri näkökulmista.
 
Kirjan ajattelumallin taustalla on teoreettinen viitekehys, jota kutsun tässä näkökulmateoriaksi. Itse miellän näkökulmateorian monitieteiseksi tutkimusalueeksi, joka perustuu ennen kaikkea filosofiaan ja kognitiotieteeseen. Näkökulmateoria on vasta muotoutumassa ja rakennusaineksia siihen löytyy monesta suunnasta, kuten kirjan eri luvuista käy ilmi. 
 
Vaikka näkökulmateoria onkin tämän kirjan lähtökohtana, pääpaino ei ole filosofisissa pohdiskeluissa, sillä teos keskittyy näkökulmakäsitteen avaamiseen ja soveltamiseen. Tarkoitukseni on tuoda esiin näkökulmakäsitteen käytännöllinen merkitys. Kirjani on esimerkki ”soveltavasta filosofiasta”, jolla tarkoitetaan filosofisten ideoiden soveltamista arkielämään ja kulttuurikeskusteluun.Kirjassa on lukuisia esimerkkejä näkökulmista ja niiden kautta näkökulmateorian ideat ja käsitteet avautuvat. Käytetyt peruskäsitteet on erikseen määritelty kirjan lopussa olevassa sanastossa. 
 
Näkökulmakäsitteen lähtökohtana on asioiden ja ilmiöiden monimutkaisuus eli kompleksisuus: asioilla on aina monta puolta. Näkökulmassa ilmiötä tarkastellaan tietyltä puolelta, tietyn piirteen eli aspektin, kannalta. Esimerkiksi voimme tarkastella vaikkapa koulutusta demokratian tai talouden kannalta. Demokratian näkökulmasta koulutus edistää tasa-arvoisuutta, valmentaa ihmistä aktiiviseen kansalaisuuteen ja luo perustan sivistykselle. Talouden näkökulmasta koulutuksen tehtävänä on luoda valmiuksia työelämää varten. Talouselämä tarvitsee monenlaisia osaajia, joita koulutusjärjestelmä tuottaa.  
 
Näkökulmateorian filosofinen perusväite on, että ei ole absoluuttista, näkökulmariippumatonta tapaa tarkastella maailmaa. Tietomme maailmasta on näkökulmien suodattamaa ja tulkitsemaa. Katselemme maailmaa aina omasta näkökulmastamme käsin. Tällainen näkökulmaisuus perustuu ihmisen neuraalisiin prosesseihin eikä sitä voida eliminoida. Emme voi koskaan irrottautua näkökulmista. Tästä ei kuitenkaan seura, etteikö näkökulmia voisi punnita, kehittää tai jopa vaihtaa. Oppiminen, kommunikaatio ja toiminta muuttavat näkökulmiamme.
 
Elämme moninäkökulmaisessa maailmassa. Se on rikkautta, mutta sen oivaltaa vain, jos tiedostaa oman näkökulmasidonnaisuutensa. Tällainen näkökulmatietoisuus auttaa kohtaamaan ihmisiä, jotka katselevat maailmaa eri näkökulmasta. Moninäkökulmainen maailma saattaa hämmentää, mutta se on parempi kuin sellainen, jossa vain yksi näkökulma sallittaisiin. Moninäkökulmaisuuden hyväksyminen on merkki ihmisen ”täysikäisyydestä”, kyvystä ajatella itsenäisesti.
 
Näkökulmaerot ovat hyvin yleisiä oli kysymys melkein mistä vaan. Erilaiset suhtautumistavat ilmaston lämpenemiseen ovat ajankohtainen esimerkki. Jotkut näkevät siinä aikamme polttavimman ongelman, toiset taas kieltävät koko ilmiön. Puhuttaessa ruoasta erot näkyvät esimerkiksi siinä tarkasteleeko ruokaa terveellisyyden vai hinnan kannalta. Samoin pukeutumisessa: valitseeko vaatteensa mukavuuden, tyylin vai kestävyyden kannalta. Näkökulmien erilaisuuteen vaikuttaa se, että kokemuksemme ovat erilaisia, muistamme eri asioita, taustatietomme ovat erilaisia, elämme erilaisessa ympäristössä ja meillä voi olla eri arvot ja intressit. Jo näköhavaintomme on valikoivaa. Näkökulmasta riippuen meillä voi olla hyvin erilainen kuva maailmasta. Joskus joutuu kysymään, elämmekö edes samassa maailmassa.
 
Näkökulmilla on suuri merkitys myös ihmisten välisissä suhteissa. Monet kommunikaatiovaikeudet seuraavat siitä, että katselemme asioita hyvin eri tavoin. Tästä syntyy helposti kiistoja, jotka ratkeaisivat, jos tiedostaisimme, että jokainen katsoo asioita omasta näkökulmastaan. Näkökulmaherkkyys eli sensitiivisyys muiden ihmisten näkökulmille antaa meille hyvät lähtökohdat ymmärtää toisiamme ja syventää vuorovaikutusta. 
 
Moniarvoisuus kuuluu liberaaliin demokratiaan, mutta moniarvoisuuteen liittyy myös ongelmia, kuten viime vuosina voimistunut vastakkainasettelu, polarisaatio osoittaa. Sen takia korostan kriittistä pluralismia, joka hyväksyy moniarvoisuuden mutta kehottaa suhtautumaan kaikkiin näkökulmiin kriittisesti, analysoiden niiden taustoja ja punniten niissä tehtyjä valintoja.
 
Vaikka elämmekin moninäkökulmaisessa, pluralistisessa maailmassa, on myös tekijöitä, jotka luovat yhtenäisyyttä. Siitä huolimatta, että meillä jokaisella on erilaisia kokemuksia maailmasta, kokemuksissamme on huomattavan paljon yhteistä, muutenhan elämä ei olisi mahdollista. Meillä on myös yhteinen, jaettu kieli, jolla kykenemme erimielisyyksistä riippumatta kommunikoimaan suhteellisen hyvin keskenämme. Kieli avaa oven dialogiin, jonka kautta opimme ymmärtämään toistemme näkökulmia ja etsimään yhdistäviä tekijöitä. Tässä empatia on tärkeässä asemassa. Yhteisöllisyyttä ja yhtenäisyyttä on mahdollista rakentaa myös moninäkökulmaisessa maailmassa. Pluralistisessa yhteiskunnassa on aina vaarana ihmisten eristäytyminen ja sulkeutuneen omiin suljettuihin maailmoihinsa. Sen takia dialogi on niin tärkeä keino yhteisöllisyyden vahvistamiseksi.
 
Näkökulman vaihtaminen on tärkeimpiä kykyjä, joihin näkökulmateoria valmentaa meitä. Olemme tottuneet katsomaan asioita tietyllä tavalla. Mutta asioita on opittava katsomaan uusista näkökulmista, uudessa valossa. Näkökulman vaihtamista voidaan harjoitella. Voimme kokeilla, miltä tuttu asia näyttää, kun sitä aletaan katsoa uudella tavalla. Voimme asettua toisen henkilön asemaan ja pohtia, miksi hän näkee asiat eri tavalla kuin me.
 
Uusien näkökulmien löytäminen on aivan keskeistä innovaatiotoiminnassa ja luovassa ongelmanratkaisussa. Uudet näkökulmat ovat välttämättömiä voidaksemme toimia menestyksellä jatkuvasti muuttuvissa olosuhteissa. Juuttuminen olemassa oleviin näkökulmiin estää muutosten ymmärtämisen ja uusiin mahdollisuuksiin tarttumisen. Innovaatiot syntyvät, kun ratkaistavaa ongelmaa aletaan tarkastella uudesta yllättävästä näkökulmasta. Myös taiteessa uudet näkökulmat johtavat uusien ilmaisukeinojen kehittämisen, mistä hyvä esimerkki on vaikkapa abstraktin taiteen syntyminen 1900-luvun alussa. Uuden näkökulman löytäminen edellyttää luovuutta, mielikuvitusta, rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. 
 
Näkökulmateoria auttaa meitä ymmärtämään ja ratkaisemaan näkökulmista johtuvia erimielisyyksiä. Näkökulmateorian mukaan erimielisyyksissä ei ole kysymys siitä, että toinen osapuoli olisi ilman muuta väärässä, vaan sitä, että kumpikin osapuoli voi olla oikeassa omasta näkökulmastaan. Erimielisyyksiä ei voida ratkaista, ellei tiedä mistä näkökulmista eri osapuolet tarkastelevat asioita.  Kirjassa esiteltävä näkökulma-analyysi on juuri erilaisten näkökulmien erittelyä ja kriittistä vertailua. 
 
On syytä korostaa, että totuus ei suinkaan menetä merkitystään näkökulmateoriassa. Totuus on yhtäpitävyyttä näkökulmasta avautuvan maailman kanssa. Tämä yhtäpitävyys ei ole mielipidekysymys tai uskon asia. Totuus on totuutta, vaikka se suhteutetaankin näkökulmiin. Viime vuosina on puhuttu paljon totuuden jälkeistä ajasta, jolle on ominaista totuuden hämärtäminen, faktojen kieltäminen ja valeinformaation levittäminen. Faktoista on pidettävä kiinni, koska ne antavat luotettavan pohjan tieteelle ja päätöksenteolle.
 
Filosofisessa katsannossa näkökulmateoria on tietoteoreettista perspektivismiä, jonka mukaan maailma voidaan tiedostaa vain erilaisten näkökulmien tai perspektiivien kautta. Perspektivismi eroaa merkittävästi kahdesta muusta keskeisestä tietoteorian suuntauksesta eli realismista ja relativismista. Realismin mukaan on mahdollista saavuttaa tietoa todellisuudesta sellaisena kuin se on itsessään. Näkökulmateorian mukaan ei ole olemassa neutraalia, näkökulmavapaa tapaa lähestyä todellisuutta. Usein realismi esitetään näkemyksenä, että on vain yksi oikea tapa kuvata, miten asiat ovat. Näkökulmateorian mukaan maailmaa voidaan kuitenkin lähestyä monista näkökulmista käsin ja aina on olemassa useita oikeita ja jopa keskenään ristiriitaisia tapoja kuvata maailmaa. 
 
Näkökulmateoria sanoutuu irti myös äärirelativismista, jonka mukaan kaikki näkökulmat ovat samanarvoisia. Näkökulmateoria painottaa moninäkökulmaisuutta ja korostaa näkökulmien kriittistä vertailua ja asettamista paremmuusjärjestykseen erilaisten kriteerien perusteella. Nämä kriteerit liittyvät useimmiten intresseihimme ja tavoitteisiimme: etsimme näkökulmia, jotka auttavat meitä parhaiten saavuttamaan tavoitteemme. Esimerkiksi jos haluamme rakentaa kestävän sillan, kannatta laskelmat tehdä fysiikan näkökulmasta eikä estetiikan näkökulmasta. Näkökulmilla on väliä!
 

Syvärasismi ja rasismin paradoksi: Rasismia on yhteiskunnassa, mutta kukaan ei ole rasisti!

 

Rasismin paradoksi on, että vaikka rasismia esiintyy yhteiskunnassa, kukaan ei ole rasisti. Kaikki kieltävät olevansa rasisteja, myös ne, jotka ovat esimerkiksi julkaisseet rasistisia mielipiteitä sosiaalisessa mediassa.

 

Tätä paradoksia heijasteli ministeri Anna-Maja Henrikssonin haastattelu äskettäin A-studiossa. Toimittaja tiukkasi ovatko rasistisia kirjoituksia julkaisseet ministerit rasisteja. Henriksson kieltäytyi vastaamasta ja viittasi puolueensa tulevaan kokonaisarviointiin ja hallituksen yhdenvertaisuustiedonantoon.  Hän edellyttää, että kaikki ministerit osoittaisivat teoillaan, että eivät ole rasisteja. Teot tarkoittavat tässä sellaisia hallituksen toimenpiteitä, joilla ehkäistään rakenteellista rasismia esimerkiksi sallimalla anonyymit hakemuksen julkisiin virkoihin, lisätään yhdenvertaisuustietoa kouluissa, vahvistamalla kotoutumista jne. Pelkkä irtisanoutuminen aiemmista lausunnoista tai anteeksipyyntö ei riitä Henrikssonin mielestä osoittamaan, että henkilö on muuttanut asennettaan. Kynnys sanoa jotakuta rasistiksi on korkea.

 

Rasismikeskustelu on hallinnut Suomen kesää. Aikoihin ei ole puhuttu näin paljon rasismista. Keskustelussa on paljon epätarkkuutta ja tarkoitushakuisuutta. Välillä on hyvä hengähtää ja paneutua siihen, mitä rasismi oikein tarkoittaa. 

 

Tässä yksi hyödyllinen määritelmä, jota mm. Punainen risti käyttää.

 

”Rasismi käsitteenä tarkoittaa oletetun ihmisryhmän arvottamista esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella alempiarvoiseksi kuin muut ihmisryhmät.”

 

Rasismissa jokin ihmisryhmä arvotetaan alempiarvoiseksi. Samalla nostetaan oma ihmisryhmä muiden yläpuolelle. 

 

Rasismi näkyy aggressioina ja mikroaggressioina kuten nimittelynä, huuteluna, rasistina vitseinä ja ennakkoluulojen levittämisenä sosiaalisessa mediassa. Mikroaggressio on huomaamatonta aggressiota, kuten kysyminen vierasmaalaiselta näyttävältä ihmiseltä, mistä tämä on kotoisin. 

Rakenteellinen rasismi on vaikeammin havaittavaa mutta vaikutuksiltaan merkittävää rasismia. 

 

”Rakenteelliseksi rasismiksi sanotaan instituutioissa ja yhteiskunnan toimintatavoissa vaikuttavaa rasismia.” (Punainen risti)

 

Esimerkiksi ihmistä voidaan syrjiä nimen tai pukeutuminen perusteella työn tai asunnon haussa. Rasismi voi ilmetä myös vihapuheena ja jopa viharikoksina. 

 

 

Keskustelu on tosiaan vaikeaa, kuten rasismin paradoksi osoittaa. Koitan tuoda jotain selkeyttä puhumalla aristoteelisesti olemuksellisesta eli syvärasismista. Olemuksellinen rasismi on jonkun henkilön ajatusmaailmaan erottamattomasti kuuluvaa rasismia.  Olemuksellinen rasismi ilmenee monina erilaisina rasistisina kannanottoina, nimityksinä, heittoina ja toimintatapoina. Tähän pätee raamatullinen sanonta ”hedelmistään puu tunnetaan”. Syvärasismi on ankkuroitunut henkilön identiteettiin ja on jopa eksistentiaalinen tila.

 

Rasismi voi olla joskus myös aksidentaalista, (ohimenevää, satunnaista), jolloin se ei ole pysyvä tila eikä se ole ankkuroitunut henkilön ajatusmaailmaan. Tilanne saattaa laukaista rasistisen kommentin, esimerkiksi saatamme kirota sitä, että suomea huonosti osaava taksikuski ei ymmärrä, mihin osoitteeseen pitäisi mennä. 

 

Ongelma rasismin tunnistamisessa on, että ulkopuolinen ei voi tietää, onko henkilön rasismi olemuksellista syvärasismia. Henkilöt, joita syytetään rasismista, puolustautuvat kieltämällä olevansa (olemuksellisia) rasisteja ja haluavat todistella, että heidän ulostulonsa ovat olleet yksittäisiä, satunnaisia heittoja ja tapahtuneet vieläpä kauan sitten.

 

Jos jotakuta voi kutsua rasistiksi, niin juuri syvärasismia ilmentävää henkilöä.  Rasistille rasismi ei ole satunnainen ulostulo, vaan ajattelun ja persoonan pysyvä piirre. Tässä pitää kuitenkin olla tarkka siinä, että rasisti-leimaa ei heitetä kevyin perustein. Vain henkilö, joka ilmentää jatkuvasti ja eri muodoissa rasistista käyttäytymistä ja rasistisia tekoja, on olemuksellinen rasisti.

 

Erityisen huolestuttavaa olemuksellisessa rasismissa on sen jatkuvuus. Syvärasisti ei niin vaan luovu rasismistaan vaan tekee rasistisia tekoja myös tulevaisuudessa, vaikka väittää tuomitsevansa rasismin. 

 

Syvärasismi on uskonnon kaltainen oppi ylemmyydestä. Mutta voiko siitä päästä eroon? Kyllä voi, kuten uskonnollinen ihminenkin voi hylätä uskontonsa. Tätä tapahtuu kuitenkin aika harvoin, ja siihen liittyy usein eksistentiaalinen kriisi. Mitään tällaista ei ole havaittavissa perussuomalaisten ulostuloissa. Pelkkä anteeksipyyntö tai rasismin sanallinen kielto ei vielä vakuuta. On nähtävä tekoja, kuten Ulla-Maja Henriksson korostaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rasistinen puhe on rasismia, mutta mitä mieltä onkaan Saarikivi

  

 

Keskustelu rasismista on nykyisin aivan toisella tasolla kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Keskustelun intensiteettiä on voimistanut perussuomalaisten nousu hallitukseen. Perussuomalaisten some-kirjoitukset heijastavat sellaista arvomaailmaa, jota muiden hallituspuolueiden on vaikea niellä. Erityisesti Riikka Purran kirjoitukset ovat kylmäävää luettavaa. Pääministeri Petteri Orpo on rauhoitellut tilannetta vaatimalla koko hallitusta sanoutumaan ehdottomasti irti rasismista. Tällaisten julistusten ongelma on sanojen ja tekojen ristiriidassa. Vasta tulevaisuuden teot näyttävät, ovatko perussuomalaiset todellakin sanoutuneet irti rasismista.

 

Purra ja monet perussuomalaiset vähättelevät rasistisia mielipiteitään. Ne olivat kuulemma sellaisia heittoja ja vitsejä, joista ei voi tehdä johtopäätöksiä tähän päivään. Purra pahoittelee sanamuotojaan, mutta ei sanoudu selvästi irti lausumiensa tosiasiallisesta rasistisesta sisällöstä. 

 

Rasismikeskustelussa joudutaan vääjäämättä pohtimaan kielen asemaa ja roolia. Janne Saarikivi näyttää hyväksyvän sen, että jollain ”suljetulla” foorumilla päästetään höyryjä irt (HS 25.7.). Se ei ole Saarikiven mukaan mitenkään vaarallista. 

 

JUSSI HALLA-AHON Scripta-blogin vieraskirjaan muodostui aikoinaan se, mikä on nykykielellä ”turvallinen tila”. [sic] Kyseessä oli turvallinen tila rasismille. Siellä pöhisi. Sai räksyttää sitä, mitä ei sopinut toreilla julistaa. Siksi juuri paikka olikin suosittu. Kyseessä oli räikeän puheen karnevaali, suuri rasismiperformanssi. (Saarikivi, HS 25.7.2023)

 

Vasemmisto sortuu Saarikiven mukaan moralismiin, kun se tuomitsee tuollaisen ”höhöttelyn” ja ”suuren performanssin”. Kyseessähän on vain performanssi!

 

Saarikiven mielipiteessä ihmetyttää, että juuri kielitieteilijä vähättelee kielellisiä tekoja. Tästä on nyt pakko puhua. Kieli ei ole vai sanomista, vaan kielellä myös tehdään tekoja. Tästä ovat kirjoittaneet monet tunnetut filosofit kuten Wittgenstein ja Austin. Rasistinen puhe on rasistinen teko: rasistinen puhe on rasismia ja rasistiset vitsit ja heitot ovat rasismia. Rasismia on toisen ihmisen pilkkaaminen, vähättely, loukkaavien ilmaisujen käyttö, uhkaaminen tai maalittaminen etnisen tai uskonnollisen taustan perusteella. Purran ”musta säkki” on todella loukkaava ilmaisu musliminaisista. Sitä ei voi mitenkään tulkita kritiikiksi naisten alistettua asemaa kohtaan, kuten Purra yrittää uskotella. 

 

Ihmisen puhe ei ole pelkkiä sanoja, vaan puheen takana ovat aina hänen ajatuksensa. Jos jatkuvasti ja vuosikausia käyttää rasistista kieltä, se heijastaa rasistista arvo-, asenne-  ja ajatusmaailmaa. Jos sitten yht’äkkiä sanoutuu pakon edessä irti aikaisemmista puheistaan, kuulijoilla on oikeus epäillä irtisanoutumisen aitoutta. On tietysti mahdollista, että ihminen voi muuttaa aidosti ajatuksiaan ja arvojaan ja katua aikaisempia sanomisiaan. Itse on jaksa uskoa, että Purra ja muut perussuomalaiset olisivat nyt muuttaneet mielipiteitään. Siksi on pelättävissä, että perusuomalaisten rasismi tulee putkahtamaan esiin erilaisten kiistojen ja päätösten yhteydessä. Rasistinen puhe ja kirjoittelu tulee jatkumaan, mutta sanavalinnat saattavat ”siistiytyä”. 

 

Kielifilosofi Paul Grice on kiinnittänyt huomiota ilmaisujen kahdenlaisiin merkityksiin. Sanotulla on aina kirjaimellinen merkitys, mutta myös vihjemerkitys. Taitava kielenkäyttäjä osaa puhua aivan ”korrektisti”, mutta samalla tuoda esiin erilaisia vihjemerkityksiä, esimerkiksi välittää rasistisia sisältöjä. Yksi keino on kääntää asiat päälaelleen. Tällaisessa kielitieteilijä Jussi Halla-Aho on mestari. Rasistinen kielenkäytön tuomitseminen onkin ”sanavapauden kaventamista”. Saarikivi näyttää kolumnissaan olevan samaa mieltä: vasemmiston rasistisen kielenkäytön tuomitseminen on ”holhoamista” ja helluntaipastorin moralismia. (Toivottavasti helluntaipastorit eivät loukkaannu tästä.)

 

Julkisuudessa on haluttu erottaa rasismi ja maahanmuuton arvostelu. Tietysti ne ovat eri asioita, mutta kun kaivelee maahanmuuttokriittisten arvoja ja argumentteja, esiin nousee aina rasismi. Maahanmuuton kritiikin syvin olemus on suomalaisuudelle vieraiden 

kulttuurien vastustaminen ja ”aidon ja puhtaan” suomalaisuuden puolustaminen. 

 

Rasistinen puhe on rasistinen teko. Rasistisen puheen vaarallisuus on siinä, että puheet synnyttävät syrjiviä tekoja ja väkivaltaa. Sana tulee lihaksi vai pitäisikö sanoa lihaksiksi, joilla lyödään vähemmistöjä. Kun rasistista puhetta toistetaan, sitä aletaan pitää ”normaalina”. Tämä madaltaa kynnystä vähemmistöjä syrjivään käytökseen. Siksi rasistiseen kielenkäyttöön ei voi suhtautua vähättelevästi. 

Keskustelussa on tuotu esiin myös rakenteellinen rasismi, joka näkyy esimerkiksi työnsaannissa, palkoissa, palveluissa, opiskelussa jne. Jotkut keskustelijat pitävät rakenteellista rasismia varsinaisena ongelmana eivätkä ymmärrä, että rasistinen puhe on osa sitä politiikkaa, joka ylläpitää rakenteellista rasismia. Kun maahanmuuttajien ihmisarvo kielletään, niin tästä ei ole niinkään iso askel ehdottaa ja laatia sellaisia lakeja, joilla kaikin tavoin vaikeutetaan maahanmuuttoa. Rasistinen puhe uusintaa rakenteellisista rasismia. 

 Viimeinen kappale lisätty 28.7.

 

 

Kahdeksan kuplan Suomi - syväporauksia suomalaiseen yhteiskuntaan

 

Professori Anu Kantolan ja työryhmän julkaisema tutkimus Kahdeksan Kuplan Suomi, Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (Gaudeamus 2022) on viimevuosien kiinnostavimpia yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Julkaisu syntyi Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston projektista Kansalaisuuden kuilut ja kuplat. Teoksessa tavoitteena oli selvittää miten yhteiskunnalliset muutokset tuntuvat suomalaisten elämässä ja vaikuttavat heidän käsityksiinsä yhteiskunnasta. 

Tutkimus kohdistettiin kahdeksaan suomalaisten ryhmään, jotka kuvastavat yhteiskunnan rakennemuutosta. Näistä ryhmistä poimittiin ja syvähaastateltiin 350:tä suomalaista (joukossa maahanmuuttajia). Tällainen tutkimus antaa mahdollisuuden verrata eri ryhmien asenteita ja kokemuksia yhteiskunnasta. Ryhmät eivät ole kiinteitä luokkia, vaan löyhästi ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan liittyviä tunnepohjaisia identifikaatioita.

Tutkitut ryhmät kannattaa tässäkin todeta:

1. Globaalin talouden etujoukko (yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa)
2. Kaupunkilainen keskiluokka (palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa)
3. Teollisuuden duunarit (teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa)
4. Yrittäjät (pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät kaupungeissa ja esikaupungeissa)
5. Maahan muuttaneet yrittäjät (muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät)
6. Maaseudun väestö (keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla)
7. Palvelualojen duunarit (Palvelualojen pientuloiset suurissa kaupungeissa)
8. Pientuloiset (työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa)

Kirja jakaantuu oikeastaan kahteen osaan. Toisaalta Anu Kantolan kirjoittamaan johdantoon ja ensimmäiseen ja viimeiseen lukuun ja toisaalta kahdeksaan muuhun lukuun, jotka on omistettu näille kahdeksalle ryhmälle. Kantolan kirjoittamat yleiset osat tarjoavat laajan kontekstin ryhmien analyyseille ja koko kirjalle. Ryhmäkohtaisissa luvuissa tuodaan aina esiin kyseisen ryhmän sosio-ekonominen asema ja tarkastellaan haastattelujen kautta ryhmän jäsenten tuntoja ja tunteita, käytettävissä olevia resursseja ja suhtautumista omaan tilanteeseen ja yhteiskuntaan. 

Kirjan konteksti

Anu Kantola, joka on merkittävimpiä intellektuellejamme, osaa rakentaa kirjalle laajan kontekstin. Ensimmäisessä luvussa ”Epävakauden aika” tarkastellaan yhteiskunnallisia muutoksia 1900-luvun lopusta aina 2020-luvulle asti. Suurena yhteisenä nimittäjänä on globalisaatio ja sen mukanaan tuoma eriarvoistuminen ja epävarmuuden lisääntyminen. Oikeisto-vasemmisto-jaon rinnalle alkaa nousta jako konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämän jaon ääripäitä ovat maahanmuuttoa vastustavat perussuomalaiset ja ympäristökysymyksiin keskittyvät vihreät. Nämä uudet jaot näkyvät kaikissa maissa, mutta Suomessa polarisaatio ei ole ollut niin kärjekästä kuin monissa muissa maissa. 

Suomi ei olekaan polarisaation malliesimerkki vaan yhteiskunta, jossa kompromissit ovat olleet tärkeässä roolissa ja määrittäneet yhteistä elämää. (S.19)

Tästä huolimatta globalisaatio ja digitalisaatio muuttavat perusteellisesti työnteon ehtoja ja jakavat ihmisiä uudella tavalla voittajiin ja häviäjiin myös Suomessa. Paljon keskustelua on käyty keskiluokan heikentyneestä asemasta. Ylempi keskiluokka pelkää putoavansa ja alempi keskiluokka kamppailee toimeentulonsa puolesta. Hyvätuloiset johtajat ja asiantuntijat ovat toistaiseksi turvassa, mutta kovat tulospaineet ja pitkäksi venyvät työpäivät aiheuttavat stressiä ja loppuun palamista. 

Kirjan analyyseissä kaksi käsitettä ovat avainasemassa: työkalut ja syvät tarinat. Jokaisella ryhmällä on käytettävissään tiettyjä ”työkaluja”, joiden avulla ihmiset yrittävät ”ymmärtää itseään ja maailmaa ja selvitä elämässä, työssä, perheessä ja yhteiskunnassa”. Työkalut ovat kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneet mutta yhteiskunnan muuttuminen haastaa ne jatkuvasti. Työkaluja ovat esimerkiksi optimismi, toveruus, kova työ, huumori tai jopa yhteiskunnan ulkopuolelle asettuminen. 

Ihmisten identiteettiä kannattelee elämän ”syvä tarina”, joka tuntuu oikealta, kuten sosiologi Arlie Hochschild on osoittanut. Syvä tarina ankkuroituu vahvasti tunteisiin.

Syvissä tarinoissa tiivistyvät ylpeys, rakkaus, toivo, pelot, ärtymys, häpeä tai ahdistus, joita ihmiset kokevat, kun he yrittävät pärjätä ja käyttää oman kulttuurinsa tarjoamia työkaluja muutoksen kourissa. (S. 26)

Vaikka syvä tarina on aina henkilökohtainen, silti monet muut samassa asemassa olevat jakavat osittain samoja tarinoita, esimerkiksi kovan työnteon tai kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. 

Hyvinvointivaltiota arvostetaan mutta myös arvostellaan

Kuten monista aikaisemmista tutkimuksista on jo käynyt selväksi, valtaenemmistö suomalaisista arvostaa hyvinvointivaltiota ja haluaa maksaa veroja sen eteen. Hyvätuloiset ja keskiluokkaiset ovat yhtälailla hyvinvointivaltion kannalla. Se luo turvallisuutta epävarmassa työelämässä. Kahdeksasta ryhmästä pienyrittäjät (kampaajat, korjausfirmat jne.) ja pätkätyötä tekevät (erityisesti ravintola-ala) suhtautuvat kielteisesti hyvinvointivaltioon. He kokevat tekevänsä kovaa työtä pienellä palkalla kun taas sosiaalituen varassa olevat näyttävät saavan toimeentulon tekemättä mitään. Tilitoimistoyrittäjä tilittää:

Ihmisillä pitäisi olla enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja läheistensä hyvinvoinnista, semmoinen ”huolehdin itsestäni ja läheisistäni” on kaventunut ihan hirveen pieneksi, varsinkin se läheisten osa. (S. 129-130)    

Näissä ryhmissä koetaan, että omaa tilannetta ei yhteiskunnassa ymmärretä, ja hyvinvointivaltio tuntuu etäiseltä.

Hyvinvointivaltion kannalta kriittisin ryhmä ovat huono-osaiset, kaupunkien pienituloiset. 

Huono-osaisuus on usein ennen muuta sitkeää sinnittelyä ajoittain ylivoimaiselta tuntuvassa arjessa. Vaivana eivät ole vain niukkuus tai rahan puute, vaan ongelmat tuntuvat kasautuvan yhdeksi suureksi vyyhdiksi. (S. 226) 

Huono-osaisilla on usein hankaluuksia viranomaisten kanssa. Yhteiskunta näyttäytyy ulkopuolisena systeeminä, jonka toimenpiteiden kohteina pienituloiset ovat. Tästä ei pidä kuitenkaan päätellä, että huono-osaiset olisivat jonkinlaisia surkimuksia. He kokevat arvokkuuden tunteita onnistuessaan sinnittelemään vaikeuksia keskellä. Pientuloiset tuntevat solidaarisuutta kanssaihmisiään kohtaan ja auttavat toisiaan vaikeuksissa. 

Yksinhuoltaja Milla kokee yhteenkuuluvuutta naapureihin: 

Koko piha on niin yhteisöllinen, aina jos tarvii jotain niin voi keneltä vaan naapurilta käydä kysymässä. Meillä kävi naapurin mies kiinnittämässä mulle pari taulua, ja sitten se laittoi mulle hyllyt kasaan, kun en osannut niitäkään. (S. 241).

Kansallisaate ja suuri kansallinen tarina

Kirjan viimeisessä luvussa "Suuren ruuvin yhteiskunta" Kantola pohtii, onko kansallinen tarina lopussa vai voiko sitä vielä päivittää. Suuri ruuvi – muutokset – puristavat kaikkia. Kokemus elämän kiristymisestä yhdistää kaikkia suomalaisia. Ihmiset yrittävän selvitä tästä puristuksesta käyttämällä työkalujaan. Kaikilla työkalut eivät auta, etenkin maaseudun perinteiset työkalut kuten rakkaus kotiseutuun ja luontoon eivät enää toimi. Suomalaisilla on kuitenkin ollut yhteisiä työkaluja ja yhteinen tarina. Siihen on kuulunut sisukkuus, kova työnteko ja ahkeruus sekä tunne yhteisessä veneessä soutamisesta. Erityisesti hyvinvointivaltiosta ollaan ylpeitä ja sitä pidetään yhteisenä saavutuksena.

Suurena kertomuksena Kantola esittää kansallisaatteen uuden nousun. Globalisaatio näytti tekevän kansallisvaltiot tarpeettomiksi, jopa kehityksen esteiksi. Kansallisaate teki kuitenkin paluun 2000-luvulla. Nationalismi on nostanut päätään kaikkialla. Entistä tärkeämpää on se, mikä ihmisiä yhdistää, miksi kuulumme yhteen. Yhteenkuuluvuus ei ole mitenkään itsestään selvää modernissa maailmassa, joka korostaa yksilöitä ja ihmisten erilaisuutta. Mutta ihmisillä on myös tarve kuulua johonkin itseään suurempaan ja nähdä yhteiskunta osana omaa identiteettiä. Tähän tarvitaan suuri tarina, mutta vanha tarina ei sellaisenaan toimi ja siksi kansallista tarinaa on päivitettävä. 

Miten päivittää yhteiskunnan yhteinen tarina niin, että se vastaa uuden ajan haasteisiin, ja miten rakentaa yhteiskunta, joka tuntuu yhteiseltä mutta samalla joustavalta? (S. 263)

Kirja päättyy tähän kysymykseen antamatta vastausta.

Kirjan merkitys

Kahdeksan kuplan Suomi ei ole kattava tutkimus koko väestöstä. Sen sijaan kirja tarjoaa ”kohdennettuja porauksia siihen, miten yhteiskunnan ja talouden rakenteiden muutokset koetaan eri tuloluokissa ja eri puolilla Suomea. (S. 267) Poraukset auttavat ”ymmärtämään, miten ihmiset näkevät asiat omasta näkökulmastaan.”(S. 268) Itse näen kirjan merkityksen juuri tässä näkökulmien avaamisessa. En tiedä mitään muuta tutkimusta, jossa olisi katseltu yhteiskuntaa näin kattavasti eri asemassa olevien kansalaisten näkökulmista. Yleensähän me teemme omasta näkökulmastamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä kansakunnan ja yhteiskunnan tilasta. Kirjan ansiosta meillä on nyt ”ikkunoita” tarkastella yhteiskunnallista tilannetta omastamme poikkeavista näkökulmista. Tämä  voi vahvistaa empatiaa muita kohtaan ja luoda pohjaa dialogille eri näkökulmia edustavien ihmisten välillä. 

Kirjassa esitetyistä kahdeksasta ryhmästä minua puhuttelivat eniten Globaalin talouden etujoukko, Kaupunkilainen keskiluokka, Palvelualojen duunarit ja Pientuloiset. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja yritysmaailmassa Globaalin talouden etujoukon puheet ja kokemukset on esitetty yleispätevinä totuuksina, vaikka kyseessä on suhteellisen pieni ryhmä. Tämä ryhmä tuli minulle tutuksi Sitran verkostoissa ja toimiessani innovaatiotutkijana. Tuttavapiirissäni on paljon akateemisesti koulutettua väkeä, joka lukeutuu kaupunkien keskiluokkaan.  Palvelualojen duunarit ovat tulleet tutuiksi ravintoloissa ja kaupoissa. Tässä on se irvokas kuvio, että monet palvelut olisivat keskiluokan tavoittamattomissa, jos nämä duunarit saisivat kunnollista palkkaa pysyvissä työsuhteissa. Moni keskiluokkainen ei tiedä mitään lähiöissä asuvien pienituloisten elämästä. Mielikuvat sosiaalipummeista ja työn vieroksujista eivät tee oikeutta suurimmalle osalle pientuloisista.  Pientuloiset ovat uskomattomia selviytyjiä ja siitä ylpeitä. Paradoksaalista on, että juuri pientuloiset, jotka tarvitsevat julkisia palveluja ja tulonsiirtoja, kokevat itsensä ulkopuolisiksi  ja syrjäytetyiksi. 

Jos vastaava tutkimusta jatkettaisiin, niin ottaisin mukaan uusia ryhmiä. Kulttuurityöntekijät ja free-lancerit ovat kiinnostava väliryhmä. Osa kulttuurityöntekijöistä on yrittäjiä (taitelijat), osalla on säännöllinen palkka (teatterit ja orkesterit) ja osa on pätkätöissä. Kulttuurityöntekijät tekevät mielestään arvokasta työtä, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Koronapandemian aikana kulttuuri- ja tapahtuma-ala käytännössä ajettiin alas. Olisi tärkeä tietää mitä kulttuurityöntekijät tuntevat nyt ja miten he suhtautuvat yhteiskuntaan ja asemaansa siinä. Toinen tutkimatta jäänyt ryhmä on nuoret, jotka ovat vasta astumassa itsenäiseen elämään ja miettivät mitä tekisivät isoina. Luottavatko he hyvinvointivaltioon ja edustukselliseen demokratiaan?

Kahdeksan kuplan Suomi välittää lukijalle autenttisen kuvan kahdeksaan eri ryhmään kuuluvien suomalaisten syvistä tarinoista ja siitä, miltä muutos tuntuu. Yhteiskunnan kehittäminen ei voi onnistua ellemme ole selvillä ihmisten tunteista. Tarvittava uusi kansallinen tarina voi perustua vain ihmisten jaettuihin kokemuksiin.